Avainsana-arkisto: valokuva

Näyttely

Julkaistu , kirjoittanut
2

ailakki’Olen pitkään haaveillut ja miettinyt valokuvanäyttelyn pystyttämistä johonkin julkiseen tilaan. Tänä keväänä otin itseäni niskasta kiinni ja valitsin 25 valokuvaa, joista teetin vedokset näyttelyä varten. Kokoelmalle annoin nimeksi Muotokuvia, koska nelikulmaisissa tauluissa on jokaisessa yhden kukkakasvin kukka kuvattuna, siis kuin muotokuva kukasta. Kuvat ovat toistaiseksi nähtävillä Luopioisten kirkolla Mikkolan navetan tiloissa Pytingin kahviossa. Niihin voi käydä tutustumassa vanhan kunnantalon ollessa auki tai ainakin kahvion aukioloaikoina eli näin keväällä lauantaisin ja torstaisin klo 10 – 14 välisenä aikana ja kesällä sitten vähän useammin. Paikalle löydät tämän linkin kautta.’

Tervetuloa!

Hauskanlainen katuperspektiivi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hauskanlainen

’Olen asunut Jyväskylässä kohta viisikymmentä vuotta. Kaupungin kadut ja rakennukset ovat tulleet tutuiksi. Koska vapaa-ajan vietän muualla, ihmiset ovat jääneet vieraammiksi. Jussi Jäppisen kirja oli iloinen tuulahdus mennyttä ja nykyisyyttä. Sen loistava kuvitus herättää muistoja kaupungista, joka ei enää ole pieni muutaman tuhannen asukkaan puutalokaupunki, vaan maakuntansa pääkaupunki. Asukaslukukin on nykyään yli 140 000. Niinpä kaupunki ei ole voinut säilyä entisellään, ei aina edes tunnistettavassa muodossa. Siksi tämä kirja herättää paljon ajatuksia.’

Jussi Jäppinen on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja kotikaupungistaan Jyväskylästä. Hauskanlainen katuperspektiivi on näistä viimeisin. Kirjassa hän yhdistää vanhan historiallisen kuvan nykypäivään hienolla tavalla. Kuva saa samalla sananmukaisesti historiallista syvyyttä. Kun esimerkiksi kansikuvassa Asemakadun oikea puoli hehkuu nykypäivän väreissä, nykyisin rakennuksin, valottaa mustavalkoinen vasen puoli sitä näkymää, jonka kaupunkiin tulija näki 1900-luvun alussa seistessään vanhan aseman portailla. Nythän siinä on Asema-aukion parkkipaikka.

Monet kirjan kuvat ovat häkellyttäviä. Jotain tuttua saattaa olla takana näkyvässä maisemassa, joka ei muutu, mutta rakennettu ympäristö, se on aivan eri kuin vaikkapa sotien aikaan. Keljonkeskuksen markettien parkkipaikalla ei enää kasvateta heinää. Kun itse tulin Jyväskylään 60-luvun puolivälissä, kohtasin vielä monia puutaloja kaupungin keskustassa. Nyt niitä ei enää ole, mutta kirjassa ne elävät ja kertovat siitä kulttuurista ja maisemasta, joka silloin vallitsi. Jyväskylää on moitittu siitä, että se on hävittänyt puutalot lähes kokonaan. Kirja päättyy Toivolan vanhaan pihaan, joka on ainoa menneisyydestä kertova kokonaisuus kaupungissa. Mutta eihän koko kaupunki voi olla enää sellainen, vai voiko?

Tarkkuus, jolla kirja on tehty, ihmetyttää. Tekijän on täytynyt perehtyä historiaan hyvin tarkkaan, nähdä vuodenajat, jopa kellonajat, vanhoista kuvista ja asettaa kameransa täsmälleen samalle kohtaa, mihin entisajan kuvaaja omansa on asettanut. Niinpä vaikka etsimällä etsin virheitä, en niitä löytänyt. Eräs kuva Yliopistonkadulta mielestäni oli väärin, kunnes luin asiaa valaisevan tekstin: katua oli levennetty. Niinpä vanhassa kuvassa kuvaaja seisoi jalkakäytävällä mutta uudessa keskellä katua. Mielestäni hienoin kuva löytyy Lutakosta. Siinä kuvan yläosa on vanhaa aikaa ja veteen heijastuu uusi Lutakko. Todella hieno oivallus ja toteutus.

