Kämmekän salaisuus


kammekka1’Olen pitkään, ainakin 30 vuotta, kuvannut ja ihmetellyt maariankämmekän monimuotoisuutta. Aikoinaan Luopioisten Kurkisuolla mittasin kukan kokoa, kannuksen pituutta, teriön osien suhdetta niin punakämmekällä kuin maariankämmekälläkin pääsemättä oikein minkäänlaiseen lopputulokseen. Sekavaa, perin sekavaa. Tänä kesänä suo on kasvanut väärällään kämmeköitä ja taas kerran sain todeta, että kukkien muoto, väri ja liuskaisuus vaihtelevat laidasta laitaan. En ole jaksanut uskoa, että täällä Hämeen sydämessä voisi kasvaa kalkkimaariankämmekkää (
Dactylorhiza fuchsii), kunnes katseltuani kirjan kuvia ja omia kuviani oli todettava, että ääripäässä kukan liuskoittuminen muistuttaa kovasti kyseistä lajia. Kai se on uskottava. Olen nyt päivittänyt lajin Luopioisten kasvisto-sivuille ja merkinnyt ne paikat, joissa kuvan kaltaista kämmekkää kasvaa.’

Liuskakämmekät risteytyvät keskenään helposti ja osittain tästä syystä Kurkisuonkin kämmekät ovat niin monimuotoisia. Lisäksi vaihtelua tuntomerkeissä (kukan muoto ja väri) tapahtuu runsaasti lajin sisällä. Kurkisuolta löytyy nyt neljä lajia (puna-, maarian-, kaita- ja kalkkimaariankämmekkä). Luultavasti ne kaikki risteytyvat keskenään ja siksi suon kämmekkävaihtelu on niin monimuotoinen. Varmuudella olen vuosien kuluessa löytänyt ainakin punakämmekän ja maariankämmekän risteymän. Siinä kukan malli on toisen kuvan mukainen, epämääräinen ja jotenkin vääntynyt.

kammekka2-300x298Tämä risteymä on kuvattu tänä kesänä ja se oli kooltaan liki metrin korkuinen, kukkaterttukin oli 20 cm korkea. Osa alakukista oli jo kuihtunut, enkä ruvennut loppujakaan laskemaan, mutta paljon niitä oli, kaikki yhtä vääntyneitä ja vajaakuntoisia. Yhtä suuria risteymiä olen nähnyt suolla lähes joka vuosi.

Kaitakämmekkä (D. traunsteineri) on suolla äärimmäinen harvinaisuus. Tänä vuonna en varmuudella nähnyt sitä ollenkaan, tosin punakämmekätkin käydessäni olivat jo osin lakastuneet. Vuosittain sitä on löytynyt yhdeltä kohdalta alle puolentusinaa versoa, kaikki hyvin epämääräisiä ja muistuttavat nekin enemmän risteymää kuin oikeaa lajia. Koko niillä kuitenkin on pieni, alle 30 cm.

Tämä kesä on ollut hyvä kämmekkäkesä, johtuu varmaankin riittävästä kosteudesta. Kasvit ovat olleet reheviä ja kookkaita. Ne ovat kasvaneet suurina ryhminä ja hyvin elinvoimaisina. Monen kämmekän kukat ovat hehkuneet väriä ja säilyneet pitkään. Tämä viimeinen piirre saattaa kertoa sään viileydestä ja pölyttäjien viipymisestä.

Mikä sitten on maariankämmekän salaisuus? Ainakaan se ei minulle vieläkään vakuuttunut. Ääripäissä kukat ovat erilaisia, kasvit kokonaisuutena myös, mutta välimuodot sekoittavat pakkaa, saavat miettimään edelleen. DNA-testit kertovat totuuden ja niiden avulla lajit on saatu erilleen toisistaan, mutta eihän suolla voi testejä tehdä, siellä on uskottava silmiään. Pidetäänpä ne siis edelleen auki – jatkossakin.

