Aihearkisto: Jäkälät

Jäkäläsivut

Julkaistu , kirjoittanut
2

keuhkojakala

’Talvi on aikaa, jolloin maastotyöt havaintojen parissa luonnollisesti vähenevät tai jopa taukoavat kokonaan. Pakkanen hillitsee ainakin minua, samoin paksu lumipeite. Silloin on mahdollisuus paneutua kesäisten havaintojen työstämiseen. Kun kaikki ilmoitukset erilaisiin reksitereihin on tehty, voi vaikka tehdä nettisivuja. Parin vuoden aikana vähitellen edenneen jäkäläsivuston ensiversion sain eilen julkaisukuntoon ja liitettyä Luopioisten kasvisto-sivuille. Nyt julkaistu sivusto ei ole missään mielessä vielä valmis. Kuvattuina on parisataa lähinnä suurjäkälää, mutta valtaosa pienistä rupijäkälistä puuttuu. Samalla tavalla kuin putkilokasvi- ja sammalsivuillakin myös näillä sivuilla on virheitä, joita korjailen sitä mukaa kun ehdin ja saan tietooni. Niinpä toivonkin sivuilla vierailevien kommentoivan löytämistään puutteellisuuksista, jotta voin niitä korjata. Varsinkin tiedot uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, kuten kuvassa olevasta raidankeuhkojäkälästä (Lobaria pulmonaria), ovat tervetulleita.’

’Toivon, että viihdytte jäkäläsivuilla.’

Onnea!

Julkaistu , kirjoittanut
1


poronjäkälä

’Onnentoivotukset työryhmälle palleroporonjäkäläkimpulla! Nyt valinta meni oikeaan paikkaan Tieto-Finlandia-kisassa.

Kun Suomen jäkäläopas (toim. Soili Stenroos, Teuvo Ahti, Katileena Lohtander, Leena Myllys) keväällä ilmestyi, oli se merkkitapaus maamme jäkälätutkimuksessa. Edellinen makrojäkälät kattavasti kuvaava kirja ilmestyi 1960-luvulla, kun entinen opettajani Rainar Hakulinen julkaisi Jäkäläkasvionsa. Se on nykyään jo auttamattomasti vanhentunut, vaikka monesti sitä edelleen selään ja sen määrityskaavoja käytän apunani. Tämä uusikaan opus ei poista sitä tosiasiaa, että jäkälät eivät aina ole niin helppoja määrittää lajilleen, ei edes tämän kirjan avulla. Nyt kun olen sitä kesäkauden käyttänyt, olen monesti huomannut, että asiasta täytyisi tietää enemmän, jotta päätyisi edes kohtuudella oikeaan lajiin. Se taito kehittyy vain yrityksen kautta ja erehdyksiä tulee kokeneemmillekin. Itse olen nauttinut kirjasta valtavasti ja tuntuu, että koko ajan sieltä löytää uutta ja mielenkiintoista. Olen kuullut, että tekijöiltä on tulossa rupijäkäliä selventävä kirja tulevaisuudessa. Se on varmaan paljon suurempi haaste kuin tämä kirja, sillä ensinnäkin lajeja on kolminkertainen määrä ja monet hyvin pieniä, vain mikroskoopilla selvitettävissä tai kemikaaleilla. Varmaankin siinä on tehtävä aika selvä karsinta lajimäärässä tai järkäle kasvaa kohtuuttoman suureksi. Tätäkään teosta ei repussaan metsään kanssa. Helpompi on kantaa jäkälät kotiin ja tutkia ne kaikessa rauhassa työpöydän ääressä.

Palkittu kirja auttaa toivon mukaan uusia harrastajia alkuun ja jäkäläharrastus saadaan taas nousuun. Ainakin minä innostuin uudelleen vuosien jälkeen keräämään ja kuvaamaan näkemiäni lajeja. Ehkä jossain vaiheessa saan Luopioisten kasvisto-sivuille myös jäkäläsivut. Olen niitä pikkuhiljaa työstänyt, mutta paljon on vielä kesken, enkä lupaa mitään ainakaan tämän vuoden puolella ja ensi vuodesta kukaan ei tiedä mitään.

Pientä kauneutta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


karve1

’Olen tänä keväänä kierrellyt kallioita etsien mielenkiintoisia lajeja. Kevät on valoa tulvillaan, aurinkoisina päivinä liikaakin. Tällöin on kuitenkin hyvä kuvata, myös sen vuoksi, että heinät eivät ole vielä kasvaneet eikä puissa ole lehtiä. Olen huomannut, että jäkälät ja sammalet saattavat olla hyvinkin kauniita, mutta niiden eteen on polvistuttava ja katsottava läheltä. Suosittelen!’