Kirja on kunnianosoitus Jyväskylälle ja sen historialle. Niinpä sitä voi vilpittömästi suositella lahjaksi juhlien lähestyessä. Varmaankin monet ikänsä Jyväskylässä asuneet nauttivat itseni tavoin kirjan annista. Nuoremmat saattaisivat saada innostuksen tutkia omaa kotiseutuaan tarkemmin. Kun esitelin kirjaa ystävälleni, karkasi aika käsistä ja kuva toisensa jälkeen herätti meissä niin mukavia kuin surullisiakin muistoja.

Jäppinen, Jussi: Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Atena, 2015. 200 s.

Lumi – vesi – jää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lumi ja jää’Olen näköjään kiintynyt tällä hetkellä näihin veden olomuotoihin, mutta ei kai se ole ihme, kun niihin törmää jatkuvasti. Kuvastakin ne löytyvät kaikki, jos tarkaan katsoo. Kuva on muutaman päivän takaa, jolloin pakkanen ei vielä ollut jäädyttänyt kaikkia paikkoja umpijäähän, oli vain vetistä hyhmää. Sen sijaan lumituisku oli koristellut puut kauniilla pehmeällä silauksella.

Maailma on kuvassa kovin mustavalkoinen. Lumi luo ehkä kohtuuttomankin korostuksen kaartuvien puiden rungoille eikä niiden altakaan kovin paljon värejä löydy. Voisiko kuvan ottaakin mustavalkoisena? Käsittelin sitä tietokoneella ja muutin sen mustavalkoiseksi, mutta täytyy sanoa, että se menetti silloin kaikki värinsä, myös kirkkaan mustan ja huikaisevan valkoisen. Vaikka siis kuva näyttää mustavalkoiselta, on se täynnä värejä ja värisävyjä, jotka helposti katoavat kuvankäsittelyssä.

Viime päivät olen käsitellyt kesän ja syksyn kuvasaalista, tuhansia kuvia ja heittänyt roskiin turhaa, nimennyt lajeja ja kirjannut säilytettäviin avainsanoja hakujen onnistumiseksi. Yli puolet kuvista sai lähtöpassit ja vieläkin kansioihin jäi paljon turhaa kamaa. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, milloin niitä tarvitsee. Yllä oleva kuvakin oli jo lähdössä, mutta pelastin sen takaisin roskakorista, kun löysin sen näennäisestä sekaisuudesta myös kauniita kaarevia rytmejä. Mielestäni se myös kuvaa hyvin tätä ajankohtaa, jolloin luonto ei oikein tiedä, minä olomuotona veden pitäisi maahan saapua.

Ja katsokaapa harmaan sävyjä; sellaisia ei löydy mistään muualta maailmasta!’

Viitseliäisyys

Julkaistu , kirjoittanut
2

puu2’Olen seurannut muutaman vuoden ajan useitakin vastaavanlaisia blogeja kuin omani. Yleisenä huomiona näyttää olevan se, kuinka merkinnät harvenevat aina kun sää muuttuu. Kauniilla ilmalla kestää lyhyemmän ajan, ennen kuin kuvat ja tekstit löytävät perille, mutta viive siinäkin aluksi on. Synkemmällä syyssäällä tähän menee huomattavasti kauemmin. Tämä lienee aivan luonnollista, vai onko?