Uutta!

norkkusammal1

’Kesä on edennyt huimaa kyytiä. Ehkä sitä odotteli alkavaksi koko kesäkuun ja ei oikein päässyt vauhtiin. Niinpä uusien löydettyjen lajien määrä tälle vuodelle on ollut vaatimaton. Ehkä sen vuoksi olin erityisen iloinen, kun muutama päivä sitten kiertäessäni aivan tavallisennäköisen metsäkallion kuvetta törmäsin yllättäen minulle ihan outoon sammaleeseen. Kuvasta ei paljon pääse selvyyteen sen erikoislaatuisuudesta, mutta kun sitä katseli puolen metrin päästä ja kokeili sen karheaa versoa käsiensä välissä, se tuntui herättävän oikeastaan ensi kerran tänä kesänä löytämisen riemua ja uuden asian tuomaa kutinaa. Hetken aikaa sitä vain katseli ja painoi mieleensä sen tuntomerkkejä.’

Kuvan sammal on norkkusammal (Antitrichia curtipendula). Se muodostaa kallioseinämille tuuheita, riippuvia kasvustoja, jotka voivat olla hyvinkin laajoja. Sammal on eteläinen eikä sitä tavata juurikaan Etelä-Suomen ulkopuolelta. Yksittäisiä kasvustoja on löydetty kuitenkin Kuusamosta saakka. Missään se ei ole kovin yleinen, vaan on useissa maakunnissa alueellisesti uhanalainen.

norkkusammal2

Norkkusammalen läheinen sukulainen on oravisammal (Leucodon sciuroides), joka sekin on harvinainen. Siihen tutustuin ensi kerran muutama vuosi sitten Viron maatilojen kiviaitojen päällä. Luopioisissa se kasvaa samanlaisilla paikoilla kuin nyt löytynyt norkkusammalkin, mutta on sitä yleisempi. Yllä oleva kuva on edelleen norkkusammalesta ja siinä näkyy paitsi kasvin epämääräinen haaroittuneisuus, niin myös pienet itumaiset silmut varrella. Niihin ensin kiinnitinkin huomion, kun sammalen näin. Yritän vielä jossain vaiheessa ottaa näistä silmuistakin oman kuvan mikroskoopin kautta, mutta se taitaa jäädä talven hiljaisiin hetkiin. Nyt tuntuu, ettei siihen ole aikaa.

Norkkusammal on laajalle levinnyt maapallolla. Sitä kuvataan merelliseksi ja eteläiseksi lajiksi, jota tavataan Euroopan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta ja eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Uusi laji innostaa aina etsimään lisää. Jospa tämä avaisi uusien löytöjen ajan tälle kesälle. Ensi viikolla aloitan kartoituksen. Luopioisista on kartoittamatta vielä viitisenkymmentä ruutua.

Syylälinnunherne

syylalinnunherne

Luonnonkukanpäivää vietettiin Hämeessä sateen merkeissä. Kolmen kilometrin lenkillä oli mukana parikymmentä innokasta kulkijaa. Sade sotki loppumatkan aika pahasti, mutta alkumatkasta ihailimme luonnon kukkaloistoa parhaimmillaan. Se vain todettiin, kuinka paljon kasvimaailma on muuttunut monenkin osanottajan lapsuudesta. Kissankäpälät ja kohokit, neilikat ja kuminat ovat kadonneet, tilalle ovat tulleet voimakkaat putkikasvit ja heinät. Kuvan linnunhernettä emme tällä retkellä nähneet. Sen löysin jo viikolla, vihdoinkin.’

