Kirja on Luonnonperintösäätiön 30-vuotisjuhlakirja. Kirjoittaja on säätiön entinen toiminnanjohtaja, sen perustasjajäsen ja nykyään sen suojelujohtaja Anneli Jussila. Kirjan teksteissä ja hienoissa valokuvissa (kirjan kirjoittaja ja Taneli Eskola) kuljetaan säätiön rauhoittamissa suojelukohteissa laajalti Hämeen alueella alkumetsää etsien. Samalla luodataan Pentti Linkolan ajatuksia, elämän filosofiaa ja mielenmaisemia. Eläessään Päijänteen rannalla ja Vanajavedellä Linkolan metsät sijaitsivat juuri näiden paikkojen välillä. Kirjassa kirjailija esittelee laajasti Linkolalle tärkeitä metsiä. Hän käy retkillä eri tyyppisissä metsissä, eri biotoopeissa, tutustuttaa lukijan metsätyyppien tunnistamiseen ja niiden kasvillisuuteen. Samalla hän etsii taiteesta ja kirjallisuudesta esimerkkejä näiden biotooppien muinaisista alkumetsistä ja vertaa niitä nykyisiin. Kirjan hieno kuvitus täydentää kerrontaa. Kaikki metsät eivät kirjassa ole alkumetsiä, mukaan pääsevät myös kulttuurimaisemat ja muunlaiset suojelualueet. Kirja pohtii myös metsien nykytilaa, mahdollisuutta muuttaa nykykäytäntöä ja pelastaa vielä jäljellä olevia alkumetsiä tai palauttaa, ennallistaa, nyt jo tuhottuja alueita alkuperäiseen muotoon.
Linkola aikoinaan esitti, että puolet maamme metsistä voitaisiin käyttää tehokkaasti puutavarateollisuuden hyväksi ja toinen puoli olisi osittaisessa käytössä tai kokonaan suojelussa. Nyt metsistä on suojeltu vain 13 % ja suuri osa suojelualueista on Lapin puuttomia paljakoita ja tunturikoivikoita. Luonnonperintösäätiö on rauhoittanut 271 aluetta ja 7174 ha metsiä kolmenkymmenen vuoden aikana. Monet alueet ovat pieniä vain muutaman hehtaarin alueita, joissa kuitenkin säilyy sen alueen alkumetsä. Koska alueet ovat pysyvästi rauhoitettuja ja säätiön omistuksessa, ne pysyvätkin rauhoitettuina ja kehittyvat koko ajan kohti täysin luonnonmukaista metsää monine eläin-, sieni- ja kasvilajeineen. Säätiö hankkii suojeltavat kohteet lahjoitusvaroin ja nimeää se usein lahjoittajan toiveiden mukaan. Pentti Linkolan muistometsiä on useampia, jotka saatiin hankittua lahjoituskampanjan avulla hänen kuolemansa jälkeen.
Kirjaa oli hyvin mielenkiintoista lukea varsinkin siksi, että useat siinä mainitut metsät ovat tässä lähellä, Hämeessä ja osin minullekin tuttuja. Joissakin niistä olen jopa käynyt ja todennut, että hyvä asia, että rauhoitettiin. Muutenhan se olisi saattanut päätyä hyvinkin nopeasti avohakkuuksi. Kerran retkelläni tällaisessa metsässä tapasin metsän Luonnonperintösäätiölle myyneen henkilön. Juttu kiertyi myynnin tarkoitukseen. Hän oli kysynyt lapsiltaan, haluavatko he kesälomamatkan Thaimaahan vai säilyttää metsän. Näinhän se on, tämä on valintakysymys. Luonnonperintösäätiö antaa tähän mahdollisuuden, varsinkin kun päättäjät ovat rajanneet Metso-ohjelman kriteerit kovin tiukoiksi.
Joskus miettii nuoren metsän rauhoittamista. Sanotaan, ettei sellaista kannata rauhoittaa tai mitä rauhoitettavaa taimikossa on, siitä tulee hyvää talousmetsää. Olen katsellut muutamia metsiä jopa 70 vuotta ja todennut kuinka ne kasvavat. Jos nyt rauhoitat 50-vuotiaan nuoren metsän, on se 70 vuoden kuluttua vanha, ehkä jopa alkumetsän luokkaa ja vanhenee koko ajan lisää.
