Mitä kasvatamme?

Monipuolinen viljely parantaa maata.

’Viime aikoina on kuultu monia ympäristöön liittyviä hätähuutoja, toivomuksia, kauhisteluja. Ilmastonmuutoksen torjunta on hyvin keskeinen keskustelunaihe, samoin hyönteiskato, ravinnon puhtaus, hiilijalanjäljet ja kulutustottumukset. Meitä kuluttajia usein syyllistetään toimistamme. Milloin lämmitämme väärällä tavalla kotejamme tai ajamme vääränlaisella autolla, matkustamme väärin tai syömme väärää ruokaa. Kaikki tämä ahdistaa ja kuitenkaan emme pysty kovin paljon tälle asialle tekemään.

Pitkään varsinkin maatalous on ollut syyttelyn kohteena. Maatalous on meitä kuluttajia varten, jotta saisimme ravintoa. Tuotannon kannattavuus on kuitenkin laskenut vuodesta toiseen, tuotteita halpuutetaan, tukia leikataan, menetelmistä syyllistetään.Viljelijät on asetettu miettimään, mitä yleensä kannattaa viljellä, jotta tuottaja saisi toimeentulonsa. Samalla mietitään, miten pienentää hiilijalanjälkeä tai monipuolistaa tuotantoa.

Tutkimusten mukaan yksipuolinen viljely poistaa pelloista vuosittain noin 200 kiloa hiiltä hehtaarilta. Jotta satotasot eivät laskisi, peltoja on lannoitettava enemmän. Tämä taas johtaa päästöihin, jotka rehevöittävät vesistöjä. Tällä hetkellä puhutaan hiilivarantojen lisäämisestä peltoihin. Väsyneet pellot on saatava sitomaan enemmän hiiltä. Tähän päästäisiin pitämällä pellot kasvipeitteisinä ympäri vuoden. Samalla on viljelyvalikoimaa laajennettava ja muokkaustapoja uudistettava. Paineita viljelijöille, ei ihme, että monet luovuttavat ja maatilojen määrä jatkaa laskuaan.

Käyttämättömillä pelloilla viljellään hiiltä sitovia kasveja

Kuitenkin on muistettava, että meillä tuotetaan puhdasta lähiruokaa. Tämä tuntuu unohtuvan kuluttajilta. Jos viljelijä kasvattaa hiiltä sitovaa rehua, ei rehulla saisiaan ruokkia karjaa, koska lihankulutus on saatava laskemaan mahdollisimman alas. Keinolannotteiden käyttö on paitsi kallista niin pitkällä tähtäimellä myös epäeettistä, luomuahan ravinnon pitäisi olla. Pahimmillaan ulkomainen yhtiö kaivaa raaka-aineen omasta maaperästämme, kuljettaa sen jalostettavaksi ja myy sitten jalostettuna maanviljelijöille. Vaikea on myös ymmärtää elintarvikeviennin ja -tuonnin suurta epäsuhtaa. Riisi on huomattavan paljon epäeettisempi kuin peruna, puhumattakaan muista kaukaa tuoduista trendiruoka-aineista. Kotimainen ruoka on kaikki nämä seikat huomioonottaen halpaa ympäristölle, vaikka se tuntuukin kalliilta kuluttajalle.

Tällä hetkellä kotimainen ruoka ei pysty kilpailemaan halpatuonnin kanssa. Meidän on otettava tämä asia vakavasti, jos puhumme tosissamme ilmastonmuutoksesta. Meidän on kasvatettava ravintoaineista omassa maassamme niin paljon kuin mahdollista, silloin myös voimme helpommin vaikuttaa tuotannon ympäristövaikutuksiin. Maataloutemme on myös tehtävä trendikkääksi, jotta sen tuotteet kelpaisivat ulkomaille. Pohjolan valoisan kesän kasvattamat tuotteet, kuten kumina jo osoittaa, ovat haluttua tavaraa muuallakin kuin vain meidän ruokapöydässämme.’

