Rajatrilogia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Nuorena tuli luettua, niin kuin varmaan monien muidenkin minunikäisteni miesten, Zane Greyn, J. O. Curwoodin ja J. F. Cooperin kirjoja. Niissä seikkailtiin Amerikan erämaissa, milloin Appalakkien vuoristossa intiaanien kanssa tapellen, milloin etelämpänä suurilla preerioilla, missä purppurarinteet  ja rakkaus loistivat karjarancheilla. Joskus luen niitä vielä uudelleenkin ikään kuin nostalgiamielessä. Gormac McCarthya voisi kutsua nykyajan Zane Greyksi. Hänen synkät ja veriset romaaninsa tuovat vanhan maailman nykyaikaan, onnistuneesti. Siitä hienoin saavutus on ns. Rajatrilogia.’

Ensimmäinen osa (Kaikki kauniit hevoset) kertoo John Grady Colesta, 16-vuotiaasta pojasta, joka karkaa ystävänsä kanssa kotoaan sen mentyä myyntiin. Hän seikkailee ratsunsa kanssa Yhdysvaltain ja Meksikon rajan molemmilla puolilla, pääasiassa Meksikossa, jossa hän toimii hevosten kouluttajana ja rakastuu tulisesti omistajan tyttäreen. Rakkaus kuitenkin tapetaan ja siinä samalla myös Cole on menettää henkensä. Palattuaan kotiin hän huomaa olevansa koditon.

Toinen osa (Matka toiseen maailmaan) kertoo 16-vuotiaasta Billy Perhamista, joka pyydystää karjatiloja vainoavan naarassuden ja kuljettaa sen takaisin Meksikoon. Palattuaan kotiin hän saa kuulla, että hänen perheensä Boyd-veljeä lukuunottamatta on murhattu ja hevoset varastettu. Veljekset lähtevät hakemaan hevosia takaisin Meksikosta ja siiitä muodostuu paitsi vaarallinen myös pitkä taivallus erämaissa. Veli rakastuu meksikolaistyttöön ja karkaa. Billy palaa vielä kerran Meksikoon, nyt hakemaan veljeään. Siitä tulee matkoista vaikein.

Päätösosa (Tasangon kaupungit) sitoo yhteen nämä kaksi tarinaa. Nyt edellisten osien päähenkilöt työskentelevät vanhan Macin karjatilalla ystävinä. Maailma muuttuu heidän ympärillään eikä vanhoja tiloja enää tarvita. Armeija on laajenemassa tämänkin tilan alueelle. John on nyt parikymppinen ja rakastuu tulisesti meksikolaiseen prostituoituun. Hän haluaa tämän omakseen ja on päätöksessään tinkimätön kaikkien muiden varoituksista huolimatta. Niinpä asiat ajautuvat umpisolmuun, josta päästään vain väkivallan kautta. Kirja päättyy lohduttomasti nykyaikaan, jolloin vanhaa ei enää ole.

Kirjailijan tavaramerkki on kerronnan ääretön karuus ja toisaalta sen pelkistys. Niinpä nämäkin kirjat luovat ympärilleen tunnelman, joka säilyy mielessä varmaan pitkään. Vaikka päätarinassa ei paljon tapahdu ja se on ennalta arvattavissa, niin sen edetessä kerrotaan muita tarinoita, unia, haaveita, juttuja niin leirinuotioilla kuin kapakan tiskin ääressäkin. Vuoropuhelu rönsyää joskus sellaisella vauhdilla, ettei lukija tahdo pysyä perässä, kuka kertoo, kuka kuuntelee, missä ollaan, varsinkin kun kirjailija jättää systemaattisesti pois niin lainauksesta kertovat merkit kuin johtolauseetkin. Tämä kuitenkin luo hyvin kiinteän tunnelman, tuntuu kuin lukija olisi kärpäsenä istumassa baarijakkaralla lupsakan keskustelun kuuntelijana.

Oman erikoisuutensa tähän tarinaan tuo rajan Meksikon puolella käytettävä espanja. Kirjailija käyttää vuorosanoissa kieliä sekaisin ja suomentaja on jättänyt espanjalaiset kohdat kääntämättä. Ne voi katsoa kirjan lopussa olevasta sitaattisanastosta, jos ei espanjaa osaa. Kolmannen osan loppupuolella huomasi osaavanasa jo suuren joukon kommentteja ilman sanastoakin. Si, si! Nada. Aika veikeä tapa opettaa samalla kieltä.

Kirjat ovat aika joutuisia lukea eikä tarvitse ajatella, että aika menee hukkaan noiden tiiliskivien ääressä. Suosittelen, varsinkin vanhojen inkkari- ja cowboykirjojen ystäville. Muutenkin tämä kirjailija on ihan mukava tuttavuus. Kannattaa tutustua myös kirjoihin Tie, Veren ääriin ja ja Menetetty maa. Monet hänen teoksensa ovat saaneet arvostettuja palkintoja, mm. Pulizerin (Tie).

