Vastaantulija

Laippa

’Muutama päivä sitten retkeilin Laipan erämaa-alueella Pälkäneen ja Kangasalan rajalla. Polkuja kolutessa etsin kevääseen liittyviä asioita: kukkia, muuttolintuja, hyönteisiä. Tiellä vastaan kömpi oudonnäköinen otus, toukka tai mato, mikä kumma lienee. Hämärästi sen muistin lapsuudesta, jolloin juhannuksen aikaan sellaisia etsittiin ja ihmeteltiin. Sitten muistin: kiiltomato (Lampyris noctiluca), sehän se on! 

Oikeastaan tuo outo kulkija on kovakuoriainen. Naaras vaan muistuttaa kovin tavallista toukkaa. Uros onkin sitten ihan kovakuoriaisen näköinen. Kuuluisaksi kiiltomato on tullut siitä, että naaras houkuttelee urosta takapäänsä valolla. Hämärässä kesäyössä valo näkyy meille ihmisille muutaman metrin päästä, mutta uros aistii sen varmaankin kauempaa lennellessään kesäyössä. Myös uroksella ja toukalla on vastaava kyky, miksi, sitä en tiedä.

Muutenkin tämä otus on erikoinen. Toukka saalistaa kotiloita, jotka se lamauttaa myrkyllään ja sulattaa sen elimistöä ennen kuin oikeastaan juo kotilon sisäänsä. Kiiltomadot erittävät lisäksi kuvottavaa löyhkää, jonka tarkoitus on saattaa naaraat ja koiraat yhteen. Kaikin tavoin siis tutustumisen arvoinen eläin.

Bioluminenssissa on kyse kemiallisesta reaktiosta, joka tapahtuu yleensä solun sisällä ja tuottaa valoa. Vain muutama maalla elävä eläinlaji maailmassa pystyy tuottamaan valoa tällä tavalla. Sen sijaan on uskottu, että lähes kaikki syvänmeren kalat omaavat tämän kyvyn. Myös joillakin sienillä on vastaava elintoiminta. Liekö samasta asiasta kyse myös aarnisammalen kohdalla. Kuuluisiksi ovat tulleet amerikkalaiset tulikärpäset, joista kerrotaan monissa kirjoissa ja elokuvissa. Tällöinkin kyseessä on todellisuudessa kovakuoriainen.

Eipä sitä aina tiedä, mihin kulkiessaan törmää. Nyt on kiiltomatojen aika. Kannattaa liikkua hämärissä ulkona, tiedä vaikka kohtaisi muutakin kummallista.’

Kaamos

syksy

’Pimeys hiipii hitaasti kohti etelää. Tänään ilmoitettiin kaamoksen saavuttaneen Halti-tunturin tasan. Joulun aikaan ollaan Napapiirillä. Sitten taas helpottaa. Työssäollessa tämä aika oli joskus hyvinkin masentavaa, kun ei aamulla nähnyt mitään töihin mennessä eikä iltapäivällä sieltä palatessa. Näin eläkkeellä voi sentään nauttia hetken valosta keskipäivän aikaan.

Yllä oleva kuva on otettu viikko sitten. Korjailin sitä työpöydän ääressä valotuksen automatiikalla ja totesin, ettei se silloin vastaa todellisuutta. Ninpä peruutin korjailut. Nytkin se on vielä aavistuksen verran liian valoisa. Vastasatanut lumi heijastaa enemmän valoa kuin sitä todellisuudessa on. Vaikka kuva on otettu puolenpäivän aikaan, on ero kesäaikaan valtava. Ei yhtään ihme, että me suomalaiset hullaannumme silloin valon määrästä. Matkaan nyt pariksi viikoksi etelän valoon ja lämpöön, joten blogi päivittyy, jos tekniikka toimii, vain etukäteen tehdyillä jutuilla. Jouluksi palaan takaisin ehkä uusin kuvin ja uusin ajatuksin.’

Väriä

rusko2’Usein kuulee puhuttavan harmaasta ja pimeästä marraskuusta, loskasta ja ankeudesta. Vaikka harmaallakin on sävynsä ja pimeydellä valonsa, löytyy marraskuusta kyllä todellista väriloistoakin. Viime päivinä olen saanut nauttia komeista aamu- ja iltaruskoista. Monesti ne ovat hyvin lyhytaikaisia ja saa olla tarkkana, että huomaa ne ja saa ikuistettua.

