Uusia löytöjä

’Kevät on ollut kiireistä aikaa. Vaikka tulinkin maalle jo maaliskuussa, niin koko ajaksi on riittänyt puuhaa. Innostuttiin perustamaan kasvihuone ja sinne piti kasvattaa myös jotain istutettavaa. Niinpä siinä puuhatessa aika on lentänyt. Vain muutamalle retkelle olen ehtinyt, lähinnä koiran kanssa lähimetsissä. Se on ollut kyllä antoisaa, sillä talven jälkeen ruosteessa olleet määritystaidot ovat alkaneet pikkuhiljaa palautua.

Padankosken kylän alue on kallioperältään gabroa ja lukuisat sen kalliopahdat ovat tulleet tutuiksi ja moneen kertaan tutkittua. Yksi kuitenkin oli jäänyt väliin, koska sitä ei oltu merkitty karttaan jyrkänteenä. Niinpä koira kiinni puuhun ja koluamaan rosoista seinämää. Tuttuja ja  vähemmän tuttuja löytyi. Pikkuruostesammal (Anomodon longifolius) on aina mukava kohdata, onhan se sen verran harvinainen täälläpäin. Eikä etelänhavusammalkaan (Thuidium delicatulum) ole ihan jokapaikan laji. Lisäksi löytyivät ketopartasammal (Syntrichia ruralis), ketohavusammal (Abietinella abietina), sinilehväsammal (Mnium stellare) ja karvahiirensammal (Ptychostomum capillare).

Hienoin sammal kasvoi kallion edustalla lehtokiven päällä ja sitä olen etsinyt jo vaikka kuinka monta vuotta Luopioisten sammalkasvioon. Nyt löytyi pohjankerrossammal (Hylocomiastrum pyrenaicum) ja aivan sille tyypilliseltä paikalta. Noin puolen neliömerin tasainen lähes puhdas kasvusto muistutti kyllä suuresti tavallista seinäsammalta (Pleurozium schreberi), mutta jokin sen kasvutavassa kuitenkin pisti sen verran silmään, että kumarruin sitä tarkemmin tutkimaan. Se on Luopioisten 401. sammallaji ja tämän vuoden ensimmäinen uusi löytö.

Pohjankerrossammal on Pir2a-alueella alueellisesti uhanalainen laji eikä sitä ole kovin runsaasti löytynytkään lähialueilta. Tiedossani olevia kasvupaikkoja on yhden käden sormilla laskettavaksi. Näin ollen löytö oli ihan hieno. Sammal on maamme pohjoisosissa suhteellisen yleinen laji, mutta harvinaistuu etelään tultaessa nopeasti. Se löytyy ravinteisilta alueilta lehdoista, purojen partailta usein laakean kiven päältä. Näin tälläkin kertaa.

Lajin erottaa parhaiten varren ja ritsoidien väristä sekä poimuisista varsilehdistä. Oikeastaan vain seinäsammal on sellainen, johon sen saattaa nopeasti katsottuna sotkea. Nyt kun sen on löytänyt, on pidettävä silmät auki ja löydettävä se uudelleenkin uusilta paikoilta. Todennäköisesti se on yleisempi, kuin mitä löydöt kertovat.’

Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin

’Petteri Taalas on Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) pääsihteeri toimittuaan ennen sitä mm. Suomen Ilmatietteen laitoksen pääjohtajana. Kirjassaan hän pyrkii kansantajuisesti selventämään ilmaston muuttumista ja sen seurauksia maapallolle. Hänellä on asiantuntemus aiheeseen liki neljänkymmenen vuoden kokemuksella.’ 

Kirja käy läpi kiinnostavat kohdat helppolukuisesti. Kirjoittaja kertoo itsestään ja urastaan lapsuudesta tähän pisteeseen saakka, kertaa ilmatieteen historian ja pohtii ilmaston vaikutusta ihmiseen. Lisäksi hän pohtii tulkevaa ilmastoa, päästöjä ja niiden aiheuttajia. Hän selventää tähän mennessä solmittuja ilmastosopimuksia (Kioto, Kööpenhamina, Pariisi) ja niiden vaikutuksia ilmastonmuutokseen. Lisäksi hän käy läpi ilmastokeskustelua, asioita joita kiistetään tai joita liioitellaan, vähätellään, hiilidioksidin määrän vaikutuksia ilmastoon ja yleensäkin ihmisten tietämystä ilmastosta. 

Kirjan lopussa on joukko graafisia kuvia kuvaamassa ilmastonmuutoksesta historian valossa ja päästöjen muutoksista siltä ajalta, kun mittauksia on tehty.