McCarthy, Gormac: Kaikki kauniit hevoset (All the Pretty Horses, 1992). WSOY (2014), suom. Kaijamari Sivill. 358 s.
McCarthy, Gormac: Matka toiseen maailmaan (The Crossing, 1994). WSOY (1995), suom. Erkki Jukarainen. 504 s.
McCarthy, Gormac: Tasangon kaupungit (Cities of the Plain, 1998). WSOY (2015), suom. Kaijamari Sivill. 350 s.

Hämärien puotien kuja

hämärien_puotien_kujaPatrick Modiano sai Nobel-palkinnon vuonna 2014. Se oli taas yksi Ruotsin akatemian yllätyksistä. Eipä tainnut kirjailija olla veikkauslistojen kärjessä, oliko listoilla ollenkaan. Omassa maassaan Ranskassa suosittu kirjailija julkaisee vähän mutta harkitusti eikä anna kovin helposti haastatteluja. Tällainen luo salaperäisyyden verhon ja nostaa helposti suosiota. Nykyihmiselle hänen kirjansa ovat helposti pitkästyttäviä jaarituksia ellei niistä sitten löydä jotain kipinää. Itselleni tuo kipinä tuli kirjailijan tyylistä käsitellä asioita yksityiskohtaisesti aivan kuin hän muistaisi jokaisen tapahtuman fiktiivisen henkilön elämästä. Jaaritusta vai taidetta, sen saa kukin päätellä itse. Tässä hieman pohdintaa itse kirjasta.’

Tarina rakentuu yhden ihmisen ja yhden asian ympärille. Guy Roland on menettänyt muistinsa ja etsii kirjassa identiteettiään toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa. Hän on toiminut vuosia yksityisetsivänä vanhemman miehen parina, mutta tämän jättäessä työnsä ja siirtyessä eläkkeelle, alkaa Guy tutkia omaa menneisyyttään.

Valokuvien, muistitietojen, satunnaisten havaintojen avulla Guy löytää menneisyydestään useampiakin jälkiä. Onko hän ollut aatelinen ja menettänyt omaisuutensa, vai venäläinen emigrantti, jonka vanhemmat ovat paenneet Venäjän vallankumousta, onko hän englantilainen jockey, joka ansaitsi elantonsa kilparatsastuksella vai amerikkalainen jazzpianisti? Johtolangat piirittävät milloin mitäkin vaihtoehtoa. Joku tuntee hänet ja antaa hänelle nimen Pedro McEvoy, toinen taas Jimmy Stern. Pisimmälle menevät jäljet johtavat lopulta Ranskan Alpeille yhdessä nuoren Denisen kanssa, mutta katoavat sitten taas. Kuka on kaunis venäläinen Gay Orlow, kuka aatelinen Freddie Howard de Luz? Lopulta, liittyvätkö he millään lailla etsivän maailmaan? Onko hän paitsi unohtanut itsensä, niin luonut myös itselleen uuden ja ihan oman menneisyyden? Kaikki johtolangat päättyvät, avainhenkilöt ovat kuolleet, arkistot palaneet, ihmiset unohtaneet. Kuka on on?

Tarina on erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Modiano kuvaa tapahtumia äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaten paikat, henkilöt, kadut ja rakennukset aivan kuin olisi itse elänyt ne ja itse kokenut kaiken. Pariisin kadut ja sodanjälkeiset rakennukset tulevat kirjassa tutuiksi. Ne voisi löytää tänäkin päivänä kulkemalla samoja reittejä kuin Guy Roland. Samalla kirjailija luo henkilöitä valokuvien taakse, herättää heidät lähes henkiin. Kuitenkin kaikki saattaa olla pelkää mielikuvituksen tuotetta päähenkilön aivoissa. Mielikuvitustahan se tietenkin on kirjailijan aivoissa. Olisi toivonut Guyn pääsevän selvyyteen itsestään, mutta toisaalta kirjan loppu on ehkä näin onnellisempi.

Lukiessani en voinut olla muistelematta Aki Kaurimäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, sillä perusajatus kummassakin on sama, vaikka tarinat ovat ihan erilaiset. Onkohan Kaurismäki aikoinaan lukenut Modianon kirjan, sehän on kuitenkin suomennettu jo 1970-luvulla. Toissalta näitä samoja tarinoita on kirjoitettu lukuisia muitakin. Tässä kertomuksessa tunkeudutaan kuitenkin syvemmälle kuin muissa lukemissani ja senkin vuoksi jännite ja mielenkiinto säilyvät kirjan loppusivuille saakka. Modiano ei ainakaan saanut palkintoaan turhaan.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja (Rue des Boutiques Obscures). WSOY, 1979, suom. Jorma Kapari. 224 s.