Monet karvejäkälät kasvavat ruusukkeisesti. Yläkuvan jäkälä on halkaisijaltaan noin sentin luokkaa ja kasvaa vanhan tiilinavetan seinällä, siitä taustan punainen väri. Laji ei ehkä ole ollenkaan karve, vaan lienee jokin laakajäkälä, joka saa ravinnelisää laastista ja kasvaa luonnostaan kalkkipitoisella kivellä. Monet ruusukkeiset jäkälät ovat niin toistensa näköisiä, ettei niitä erota ilman tarkkaa vertailua tai kemiallisia reagensseja.

Kivipinnoilla voi löytää muitakin mielenkiintoisia jäkälien muodostamia kuvioita. Alla on kuva karttajäkälästä. Sen kuvasin pystysuoralta kalliopinnalta viime syksynä. Kosteus antaa sille aivan oman sävynsä, joka ei valokuvassa pääse aina oikeuksiinsa. Luonnossa kalliopinnan muiden sävyjen kanssa se muodostaa kuitenkin hyvin koristeellisen pinnan.

karve2

Karttajäkäliä löytyy Suomesta yli neljäkymmentä erilaista lajia. Yleisin taitaa olla keltakarttajäkälä (Rhizocarpon geographicum), jonka voi bongata kalliopinnalta pienen etsimisen jälkeen ja se on yleensä helppo tunnistaa. Sen läiskät ovat usein pyöreitä ja sulautuessaan toisiinsa se muodostaa kalliolle laajojakin keltamustia väriläiskiä. Karttajäkälien ikää on vaikea arvioida, sillä ne voivat olla hyvinkin iäkkäitä. Ettei vain olisi niin, että omat esi-isämme olisi katselleet samoja jäkäliä jo silloin, kun maalasivat punamullalla kallioihin maalauksiaan.

Todellisia jäkäläjalokiviä esiintyy rannikon kallioilla tai Lapin tuntureilla. Sieltä korutaiteilija voisi löytää upeita malleja riipuksiin ja rintaneuloihin tai ehkäpä he ovat sellaisia jo löytäneetkin ja tuotteissaan toteuttaneet. Muistan ainakin lasitaiteilijoiden kuvanneen vaaseissa ja juomalaseissa jään haurasta kauneutta, miksei siis myös jäkälien loistoa.

Suomen jäkäläopas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jakalaopas_kansi’Kevään tähänastinen ilouutionen numero yksi on ollut uuden jäkäläoppaan ilmestyminen – vihdoinkin. Olen monesti murissut, kun uhanalaiskirjoja kyllä ilmestyy läjäpäin, mutta tavallisia perusoppaita ei tahdota saada aikaan ei niin millään. Kuitenkin me, jotka emme ole alan ammattilaisia, tarvitsemme perustietoa, jotta voimme erottaa sitten ne harvinaisuudetkin. Jäkälien osalta tämä puute on nyt vihdoin korjattu. Edellisestä jäkäläkasviosta ehtikin kulua jo melkein viisikymmentä vuotta. Oppikouluaikaisen biologianopettajani Rainar Hakulisen kirja on kyllä hyllyssäni, mutta sen käyttäminen ei ole enää aikoihin ollut riittävää.’

Suomen jäkäläopas on kaunis teos. Itse kuvatessani jäkäliä olen aina ihaillut niiden värien ja muotojen rikkautta. Kun katsoo sateen kostuttamaa puun kylkeä tai tihkuvetistä kalliopintaa, ei voi kuin ihmetellä sitä rikkautta, minkä jäkälät pinnoille loihtivat. Kirjassa on loistavia kuvia, vaikka tietenkin aina haluaisi enemmän. Nyt jokaisesta lajista on yksi kuva ja yleisosassa joitakin lisää. Kuvien tarkkuus riittää joissakin tapauksissa jopa määritykseen, ainakin niistä pääsee jyvälle, mistä lajia tulee etsiä. Kuviin onkin kirjassa kiinnitetty erityistä huomiota, mikä on hyvä asia.

Kirja esittelee noin neljäsosan maamme jäkälistä eli kaikki lehtimäiset ja pensasmaiset jäkälät, sekä muutamia helppoja rupijäkäliä, joilla on esimerkiksi indikaattoriarvoa laskettaessa kasvupaikan suojeluarvoa, yhteensä 481 lajia. Rupijäkälät on jätetty pois, koska kirja olisi paisunut valtavasti ja lisäksi ne ovat usein vain ryhmän asiantuntioiden lajilleen määritettävissä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ne harrastajaakin kiinnostavat. Jokaisesta lajista on ensin ulkonäköesittely, sitten lajin kemiallinen rakenne, kasvupaikat ja levinneisyys. Lopuksi kerrotaan vielä lajista yleistä ja esitellään ne lajit, johon sen voi sekoittaa.