Jos joku tietää ilmastosta jotain, niin luulisi sen löytyvän tämän kirjoittajan tiedoista. Kuitenkin tämä asia jos mikä on enenmmän kuin monimutkainen. Jokaisella on siitä oma käsityksensä, joka ei välttämättä pohjaa mihinkään tutkimukseen tai löydettyihin faktoihin. Jokainen pohtii sitä omista näkökulmistaan. Taalas pyrkii olemaan objektiivinen. Hänen sanomansa on lohduttava. Hän ei maalaa mustia pilviä taivaalle, vaan pyrkii selventämään, ettei tässä olla minkään lopullisen katastrofin edessä. Jos toimitaan näin ja näin, niin tästä selvitään. Hän ottaa esimerkeiksi otsoonikadon ja metsäkuolemat, jotka molemmat saatiin torjuttua määrätietoisilla toimilla. Hiilidioksidin määrä on kuitenkin eri asia ja vaatii suunnan muuttamista välittömästi ja koko maapallolla. Hän pohtii Pariisin sopimuksen asettamia rajoja hiilidioksidille ja elää optimismissa, että niihin myös päästään. Onko siihen oikeutta, se on kuitenkin eri asia? Jos päästään puoleentoista prosenttiin, niin se on hieno asia, mutta kaksikin kelpaa hänelle, vaikka se tietääkin ongelmia. Optimistina hän toppuuttelee mustamaalaajia ja odottaa päättäjien tekemiä toimenpiteitä.

Kirja on pamflettiluonteinen julistus, joka pitää sisällään faktat. Kirjassa on sen pienestä koosta huolimatta jonkin verran toistoa ja sen anti pidemmälle ehtineille jää helposti vaatimattomaksi. Minullekin lähes kaikki kirjan tuomat tiedot olivat entuudestaan tuttuja. On kuitenkin hyvä asia, että tätä selvitetään näin kansantajuisesti vaikkakin toistaen. Ehkä se menee paremmin perille. Toisaalta olen skepitinen lukijoiden suhteen. Kuka tämän sitten lukee? Suosittelen joka tapauksessa tutustumaan kirjaan!

Taalas, Petteri: Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin. Tammi, 2021. 181 s.

Alueellinen uhanalaisuus

’Lajien Punaisia kirjoja on tehty parikymmentä vuotta. Niissä luetellaan jonkin määritellyn alueen lajisto, joka on joutunut vaaraan ihmistoiminnan seurauksena. Puhutaan uhanalaisista lajeista. Lajit ovat uhanalaisuuden suuruuden mukaan jaettu vaarantuneisiin (VU), erittäin uhanalaisiin (EN) ja äärimmäisen uhanalaisiin (CR) lajeihin. Lisäksi luetellaan lajit, joita on syytä pitää silmällä (NT), koska seuraavalla kerralla ne saattvata päätyä uhanalaislistalle. Vuonna 2019 ilmestyi viimeisin arviointi koko Suomen lajistosta. Tästä on paljon puhuttu ja mietitty uhanalaisten lajien määrän muutoksia ja mitä pitäisi tehdä, että negatiivinen muutos saataisiin kääntymään toiseen suuntaan.

Nyt on ilmestynyt alueellinen uhanalaisuusarviointi. Maamme on maakuntajaon lisäksi jaettu yhteentoista metsäkasvillisuusvyöhykkeeseen. Valtakunnalliset työryhmät ovat seuranneet lajien muutoksia ja näiden tulosten pohjalta laatineet taulukot alueellisesti uhanalaisista lajeista (RT). Taulukoihin on lisäksi merkitty ensisijaiset elinympäristöt, mistä lajin voi löytää. Punaisessa kirjassa on myös merkitty syitä lajien häviämiseen.

Minua kiinnosti tässä arvioinnissa lähinnä putkilokasvien ja sammalten muutokset Luopioisten alueella. Jo valtakunnallisessa taulukossa oli lajeja, jotka yllättivät, lähinnä negatiivisesti. Sama jatkui alueellisessa arvioinnissa. Oheisista laatikoista näkyy uuden arvioinnin RT-lajit. Putkilokasveissa monet kämmekkäkasvit ovat joutuneet listalle, tosin osa on ollut siellä jo aikaisemminkin. Myös kaksi pientä lähteisyyttä ilmentävää ikimetsälajia, hento- ja korpisara, mietityttävät. Luopioisissa ne ovat melko yleisiä, kuten taulukosta näkyy ja lisäksi vielä monia kasvupaikkoja on jäänyt viime aikoina merkitsemättä muistiin. Sammalissa vastaavaa en huomannut. Nyt merkityt lajit ovat ennenkin olleet vähälukuisia ja ansaitsevat siksi uhanalaisstatuksensa. Monet niistä vain ovat sellaisia, joissa muutokset tapahtuvat nopeasti. Lahopuulajit, kuten rakkosammal, tulevat ja menevät. Nyt löydetyiltä paikoilta niitä ei enää ole löytynyt, mutta uusiakaan ei ole havaittu. Lehtisammalten osalta niin kuultorahka kuin keltasompasammalkin ovat todennäköisesti jo hävinneet alueelta. Ainakaan niitä ei ole enää yli kymmeneen vuoteen kasvupaikaltaan löytynyt.