Valkoinen Toyota vei vaimoni

valkoinen Toyota’Ulkona sataa, sataa ja sataa. Silloin voi hyvällä syyllä uppoutua kirjaan. Tosin sisätöitäkin tahtoo riittää aivan tarpeeksi sadepäivien varalle. Vanhemmiten on kuitenkin tullut laiskaksi aloittamaan. On helppo ottaa kirja hyllystä ja lysähtää nojatuoliin. Olen viime aikoina tavoistani poiketen lukenut useaa kirjaa yhtäaikaa. Ensimmäisenä sain päätökseen Joni Skiftesvikin keväällä palkitun uutuuden. Oululaisen kirjailijan meriaiheiset novellit ovat aina viehättäneet, vaikka niitä onkin tullut luettua aivan liian vähän. Senkin asian voisi jossain vaiheessa korjata. Kirjailija on kirjoittanut vain muutaman romaanin, mutta tuntuu osaavan tämänkin aihealan kiitettävästi. Kannattaa tutustua.’

Kirja on kuin kahden ihmisen epikriisi, mutta on siinä paljon muutakin. Toisaalta se on kuin ote tosi-tv- ohjelmasta tai sensaatiolehdistön artikkelikokoelmasta. Kaiken tämän voi rauhassa heittää sivuun eli torjua, silloin kun teksti on hyvää ja hyvin kirjoitettua. Tässä kirjassa on juuri näin!

Kirja alkaa kirjailijan vaimon matkatessa valkoisella taxilla lentokentälle mennäkseen Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen. Kirjailija itse ei pääse mukaan, koska hänellä on outoja kipuja rinnassa, jotka kuitenkaan eivät johdu sydämestä vaan aortasta. Yksinäisyyden, huolen ja näiden mainittujen suurten tapahtumien kautta kirjailija juoksuttaa lukijan eteen rehellisesti ja kaunistelematta elämäkertansa, josta ei tunnut toimintaa puuttuvan. Pojan hukkuminen kanoottiretkellä, kiusaamiset Kajaanin vuosina, toimittajan työt eri sanomalehdissä, ikävät ja mukavat ihmiset, vapaana kirjailijana oleminen ja kaiken tämän keskellä eläminen. Kuten tavallista, tällaisessa kirjassa loppu jää auki. Toipuuko vaimo leikkauksesta, jossa tulee komplikaatioita, puhkeaako kirjailijan aortta, selvitäänkö seuraavaan vuoteen? Googlasin, ja totesin molempien edelleen elävän.

Kun katsoo kirjailijan teosten määrää, hämmästyy. Kuinka voi yksi ihminen tuottaa tuollaisen määrän tekstiä ja kuinka voi olla sitä tietämättä. On novelleja, kertomuksia, romaaneita, näytelmiä, kuunnelmia, artikkeleita, antologioita, käsikirjoituksia TV:lle ja elokuviin, tietokirjoja, dramatisointeja jne. loputtomiin. Erilaisia palkintoja hän on haalinut liki kaksikymmentä, vimeisimpänä Runeberg-palkinto juuri tästä kirjasta. Kuitenkin minusta tuntuu, että kirjailija on jäänyt aika vieraaksi suurelle yleisölle. Itse olen lukenut vain muutaman nuortenkirjan ja novellikokoelman.

Kirjailijan teksti on hiottua ja viimeisteltyä. Hänellä on omintakeinen kerrontatyyli, jota kadehtien seuraa. Dialogi on lyhyttä ja napakkaa, jäntevää. Näistä ansioistahan ne palkinnot tulevat. Tämän kirjan osalta on myös tullut lukijoiden palkkio eli kirja valittiin myös varjo-Runeberg-palkinnon voittajaksi. Lukeva yleisö on hänet löytänyt, vaikka viime aikojen lukulistat kertovat dekkareiden ja kioskikirjallisuuden valta-asemasta. Soisi tämänkaltaiselle kerronnalle enemmänkin markkinoita, vaikka toki tämän kirjan suosion voikin ajatella kumpuavan siitä, että ihmiset haluavat tirkistellä toistensa elämään. Minusta tämä ei kuitenkaan noussut tässä etusijalle kuin aivan muutamassa kohdin. Pääasiassa kerronta oli joustavaa tarkoin harkittua elämäkertakuvausta. Hyvä valinta!

