Aihearkisto: Kirjaesittelyt

Ankeriaan testamentti

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Aina silloin tällöin löytää kuin sattumalta mielenkiintoisen kirjan. Tuntuu, että tämä aika syöltää vain kauhua ja jännitystä, rikosta ja sen selvittämistä. Niinpä Ankeriaan testamentti on raikas tuulahdus kaiken mainitun vastapainona. Jännitystä tässäkin kirjassa on, on ihmissuhdetta ja on historiaa, on outoja käänteitä ja kuoleman pohdintaa, mutta eri lailla kuin dekkareissa. Mihin ryhmään tämä kirja sitten pitäisi pistää, se lienee yhtä vaikea asia kuin oli aikoinaan ankeriaan sijoittaminen luonnon puuhun. Kannattaa tutustua!’

Kirja on tarinan luonteinen kertomus ehkä maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Antiikin ajoilta saakka ankeras yritettiin sijoittaa eliöpuuhun oikealle paikalle. Vielä 1900-luvulla siitä tiedettiin kovin vähän. Jossain vaiheessa sentään yhdistettiin sen eri muodonmuutokset yhdeksi lajiksi: pajunlehteä muistuttava toukka, sormenvahvuinen lasiankerias, punaruskea mudassa ryömijä ja hopeanankerias. Salaperäinen lisääntyminen pääteltiin tapahtuvan Sargasson merellä Atlantin valtameressä, mutta vasta tanskalaisen Schmidtin vuosikausia kestäneen tutkimuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella, kun sukukypsä ankerias oli löydetty. Vaikka vieläkään ei itse tapahtumaa ole havaittu.

Kirja kertoo kalasta, joka on piinannut tutkijoita sen oudon elämän avautuessa hitaasti pala palata. Mutta se kertoo myös isästä ja pojasta, kalastuksesta, välittämisestä, elämästä ja kuolemasta. Isä ja poika pyydystivät ankeriaita siihen aikaan, kun kala oli vielä yleinen. Nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Kirja kertoo myös tunnetuista tutkijoista, mm. Freudista ja Rachel Carsonista, jotka yrittivät löytää sen salaisuuden. Toisesta tuli lopulta psykoanalyytikko, toisesta luonnon puolestapuhuja Äänetön kevät-kirjansa ansiosta. Varsinkin jälkimmäisen tuotantoon tällä kirjalla on selvät kiinnekohtansa.

Kirja on syntynyt ensin lehtijuttuna ja laajentunut siitä esseeksi ja lopulta kirjaksi, joka voitti August-palkinnon tiedesarjassa Ruotsissa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään varsinainen tietokirja. Siinä on omat puutteensa, toisto, jankkaus ja joskus luvattoman löysä kerronta. Se ei ole myöskään kaunokirjallinen teos yksityiskohtaisten tutkimusselosteiden vuoksi. Vähän ihmetyttää kirjan palkitseminen, mutta lukijalle se on kuitenkin hieno kokemus, kun jättää sen puutteet huomiotta. 

Kirja antaa hyvän kuvan tieteen vaikeudesta. Ei ole helppoa tutkia eläintä, joka saattaa vörnöttää vuosikymmeniä järven pohjassa, muuttua neljään kertaan aivan kuin toiseksi eläimeksi ja jolla ei tunnu olevan sukupuolielimiä ollenkaan. Vasta kun havaittiin kalan ruoansulatuselimistön näivettyvän viimeisessä vaiheessa ja muuntuvan sukupuolielimistöksi, päästiin selvyyteen, että kala tosiaan lisääntyy aivan normaalisti kutemalla, vaikka sitä ei kukaan olekaan nähnyt. 

Ankeriaan salaisuudet eivät varmaankaan ole kaikki vielä nähneet päivänvaloa ja saattaa olla jopa liian myöhäistä yrittää pelastaa tätä eläintä. Luonnon muuttuminen, liikakalastus ja saasteet ovat ajaneet ankeriaan ahtaalle. Jokien patoaminen ja lasiankeriaiden massapyynti tekevät sen elämästä vaikean. Nyt se on rauhoitettu, mutta tapahtuiko se liian myöhään. Voidaanko kalaa enää pelastaa?