Tällaisten arviointien tekeminen on suotavaa ainakin sen vuoksi, että näitä nyt merkittyjä lajeja voi seurata tarkemmin ja merkitä muistiin niiden kasvupaikkoja. Tällöin ei kuitenkaan saisi unohtaa myös tavallisempia lajeja. Niiden joukosta uhanalaiset tulevat, kun olosuhteet muuttuvat. Jos tekisin Luopioisten uhanalaisten lajien luettelon, se saattaisi olla hyvinkin erilainen nyt julkaistuun nähden. Aikanaan, kun kartoitin laajan Kurkisuon kasvillisuuden, niin siellä elävät uhanalaiset lajit olivat tällä yksittäisellä suolla paljon yleisempiä kuin monet muut, joita kasvoi vain yhdellä kohtaa muutaman yksilön verran. Lienee kuitenkin turha enää pienentää aluetta ja laatia uhanalaislistoja esim. kuntatasolta. Ainakin sammalissa tätäkin on tehty ja silloin puhutaan maakunnallisesta uhanalaisuudesta metsävyöhykkeiden sisällä. Niinpä Luopioinen kuuluu alueeseen Pir2a, joka tarkoittaa Pirkanmaan osuutta eteläboreaalisesta metsäkasvillisuusvyöhykkeestä. Tämä täsmentää ajattelua, mutta ainakaan Luopioisten osalta tässä ei ole eroa koko 2a-vyöhykkeeseen nähden.’

Päivitys

Taksonimäärät ruuduittain. Selkeästi erottuvat ne alueet, missä on tullut liikuttua eniten.

’Luopioisten kasviston tarina alkoi 1980-luvulla, kun tein ensimmäiset systemaattiset ruutukartoitukset pitäjässä. Viimeisen ruudun tein vuonna 2017. Sen jälkeen on ollutkin hiljaisempaa. Olen merkinnyt vain muistiin uusia lajeja, mutten ole enää ilmoitellut jo löydettyjen lajien uusia kasvupaikkoja.

Kokonaan uuden ulottuvuuden tämä työskentely sai vuonna 2010, kun siirsin siihen asti keräämäni aineiston nettiin. Silloin oli vielä kymmeniä ruutuja katsomatta, mutta alustavasti saattoi silloin jo nähdä, mitkä kasvit täällä olivat levinneet laajalle ja mitkä olivat vain muutaman löytöpaikan varassa. Silloin mukaan tuli myös Helsingin Yliopiston Kasvimuseo, joka teki tarvittavat löytöpaikkakartat Hatikka-tietokannasta. Niiden tekeminen käsin ei olisi ollut mahdollista.

Vuosittain sivusto laajeni vähitellen käsittämään myös muita eliöryhmiä. Ensin tulivat sammalet, sitten jäkälät ja lopuksi piensienet eli kasveilla loisivat sienilajit. Näistä vain sammalet ovat saaneet omat löytöpaikkakarttansa. Ne olen työstänyt itse käsin. Koko aineisto käsittää tällä hetkellä lähes 2000 sivua. Niiden ylläpitäminen ja päivittäminen on monen päivän työ joka vuosi ja siitäkin huolimatta koko ajan löytyy virheitä ja uudistettavaa. Kiitos lukijoille ja heidän havainnoilleen.

Tänään olen vihdoin saanut päivitettyä putkilokasvien levinneisyyskartat. Kartoista kiitos kuuluu Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvitieteen yksikölle taas kerran. Nyt kartat pitävät sisällään kaikki Luopioisten neliökilometriruudut ja jokaisesta löydetystä lajista on tehty kartta. Mukana on paitsi luonnonkasveja (vakinaisia tai satunnaisia) myös koristekarkulaisia, jotka ovat joko vakiinnuttaneet kasvupaikkansa tai viipyneet vain hetken alueen kasvillisuudessa. Sen sijaan istutettuja koriste- tai viljelykasveja ei ole kartoitettu eikä esitellä näillä sivuilla.

Seuraava työ olisi saattaa koko sivusto mobiiliystävälliseksi. Se on kuitenkin kovin suuri urakka tai sitten kallis, etten vieläkään uskalla luvata sen valmistumista lähiaikoina. Yritystä kuitenkin on. Tämäntyyppinen taulukkoon taitettu html-kielellä tehty sivusto on auttamatta vanhanaikainen ja pitäisi toki saada uusittua. Tulevaisuus näyttää, onnistuuko muutos ja milloin.’

Suomen puu- ja pensaskasvio

’Vuoden alussa ilmestyi jo jonkin aikaa odotettu uusin painos Puu- ja pensaskasviosta. Denrologian seura on ollut aikaansaava. Tämä on jo kolmas painos ja tällä kertaa täysin uudistettuna. Aikoinaan, kun ensimmäinen painos julkaistiin, olin vasta aloittanut kasviharrastuksen ja tyytyväisenä selailin uutta kirjaa, joka toi eteeni monia ennestään aivan tuntemattomia lajeja. Onko tuollainenkin olemassa, kasvaako tuokin Suomessa? Jo silloin kirjassa oli paljon myös sellaisia lajeja, jotka ovat puhtaasti koristepuita tai -pensaita. Tässä kirjassa niitä näyttää olevan vieläkin enemmän.’