Olen valokuvannut luontoa ja muutakin vuosikymmeniä ja vaikka en ole koskaan erikoisemmin sanonut itseäni valokuvauksen harrastajaksi, valokuvaajasta puhumattakaan, olen pitänyt yllä kuvaamisen taitoa, sitä mikä vuosien saatossa on kehittynyt. Niinpä tavaksi tuli, että jonkinlainen kamera aina liikkui mukana retkillä, joskus jopa rasitteeksi saakka. Kävin mielessäni filosofista pohdintaa kuvien tarkoituksesta ja kuvauksesta ylipäänsä. Kuka niitä tarvitsee, kuka katsoo, mihin ne joutuu lopulta jne.? Varmaan tuttua aivotyötä muillekin. Nykyään en sitä enää niin ajattele. Sekin on varmaan digiajan tuoma muutos. Yksi sormen lipsahdus voi tuhota kaiken, joten kun haavoittuvuus on lisääntynyt, ovat kysymyksetkin väljentyneet. Kun alkusyksystä koneeni varmuuskopio hajosi, otti sydän yhden ylimääräisen muljauksen lisää ja kädet hikosivat, ahdistus nousi. Kun uusi kopio oli valmis, kaikki palasi omiin uomiinsa. Joku sanoi, että levyn tuhoutuminenhan on hyvä asia, se vähentää työtä. Ei tarvitse enää murehtia sekaisesta kuva-arkistosta. Varmaankin vitsi, mutta totta toinen puoli.

Mutta palaanpa siihen sään vaikutukseen kuvaamistapahtumassa. Kelopuun kuva tuli otettua vesisateessa, harmaana marraskuun aamuna, kun kaikkein mieluummin olisi jäänyt peiton alle uinumaan kuin lähtenyt koiran kanssa lenkille. Se kuitenkin vaati ja silloin oli mentävä. Kuva ei ole hienoista hienoin, sen tummuus kuvastaa paitsi syysharmautta niin myös ahdistusta metsiemme nykytilasta. Se on yksinäinen säästöpuu hakkuuaukealla, joka ei onneksi näy kuvassa. Kuitenkin pidän kuvasta. Se on viitseliäisyyden tuotos. Kun lähdin ja kun otin kameran mukaan ja kun viitsin suunnata sen kohti tuota puuta ja painaa vielä laukaisijaakin. Se antoi muiston hetkestä, joka säilyy tässä kuvassa. Itselle se merkitsee tätä muistikuvaa. Mitä se voisi merkitä muille? Tunnelmaa, ankeutta, kauneutta, viitseliäisyyttä… En tiedä.

Paljon enemmän pitäisi liikkua ulkona ns. huonolla säällä, sateessa, tuulessa, hämärässä, loskakelissä. Silloinkin löytyy kuvattavaa, silloinkin on jotain sanottavaa. Ehkäpä blogikirjoituksetkin tulisivat näin monipuolisemmiksi ja mielkkäämmiksi.’

Valokuvaaja

Julkaistu , kirjoittanut
6

valokuva’Luonnossa liikkuva valokuvaaja on oikeastaan hyvin yksinäinen ihminen. Hän pääsee harvoin niihin enemmän tai vähemmän onnistuneisiin kuviin, joita hän ottaa. Joskus näkee itselaukaisilla otettuja potretteja ja olen siihen itsekin muutaman kerran syyllistynyt, kun olen halunnut saada dokumentin siitä, että olin täällä minäkin.

Itse en yleensä haluakaan kuviin. Jotenkin, kun on ikänsä ottanut kuvia toisista, niin tuntuu luontevalta, ettei itse ole mukana. Oman kuvan julkaiseminen blogissa, Facebookissa tai muualla netissä, ei tunnu nykyään edes järkevältä. Näistä varoitellaan ahkeraan, vaikka mitään hävettävää naamataulussa ei olisikaan. Niinpä en myöskään täällä omassa blogissa näytä yleensä kuvia, joissa on ihmisiä, en ainakaan luvatta tai tunnistettavasti. Jotkut ovat tämän jopa kieltäneet. Luonnossa on sen verran paljon kuvattavaa ilman valokuvaajan naamaakin, että sen luusi riittävän. Yläkuvassa olen mukana. Sovin somasti kahden männyn varjon väliin auringonlaskun valossa. Eihän tuo nyt hääppönen kuva ole eikä kohdekaan kaksinen, mutta siinä minä olen.