Keväinen linnunherne (Lathyrus vernus) on hämäläisten lehtojen keväinen kaunistus. Sitä käyn katsomassa joka kevät parhaissa lehdoissa ja yritän poistaa puunoksia sen tieltä, jotta se saisi rauhassa levitä. Vanhastaan on tiedossa ollut suusanallinen ilmoitus, että täällä jossakin kasvaa myös toinen keväinen hernekasvi, syylälinnunherne (Lathyrus linifolius). Alueella pitkään vaikuttanut Urho Mäkirinta aikoinaan löysi kasvin ja tieto siitä kertoi, että kasvi löydettiin metsäalueelta Holjan ja Koivulahden väliltä. Tämä tapahtui joskus 1950-luvulla. Monet kasviharrastajat ovat vuosikymmenien kuluessa yrittäneet paikantaa uudelleen tuota löytöä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun ystäväni kanssa viime torstaina olimme menossa etsimään uhanalaista korpikaltiosammalta, sanoin, että täällä on pidettävä silmät auki linnunherneen vuoksi. Sammalta emme löytäneet, linnunherneen löysimme.

Syylälinnunherne on hieman pienempi sukulaistaan ja sen kaksilehdykkäiset lehdet ovat pyöreäkärkiset. Siinä parhaat tuntiomerkit, kun tätä kasvia etsitään. Se kasvaa harvinaisena Lounais-Suomessa ja on täällä Hämeessä jo hyvin harvinainen. Niinpä sen kasvualue nytkin pienen puron varrella lehdossa oli vain parin neliön suuruinen. Siinä sitä kasvoi kukkivana puolentusinaa vartta. Kun metsä on saanut olla koskematon ja olosuhteet ovat pysyneet vakaina, kasvaa kasvi ja kukkiikin vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun se ensi kerran on löydetty. Hyttysten vuoksi ja retken jo käännyttyä lopuilleen emme tutkineet aluetta laajemmalti, joten kasvi saattaa kasvaa runsaanpanakin, se pitää vain tutkia paremmalla ajalla tarkemmin.

Näin on kasvikausi avattu uuden lajin myötä. Viime vuonna löytyi suuri joukko uusia lajeja, joten tältäkin vuodelta on vara odottaa samaa. Sammalpuolella niin on jo tapahtunutkin: kolme uutta lajia (rikkanokkasammal, lehtopalmikkosammal ja poronraatosammal) on päivitetty sammalsivuille.

Uusien lajien kesä!


litulaukka’Tänään oli taas sellainen päivä, jolloin kannatti lähteä retkelle. Sain sähköpostia pari päivää sitten ja houkuttelevan kutsun tulla tutustumaan erään talon kasvimaailmaan. Kunpa tällaisia kutsuja tulisi enemmän!’

Vieressä on kuva kasvista, joka on taas uusi laji jo muutenkin uskomattomaan kesään. Litulaukka (Alliaria petiolata) on sellainen kasvi, jota en osannut ollenkaan odottaa löytyvän Luopioisista, onhan se oikeastaan aivan rannikkoseutujen kevätkukkija. Niinpä sen kotiutuminen hämäläiskylään Nokelan talon pihapiiriin Käenniemellä onkin hämmästyttävää. Talonväen mukaan se on kasvanut siellä jo kymmenkunta vuotta leviten vähitellen aina uusille kasvupaikoille. Kuva on jo syksyisestä versosta, jossa kukkien paikalla kohoavat pitkät harmaat lidut. Mutta minulle tämä kasvi on kuitenkin tuttu pääkaupunkiseudulta, missä sitä kasvaa pensasaidoissa ja puistoissa suurin määrin. On varmaankin syytä mennä kuvaamaan kasvi uudelleen ensi keväänä, kun se on vihreä ja kauniisti kukkiva. Hieno uusi kasvi jälleen kerran Luopioisten kasvistoon.

