9: pihlaja-angervo

angervo1

’Jatkan tällä viikolla koristekarkulaisilla. Ne ovat nyt talven vähälumisuuden vuoksi hyvin näkyvissä. Lisäksi ne ovat mielenkiintoisia, koska niiden nykylevinneisyys ei ole tarkasti tiedossa. Monesti niistä sanotaan vain, että ne ovat karkulaisia, mutta kuinka laajalle ja missä määrin ne ovat levinneet, onkin jo toinen juttu. Yksi tällainen kasvi on viikon ykdeksän  valinta, pihlaja-angervo.’

Pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) on alunperin tullut maahamme koristekasvina ja vanhastaan se on viihtynyt mökkien ja talojen seinustoilla Etelä- ja Keski-Suomessa aina napapiirille saakka. Näiltä paikoilta se sitten vuosien saatossa on levinnyt ympäristöönsä melko laajallekin ja kauas varsinaiselta istutuspaikaltaan. Sitä siirrettiin aikoinaan kylillä puutarhasta toiseen ja edelleen se saattaa ilmoittaa vanhan asuinpaikan metsässä. Niinpä sitä pidetään laajalti vakiintuneena tulokaskasvina maassamme. angervo2Nykyään sitä levittävät myös puutarharoskat, joita kaikista varoituksista huolimatta edelleenkin kuskataan asutuksen lähimetsiin.

Pihlaja-angervon tuntee helposti kauniista kermanvärisistä kukistaan, jotka muistuttavat mesiangervon kukintoja. Lehdet kuitenkin ovat nimensä mukaisesti pihlajan lehtien kaltaisia. Kukkimattomanakin sen tunnistaa lehdistään. Näin talvella lehdet ovat varisseet ja vain rangat törröttävät pystyssä. Kuivunut kukinto on kuitenkin tällöin hyvä tuntomerkki. Se säilyy pystyssä läpi talven ja peittyy kasvuston sekaan seuraavana keväänä, kun pensas alkaa työntää kiireellä uutta kasvua. Usein  kesälläkin näkee vielä vanhoja kukkavarsia uusien lomassa.

Etelä-Suomessa pihlaja-angervo saattaa suotuisissa olosuhteissa  muodostaa avoimille paikoille läpipääsemättömiä tiheiköitä. Varsinkin sähkölinjojen aluset ja vanhat hikevät niityt ovat sen suosiossa. Tällöin se voimakkaalla kasvullaan tukahduttaa pienemmät kasvit ja toimii tyypillisen vieraslajin mukaan vahingollisena alkuperäislajeille. Angervoryteikköjen hävittäminen on vaikeaa, koska se kasvattaa pienestäkin juurakonpalasta aina uuden verson. Myös katkotut versot juurtuvat helposti uudelleen. angervo3Kasvi lisääntyy meillä suurimmaksi osaksi kasvullisesti eli maarönsyjen ja juurtuvien oksien avulla.

Retkeilykasvion (4. painos, 1998) levinneisyyskartat ovat monien pihlaja-angervon kaltaisten kasvien osalta vanhentuneet ja siksi olisikin mielenkiintoista kartoittaa tällaisten lajien nykylevinneisyys. Nyt vallitseva vähäluminen talvi on hyvä hetki paneutua tämänkin kasvin kasvupaikkojen tarkkailuun. Kun kesällä kaikki on vihreää ja lehtimassaa on valtavasti, saattaa näinkin suuri ja voimakas kasvi jäädä huomaamatta. Talvella törröttäessään pensaikossa sen kyllä huomaa ja kasvuston laajuuden voi todeta pelkkien kukintohuiskiloidenkin avulla.

8: korallikanukka

kanukka1

’Tämän viikon kasviksi valitsin pensaan, joka ainakin pistää silmään kaikkien muiden pensaiden joukosta, näin helmikuullakin. Kuvassa kirkkaanpunainen väri täyttää koko pensakerroksen alan eli kasvusto on laaja ja tiheä. Harvoin korallikanukkaa näkee näin runsaasti, usein se loistaa pusikosta muutaman varren voimalla. Kyseessähän on koristekasvi, joka helposti leviää pientareille ja rannoille asutuksen läheisyyteen.’

Korallikanukka (Cornus alba ssp. alba ’Sibirica’) on idänkanukan yleisimmin viljelty muoto. Sen nuoret haararangat ovat korallinpunaiset, lehdet kirkkaanvihreät ja marjat vaalean sinertävät. Viljeltynä sitä tavataan napapiirille saakka ja ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa se on melko yleinen karkulainen asutuilla alueilla. Näin talviaikaan se on helppo havaita, koska mikään kotimainen puu tai pensas ei ole väriltään sen veroinen.