Kai se on niin, että nykyaikana, kun eletään tätä minä-minä- kautta, itsensä esiintuomiselle on monesti ja monelle selvä tavoite. Se ei aina tunnu hyvältä. Esimerkiksi en juurikaan enää viitsi avata radiota, kun sieltä tulee niitä itsensäkehujien höpötysohjelmia, tiedot etsittynä Wikipediasta tai puhdasta suunsoittoa. Muistan kaiholla sitä aikaa, kun joku kertoi jostain mielenkiintoisesta asiasta sotkemata siihen mukaan omia mielipiteitään. Ketä ne kiinnostaa! Taidan olla aika tylsä. Toisaalta tällainen blogi on juuri sitä samaa. Ehkä nytkin joku lukija miettii samalla tavalla. Seurantasivut kertovat, että lukijoita blogilla on, vaikka kommentteja tuleekin kovin harvakseen. Koska edelleen luonto on täynnä mielenkiintoisia ja yllättäviä asioita, aion jatkaa, vaikka se ei sitten ketään kiinostaisikaan.’

Heinien kuvaaminen ja tunnistaminen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tesma

’Kasvun ihme on toteutunut taas etelähämäläisessä luonnossa ja tällä kertaa ennätysvauhtia. Raparperi puutarhassa pukkasi vartta kymmenen senttiä päivässä eikä luonnon heinät paljon jääneet siitä varjoon. Kuvan tesma (Milium effusum) päätyi röyhylle jo toukokuun puolella, mitä en entuudestaan muista usein tapahtuneen. Ongelmaksi alkoi muodostua heinän kuvaaminen.’

Luonnossa heinät ovat joskus hyvinkin vaikea tunnistaa lajilleen, varsinkin jos ei ole pitkäaikaista kokemusta. Ystäväni kopioi minulle aikoinaan monisteen Steriilien heinien määrityskaava ja olen sitä yrittänyt käyttää kukkimattomissa heinissä vaihtelevalla menestyksellä. Onneksi heinät aina jossakin vaiheessa tekevät kukinnon ja niin pääsee penkomaan oikein kunnolla mikroskoopin kanssa kaleita ja helpeitä, heteitä ja emejä. Monelle heinien määrittäminen on kauhistus. Minulle kauhistus on niiden valokuvaaminen.

Sivuillani on luvattoman paljon onnettomia kuvia yleisitäkin kasveista, eritoten heinistä. Miten kuvaat pellossa kasvava heinä niin, ettei siirrä sitä kasvupaikaltaan, ei poista sen ympärillä olevaa kasvimassaa liian häiritsevästi, eikä tuhoa sen luontaista kasvutapaa? Näitä ongelmia mietin jatkuvasti heiniä katsellessani. Ylitse muiden on suurten lehtoheinien ryhmä: lehtotesma, korpinurmikka, hajuheinä ja korpisorsimo. Kaikki neljä muistuttavat suuresti toisiaan, kasavat melko samanlaisilla paikoilla, toiset ovat yleisiä toiset uhanalaisia, hajuheinä jopa rauhoitettu. Jokaisella on omat tuntomerkkinsä, joiden avulla ne tunnistaa: tesman röyhy on pysty, nurmikan korsi alhaalta litteä, hajuheinä tuoksuu ja sorsimo jää sitten näiden merkkien sulkeuduttua jäljelle. Kuvissa nämä tuntomerkit on vaikea saada näkyviin, ainakin haju.