Mutta litulaukka ei ollutkaan se kasvi, miksi minut taloon kutsuttiin. Tien pientareella kasvoi nimittäin yksi jo loppuunkukkinut ja siemenvaiheessa oleva hirvenkello (Campanula cervicaria).

hirvenkello

Tästä kookkaasta kellokasvista on vanhoja suusanallisia tietoja entuudestaan samalta alueelta, mutta tarkempi paikka ja määrä on ollut tähän asti piilossa. Nyt se sitten löytyi, tosin vain yksi kappale, mutta uusi laji silti. Hirvenkello kuuluu maamme vaarantuneisiin lajeihin ja ei ole missään kovin yleinen. Lisäksi sen kasvu on kovin oikullista, tänä vuonna sitä on mutta ensi vuonna ei, tai se kasvaa ihan eri paikassa. Niinpä nyt löytynyt kasvi saattaa kuulua siihen jo aikaisemmin löydettyyn kasvustoon, mutta on noussut vasta nyt esiin. Kuva on todellakin jo ohikukkineesta versosta eikä siitä näe se heleän vaaleansinistä väriä. Kuva ei kerro myöskään, että kasvin varsi on karvainen, paksu ja liki metrin korkuinen. Kyllä sen yleensä huomaa, jos se jossain kasvaa eikä sitä voi sekoittaa kuin vaaleakukkaiseen peurankelloon. Suikeat lehdet varressa kuitenkin erottavat sen peurankellosta, jolla on ruodilliset alalehdet.

Eivätkä yllätykset loppuneet vielä tähänkään. Koska talon emäntä on kasveista kiinnostunut, hän saattoi esitellä minulle monia harvinaisuuksia kotinsa läheisyydestä, niitä joita hän on hoitanut ja suojellut. Niinpä kävimme kauniilla kedolla, jossa kissankellot ja ketoneilikat värjäsivät ruohostoa. Keväällä siellä kukkivat keväthanhikit (Potentilla cranzii). Tämä kasvi on löydetty Luopioisista vain kahdesta paikasta aikaisemmin: Vanhalta hautausmaalta ja Rautajärven kartanon perinneniityltä, joten hieno kasvi tämäkin. Hanhikin kasvupaikka on vanha. Se on jo iät ja ajat siellä kasvanut ja tämä paikka on varmasti Luopioisten näyttävin ja suurin esiintymä. Laskimme pihasta puolen tusinaa ruusuketta ja kedolta toista kymmentä. Lisää hienouksia löytyi sitten Isännänsaaresta, josta laskimme kymmeniä lehtoneidonvaippoja (Epipactis helleborine). Tämä orkidea on viime vuosina yleistynyt ilahduttavasti ja jos pusikoituminen saadaan pysymään aisoissa peltojen ja lehtojen laidoilla, kasvi lisää edelleen kasvualuettaan.

Vaikka ehdin kiertää vasta osan Käenniemen neliökilometriruutua, löytyi sieltä kolmisen sataa kasvilajia, mikä on selvästi keskivertoruutua suurempi määrä. Kaunis kiitos Nokelan talon asukkaille ystävällisestä kutsusta ja vieraanvaraisuudesta. Ilman heitä nämäkin kasvit olisivat todennäköisesti jääneet muistiinmerkitsemättä.

Jälleen uutta

medicago_lupulina

’Sateisen päivän kunniaksi ei ollut syytä painua metsään. Nyt saattoi keskittyä merkitsemään muistiin jo kerättyä tietoa. Sen verran kuitenkin, että voi sanoa käyneensä jossakin. Jo monta vuotta sitten sain tiedon Aitoon urheilukentän erikoisista kasveista. Nyt sen katsominen tuli ajankohtaiseksi.’

Hernekasveissa on monia mielenkiintoisia lajeja. Monet kulkevat ihmisen mukana sinne minne hänkin ja kasvavat ihmisen muokkaamissa paikoissa. Herne on vanha viljelykasvi, samoin papu. Eläimille syötetään rehuna apilaa, virveliä, palkokasveja eikä niitä ihminenkään vieroksu, ei ennen eikä nyt. Itse olen kasvattanut paitsi herneitä niin myös härkäpapua, leikkopapua, ruusupapuakin. Lupiini innostuu kasvamaan sielläkin missä sitä ei kaivattaisi ja mesikät kaunistavat joutomaita. Kaikki hernekasveja. Käyttäähän ihminen niitä maanparannusaineenakin, koska ne juurinystyröillään valmistavat ilman typestä lannoitetta maahan.