Kirjaa mainostetaan täysin kotimaiseksi tunnistamis- ja käyttöoppaaksi. Sitä se onkin. Alan kotimaiset asiantuntijat ovat koonneet tietämyksensä yhteen ja saaneet aikaan 552-sivuisen kirjan. Kenttäoppaaksi se on kyllä hieman liian massiivinen. Tuskin sitä joka retkelle tulee otettua mukaan, mutta voihan sen määrityskaavoja selata pöydän ääressä näytteitä silmäillen. Kirja käsittää niin kuin edellisetkin painokset Suomessa luontaisesti ja viljeltyinä tavattavat puut, pensaat, varvut ja puuvartiset köynnökset. Lisäksi mukana on laaja kokoelma näiden lajien alempia taksoneita, alalajeja, variaatioita, muotoja ja lajikkeita. Yhteensä esittelyssä on 1300 taksonia ja toinen mokoma lajikkeita. Melkoinen määrä.

Tarkoilla kartoilla kerrotaan lajien levinneisyydestä maassamme tai niistä paikoista, missä niitä kasvaa istutettuna. Tällöin monet arboreettumit ja yliopistojen puutarhat tulevat esille. Monet selkeät kuvat myös parantavat lajien tunnistusta. Yllättävän monesta lajista on piirroskuva lehdestä tai kasvin oksasta. Monesti esimerkiksi lehden suonitus on vaikea selittää sanallisesti, mutta kuva kertoo sen heti.

Itse olin ilahtunut myös siitä, että mukaan oli otettu myös erilaisia ohjeita kasvin käytöstä ja menestymisestä, sen tuholaisia ja kasvitauteja unohtamatta. Ensi kesänä onkin syytä perehtyä näihin ja taas oppii jotain uutta. Kun teosta selaa, tulee kyllä sellainen tunne, että kaikkea on ihan liikaa. Aikaa menee siihen, kun etsii runsaasta valikoimasta sopivaa. Tämä ei ole suinkaan moite tekijöille vaan kiitos. Kun joutuu etsimään, löytää muutakin kuin sitä, mitä etsii. Moite on oikeastaan sille, ettei aina ole aikaa etsiä, kun on niin paljon muutakin mielenkiintoista. Niinpä olenkin päättänyt ottaa tämän kirjan haltuuni pieninä palasina, ahnehtimatta sitä kokonaan samalla kertaa. Hyvät määrityskaavat auttavat tässä.

Kun nyt katselee kirjaa, ei voi olla nostamatta hattua sen tekijöille. Leena Hämet-Ahti täytti pyöreät 90 vuotta kirjan ilmestyessä, onnea näin jälkikäteen. Ihmettelen, kuinka vireitä ja aikaansaavia voidaan olla vielä noinkin korkeassa iässä. Siinä on tavoitetta meille nuoremmille. Ehkäpä kohta saamme myös jo pitkään kaivatun uuden painoksen Retkeilykasviosta.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille luonnosta kiinnostuneille. Sen voi tilata esim. Tiedekirjan kautta.

Väre, H., Saarinen, J., Kurtto. A. ja Hämet-Ahti, L.: Suomen puu- ja pensaskasvio, 3. uudistettu painos. Denrologian seura r.y., 2021. 552 s.

Eliöiden levinneisyydestä

Talven ilopilleri – viiksitimali Jyväsjärven ruovikossa

’Monen eliöryhmän kohdalla on havaittu, että lajien yksilömäärissä ja samalla levinneisyysalueissa on tapahtunut vuosian saatossa suuriakin muutoksia. Uusia lajeja leviää maahamme ja valitettavasti toiset käyvät harvinaisiksi, uhanalaisiksi jopa häviävät. Ilmiö on havaittu linnuissa, hyönteisissä, kasveissa, nisäkkäissäkin. Pitkälti asiaa on selitetty ilmaston muuttumisella. Toisaalta tätä on tapahtunut ennenkin historian kuluessa.

Olen kirjannut vuosittain muistiin havaitsemiani lintulajeja. En ole pyrkinyt bongaamaan enkä etsimään täyspäiväisesti uusia lajeja, mutta koiran kanssa kierrellessä näkee niitä tuttuja lintuja, jotka elelevät lähietäisyydellä asuinpaikastani. Tämän vuosituhannen korkein luku helmikuun alkuun mennessä on 37 lajia ja pienin 14 lajia. Viime vuosi oli hyvin poikkeuksellinen, kun talvea ei tullut ja lämpötila oli pitkään nollan tienoilla. Maa oli paljas täällä Keski-Suomessakin. Kesälintuja oli jäänyt talvehtimaan, mutta kokonaisluku 34 lajia jäi silti ennätysvuodesta. Nyt taitaa olla oikea vanhan ajan talvi pakkasineen ja paksuine lumikinoksineen. Lajimäärä helmikuun alussa oli 26, aika lähellä keskiarvoa.