Monesti, kun ryhtyy jotain jäkälälajia määrittämään, ei osaa asettaa sitä edes oikeaan lajiryhmään, sukuun tai heimoon. Kirjassa on määrityskaavat sellaisista suvuista, joissa on lajeja enemmän kuin neljä. Lisäksi kirjan lopussa on yksi määrityskaava, jolla voi selvittää karvemaisia jäkäliä. Tämä on hyvä, sillä ainakin itsellä on käynyt niin, että saatan päätyä hienoon ja harvinaiseen lajiin, kunnes huomaankin, että se on ihan eri suvun laji ja kaiken lisäksi tuiki tavallinen. Tämän lisäksi koko taksonomia on ollut viime aikoina käymistilassa, kun sukuja on pilkottu pienemmiksi ja lajien nimiä vaihdettu uusien tietojen valossa. Heimotasohan on edelleen sekaisin eikä kirjassa siksi lajeja olekaan esitelty heimojärjestyksessä vaan sukujen aakkosjärjestyksessä.

Kirjassa on myös lajien levinneisyyskartat luonnonmaakuntajaolla. Tämäkin on hyvä asia, sillä nyt voi heti heittää vain karttaa vilkaisemalla osan lajeista sivuun, kun määrittää EH-alueen jäkäliä. Tuskin siellä tavallisessa metsässä kasvaa mitään tunturijäkäliä. Toisaalta joidenkin lajien suhteen saa olla tarkkana, sillä vaikka lajit onkin merkitty maakunnittain, niin niiden paikkatietoihin tulee jatkuvasti uusia tietoja ja levinneisyydet saattavat vaihdella. Löysinpä kirjasta yhden omankin löydökseni, jonka olin unohtanut ilmoittaa ja niinpä PH-alueella ei ole merkintää kääpiökilpijäkälästä (Dermatocarpon meiophyllizum), jonka löysin Jyväskylän Leppäveden luodolta muutama vuosi sitten hiihtoretkellä. Olisihan sekin tieto siellä saanut olla, mutta tästä kömmähdyksestä saan syyttää vain itseäni.

Kirjoitusvirheitä tai muita epäolennaisuuksia en ole ryhtynyt kirjasta etsimään. Minulle se tulee olemaan seuraavat vuodet jäkälämaailman raamattu ja kulumaan käytössä, vaikka täytyy sanoa sen miinukseksi, että kirja painaa aivan tolkuttomasti maastoon kannettavana, mutta tieto painaa eikä pidä valittaa.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys. L. (toim.): Suomen jäkäläopas (2011). Norrlinia 21: 1 – 534. Kasvimuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.

Pitkäikäisyyttä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tuulirokko

’Viime kesänä törmäsin kasviretkelläni tuttuun jäkälään, joka mielestäni oli kyllä väärässä paikassa. Olen tottunut siihen, että tuulirokkojäkälä (Ophioparma ventosa) viihtyy tuulenpieksemillä tunturilakeuksilla tai saariston luodoilla, mutta mitä se teki keskellä tuoretta kangasmetsää eteläisessä Hämeessä. No, uskottava se oli ja tulihan siitä samalla havainto myös Luopioisiin.’

Silmiini sattui viimeisestä Suomen Luonto-lehdestä Seppo Vuokon kirjoittama pieni vastaus Kysy luonnosta-palstalla. Hän pohti siinä jäkälän ikää ja jäkälän avulla tapahtuvaa iänmääritystä. Jäkälä muodostuu sienestä ja levästä, jotka elävät symbioosissa keskenään. Ensin levä valtaa sopivan tyhjän alustan itselleen kasvupaikaksi ja sitten jäkälän itiöstä kehittyvä sienirihma valtaa levän eli ottaa sen sisäänsä ja alkaa kasvaa yhdessä sen kanssa jäkäläksi, joka luokittelussa onkin nykyään sieni. Artikkelissa todettiin, että paikasta ja jäkälälajista riippuen voidaan rupijäkälän kokoa mittaamalla määrittää rakennelman ikä, esim. patsaan, louhoksen tai vaikka jäätikön sulamisen.

Kysymys kuuluukin, kuinka kauan jäkälä elää? Jäätikön sulamisesta on kulunut jo pieni iäisyys, ainakin täällä. Tuskin mikään jäkälä niin kauaa elää. Kuitenkin artikkelissa todettiin, että pohjan perillä saattaa olla mittausten mukaan tuhatvuotisia rupijäkäliä. Siinä ajassa on jo paljon virrannut vettä Kemijoessa. Etelässäkin rupijäkälien iäksi saattaa tulla satoja vuosia, ehkäpä tuo tuulirokkojäkäläkin on jo ikäjäkäliä. Jos asia on noin, niin täytyypä suhtautua tietyllä kunnioituksella arvon vanhuksiin.