Kasvisivujeni uutuudet ovat monesti olleet hernekasveja: masmalo, keltamaite, tunturikurjenherne, tämän vuoden keulankärkikin. Ne kaikki ovat kulkeutuneet kasvupaikoilleen teiden pientareille ihmisen mukana. Eikä tämä näytä loppuvan tähän. Tänään sain siitä hyvän todistuksen Aitoon urheilukentän länsipäädyssä.

Hannu Alen taisi olla se, joka kertoi, että kentällä kasvaa mesiköitä. Vuosi oli muistaaksen 2006. Aikaisemmin en ole saanut itseäni lähtemään pitäjän toiselle puolelle mesiköitä katsomaan, olenhan niitä tuijotellut tarpeekseni kaatopaikoilla ja kaupunkien pientareilla niin Jyväskylässä kuin muuallakin. Nyt menin ja se kannatti.

Kentän länsipäädyssä todellakin kasvoi mesiköitä: keltaista rohtomesikkää (Melilotus officinalis) ja valkoista valkomesikkää (Melilotus albus). Molemmat näyttivät voivan hyvin ja kasvustot olivat kookkaita ja näyttäviä. Kentän hoidossa ne yleensä tuhotaan, mutta taitaa siemenpankissa riittää kapasiteettia ja kasvit kasvavat joka vuosi uudelleen. Kuvasin niitä innoissani, kunnes pysähdyin ja katsoin jalkoihini. Miksi sielläkin oli keltaisia mesikänkukkia? Mutta eipä ollutkaan, sillä siellä luikersi aivan eri kasvi: nurmimailanen (Medicago lupulina), joka on uusi kasvi koko alueelle. Tämäkin hernekasvi kulkeutuu mesiköiden tapaan ihmisen mukana joutomaille ja nurmikoille. Se siementää runsaasti ja säilyy siksi sinnikkäästi paikoilla, joille on tiensä löytänyt. Niinpä todennäköisesti Aitoon urheilukenttä saa jatkossakin nauttia tästä pienestä koristeesta.

Mutta eipä yllätykset loppuneet vielä tähän. Kun aikani olin tanssinut mesiköiden ja mailasen ympärillä, silmäni takertuivat pieneen heinään, joka tuppaina kasvoi kaiken keskellä. Mikäs se tämä on? Ja taas löytyi uutta: litteänurmikka (Poa compressa). Aikoinaan luulen löytäneeni sen kirkonkylältä, mutta hukkasin näytteen ja niin kasvi jäi varmaankin ainaiseksi kysymysmerkiksi. Tämä ei jäänyt, sillä nurmikkaa oli runsaasti koko kentänpäädyn alueella ja ihme on, ettei sitä kukaan ole aikaisemmin huomannut, sillä kasvustot näyttivät ainakin yhtä vanhoilta kuin hernekasvienkin kasvustot. Tänä vuonna heinät ovatkin kunnostautuneet uusien kasvien kilvassa, sillä tämä oli jo kolmas uusi heinä Luopioisiin.

Näinkin voi sadepäivää viettää. Kannatti lähteä naapurikylään, kannatti kumartua katsomaan jalkoihinsa ja kannatti tutkia sekin mitätön heinä, joka muistutti suuresti aivan tuiki tavallisia lajeja. Kannatti!

Lajit on päivitetty kasvisivuille ja niiden kuvia voi katsella sieltä enemmän.

Tämän vuoden ensimmäinen uusi kasvilaji

oxytropis_campestris

’ Näin se on saatu alku tällekin vuodelle uusien kasvien osalta, jos sammalia ei lasketa mukaan. Kävin nimittäin tänään kuvaamassa idänkeulankärjen (Oxytropis campestris) tienpenkalla Aitoossa.’

Eilen minulle soitti Tampereen kasvitieteellisen yhtdistyksen puheenjohtaja Matti Kääntönen ja kertoi nähneensä yhdessä Yrjö Rannan kanssa Aitoossa tienpenkalla mahdollisesti uuden lajin Luopioisiin. Hän kuvaili lajia monin sanoin ja kehoitti lopuksi käymään katsomassa. Niinpä tänään ajoin paikalle.