Lajimäärässä esiintyy siis vaihtelua. Suurempi ero on kuitenkin yksilömäärissä. Juuri pidetyn vuoden suurimman lintutapahtuman Pihabongauksen yhteenvetojen mukaan (BirdLife) tavallisten lajien yksilömäärissä on vuodesta 2006 saakka tapahtunut selvää laskua, vaikka lajimäärät ovatkin pysyneet vakaina. Yleinen trendi tilastoista katsottuna on siis ollut laskeva. Paljon on puhuttu metsän tiaisten vähenemisestä ja se näkyy myös tilastossa. Pihapiirin tiaiset ovat kuitenkin säilyttäneet asemansa, vaikka viime vuoteen verrattuna niidenkin osalta on tullut laskua. Alla muutama esimerkkejä lisääntyneistä ja vähentyneistä lajeista:
+
korppi, naakka, harmaapäätikka, puukiipijä, pyrstötiainen, tikli, merikotka, valkoselkätikka, pikkuvarpunen, pähkinänakkeli

harakka, viherpeippo, keltasirkku, hömötiainen, varpunen, varis, urpiainen, töyhtötiainen, vihervarpunen, teeri, palokärki, pikkutikka, hippiäinen

Urpiaiset viihtyvät talventörröttäjissä

Ilahduttavaa on huomata, että merikotka ja valkoselkätikka ovat parantaneet asemiaan. Tosin ne lähtivät lähes sukupuuton partaalta ja pienikin lisääntyminen näkyy siksi tilastossa. Surullista on monen ennen yleisen linnun alamäki. Kun tänä talvena olen kierrellyt metsissä, niin hiljaisuus on ollut selvästi havaittava ilmiö. Tiaisparvia ei juurikaan ole. Lintulaudoilla ei ole näkynyt tungosta. Eniten näkyy varislintuja ja ruokintapaikoilla sorsia. Ero viime talveen on suuri. Mistä tämä kertoo? Onko syynä kausivaihtelu, ilmaston muuttuminen, taudit, viholliset, uudet voimakkaat lajit vai kaikki nämä yhdessä?

Yhtenä selkeänä piirteenä on myös lajien leviäminen kohti pohjoista. Kettu valtaa naalin elinpiiriä. Kasveissa pohjoisen kasvit vetäytyvät kohti Jäämerta etelän kasvien vyöryessä niiden kasvupaikoille. Virosta ja Venäjältä tulee uusia lajeja niin hyönteisissä kuin nisäkkäissäkin. Luonnon valinta toteutuu, kun voimakkaampi laji valtaa heikomman elinalueen. Jos tämä johtuu ihmistoiminnasta, niin alkuperäisempi lajisto muuttuu uhanalaiseksi. Tämä on näkynyt myös tehdessäni Luopioisten kasvistoa. Päivitin juuri sammalten osion levinneisyyskartat ja sain lätkiä pieteitä oikein urakalla monen sellaisen lajin kohdalle, jota aikaisemmin olen pitänyt harvinaisena. Onko se sitten ollut harvinainen ja nyt yleistynyt, vai enkö ole sitä aikaisemmin vain huomannut?’

Yksi elämä, yksi planeetta

’Nyt esittelyssä on paljon huomiota saanut kirja. 94-vuotias dokumenttitoimittajien grand old man on kirjoittanut testamenttinsa eli tarinan siitä, mitä hänen elinaikanaan on tapahtunut luonnossa. Kirja liittyy dokumenttiin, jota en ole vielä nähnyt. Vaikka faktantarkastajat ovatkin osin kritisoineet kirjaa, niin se kannattaa kuitenkin lukea. Paraikaa lehdissä (esim. Hesari 26.1.) on ollut parikin artikkelia siitä, kuinka tiedemiehet vähättelevät maapallon tilaa. Tutkimukset ja huomiot on otettava tosissaan. Tässä muutama huomio kirjasta.’

Suuren luontodokumentaristin testamentti. Sain kirjan luettavakseni jouluna ja luin sen saman tien. Atteborough on elinaikanaan tehnyt valtavan määrän matkoja eri puolille maapalloa ja koonnut havaintoja ympäristön tilasta niin filmille kuin myös teoksiinsa.