Säätiön metsät eivät kaikki ole alkumetsiä, vaan mukaan on kelvannut muunkinlaista metsää, jopa ketoja ja ahoja. Nyt alkavana kesänä voisi yrittää vierailla kirjan esittelemissä metsissä. Niissä kokee jotain, missä on onnistuttu.
Jussila, Anneli: Alkumetsä, Pentti Linkolan sydänmailla. Docendo, 2025. 264 s.
Attenboroughu on vienyt meidät monilla luontodokumenteillaan mm. valtamerten syvyyksiin. Nyt näiden dokumenttien taustoja kerrotaan tässä kirjassa. Kirja ottaa voimakkaasti kantaa luonnon muuttumiseen ja kokonaisten ekosysteemien tuhoutumiseen, mutta myös niiden suojelemiseen ja lajien pelastamiseen. Kirjassa kerrotaan koskemattomista valtamerialueista, niiden lajistosta, uhista ja pelastusmahdollisuuksista.
Kirja kertoo eliöryhmästä, joka on kolmanneksi suurin kasvien ja bakteerien jälkeen. Sienilajit täyttävät suurin piirtein jokaisen paikan maapallolla. Niitä löytyy maaperästä, vesistä, valltamerien syvyydestä, lähteistä, tulivuorista, kallioperästä ja myös muiden eliöiden rakenteista. Monet niistä elävät symbioosissa kasvien, bakteerien, toisten sienien ja eläinten kanssa muodostaen kaikkia yhdistävän verkoston ikään kuin liiman. Sienet ovat hämmästyttävän sopeutuvaisia elinolosuhteisiinsa, ympäristöönsä ja toisiin eliöihin nähden. Lisäksi tutkimukset ovat paljastaneet, että todellisuudessa sienet ovat ryhmänä yksi vanhimmista. Ne auttoivat mm. kasvien nousun ja sopeutumisen kuivalle maalle satoja miljoonia vuosia sitten.
Tammikuun lopulla sain kuulla ylipuutarhuri Pentti Alangon kuolemasta. Hän oli kuollessaan 89-vuotias eli ehtinyt tehdä pitkän elämänuran kasvien parissa. Minulle Pentti tuli tutuksi harrastusten kautta ja vaikka en koskaan häntä henkilökohtaisesti tavannut, niin sähköpostin ja kirjeiden kautta tulimme tutuiksi. Pentti Alangolla oli suuri vaikutus 2010-luvulla Luopioisten kasviston piensienisivuston kehittämiseen ja syntyyn. Innostuin silloin tutkimaan piensieniä ja lähetin satoja näytteitä Helsingin yliopiston kasvimuseolle. Osan oli pystynyt itsekin määrittämään, mutta suuren osan näytteistä kävi Pentti läpi huolellisesti ja kirjasi tarkasti lajitiedot muistiin minua varten. Tästä alkoi ystävyys ja tämän jälkeen vaihdoimme useita sähköposteja mielenkiintoisista piensienistä, jotka olivat yksi Pentin valtavan tietomäärän ja tutkimusten kohde. Niinpä Luopioisten kasviston piensienisivuille päätyivät useat Pentin määrittämät lajit. Hänellä riitti aikaa harrastajan opastamiselle ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Parin viime vuoden aikana yhteydenotot sitten vähenivät enkä enää rasittanut häntä sieninäytteilläni. Olen hyvin kiitollinen, että olen saanut tuntea näin lämpimän ja ystävällisen ihmisen.
Samoihin aikoihin tuli toinenkin suru-uutinen: Raino Lampinen menehtyi yllättäen. Hänet opin tuntemaan myös harrastusten kautta. Raino työskenteli Kasvimuseolla ja oli yksi Laji.fi-tiedoston kehittäjistä ja Kasviatlaksen toimeenpanijoista. Asioin hänen kanssaan 1980-luvulta alkaen, kun kokosin silloisen Luopioisten pitäjän kasvistoa Atlas-kartoituksen avulla. Monet avut sain häneltä harrastuksen alkuvaiheissa ja varsinkin sitten, kun kokosin tehdyn työn nettiin Luopioisten kasvisto-sivuille. Lähes kaikki sivuston putkilokasvien levinneisyyskartat ovat Rainon käsialaa. Kun aloin suunnitella sivustoa, pyysin Rainolta apua. Ystävällisesti hän kertoi kiireistään saada valmiiksi materiaalit yliopiston omiin nettijuttuihin, mutta lupasi silloin koota myös kartat Luopioisista. Aikanaan ne sitten tulivat ja saatoin avata sivustot kaikkien harrastajien käyttöön. Itse en olisi näitä karttoja pystynyt tekemään. Raino Lampinen päivitti myös kartat muutaman kerran, viimeksi 2018, jolloin Luopioisten kartoitus tuli maaliin. Muistissani hän säilyy aina hymyilevänä, auttavaisena henkilönä, jolta riitti aikaa puhelimessa, tapaamisissa ja sähköposteissa kannustamaan kartoitusten jatkamiseen eri puolilla maata.