Itse muistan nähneeni sen katiskassa 1970-luvulla ja pelastyneeni. Luulin sitä käärmeeksi ja päästin sen nopeasti pakoon. En halunnut olla moisen otuksen kanssa missään tekemisissä. Kuitenkin ankerias on ollut suurta herkkua parhaimmissakin ravintoloissa ja sen vuoksi sitä onkin pyydetty. Kun sillä kerran on näin erikoinen elämä, niin soisi lajin säilyvän hengissä. Toivotaan sen vielä kerran yllättävän tutkijansa. Kirjassa kuitenkin pelätään pahinta. Kertomukset dodon, muuttokyyhkyn ja stellerimerilehmän kohtaloista luovat synkän varjon tämänkin lajin ylle.

Svensson, Patrik: Ankeriaan testamentti, pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi, 2020, suom Maija Kauhanen. 272 s.

Leppäkertut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Näin keväällä lämmön lisääntyessä horroksessa olevat eläimet heräävät liikkeelle. Erityisesti sen huomaa aikuisina talvehtivista perhosista. Tänä keväänä on ollut erityisen paljon nokkosperhosia liikkeellä. Muutama vuosi sitten ne katosivat lähes kokonaan, mutta nyt näyttää kanta taas voimistuneen. Paljon on ollut myös tienvarsilla keltaisia sitruunaperhosia. Sen sijään nämä myöhäisemmät tulokkaat neitoperhoset ja amiraalit loistavast poissaolollaan. Vielä en ole nähnyt ainuttakaan.

Myös kovapuoriaiset ovat heränneet. Kun tei viikolla puutöitä, niin yhden tuulenkaadon kannosta oikein pöllähti muurahaiskuoriaisia, jotka nopeasti karsottuna erehdyttävästi muistuttavat hevosmuurahaisia. kanto olikin kokonaan muutahaisten lokeroima. Samalta rungolta heilutteli tuntosarviaan myös sarvijaakko. Pieniä vikkeli lyhytsiipisiä vilahteli hakkuualueella yhtenään. Näkyipä muutama leppäkerttukin.

Talvella ilmestyi hieno kirja Leppäkertuista. odotan oikein ilmojen lämpenemistä, että pääsen testaamaan kirjan antia. Suomen leppäkertut-kirja esittelee kaikki maamme 64 lajia ja kuvien avulla selventää myös niiden muuntelua, joka tuntuu hämmästyttävältä. Tavallisesta ruutupirkostakin löytyy erilaisia variaatioita kymmenkunta. Minä kun aina olen luullut, että se jo mikä on lajina selvä.

Kirjassa on runsas kuvitus, jonka ottamista varten tekijä on kehitellyt ihan oman tekniikan. Kuvat on otettu studio-olosuhteissa, jotta lajien tuntomerkit on saatu esille. Luonnossa otetuissa kuvissa usein hyönteinen on vaikea saada kuvattavaan asentoon. Kuvien lisäksi selventävät tekstit kertovat lajin levinneisyydestä ja yleisyydestä sekä täsmentävät tuntomerkkejä. Tarkkaan myös kuvataan, mistä hyönteisen voi löytää.

Kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä luonnon rikkautta. Toivottavaa olisi, että monesta muustakin hyönteisryhmästä saataisiin vastaava teos aikaan. Itse harrastin nuorena koppisten keräilyä, mutta harrastus hiipui, kun kirjallisuus oli vaikeasti saatavaa ja vieraskielistä. Nyt voisi uudelleen herätellä harrastusta, jos se vielä mahtuu kaiken muun harrastamisen oheen.

Suosittelen kirjaa hyönteisistä kiinnostuneille ja muillekin, onhan seitsenpistepirkko maamme kansallishyönteinen ja monet tarinat sekä uskomukset liittyvät leppäkerttuihin. Verenväriset peitinsiivet kertovat oman tarinansa, lentokyky omansa. Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen… tai nimitykset onnentuoja, avaimenvartija, Neitsyt Maarian ilo ja suru, Jumalan sanansaattaja jne. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuleehan kuoriaisen nimikin Pyhästä Birgitasta, jonka kuollessa 1300-luvulla lähetettiin leppäpirkko ison kivikirkon juureen.’

Karjalainen, Sami: Suomen leppäkertut. Docendo, 2020. 256 s.