Idänkeulankärki oli odotettu tulokas. Kun viime vuonna löysin uutena Luopioisiin masmalon samalla tavalla tien varresta Aitoosta, ennustin keulankärjen olevan seuraavan lajin. Kun aikoinaan Kollolan harjusta alettiin kuljettaa hiekkaa ympäri Pälkänettä ja laajemmallekin, oli odotettua, että alueen harvinaisuudet (tunturikurjenherne, keltamaite, masmalo ja idänkeulankärki) leviävät tienvarsiin. Näin on käynyt ennenkin. Muistan kuinka ihmettelin koululaisena Hauholla tunturikurjenhernettä mökkitien laidassa, kunnes joku kertoi sen alkuperan olevan hiekkakuopassa Ruskeanmullanmäessä. Tämä tapahtui 60-luvulla. Näin kasvit leviävät edelleen.

Mikään kovin turvallinen paikka ei tien piennar ole kasvin kasvaa. Niinpä viime vuonna löytämäni masmalo oli, kun tänään poikkesin sitä katsomaan, kuivunut ja kuollut. Se kuitenkin siemensi hyvin helteisenä kesänä, joten loppukesästä kannattaa katsastaa paikka uudelleen. Ehkäpä se vielä nousee tai tulee uuden hiekkakuorman mukana toiselle paikalle.

Idänkeulankärki on harvinainen kasvi. Sitä tavataan parhailta soraharjuilta sisämaasta lähinnä itäosista maatamme. Joitakin kasvupaikkoja sillä on myös Lapissa, mutta sen pääalue on ehdottomasti etelämpänä. Miten tällaiseen tulokkaaseen sitten pitää suhtautua? Vaikka se on luokiteltava tällä hetkellä satunnaiskasviksi eikä sen status uhanalaisissakaan ole kovin korkealla, niin katsoisin ehdottomasti sen olevan kauniimpi tienpientareella kuin maljakossa tai jonkun yksityisessä puutarhassa. Siis annetaan sen kasvaa paikallaan, lisääntyä ja peittää tienpiennar kasvustojensa alle. Näin saamme kaikki nauttia siitä, jos nyt sitten satumme sen kovassa kiireessä tienpenkalta huomaamaan.

Riippusammal

riippusammal

’Tuo nyt näyttää miltä tahansa sammalelta, joita metsä on väärällään. Tällaisen kommentin jälkeen intiaanitanssi laantuu, hymy väreilee vielä suupielessä, mutta katse hakee jo ulospääsyä. Vaikeaa on olla oikealla tavalla iloinen, riemuita löydöstään, jos se ei saa vastakaikua.’

Kun muutama vuosi sitten höyrähdin sammaliin ja aloin etsiä niitä tosissaan, oli haavena löytää Luopioisiin myös valtakunnallisesti vaarantunut haapariippusammal (Neckera pennata). Muistan, kuinka retkillä kiersin haapoja kuin kissa kuumaa puuroa, tuijottelin tyvelle ja latvaan, etsin, kuitenkaan löytämättä. Olin varma, että jossain sekin sammal piilottelee, se pitää vain kaivaa esiin.

Olin katsellut haapariippusammalta muilla paikkakunnilla aarnialueiden harvinaisena komistuksena, joka missään ei ole yleinen eikä runsas, mutta jonka aina silloin tällöin saa bongattua. Niinpä jatkoin sinnikkäästi haapojen tuijottelua. Tämä palkittiin reilu viikko sitten, kun vihdoinkin löysin etsimäni. Sammalta kasvoi vaivaiset kaksi pientä versoa laajassa pyöreässä kujasammal-kasvustossa suuren haavan rungolla silmänkorkeudella. Haapa taas kasvoi varjoisassa ja kosteassa lehdossa. Kauhukseni vain huomasin, että metsänomistaja oli jostain syystä juuri viime talvena erikoistunut kaatamaan haapoja samalta alueelta. Kuinkahan monelta haavanrungolta kasvi näin katosi. Onneksi sentään yksi säilyi, vaikkakin uhanalaisena ja niukkana.