Yläkuvan tesman kuvasin pari päivää sitten puronvarsilehdossa. Asetin kameran jalustalle siten, että auringonvalo osui heiniin, mutta tausta jäi tummaksi. Jos on lehtotesman aikaisemmin tunnistanut, tunnistaa sen kuvastakin. Ehkä tässä pääsee lähemmäksi onnistunutta kasvikuvaa. Toinen kuva on otettu lähempää, jotta röyhyn erilliset tähkylätkin erottuisivat.

tesma1 Jos kuvaa suurentaa, saa paremmin selvän heinän kasvutavasta. Aina ei kuitenkaan saa tällaisia olosuhteita aikaan ja silloin kuvasta tulee pelkkää heinäpeltoa ja syystäkin katsoja kysyy, missä on kohde. Olen yrittänyt parantaa tätä ottamalla lähikuvia kukasta tai siitä kohdasta kasvia, josta sen helpoimmin tunnistaa, mutta huonosti nämä muistuvat mieleen heinäpellon pientareella ja huonosti tulee kaivettua esiin juuri se tuntomerkki, josta sen tuntee. Niinpä kasvin tunnistaakseen siitä on joko kerättävä näyte tai otettava pala mukaan määritystä varten. Kokonaan toinen asia onkin sitten filosofinen kysymys siitä, niin kuin nuoret sanoo, että ’Mitä välii?’ Ihminenhän ne nimet on antanut, joskus onnistuneesti joskus ei. Onko sillä sitten väliä, jos heinä on nurmirölli tai nurmilauha?

Olen luonteeltani järjestelijä ja siksi sillä on väliä. Hyvä kuva kertoo kasvin habituksen lisäksi sen ekolokeron ja nimi asettaa sen paikalleen. Kun punavarpunen laulaa (nyt ikkunan takana) tai leppälintu heiluttaa pyrstöään (huusin nurkalla) tai kun pientareella huojuu nurmipuntarpää ja pellossa jököttää timotei, on kuin näkisi ystäviään. Jossakin mielessä hyvä kuva palvelee samalla tavalla.

Kuvajainen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kuvajainen

’Näin talvella värit ovat vähissä ja monesti ajattelee, ettei mitään kuvatavaakaan ole. Täysin väärin. Mustavalkoiselta näyttävä maisema on täynnä värejä, kun tarkemmin katsoo ja oikeastaan suomalainen talvimaisema ei yhtään häpeä jonkin eteläisemmän maiseman kanssa. Meillä värit ovat monesti pastellimaisia kuin kätkettyjä. Lumessakin on useita eri värejä, ei varjoa turhan tähden maalauksissa vedellä sinisellä värillä eikä auringon kiloa keltaisella. Kokonaan eri juttu on sitten taiteilijan oma värisilmä, joka saattaa nähdä värit erilailla kuin me tavalliset pulliaiset. Mielenkiintoisia ovat myös kuvajaiset. Tumman sävykkään veden pintaan heijastuu vaaleaa lumista maisemaa ja tummaa metsää – vau, mikä yhdistelmä. Silloin viimeistään huokaa paremman kameran ja kokeneemman kuvanottajan puoleen: osaisinpa ikuistaa nuo värit, tuon tunnelman, tämän hetken. Yllä oleva kuva on talviselta virralta Petäjävedeltä. Onko siinä jo kevään kajoa vai keskitalven synkkyyttä? Löytyykö kuvasta koskikaran siiven huitaisu, oravan pudottama lumipaakku? Onko kuvassa sittenkin ainoastaan väreilevä tyhjyys? Paitsi värit, tulkintakin on katsojan silmissä.’

Luontokuvat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kuura1

’Viime vuoden Luontokuvat kiertävät paraikaa pitkin poikin maata ja uusia otetaan kasvavalla vauhdilla. Digikuvaus on mahdollistanut tavallisen pulliaisenkin näpsäykset kelvollisiksi. Eihän ne voita kisoja, mutta ovat kauniita katsella ja antavat hyvää mieltä. Viime vuoden voittaja esitteli jääkiteitä ikkunassa. Kuva ei sinällään ole mikään ihmeellinen. Joka talvi autioksi jääneiden tai kylmillään olevien rakennusten ikkunoihin muodostuu jääkiteitä. Macro-objektiivit ja tukevat jalustat ovat mahdollistaneet niiden ikuistamisen. Oma kuvani on viime talvelta ja siinä jääkiteet risteilevät ruudun poikki kuin tiet. Kansa ympärillä nöyrästi kumartaa. Oleellista jääkiteiden kuvaamisessa on kontrasti. Jos tausta on samaa vaaleaa kuin kiteetkin, eivät ne juurikaan erotu, niinhän voittajakuvassakin on tehty. Kokonaan toinen juttu olisi saada taustaan jotain muuta sävyä, punaista, vihreää, sinistä. Sellaista pitää vielä kokeilla. Siihen lienee nyt hyvä hetki, joten paras lopettaa jorinat ja lähteä etsimään kohdeta.’

