’Usein kuvaan purojen, ojien tai pienten lampien pinnalla olevaa vaahtoa. Jokin siinä kiehtoo. Onko se kohteen liike, keveys, repaleisuus vai sen sadunomaisuus? Se on kuin pitsiä, joka muotoutuu aina uudelleen. Mutta miten se muotoutuu, osaisiko joku fyysikko tai graafikko tai matemaatikko sanoa tai laskea sen, mallintaa sen? Tuskin! Minusta tuntuu, että tuo vaahdon koukeroisuus on kuin sormenjälki, jokainen koukero on uusi ja erilainen.

Veden liike luo vahdon vuonteessa tai pienessä koskessa. Ilmaa joutuu veden alle ja se kuplii pintaan muodostaen vaahtoa. Siinä voi olla pieniä tai suuria kuplia sen mukaan, kuinka paljon ilmaa veden alle kertyy ja kuinka pintajännitys pystyy pitämään kuplan kasassa. Kaikki tämä lienee selvää, mutta sitten tuleekin se mysteeri: kuinka vaahto muodostaa kuvionsa.

Yllä oleva kuva on otettu kosken alapuolisesta suvannosta ja siinä vaahto tuntuu kuin leikkivän itsensä kanssa. Virtaus käy joessa hieman akanvirran suuntaan ja pyörii sitten takaisin joen kulkusuuntaan, mutta vaahto ei noudata pelkästään näitä virtauksia. Se tuntuu pyörivän ja kulkevan oman päänsä mukaan. Kuka sitä käskyttää?Vaahdon leikki veden pinnalla on tunnelmallinen syksyisessä metsässä. Keltaiset lehdet korostavat vielä veden tummuutta. Joskus jään katsomaan pyörimistä ja vaahdon muodostumista minuuttikausiksi. Kohta tämäkin poukama jäätyy ja jää muodostaa omat kuplansa ja muotonsa, joissa niissäkin on mielenkiintoisia kuvioita – kaikki omanlaatuisiaan.’