Nyt tulevaisuus on vaakalaudalla. Hän aloittaa teoksen todistajalausunnolla, jossa hän kertoo oman elämänsä aikana tapahtuneista muutoksista. 30-luvulla asukkaita oli reilut kaksi miljardia ja koskematronta luontoa liki 70%. Nyt luvut ovat aivan muuta: 7,8 miljardia ja 35 %. Myös hiilipitoisuus ilmakehässä on kasvanut dramaattisesti 280:stä 415 miljoonasosaan, elämme voimakkaan ilmastonmuutoksen aikaa. Surullisena hän toteaa, kuinka erilainen planeettamme tila on nyt kuin ennen. Keräämme meristä vuosittain yli 80 miljoonaa tonnia ravintoa ja kalakannat ovat huvenneet uhanalaisiksi. Olemme menettäneet puolet matalikkojen koralleista. Asutus on tuhonnut yli 30 % rannikoiden luonnotilaisista mangrove- ja heinäniittykasvustoista. Muovia löytyy kaikkialta, jokien virtaus on keskeytetty, käytämme vesistöjä kaatopaikkoina, kuivatamme kosteikkoja, hävitämme metsiä etenkin sademetsiä, eliöiden määrä hupenee huolestuttavasti niin lajillisesti kuin yksilömääräisestikin. Hyönteisten määrä on pudonnut neljänneksellä 30 vuodessa, massasta on kadonnut paikoin jopa 75 %. Puolet maapallon hedelmällisestä maapinta-alasta on maatalouden käytössä ja samalla maa köyhtyy niin lannoitteiden kuin jatkuvan muokkauksenkin vaikutuksesta. Tulvat vievät ravinteisen maan vesitöihin, jotka rehevöityvät. Ravinnon tuottaminen vaatii yhä enemmän maapinta-alaa ja energiaa. Syömme 50 miljardia kanaa vuodessa ja 70 % lintuyksilöistä on nykyään kesyjä, kasvatettuja ja 60 % eläimistä on tuotantoeläimiä. Samalla luonnonvaraisten eläimien populaatiot ovat pienentyneet alle puoleen etisestään. Olemme vaihtaneet villin luonnon kesyyn luontoon.

Toinen osa käsittelee kysymystä mitä on edessä, jos jatkamme entiseen malliin. Onko maailmaa olemassa enää seuraavan 90 vuoden kuluttua, koska jo nyt maailma on romahtamassa. Katastrofi olisi suurempi kuin mitä olemme missään vaiheessa tähän mennessä kokeneet. Jos siitä selvitään, asettuu elämä huomattavasti köyhemmälle tasolle kuin nykyinen. Valtaosa ympäristöntutkijoista ennustaa, että tuho on välitön seuraus nykyisestä elämänlaadusta.

Kolmas osa kirjasta käsittelee visiota tulevaisuudesta, jos toimimme vastuullisesti ja nopeasti. Hänen reseptinsä on villiinnytys eli meidän on palautettava villi luonto maapallolle. Tämä tarkoittaa esim. merien laajaa suojelemista, jotta kalakannat pääsisivät palautumaan. Kun ne saadaan suojelualueilla kasvuun, ne leviävät alueen ulkopuolelle ja sen jälkeen kalastus voi taas hyödyntää suojelualueiden ulkopuolisia kantoja. Samalla tavalla osa metsistä tulee saattaa takaisin luonnontilaan, samoin pelloista, soista ja niityistä. Hän puhuu donitsimallista, jossa on kaksi tasoa ekologinen katto ja yhteiskunnallinen perusta. Näiden välissä on kestävä taso maapallon selvitä. Kattoa ei saa ylittää, mutta yhteiskunnallisesti on turvattava kohtuulliset elinolosuhteet kaikille ihmisille. Tämä tarkoittaa nykyisen eliitin luopumista tuhlailevasta elämästään ja nykyisen kehitysmaaväestön nostamista elintasossa lähemmäksi nykyistä keskitasoa. Valitettavasti nykyihmiskunnalla ei ole pienintäkään aikomusta saavuttaa tämänkaltaista tasaista vaihetta. Tämä ns. tasannevaihe vaatii luopumista jatkuvan kasvun periaatteesta, siirtymistä puhtaaseen energiaan ja villiinnyttämistä.

Kaikki ovat valtavia mullistuksia nykyiseen elämäämme. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen olisi otettava oppia virheistään ja oltava nimensä mukainen, viisas ihminen. Me tällä hetkellä elävät olemme vastuussa tästä. Meillä on tarvittavat elementit apunamme tässä työssä, samoin kyky toimia ja kuvitella mihin päädymme. Vielä on aikaa hyvittää tekomme ja muuttaa kehityksen suuntaa elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa, vain tahto puuttuu. Näin hän lopettaa testamenttinsa.

Maailmanlopun ennustajia ja varoittajia on esiintynyt maailman sivu ja aina ne tähän asti on saatu vaiennettua ja vahingot jollakin tasolla korjattua. Otsoonikato saatiin kuriin lopettamalla vahingollisten aineiden pääsy ilmakehään, happosateet vähenivät ja metsät toipuivat, kun savukaasut puhdistettiin ja luovuttiin kaikkein saatuttavimmista aineista. Meillä soita ennallistetaan sen suunnattoman hävityksen jälkeen, jonka ne kokivat sodan jälkeen. Samoin ilman laatu on parantunut, kun on siirrytty puhtaampaan energiaan, kivihiilestä luovutaan, turpeenpoltto vähenee koko ajan jne. Myös maamme on panostanut puhtaanpaan maatalouteen, liikennepäästöjen kuriin saattamiseen ja metsien laajempaan suojeluun. Mitä sitten halutaan muuta? Tietenkin tässä on vain yhden maan toimenpiteitä ja nyt vaaditaan globaaleja toimia. Lisäksi olemme eläneet yli maapallon varojen jo kauan. Tälläkin hetkellä vuositason kulutusraja tulee vastaan jo heinäkuussa eli kulutukseemme tarvittaisiin liki kaksi maapalloa. Suomalaisilla paljon aikaisemmin.