Kateaineet puutarhassa sitovat hiiltä maahan

Tšernobylista nousee rukous

tsernobyl’Nobel-voittajat on aina jollakin tapaa noteerattava, joko lukemalla kirja tai vähintäänkin elämäkerta Wikipediasta. Monesti komitean valinta kohdistuu itselle täysin tuntemattomaan suuruuteen ja ihmettelee valitsijoiden ajatuksenjuoksua. Onhan useita sellaisiakin tapauksia ollut, että kustantajat joutuvat hiki hatussa käännättämään kirjaa suomeksi, kun ensimmäistäkään ei ole ollut saatavilla. Nyt sentään yksi on, vaikka siitäkin täytyi ottaa uusinta painos ja hieman laajentaa kerrontaa. Kirja on kuitenkin väkevä ja ajatuksia herättävä, niinpä se kannattaa myös lukea.Tässä joitakin hajakommentteja teoksesta.’

Vuonna 2015 Aleksijevitš sai tästä kirjastaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän on melko tuntematon kirjailijana, mutta kirjoittaa edelleen Valko-Vebäjällä. Hän on julkaissut pääasiassa lehtikirjoituksia. Kirjailijana hän on ollut kokeellinen ja päätynyt lopulta kuvaamaan ihmisten vaikeuksia poliittisessa puristuksessa. Tällainen on myös hänen pääteoksensa. Kirja on julkaistu suomeksi aikoinaan vuonna 2000, mutta nyt palkinnon myötä se julkaistiin uudelleen laajennettuna veriona. Muistan kuunnelleeni kirjasta tehdyn kuunnelman jollakin automatkalla ja se teki aika suuren vaikutuksen.

Kirja kertoo reportaasimaisesti ihmisten kokemuksia, muistoja ja käsityksiä ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tšernobylissä, Ukrainassa, räjähti ydinreaktori huhtikuun 26. päivänä 1986 eli aivan kohta 30 vuotta sitten. Saastelaskeuma vaikutti eniten Valko-Venäjän puolella, koska tuuli kuljetti saastuneen ilman siihen suuntaan. Kirja antaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisistä, joille ei oltu kerrottu mitään tämänkailtaisesta vaarasta ja kuinka sen jälkeen tulisi toimia. Tavalliset ihmiset eivät tienneet säteilyn vaarallisuudesta, elintarvikkeiden pilaantumisesta, elämän mahdottomuudesta saatuneella alueella. Vanhat ihmiset eivät suostuneet muuttamaan pois, nuoremmatkin halusivat lemmikkinsä, tavaransa ja satonsa mukaan tajuamatta niiden säteilyä. Monet saavat kirjassa äänensä kuuluville. Kokonaan toinen asia ovat ne toistasataatuhatta raivaajaa, jotka komennettiin alueelle hätätöihin. Osa sai tappavan määrän säteilyä ja kuoli myöhemmin erilaisiin syöpiin.

Kirja antaa lohduttoman kuvan myös viranomaisista, jotka eivät olleet varautuneet tämänkaltaiseen katastrofiin. Miehet komennettiin lähes paitahihasillaan sammuttamaan reaktorin bitumikatton tulipaloa, lentäjät veivät elementtejä, betonia, rakennustarvetta aivan reaktorin viereen ilman suojaa. Vaikka laajoilta alueilta evakuoitiin väestö, niin villieläimet ja villiityneet kotieläimet jäivät. Talot haudattiin, kylät haudattiin, työkalut haudattiin, maa kuorittiin pois, haudattiin  ja uusi tuotiin tilalle. Valtavasti työtä ja sekin turhaa, koska uusikin maa saastui, reaktoria ei saatu lopullisesti saateettomaksi. Niinpä tänäkin päivänä yli kaksi miljoonaa valkovenäläistä asuu saatuneella alueella ja kärsii säteilysairauksista, kaipaa läheisiään, itkee menetettyä maataan. Reaktorissa on edelleen ydinpolttoainetta suuret määrät, eikä sen suojaksi ole saatu uutta kuorta, vaikka vanha halkeilee ja rapautuu kovaa kyytiä. Raoista purkautuu säteilyä ilmakehään joka hetki.