Miksi ymmärrämme maailman väärin? Kirja pohtii kahdeksaa myyttiä eli uskomusta, harhakäsitystä, jotka hallitsevat ihmisten käsityksiä nykyisestä maailmasta. Kirjailija toteaa, että ne ovat olemassa, koska olemme päättäneet ajatella niiden olevan totta ja niiden hylkääminen saattaisi johtaa dramaattisiin seurauksiin. Kirjan lukujen mukaan nämä myytit ovat: myytti maanosista, rajoista, kansakunnista, suvereniteetista, kasvun mittaamisesta, Venäjän ekspansionismista, Kiinan uudesta silkkitiestä ja epäonnitumaan tuomitusta Afrikasta. Kirjassa nämä esitetään asioina, joita ei kyseenalaisteta, vaikka maailmassa tällä hetkellä on todellisiakin asioita, joihin kieltäydytään uskomasta, esim. ilmastonmuutos, lajikato ja ympäristön muutokset, elämmehän kuudennen massasukupuuttoaallon aikaa. Kun huomio kiinnitetään vain oman valtion tai kansan myytteihin esim. BKT:een laskusta, niin ei nähdä todellisuutta ihan silmien edessä.
Kirja vie lukijan kaikkein pienimpien maailmaan. Kirjan kertomukset (16 kpl) valottavat lukijalle, kuinka tärkeitä voivat pienetkin eliöt olla planeettamme tulevaisuudelle ja kuinka tärkeitä ne ovat olleet elämän kehitykselle tällä planeetalla. Kirja alkaa syanobakteereista, jotka olivat ensimmäisiä eliöitä miljardeja vuosia sitten ja jotka alkoivat tuottaa happea, joka olin elämälle myrkky ennen kuin se mahdollisti monisoluisen elämän synnyn. Mullistus toisensa jälkeen kohtaa eliökuntaa ja aina löytyy pieniä, jotka saavat suuria aikaan. Millaisia nämä sitten ovat olleet ja millaisiksi ne ovat tulleet. Näistä riittää kertomuksia. Kirjassa esitellään sieniä, jotka vaikuttavat kaikkeen elämään niin parantavasti kuin myös tappavasti. Kuinka vanhoja lajit ovat, onko pienuus valttia iän suhteen, miten karhukaiset kestävät muutoksia, banaanikärpäsen merkitys tieteelle geenien ja periytymisen tutkimisessa, immuunipuolustuksen salat ja robotit elimistössämme. Kaikki saavat osansa kertomuksessa. Kirja ottaa kantaa myös pienten suojelemiseen. Pitääkö meidän välttämättä peittää maa asfaltin tai nurmikon alle, onko flunssa vain paha asia jne. Monta hyvää juttua, jotka kertovat kansantajuisesti elämästä.
Alaotsikko: Karhukaisista, toivosta ja pienuuden voimasta.
Luonnon monimuotoisuus hupenee. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Kuinka ilmiö näkyy Suomessa? Juha Kauppinen on toimittaja, joka lopetti toimittajan työnsä puoleksitoista vuodeksi selvittääkseen, mistä luonnon monimuotoisuuden katoamisessa on kysymys. Siitä syntyi reportaasikirja matkasta eri puolille Suomea, suomalaisten lajien katoamispaikoille.
Viime kesän perhosnäyttely siirtyi helmikuuksi Luopioisten kirkolle Mikkolan navetan Kalleriaan. Jos näyttely jäi kesällä näkemättä, niin nyt se on siis vielä hetken mahdollista.