Varmaan Attenboroughin ajatukset ovat oikeansuuntaiset ja jotta päästäisiin tasapainoiseen tilaan, ne tulisi kirjaimellisesti toteuttaa. Luvut joita hän kirjassaan tuo juki eivät ole uusia, hän on ne vain koonnut yhteen ja todennut sen katastrofaalisen muutoksen, mikä hänen elinaikanaan on tapahtunut. Tätä tuskin kukaan pystyy kieltämään ellei syytä tutkijoita valehtelusta tai huonosta tutkimuksesta. 

Kuitenkin on vaikea olla opitimisti, kun näkee miten tänä päivänä asioita käsitellään ja millä mittakaavalla. Lehdessä julkaistiin vuoden aluksi muutokset, jotka maassamme vaikuttavat ihmisten elämään vuonna 2021. Ne olivat marginaalisia, ympäristö näytti jääneen autojen romutuspalkkion varaan ja kuitenkin meillä pitäisi olla hyvinkin ympäristötietoinen hallitus ja  joka on lupautunut saamaan maamme tasapainoon vuoteen 2030 mennessä. Aikaa on vähän ja tehtävää paljon. Näin se ei toteudu. Onko niin, että me toimimme vasta kun on pakko? Silloiin se on kuitenkin liian myöhäistä, sillä muutos takaisinpäin on hitaampaa kuin toiseen suuntaan. Vastustus tulee silloin olemaan rajua, mielenosoitukset laajoja ja väkivallaltakaan emme tule välttymään. Siksi vähittäinenkin liike oikeaan suuntaan on tarpeen. Meillä vaan ei taida olla siihen enää aikaa.

Hyvä ja hyvin tehty kirja ei saisi jäädä unholaan. Se pitäisi saada laajoille piireille luettavaksi ja sen ajatukset toteutettavaksi, vaikka se kirpaiseekin, vaikka se tuntuukin mahdottomalta.

Atteborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta. WSOY, 2020, suom. Ilkka Rekiaro. 286 s.

Mitä se ajattelee?

’Kysymys ”Mitä se ajattelee?” tuli mieleeni pohdittavaksi, kun kuljin lapinkoirani kanssa metsäpolkuja aamulenkillä. Aikoinaan ihminen leimattiin omituiseksi tai hänen toimintansa huuhaaksi, jos hän väitti koiran omaavan joitain muitakin taitoja kuin vain ne perinteiset: haukkumisen ja tottelemisen.

Olin muutama vuosi sitten nuoren koiran kanssa ensimmäistä kertaa pidemmällä lenkillä. Koira nuuski kaiken, mitä kohtasi, katseli uteliaana rumpuputkiin, hyppi myyrien perään ja leikki juuri niin, kuin koiranpentu leikkii. Kun tulimme reilun kilometrin päähän ja ajattelin kääntyä takaisin, katsoi koira minua silmiin ja… niin mitä sitten, ajatteliko se, kysyikö se, pohtiko se syys/seuraus-suhteita. En tiedä, mutta minä ajattelin, että mennäänkin toista reittiä takaisin ja katsotaan löytääkö koira perille. Pian olimme kotipihassa ja olimme tulleet suorinta reittiä, mutta ei sitä, jota kääntöpaikalle olimme menneet. Miten se on mahdollista, ensimmäisellä kerralla, ilman ohjausta, suoraan?

Linnuilla on todettu olevan magneettiaisti, jonka avulla ne pystyvät suunnistamaan muuton yhteydessä ja muutenkin. Viime kesänä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että myös koirilla on todettu olevan vastaava aisti. Artikkelissa kerrottiin, että metsästyskoirat löytävät kotiin ja pystyvät kulkemaan vierraassakin metsässä eksymättä. Niinpä kait sitten minunkin koirallani on sellainen aisti. Olen kokeillut asiaa toistekin ja tulos on sama, koira osaa kotiin paremmin kuin minä.

Kun kerran koiralla on tällaisia avuja, niin olihan sitä kokeiltava muutakin. Pian huomasin, että se oppi kulkemaan ohjeitteni mukaan. Kun näytin kädellä suunnan, se meni sinne, kun sanoin oikealle tai vasemmalle, se kääntyi ristyksestä oikein. Se siis ymmärsi sekä viittaukset että puheen. Ajatteli, hyvä koira, kokeillaanpa vielä muuta. Tulimme tuntemattomassa metsässä polkujen risteykseen ja ajattelin, että mennään oikealle, en puhunut, en viittelöinyt. Koira kääntyi oikealle. Täysi vahinko tietenkin, ajattelin ja jatkoin koetta. Kymmenestä kerrasta koira kääntyi yhdeksän kertaa oikein. Siis, ymmärsikö se myös ajatuksia, vai teinkö sittenkin jonkin huomaamattoman eleen, jotta se osasi kääntyä oikein? Kokeilin useita kertoja, mutta tulos oli se, että reilusti yli puolet käännöksistä meni oikein, juuri niin kuin minä ajattelin. Huuhaata, tietenkin, ei koira osaa lukea ajatuksia. Onko meidän lapinkoira aivan omanlaatuisensa, viisas ja älykäs, pohtiva ja ajatteleva olento, joka lukee ajatuksiakin?