kuura2

Pilkahdus syksyyn

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

oravanmarja

’Syksy on edennyt jo yli puolivälin. Ainakin täällä Etelä-Hämeessä se on ollut valokuvaamisen kannalta kiusallinen. Useasti olen lähtenyt ottamaan kuvia ja katselemaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta koska en ole halunnut turmella kalustoa vesisateessa, olen palannut pikimmiten takaisin. Yritinpä kerran sateenvarjonkin kanssa, mutta se ei oikein istunut omaan mielenrauhaan. Niinpä ole lueskellut, parantanut maailmaa; omaani ja muiden. Tänään, vihdoin tänään, poutainen päivä ja vielä aurinkoakin. Tämä pieni punainen marjaterttu ilahdutti maisemassa.’

Miksikähän niin monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä? Oravanmarjan (Maianthemum bifolium) marjat ovat sieltä lievemmästä päästä, pieniä kun ovat, mutta saa niistäkin mahanväänteitä, jos ryhtyy kourakaupalla ahmimaan. En ole koettanut. Serkkunsa kielon (Convallaria majalis) marjat ovatkin sittn jo astetta vaativampia. Onpa joku ehtinyt tuomita koko kasvin talojen läheisyydestä, vaikka kansalliskukka onkin. On kuulema vaarallinen pikkulapsille. Saattaa olla, mutta sehän on koulutuskysymys. Ainakaan itse en tiedä yhtään lasta, joka sen jälkeen, kun on varoitettu, olisi mennyt niitä popsimaan. Ovat kaiken lisäksi aika pahan makuisia, sen verran olen marjan reunasta nyrhenyt, ihan koemielessä.

Liljakasvit ovat muutkin myrkyllisiä. Sudenmarja (Paris quadrifolia) lienee enimmin erehdyttävä. Tuskin kukaan pitää kielonmarjoja puolukkana, mutta sudenmarja menee mustikasta milloin vain, jos ei ole tarkkana. Sen suhteen varoittelisinkin lapsia oikein kunnolla. Sanotaan, ettei tarvitse montaakaan marjaa syödä, saadakseen mahanväänteitä. Myös kalliokielon (Polygonatum odoratum) marjat ovat myrkyllisiä, mutta tämä kasvi on ainakin täällä kovin harvalukuinen, niin ettei sen marjoja ainakaan jatkuvasti pääse popsimaan.

Lehtokasveista kuusama (Lonicera xylosteum) kypsyttää loppukesästä myös myrkyllisiä marjoja, nekin aika lieviä, mutta pikkulapselle saattavat olla vaarallisiakin. Sitä ei siis pidä sotkea viinimarjoihin eikä taikinanmarjaan, joka usein kasvaa sen seurassa. Paatsama (Rhamnus frangula) lienee sekin lievästi myrkyllinen eikä terttyseljankaan (Sambucus racemosa) marjoja enää suosiella edes seljanmarjaliköörin valmistamiseen.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden: näsiä (Daphne mezereum). Sen myrkky on tappavaa eikä sitä ole pelkästään marjoissa, vaan koko kasvi on myrkyllinen. Joskus olen hämmästellyt näsiän koristepensasarvoa, sillä olen nähnyt sen kasvavan hoidettuna puutarhassa. Sinällään kasvi on kaunis ja sen kukat kevään hieno airut, mutta ainakaan sellaiseen pihaan, missä on leikki-ikäisiä lapsia, en sitä istuttaisi. Jo kourallinen marjoja on lapselle tappava annos. Toisaalta senkin kohdalla taitaa paha maku estää pahemmat vauriot. Itse olen käyttänyt sitä rotanmyrkkynä ja sehän tehosi. Toisaalta olen ennenkin ihmetellyt ja ihmettelen taas, miksi linnut voivat rauhassa popsia sen marjoja, saamatta sen kummepia oireita.