Ennen ennustettiin tulevaa säätä myös ruskojen avulla. Sanottiin aamuruskon tuovan sateita ja iltaruskon poutaa. Tutkimuksissa tämä on osittain todennettu. Jos illalla ruskottaa, auringon säteet ovat kulkeneet pitkän matkan ilmakehässä ja se tietää, ettei ainakaan siltä suunnalta eli lännestä ole lähestymässä sateita. Toisaalta jos aamulla kovin ruskottaa varsinkin yläpilvien osalta, niin on suuri todennäköisyys saderintamaan sen päivän aikana. Kansanviisaus siis pitää paikkansa.

rusko1Mistä ruskotus sitten johtuu? Auringon valohan hajoaa ilmakehässä kaikkiin spektrin väreihin. Kun aurinko on keskitaivaalla, vallitseva väri on sininen ja me näemme maailman ns. luonnollisissa väreissä, koska olemme siihen tottuneet. Aamulla ja illalla punainen on vallitseva väri, koska säteet tulevat viistosti ja osuessaan pilviin, ne varjääntyvät punaisiksi. Useinhan taivaanranta punoittaa ennen tai jälkeen auringonnousun tai laskun. Värin saa aikaan ilman epäpuhtaudet: pilvet, pöly, roskat, jopa lumikiteet. Viimeksimainittuhan aiheuttaa halo-ilmiöitä hajoittaessaan valon kaikkiin spektrin väreihin kaarina tai tolppina aivan samoin kuin vesi tekee kesällä ja saa aikaan sateenkaaren. Aikoinaan, kun Filippiinien Pinatubo-tulivuori purkautui räjähdysmäisesti kesäkuussa 1991 ja syöksi ilmakehään valtavasti tuhkaa, saatiin täällä nauttia komeista ruskotuksista pitkän aikaa. rusko3

Sään ennustamisen sanotaan olevan vaikeaa, vaikka sitten olisi millaiset vempaimet tahansa apuna. Joskus tuntuu, ettei yleisissä tiedotuksissa oteta huomioon kokonaisuutta. Kun eilen pääuutisten meteorologi kertoi harmaasta loskaisesta päivästä, hän puhui tietenkin Helsingin näkökulmasta. Keski-Suomi sai nauttia liki keväisestä säästä: aurinko pilkisteli, vesi tippui räystäistä, linnut tirskuttivat ja lumi suli teillä vesinoroiksi. Ei harmaudesta tietoakaan, vaan oheisten kuvien ruskotukset, niin aamulla (ylin kuva) kuin illalakin (pikkukuvat), upeaa, kaunista, kuvauksellista. Voisihan ennustaja sanoa vaikka, että täällä Helsingissä oli harmaa päivä. Nytkin, kun kirjoitan tätä, aurinko pilkistelee vaaleiden, äsken karmiininpunaisten, pilviraitojen takaa, vesitipat tippuvat hiljalleen ikkunan ohi, puunoksat lepäävät, on tyyntä, lämmintä pari astetta ja pururadan hiihtoura houkuttaa. Taidan lähteä sinne.’

Suolla

talvisuo3

’Tänä keväänä Etelä-Suomessakin on saanut nauttia valon ja lumen ilosta. Peruin Lapin-matkankin osittain sen vuoksi, että saman kokemuksen saa lähempänäkin. Ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan. Eilen aamuvarhaisella lähdin naapurikylän Kurkisuolle, leveiden metsäsuksien kanssa. Hanki kantoi hyvin avoimilla paikoilla eikä metsässäkään upottanut kymmentä senttiä enempää. Suolla vallitsi uskomaton rauha: teerien pulputus, auringonnousun tuomat värit, yksinäinen kanahaukka, lumeen jo vajonneet hirvenjäljet. Hiihdin suon ympäri hitaasti valokuvia ottaen, tunnelmaa haistellen. Aikaa kului, mutta sitä ei laskettu, hiki ei tullut, kun meni tarpeeksi hiljaa, kokemukset karttuivat, vaikka suo onkin tuttu. Aina löytää jotain uutta.

talvisuo2En muistanutkaan, että tuolla suolla on eteläsuomalaiseksi suoksi harvinaisen paljon pieniä keloja. Mänty on ihmeellinen puu, en lakkaa sitä ihailemasta. Se kasvaa karuilta ulkosaariston luodoilta Lapin tuntureille, kuivilta kankailta vetisille soille, sama laji vaikkakin eri näköinen. Keloontunut mänty antaa suolle karun pohjoisen tunnun. Sen pintaa peittää hento nukka ja suuri joukko pienen pieniä neulajäkäliä (yleensä Mycocalicium subtile). Jäkälän nuppineulaa muistuttavia tummia rakennelmia ei näe kuin ottamalla silmälasit päästä ja suurennulasin tilalle. Samalla löysin kelon pinnasta joukon muitakin minulle vielä tuntemattomia rupijäkäliä. Näistä kertovaa kirjaa odotan innolla, luvassa on.

Aamuaurinko lämmitti vähitellen hangen pinnan ja hiki alkoi tunkea kauluksen alta. Oli suunnattava rantaan. Tikan rummutus ja hangella lojuva kohmeinen perhostoukka jäivät viimeisiksi mieleen aamuretken suolta. Vaan miksi en taaskaan tavannut koko retkellä ketään muuta. Tuollakin suolla olen viettänyt päivän toisensa jälkeen kymmenien vuosien kuluessa, mutta koskaan en ole nähnyt siellä yhtään ihmistä. Rauhassa saa olla, kuin Lapin erämaissa!’

talvisuo1