Keskustelin sitten ystäväni kanssa asiasta. Hän katsoi minua ja sanoi oman koiransa toimivan aivan samoin. Se jopa laskee. ”Kun kiersin pientä lenkkiä ympäri, niin ajattelin kierrosten määrää. Koira kiersi oikean määrän ja istui sitten paikoilleen, nyt tuli lenkit täyteen”, hän kertoi. ”Kerran sitten päätin mielessäni, että teen lopuksi vielä eri lenkin ja niin kävi, että kun tavalliset lenkit tulivat täyteen, kääntyi koira uudelle lenkille ja kiersi myös sen.” No, ei minun lapinkoirani ollutkaan ainutlaatuinen eikä edes niin viisas kuin ystäväni koira, joka osasi jopa matematiikkaa.

Mistä tässä sitten on kyse? En ole pystynyt sitä ratkaisemaan. Todennäköisesti jollakin eleellä teen koiralle selväksi, mitä ajattelen, mitä haluan ja koira tulkitsee sen oikein. Tutkimukset jatkuvat, niin koiran kuin minunkin. Kuitenkin olen jo alkanut pohtia, mitä uskallan koirani aikana ajatella, jos se vaikka ymmärtää kaiken ja pitää minua ihan tyhmänä ;-).’

Viimeiset

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Vuosi alkaa

’Taas on siirrytty uuteen vuoteen ja voidaan tehdä hyviä ja kauaskantoisia lupauksia, kuten päivitän joka viikko, otan loistavia kuvia, kirjoitan hienoja juttuja. Ja kuitenkin tiedän, etten sen kummemmin tule toimimaan kuin ennenkään. Näinhän se näiden lupausten kanssa usein käy.

Viime vuosi oli meille kaikille poikkeuksellinen. Korona rajoitti toimintaa ja oli haettava uusia muotoja tekemiselle ja olemiselle. Kun on ikänsä tottunut vain tekemään ja jättämään sen olemisen vähemmälle, niin pohdittavaa riitti. Meillä Suomessa tämä kuitenkin oli inhimillista ja kun maalla lähdin sammalretkelle, niin ei se paljon poikennut edellisistä vuosista. Yksin kun kulkee, niin ei koronakaan tartu. Kuitenkin koko ajan oli sellainen levoton olo, riskiryhmään kun kuulun.

Viime vuoden aikana keskityin tutkimaan lähteitä. Hain yli viisikymmentä karttoihin merkittyä lähdettä Luopioisten alueelta ja tutkin niiden sammalet. Se oli sopiva yhden kesän homma ja oli myös antoisa, sillä kaksi hienoa sammalta löytyi uutena alueelle: hetehiirensammal ja kantokinnassammal. Se olikin puolet viime vuoden uusista lajeista.Jossain välissä, kun ehdin, teen yhteenvedon noista lähteistä ja niiden sammalista.

Linturetkillä tuli kierreltyä lähinnä keväällä. Silloinhan se on antoisinta. Kun ei päässyt liikkumaan laajemmalti, jäi lajimääräkin vähemmäksi kuin edellisinä vuosina. Kuitenkin 160 lajia tuli vuoden aikana nähtyä, eikä se kovin paljon jää jälkeen monen vuoden keskiarvosta, huonoin kuitenkin. Pois jäivät niin Lapin kuin merenrannan lajitkin. Niistä olisi varmaan parikymmentä lajia tullut lisää ja olisin päässyt normaaliin määrään.

Kun täällä blogissa olen myös kirjoitellut kirja-arviointeja, niin voisi niistäkin jotain sanoa. Korona-aikana luulisi luettujen kirjojen määrän nousseen ennätyslukemiin, mutta niin vaan se jäin normaaliin viikko per kirja tahtiin. Pitäisi tietenkin katsoa myös kirjan kokoa. Vuoden aikana tuli luettua useita mammuttitautisia kirjoja ja paljon myös tietokirjoja, joista osan olenkin esitellyt täällä blogissa. Mieleenpainuvimpia olivat seikkailut ankeriaan kanssa ja tutustuminen maamme piensieniin. Moni mielenkiintoinen kirja jäi myös esittelemättä.

Nyt on uusi vuosi jo päässyt hyvin vauhtiin, joten kaikille onnea ja menestystä tälle vuodelle. Kävin tänään hiihtämässä ja testaamassa lumen luistoa. Tämän sivun kuvat kertovat maisemista tällä hetkellä täällä Keski-Suomessa. Lunta on ja kaunista. Toivotaan, että tästä tulisi kunnon talvi viime vuotisen vastapainoksi. Mieli virkistyy, kun valo lisääntyy.

Jos alussa lupailin enemmän postuksia tänne blogiin, niin sen lupauksen yritän pitää. Ei ehkä yhtä viikkoa kohti, mutta ainakin pari kertaa kuukaudessa. Odotellaan!’