riippusammal2

Miten se sitten eroaa kaikista niistä muista samanlaisista sammalista. Yläkuvasta näkyy jo, että se kasvaa hyllymäisesti ja suurentamalla tämän toisen kuvan näkee sen lehden muodon ja poikittaisesti aaltopoimuisen rakenteen. Millään muulla haavan rungolla elävällä sammalella ei ole samanlaista ulkonäköä. Tietenkin sen etsiminen vaatii vaivaa ja tarkkuutta. Yksi pieni alle senttinen verso jää niin helposti huomaamatta, mutta jos se kasvaa kasvustona haavan tyvellä, niin sen kyllä huomaa jo kauas. Silloin pitää vain varoa muita samanlaisella paikalla kasvavia sammalia: metsäliekosammalta ja jopa kerrossammalta.

Haapariippusammal on kuitenkin omanlaisensa ja sitä kannattaa etsiä. Sen löytyminen, jos nyt ei herätä ihan intiaanitanssia, niin saa ainakin sen onnellisen hymynkareen suupieleen. Onnistuinpas!

Orkideojen saari 2


pahtaomena

’Olin taas kanootilla Kukkialla. Kaunis ja aurinkoinen päivä muuttui vieläkin aurinkoisemmaksi, kun sai taas löytää jotain uutta. Kuvan pahtaomenasammal on Luopioisissa suuri harvinaisuus eikä sitä muuallakaan Pirkanmaalla joka päivä vastaan tule. Luopioisista tätä sammalta on löydetty vain Iso-Vekunan saaresta ja Ämmätsän Kulovuoresta.’

Aikaisemmin nimesin Kukkian suurimman saaren Iso-Vekunan Orkideojen saareksi ja sitä samaa siitä voi sanoa edelleenkin. Viime torstaina lähdin etsimään metsänemää saaren sopukoista, mutta valitettavasti retki ei tuottanut toivottua tulosta. Tämä orkidea on löydetty saaresta vuosikymmeniä sitten ja sen jälkeen sitä on etsitty sieltä useita kertoja kasvia kuitenkaan löytämättä. Metsänemä on oikukas kukkija, toisina vuosina se nousee pintaan ja avaa upeat kukkansa, toisina vuosina se piilottelee maan alla ja sitä saa turhaan etsiä. Näin kävi minulle nyt, mutta olin siihen kyllä henkisesti varautunut.

Sen sijaan löysin toisen kasvuston pesäjuurta! Tällä kertaa kasvia löytyi liki kaksikymmentä jo kuivunutta vartta muutaman neliömetrin alueelta saaren pohjoisosista. Orkidea kasvoi avoimessa koivikossa etelään viettävällä rinteellä. Osa versoista oli aivan pieniä alle kymmenen sentin korkuisia, mutta joukossa oli myös yli kaksikymmensenttisiä ja runsaskukkaisia kasveja. Seuralaisina tällä paikalla oli samoja lehtokasveja kuin edelliselläkin, mm. sinivuokko, lehto-orvokki, ketunleipä, ahomansikka, taikinamarja ja lehtokuusama.

Olen samalla, kun kiertelen tavallisten kasvien perässä, tarkannut myös tutkimusalueen sammallajistoa. En vielä tunne sammalia kovinkaan hyvin, mutta erikoisemmat pistävät kyllä silmään. Niinpä nytkin katselin saaren sammalia sillä silmällä, että voisin löytää jotain mielenkiintoista. Kuukausi sitten kävin saaressa Ari Parnelan ja Harri Arkkion kanssa ja he näyttivät silloin monta minulle uutta sammalta saaren jyrkänteistä. Silloin löytyivät mm. pahtaomenasammal ja isoruostesammal, viuhkasammal ja aarnisammal. Nyt tarkastelin vähän toisenlaista kalliota ja sieltäkin löytyi hienoja lajeja, mm. taljaruostesammal ja hiirenhäntäsammal. Nämä eivät näyttävyydessään ole orkideojen luokkaa, mutta kuitenkin omassa pienuudessaan kauniita.