Jos asiaa hieman laajentaa, niin mikähän rupijäkälän tappaisi. Porot eivät niitä syö, enkä ole muitakaan eläimiä nähnyt niiden kimpussa. Onko jäkälä ratkaissut ikuisuusongelmansa ja viettää sen kiven kyljessä? Samahan on sammalillakin: ne kasvavat toisesta päästä ja kuolevat eli maatuvat toisesta. Missä on niiden alku ja missä loppu? Kun poltamme ikiaikaista suota surutta lämmöksi, niin ehkäpä se vaatisi pientä kunnioitusta sekin. Voisi ottaa ainakin hatun päästä ja viettää hiljaisen hetken.

Ryhmy

Julkaistu , kirjoittanut
1

umbilicaria_hyperborea1

Tämä ei ole ihan sitä miltä se näyttää. Tälläkin kuvalla on tarinansa ja ainakin minä innostuin siitä ja sain uutta puhtia kevääseen. Aina kannattaa kumartua, pienenkin puoleen.

Kuva on otettu tämän viikon alkupuolella, kun kokeilin uutta makro-objektiivia. Halusin kuvailla sammalia ja jäkäliä läheltä, jospa saisin joskus sellaisia kuvia, jotka voisi liittää Luopioisten kasvistoon sammal- ja jäkäläosastolle. Niinpä ryhdyin tarkastelemaan pellon reunassa olevan kiven päälyskasveja, epifyyttejä, lähempää. Viritin kameran jalustalle ja suuntasin kohti kiven pintaa. Siinä kasvoi komea tupas tinajäkälää, lajia, joka aina on kiehtonut minua koristeellisuutensa ja korumaisuutensa vuoksi. Kuva tuli otettua ja koska en tarkalleen tiennyt, mistä tinajäkälälajista olikaan kyse, niin koppasin koko tuppaan taskuuni pöydän ääressä tapahtuvaa lähempää tarkastelua varten.

Illalla sitten löysin jo pahoin ruttaantuneen jäkälän taskustani ja aloin lupin kanssa tutkia sen rakennetta. Jäkälä osoittautui suomutinajäkäläksi, mutta se ei saanut minua huudahtamaan ihastuksesta, vaan se, mitä löysin sen alta. Jostakin jäkälän sekovarren kätköistä pyörähti pöydälle noin puolen sentin pituinen pala jotain aivan muuta kuin tinajäkälää. Se oli kuin muovinpala ja hetken luulinkin taskuuni joutuneen jotain roskaa, mutta sitten näin sen pinnassa outoja kuvioita kuin hieroglyfejä. Otin lupin uudelleen käteeni ja katsoin. Silmieni eteen levisivät napajäkälä itiöpesäkkeet, joita olin edellisen kerran ihaillut pari vuotta sitten Lapin tuntureilla. Mistä tuo jäkälänpala oli taskuuni joutunut? Oliko se tullut tinajäkälän mukana? Vai oliko se jo aikaisempaa perua, olihan takki ollut mukana silloin Lapissakin? Kirjojen avulla määritin palasen ryhmynapajäkäläksi, joka ei suinkaan ole harvinaisuus Etelä-Suomessakaan, en vain ole koskaan sitä täältä löytänyt.

Vielä samana iltana kävelin takaisin pellonreunaan kiven äärelle ja aloin etsiä. Tinajäkälän kasvupaikka löytyi helposti, mutta ei siinä nopeasti katsottuna näyttänyt mitään muuta olevankaan. Sitten kumarruin nenä kiinni kiveen ja löysin etsimäni. Yksi parisenttinen pala ryhmynapajäkälää nökötti aivan silmieni edessä ja aivan samannäköisenä ja -värisenä kuin ympäristönsä muutkin jäkälät. Turhaan etsin muita yksilöitä siltä kiveltä ja turhaan muiltakaan lähikiviltä. Tämä oli yksi ja ainoa, lajinsa viimeinen tai ensimmäinen edustaja sillä pellonreunalla. Nyt kun tiedän sitä Luopioisissa kasvavan, niin olenpa tarkempi ja kumarrun toisenkin kerran lähemmäksi kiven pintaa löytääkseni sen uudelleen tai huomatakseni muita mielenkiintoisia lajeja.

Kuvan etualalla näkyy vaaleana viiruna se kohta, mistä levymäinen napajäkälä on revennyt tinajäkälää ottaessani. Se ei siitä tuhoudu eikä muustakaan, sillä tuskin kukaan muu on yhtä höpsö ja kumarru juuri samaan kohtaan jäkälää kupsuttamaan. Ryhmynapajäkälän ei pitäisi olla mikään suuri harvinaisuus Etelä-Hämeen (EH) kasvimaakunnassa, mutta minulle sen löytyminen oli eka kerta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.