Idänkanukasta on jalostettu muitakin koristemuotoja. Näillä on yleensä koristeelliset lehdet, esim. laikkukirjokanukka (’Argenteomarginata’) tai keltakirjokanukka (’Gouchaultii’). Näiden muotojen varret eivät kuitenkaan ole silmiinpistävän punaiset. Ainoa luonnonvarainen kanukkalajimme on pieni ruohokanukka (Cornus suecica), jonka voi tavata yleisenä merenrannoilta ja Pohjois-Suomesta. Etelä- ja Keski-Suomen sisämaassa se on harvinaisuus.

Kanukoiden marjoja on menneinä vuosina käytetty hyödyksi, koska ne ovat öljypitoisia (40%). Kuivattuja marjoja on käytetty erilaisina korvikkeina, mm. kahviin ja kaakaoon. Onpa joku tehnyt niistä suklaatakin, mutta maku ei varmaankaan tänä päivänä miellyttäisi kaikkia. Niinpä kanukan marjat saavat jäädä lintujen ravinnoksi ja pensaat ihmisten iloksi. Aina ei kaikesta tarvitse olla konkreettista hyötyä.

Näiden viljelykarkulaisten kohdalla usein mietitään niiden haitallisuutta. Korallikanukan en ole huomannut missään hävittäneen luonnonkasvillisuutta, mutta kuka sen koskaan tietää, jos ilmasto alkaa muuttua ratkaisevasti. Tulihan pihlaja-angervostakin hankala rikkakasvi, kun se levisi maastoon kaiken peittäväksi pusikoksi Etelä-Suomessa. Nyt voimme katsella hauskaa väriläiskää luonnossamme hankien keskellä ja nauttia punaisen ja valkoisen kontrastista.

kanukka2

Joko on myöhäistä?

palsami2

’Kaunista ja peittävää kasvustoa – kuka sitä vihaisi? Näin voisi luonnehtia yllä olevan kuvan kasvia. Olen aika monta kertaa kirjoittanut vieraslajeista tälläkin areenalla, mutta kai tänne vielä yksi hätähuuto mahtuu. Valtakunnallisestikin tähän on puututtu ja vain lupiinin osalta lienee kädet nostettu pystyyn. Kun tätä jättipalsamia kitkin eilen monen aarin alalta, niin en voi sille mitään, että tuli samanlainen tunne, joko on liian myöhäistä. 

Jättipalsami on yksivuotinen ja luulisi sen hävittämisen olevan helppoa, mutta tässä viraslajiasiassa mikään ei ole helppoa. Kasvi kasvattaa metrisen varren ja sen päähän lukemattomia kukkia, joista sinkoilee vielä lukemattomampia siemeniä, kauaskin. Jos kasvin niittää nurin, se kasvattaa uuden varren ja haaroo tyveltä voimakkaasti. Vielä saman kesän aikana haarat kukkivat ja tekevät siemeniä. Jos sen repii juurineen maasta, kukat jatkavat kukkimistaan ja siemeniä syntyy edelleen. Jos sen jyrää, se nousee sittenkin. Polttamista en ole kokeillut.

Kasvi on kieltämättä kaunis, mutta kun tuntitolkulla yritin estää sen leviämistä rantaluhdille ja pensaikoihin, en enää nähnyt sen kauneutta. Kaveriltani kuulin hänen olleen samanlaisissa talkoissa ja yrittäneen estää sen pääsyä kotimaisiin lehtopalsamikasvustoihin, jotka se aivan varmasti tukahduttaa massansa alle. Nyt on viimeinen aika tänä vuonna yrittää edes, ettei tarvitse tämänkin suhteen nostaa käsiä pystyyn. Itse raivasin sitä pois vetämällä koko kasvin juurineen maasta ja katkaisemalla sen jälkeen sen kukkatertun pois. Se varmaankin olisi pitänyt pistää mustaan jätesäkkiin ja polttaa nuotiossa, mutta sitä en enää jaksanut tehdä. Suuri osa kukista oli vielä keskeneräisiä. Tämä toimenpide pitäisi sitten tehdä useita kertoja kesässä ja useana vuonna peräkkäin. Tuntuu suurelta urakalta tehdä se yksin. Luonnonsuojelusta kiinnostuneet järjestöt tekevät talkoilla tätä, mutta eivät nekään joka paikkaan ehdi. Jotenkin tuntuu pessimistisenä, että tämäkin kasvi on tullut jäädäkseen ja vähitellen tukahduttaa alleen luhataniittyjemme ja rantojemme kasvillisuuden. Valitettavasti! Jos jokainen tekisi voitavansa oman talonsa läheisyydessä, niin jotain olisi vielä pelastettavissa, mutta se vaatii viitseliäisyyttä ja peräänantamattomuutta, tuntuu, että jonkinlaista hulluutta.’

Monimuotoisuus vai kauneus

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?