En tiedä, onko tämä kirja Nobelin arvoinen. Se on hyvin erilainen kuin yleensä palkitut teokset. Kirja on enemmänkin hätähuuto ihmiskunnan puolesta ja tiedon puolesta. Kuka voisi paremmin kertoa muille vaaroista kuin toimittaja tai kirjailija? Vaikka itsekin olen aika paljon lueskellut voimalaonnettomuuksista ja niiden seurauksista, niin tällaista kuvaa en ole saanut. Osa kerronnasta voidaan pistää slaavilaisen luonteenlaadun tiliin ja ajatella, että he liioittelevat, hysterisoituvat ja ovat sentimantaalisia, itkevät ja surevat, mutta kun lähes neljä sataa sivua on sitä samaa vaikerrusta, niin asia on pakko uskoa. Onnettomuus on ollut pahimman luokan katasrofi sen paikan asukkaille ja heidän jälkeläisilleen, ehkä koko Euroopalle. Raivaajista tuhannet kuolivat, vaikka tekivät isänmaallista työtä. Turhaan kirjailija ei verrannut tätä uurastusta toisen maailmansodan taisteluihin, suureen isänmaalliseen sotaan. Tässä vain vihollinen oli näkymätön ja taistelu sitä vastaan hävittiin.

Kun puhutaan ydinvoimasta, pitäisi lukea tämä kirja, katsoa sitä kärsimystä silmiin, mitä se voi pahimmillaan aiheuttaa. Jokaisen, joka suhtautuu kylmästi tähän kärsimykseen, ei osaa asennoitua toisen asemaan. Meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin ja sanoa itsellemme, ei koskaan enää. Vaan voiko yksityinen ihminen asialle mitään. Ei ainakaan silloin, jos ei asiasta mitään tiedä.

Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous. Tammi, 2015 (1997), suom.Marja-Leena Jaakkola. 392 s.

Varpunen

Machtesh ramon

’Pitääkö kohta lähteä varpusta katsomaan etelän aurinkoon? Kuvassa oleva varpunen on kuvattu muutama vuosi sitten Eilatissa. Lintu ei ole ihan samannäköinen kuin meikäläinen, mutta kuuluu samaan lajiin kuitenkin. Jo muutama vuosi sitten ihmettelin, kun varpunen oli liitetty uhanalaislistoilla vaarantuneiden lajien joukkoon. Voiko se olla totta? Lapsuudessa varpunen oli maaseudun kylien yleisin lintu, jopa tiaisten edellä. Se hyppeli pienissä parvissa tiellä noukkien pudonneita siemeniä ja tönkien hevosen kakkaroita. Eihän sitä ole enää vuosiin näkynyt kylänraiteilla, mutta kaupunkien pensasaidoissa kuitenkin. Tosin aivan viime vuosina pikkuvarpunen on syrjäyttänyt sen.

Keski-Suomen lintuyhdistyksen sivuilta äkkäsin viime viikolla viestin, jossa kerrottiin talvilintulaskennoista. Varpusen kohtalo on ollut karu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sarja on laskettu joulunajan laskennoista varpusten määrinä aina kymmentä käveltyä kilometriä kohden:

17, 23, 18, 10, 5, 10, 8, 7, 3, 3, 1.

Suuntaus on kaikkien nähtävissä ja jokainen voi miettiä rauhassa seuraavaa lukua.