Villa Triste

villa_triste’Olen pyrkinyt vuosittain lukemaan ainakin yhden Nobel-palkinnon saaneen kirjailijan teoksen. Joskus ruotsalaiset yllättävät niin perusteellisesti, ettei yhtään kirjaa ole saatavilla, ennen kuin sellainen käännetään. Viime vuoden nobelisti lienee suurelle osalle lukevia ihmisä yllätys ja jos ei täysin niin ainakin puoliksi tuntematon. Ainakin minulle. Ranskalainen Patrick Modiano on saanut lukuisia palkintoja teoksistaan, mutta 1970-luvulla. Miksi hänet nostettiin nyt vasta näin korkeaan asemaan, jos hän kerran on niin erinomainen? Onhan Nobel-palkinto kiistatta maailman arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Ansaitseeko hän näin monen vuoden kuluttua moisen arvon? On pahasti sanottu, että hänen kaikki kirjansa ovat variaatioita samasta teemasta. En osaa ottaa kantaa, kun en ole lukenut kuin tämän yhden. Tässä joka tapauksessa muutama täysin subjektiivinen kommentti lukemastani.’

Omalla tavallaan kirja on pieni helmi, vaikka sen maailma, sanoma ja tapahtumat ovat kuin toiselta planeetalta omien ajatusteni kanssa, Sartren ja Camusin luokkaa, ehkä myös Somerset Maughamin. Victor Chmara, kirjan minä-kertoja pakenee Algerian sotavärväyksiä Sveitsin rajalle pieneen kylpyläkaupunkiin. Hän, vaikka onkin kirjan päähenkilö, jää utuiseksi ja salaperäiseksi kuten muutkin kirjan henkilöt. Hän on nuori, ilmeisen rikas ja pelokas. Kylpylässä on kohtaa Yvonnen, kauniin näyttelijättären, jonka kanssa hän pian muuttaa samaan huoneeseen ja suunnittelee pakoa Amerikkaan. Kirjan kolmas henkilö on lääkäri Rene Meinthe, hyvin erikoinen persoona, joka nimittää itseään Belgian kuningattareksi.

Kirjan päähenkilöt lipuvat läpi ajan ja paikan. Oikeastaan kirjan aikana ei tapahdu juurikaan mitään, syödään, kävellään, juhlitaan. Konkreettisempi kohta on, kun Yvonne voittaa erikoisen kilpailun ja pääsee sitä kautta tuttavuuteen entisen huippu-urheilijan Daniel Hendrickxin kanssa. Kirjan vaikuttavin kohta on, kun Yvonne vie Victorin tapaamaan setäänsä, autokorjaamoon. Jotenkin tämä kohtaus sitoo elämän paikoilleen, sillä setä on ainoa kirjan henkilöistä, joka tekee työtä elääkseen, muut ovat onnenonkijoita tai tyhjäntoimittajia, jotka elävät perityillä tai anastetuilla rahoilla.

Kirja lienee tyypillistä Modianoa. Nobel-komitea kehui hänen tarkkaa paikkojen ja ilmiöiden kuvaustaan. Se tuleekin hyvin esiin, jopa pitkästymiseen saakka. Vaikka tapahtumapaikka lienee keksitty, se selostetaan katu ja talo kerrallaan pikkutarkasti, samoin huoneiden kalustus, rakennusten ulkonäkö ja puistot. Oikeastaan vain ihmiset jäävät epämääräisiksi. Luettuani kirjan en oikein tiennyt, mitä siinä loppujen lopuksi tapahtui. Se on kuiin pala elämästä, joka ainakin minulle on hyvin vieras. Ilmeisesti noinkin voi elämänsä kuluttaa.

Kirjan mielenkiintoisin henkilö ei suinkaan ollut päähenkilö Victor, joka oli oikeastaan aika tylsä, eikä kuvankaunis Yvonne, joka leikki Marilyn Monroeta, vaan tohtori Meinthe. Mikä hän oli miehiään, sitä ei kerrottu? Hän tuli ja meni, soitti puheluita, kävi kokouksissa, asui Villa Tristessä kalustamattomassa huoneessa ja jäi kirjan loppuun saakka arvoitukselliseksi, henkilöksi josta lukija saattoi ajatella melkein mitä vaan. Mikä suhde hänellä oli Yvonneen, mikä Victoriin?

Modianolle tyypillisesti kirjassa on kaksi osiota: menneen muistelu ja nykyaika. Victor palaa kylpylään sodan jälkeen kaksitoista vuotta myöhemmin aistimaan sitä ilmapiiriä, joka siellä vallitsi Yvonnen aikaan. Takautuvasti hän muistelee ystäviään ja pohtii asioiden saamia käänteitä, kulkee katu kadulta, hotelli hotellilta, muisto muistolta paikasta toiseen. Hän elää uudelleen tapahtumat kahdentoista vuoden takaa. Niitä ajatuksista syntyy tämä kirja.

Modiano, Patrick: Villa Triste. WSOY, 2014 (1975), suom. Jorma Kapari. 189 s.