Tällaisia ajatuksia nosti syksyn aurinkoinen hetki, siis aika myrkyllisiä. Olisivathan ne ajatukset voineet olla toisenlaisiakin. Tuo valonsäteen osuminen pienen oravanmarjan pallomaiseen hedelmään oli kuitenkin tämän päivän valon hetki.

Veden elementtejä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


lumi1

’Paukkupakkaset hellittivät vihdoinkin. Nyt voi taas mennä ulos paremmalla mielellä, kun ei tarvitse pelätä itsensä eikä kaluston puolesta. Nämä nykyiset sähköiset laitteet ovat kaikesta tekniikastaan huolimatta tai johtuen kovin herkkiä kylmälle ja kosteudelle. Yhden kameran olen aikoinaan jo saanut solmuun tällä yhdistelmällä. Kameraa ei saisi koskaan viedä sisälle kuvausten välillä, pahinta on edestakaisin hyppääminen. Silloin kosteus tiivistyy rakenteisiin ja jäätyy pakkasessa. Vaikka liikkuvia osia onkin vähemmän kuin ennen varsinkin kompakteissa kameroissa, saa hyytyminen helposti aikaan vaurioita.’

Tässä muutama kuva jäästä, lumesta ja vedestä. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka monenlaista muotoa niihin liittyy. Vesi on paitsi elämän perusta myös monella muullakin tavalla ihmeellinen aine. Voisi kai hyvällä syyllä sanoa sitä hämmästyttäväksi tuotteeksi, voihan se esiintyä samaan aikaan kaikissa kolmessa olomuodossaan, siirtyä helposti olomuodosta toiseen jopa niiden ylikin.

lumi2

Kylmyys saa veden jäätymään, kuten yläkuvassa. Siinä voisi vaikka ajatella olevan pakkaslustoja puun vuosirenkaiden tapaan. Pakkasen kiristyessä tulee aina uusi rengas avoimen veden äärelle. Lustot osoittavat vastavirtaan saaden aikaan kalanruotomaisen kuvion. Syntyneen jään sisälle jää ilmaa ja epäpuhtauksia, joten lustojen reunat näkyvät selvästi jään läpi. Kauniit muodot ovat ikään kuin ylimääräistä. Kuvasin ilmiötä loputtomasti, mutta ei kuva tuo esiin sitä kokonaisvaltaista tunnelmaa, johon kuuluu veden hilajinen solina ja jään pakkasesta aiheutuva ripsahtelu. Nyt kovan pakkasjakson jälkeen tämäkin virta lienee kovan kannen alla ja äänet jäävät syvyyksien kuminaksi.

lumi3

Veden merkillisyyksiin kuuluu myös härmistyminen ja sublimoituminen. Edellinen tarkoittaa sitä että kaasu muuttuu suoraan kiinteäksi aineeksi ja jälkimmäinen päinvastoin kiinteä muuttuu kaasuksi. Veden kohdalla sublimoitumisen näkee usein keväällä, kun jää höyryää eli sulaessaan muodostaa sumua jään pinnalle. Härmistyminen näkyy yläpuolisessa kuvassa. Vanhan kellarin sisältä hönkäili ovenraosta kosteaa ilmaa talvipakkaseen ja kosteus tiivistyi suoraan lumeksi oven kamanaan. Seurauksena oli suuria roikkuvia jääkukkia, joiden vaihtelevuus oli samaa luokkaa kuin ikkuinoiden jääkukkienkin, jotka syntyvät samalla tavalla. Kahta samanlaista ei kasvustosta löytynyt. Hämmästyttävää tuossa ilmiössä oli sen suuruus. Kuvaushetkellä jääkukat olivat tulitikun mittaisia ja tuntuivat kasvavan koko ajan lähes silmissä.