Mistä tässä on kyse? Mikä on varpusen uhkana? Varpushaukka, kissa, kylmyys, ravinnonpuute, kausivaihtelu? Kaikkia näitä olen miettinyt. Pedot eivät ole lisääntyneet, päinvastoin. Se ei liene siis syy katoon. Kissoja on enemmän kuin ennen, vai onko? Navettakissat ovat kadonneet ja juuri nehän olivat ennen vanhaan varpusten pahimpia vihollisia, nykyiset kotikissat taitavat viihtyä paremmin lieden lämpimässä. Eipä taida kissoistakaan syntipukkia löytyä. Kylmyys ei varpusia pelota, ne ovat tottuneet siihen ja osaavat hakea suojaa. Mutta miten on ravinnon laita? Maatalouden muutos viime vuosikymmeninä on siistinyt pihoja ja tienvarsia, hävittänyt maaseudun elämää ja muuttanut kaupunkikuvaakin. Olisiko siinä syy? Mutta se ei selitä pikkuvarpusen lisääntymistä. Sehän käyttää pääasiassa samaa ravintoa. Kilpailussa varpunen on kuitenkin hävinnyt. Itse toivoisi syyn olevan kausivaihtelussa ja varpusen palaavan vielä pensasaitoihin tirskuttamaan. Onhan kottarainenkin saanut ilmaa siipiensä alle menneiden vuosien laman jälkeen. Toivossa ja odotuksessa on hyvä elää!’

Ympäristöpäivänä

haapa1’Tänään vietetään Maailman ympäristöpäivää. Se on perua Tukholmassa 5.6.1972 pidetystä YK:n ympäristökokouksesta. Vuosien saatossa päivällä on ollut erilaisia teemoja, joiden avulla pyritään kiinnittämään huomiota ajankohtaisiin ympäristöongelmiin. Tänä vuonna tällainen aihe on metsä. Meille suomalaisille se onkin kiintoisa kohde, onhan metsä edelleenkin oleellinen osa meidän hyvinvointiamme.

haapa3

Tänä aamuna kiersin Luopioisten metsissä koiran kanssa laajan lenkin. Ryteikköä raivauksen jälkeen, hakkuuaukeaa talvisten kaatojen jäljiltä ja sitten kaunista korpimetsää, jossa sekä minun että koiran oli helppo liikkua. Monenlaista metsäympäristöä! Yksi asia minua kuitenkin kovin ilahdutti. Vuosikausia olen aina sopivissa väleissä puhunut ja kirjoittanut haavan puolesta, se kun on metsän arvokkain puu, luonnon kannalta. Tänään saavuin hakkuuaukean laitaan, josta puusto risuineen oli viime talvena kuljetettu pois. Pakolliset säästöpuut komeilivat ryhmänä keskellä aukkoa. Mutta siinähän se ilo olikin, säästöpuut olivat haapoja, komeita ja hyväkuntoisia. Jos kerran haapa nykyään kelpaa lähinnä energiapuuksi, luulisi maanomistajalle olevan vain hyötyä, kun ne jätetään säästöpuiksi metsään. Haapapino tien varressa on surullinen näky, varsinkin kun se usein lahoaa samalla paikalla vielä vuosien päästä. Usein viereisessä metsässä kasvaa silloin jo tiuha metrinkorkuinen haapavesaikko estämässä metsänomistajan arvopuun kasvamista. Hirville ruoaksi sanotaan, samalla menevät kyllä silloin koivun- ja männyntaimetkin. Onneksi kuuseen hirvi ei koske.

haapa2Näin ympäristöpäivänä on ilo huomata tällainen asia metsänhoidossamme, vaikka se olisikin ainoastaan poikkeus. Nyt vain pitää etsiä muitakin myönteisiä juttuja metsistämme. Näitä asioita ajattelin, kun raivasin ikiaikaiselta polku-uralta raivausjätteitä pois, että seuraavalla kerralla olisi helpompi siitä kulkea. Miksihän ne pitää kaataa polkujen päälle?’