Molemmat pesäjuurikasvustot ovat luonnonsuojelualueen rajauksen ulkopuolella, mutta ne säilynevät paikalla, jos maata ei käsitellä voimaperäisesti. Yleensä saarissa harvinaiset kasvit saavat olla rauhassa. Metsäkoneet on vietävä sinne talvella kovien jäiden aikaan eikä saarista useinkaan saada niin suuria puumääriä, että kustannukset peittyisivät. Toivottavasti tässäkin tapauksessa käy näin.

Kalliojyrkänne harvinaisine sammalineen on luonnonsuojelualueen sisäpuolella ja saanee siksi olla rauhassa. Samoin lehtoneidonvaipat kasvavat suojelualueen sisäpuolella. Näitä löysin tällä retkelläni taas lisää ja laajemmalta alueelta kuin edellisellä kerralla,. Nousipa saaren orkideojen lukumääräkin taas yhdellä, kun äkkäsin Pirkanmaan yleisimmän kämmekän yövilkan kuusten alta lehdosta.

Vaikka retkellä ei metsänemä löytynytkään, niin upea sää ja Kukkian saariston komeus korvasivat olemattoman pettymyksen. Ainahan sitä toivoo, jospa… jospa sittenkin, mutta tässä tapauksessa se olisi ollut lottovoiton luokkaa.

Ajuruoho

ajuruoho

’Kesä on löytöjä täynnä ja yllätyksiä! Tämän sain kokea tänään, kun olin tekemässä ruutua Lauri Oeschin kanssa Luopioisten Haltian kylällä. Hän oli nähnyt siellä tien varrella kasvia, joka ei ollut ihan tavallinen. Eikähän se sitä ollutkaan.’

Kuva ei ole kaksinen eikä siitä varmaan selviä laji ellei osaa katsoa tarkkaan kasvin kukkia ja vartta. Kukat ovat ajuruohon kukat, siniset ja liuskateriöiset, mutta varsi kertoo, ettei kyseessä olekaan tavallinen kangasajuruoho (Thymus serpyllum), vaan sen lähisukulainen nurmiajuruoho (Thymus pulegioides). Kasvin varsi on karvainen vain särmiään pitkin. Lisäksi sen lehdet ovat ruodilliset ja öljytäplät lehdillä ovat punertavia. Itse pidin kasvia maastossa kangasajuruohona ja olin iloinen, kun sekin vihdoin löytyi Luopioisten kasvistoon, se kun on viime vuosina voimakkaasti taantunut ja hävinnytkin useilta vanhoilta kasvupaikoiltaan eteläisessä Suomessa. Lähimmät nykyiset kangasajuruohon kasvupaikat taitavat olla vanhan Pälkäneen puolella.

Nurmiajuruoho on kotoisin Etelä- ja Keski-Euroopasta ja on meillä heinänsiementulokas, joka on kotiutunut tienpientareille, puistonurmikoille ja satamiin. Missään se ei ole yleinen, mutta on kuitenkin tavattu paikoitellen Etelä- ja Keski-Suomesta. Itse en ole sitä aikaisemmin tavannut, joten ei yhtään ihme, ettei heti tullut mieleen kasvin nimi. Seuraavalla kerralla osaan kiinnittää huomion oikeisiin tuntomerkkeihin.

Ajuruoho on aromaattinen kasvi. Niinpä sen toista sukulaista timjamia (Thymus vulgaris) käytetään mausteena eikä meirami (Origanum  vulgaris) ole sekään kaukana tästä kasvista. Menneinä aikoina ajuruohoa onkin käytetty mausteena. Nykyään se on siihen aivan liian harvinainen ja on siksi paras jättää rauhassa kasvamaan harjukankaille.