Härmät, noet, ruosteet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Vihdoinkin! Kun muutama vuosi sitten tein Luopioistenkasvisto.fi-sivustolle osion, jossa esittelin parasiittisia piensieniä, jotka kehittyvät kasvien pinnoille, niin lähteenä oli omien kokemusten lisäksi vuonna 1957 ilmestytyt Aarre Rauhalan kirja Kasvien sienitauteja. Jo silloin aika oli siitä ajanut ohi ja tutkimus mennyt eteenpäin. Odottelin tuoreempaa tietoa, tuoreempaa teosta, jota käyttää lähteenä. Nyt sellainen on ilmestynyt. Olen viime päivät ollessani ikäkaranteenissa lukenut ja selannut kirjaa edestakaisin todeten, ettei se Rauhalan kirja loppujen lopuksi niin vanhanaikainen ollutkaan.’

Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelma on tuottanut hyviä määristysoppaita: jäkäläkirjoja, limasienikirjan, sammalkirjan ja nyt tämän piensienikirjan. Yhteisenä asiana näille ryhmille on ainakin se, ettei meillä ole kovinkaan paljon näiden alojen tutkijoita tai harrastajia. Toivottavasti nämä kirjat lisäävät kiinnostusta.

Piensienet ovat parasiittisia eli ne elävät kasvin pinnalla loisena ottaen ravintonsa kasvisoluista. Samalla ne heikentävät kasvin kehittymistä, saattavat vääristää sen rakennetta tai estävät sitä lisääntymästä. Miksi näistä riesoista pitäisi olla kiinnostunut? Ehkäpä juuri sen vuoksi. Monet parasiittiset piensienet ovat viljelykasvien vitsauksena. Viljat kärsivät nokisienistä ja ruosteista, puutarhakasvit menettävät kauniin kukkansa tai marjapensaat satonsa. Myös metsille näillä sienillä on vaikutuksensa. Ruosteet heikentävät puun kasvua tai jopa tappavat puun. Tervasrosoa on aina kammoksuttu sen mäntyyn muodostamien korojen vuoksi.

Tämä kirja nimensä mukaan esittelee kolme laajaa piensieniryhmää. Jokaiseen kuuluu satoja ellei tuhansia lajeja. Meilläkin lajien määrä liikkuu sadoissa. Ymmärrettävää on, ettei kirjaan ole voitu ottaa kaikkia lajeja, vaan tekijät ovat joutuneet valitsemaan vain esimerkkejä (240 lajia). Siitä huolimatta otos on edustava ja kattaa paitsi yleisimmät niin myös joukon erikoisempia lajeja.

Kirja on näyttävä värivalokuveinsa vuoksi, mutta myös antoisa tarkkojen tekstiensä vuoksi. Sille joka ei ole yhtään perehtynyt näihin lajeihin, saattaa kirja olla vaikea. Siksi paikallaan olisi voinut olla käsitehakemisto, jossa lyhyesti selvitetään, mitä mikin asia tekstissä tarkoittaa. Muuten teksti on ymmärrettävää ja selkeää. Tietenkin kuvat näyttävät lajin ulkonäön parhaiten, teksti taas sen hienorakenteen ja toiminnan.

Toinen asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan on kattava lajiluettelo. Tällainenhan löytyy rupijäkäliä esittelevästä vastaavasta kirjasta. Tässä taitaa vain olla niin, että lista olisi toki voitu laittaa mukaan, mutta nimistö ja lajisto muuttuvat ja näin lista olisi jo ilmestyessään puutteellinen ja vanha. Ehkä tällaisen listan voisi saada nettiin, jossa se uusiutuisi aika ajoin. Meillähän on Laji.fi-sivusto, josta tämänkin kirjan lajit löytyvät ja paljon muita, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei vastaa kaikin osin tämän kirjan tietoja.

Ainahan voi vaatia enemmän. Se on kait meihin ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus. Joka tapauksessa tämä kirja on loistava esimerkki hienosta ja tarkasta työstä meidän harrastajien hyväksi. Nyt voin päivittää (ja olen sen jo pitkälle tehnytkin) omat piensienisivuni nettikasviossani. Nimet ovat vaihtuneet, jotkin lajit pilkottu, joitakin yhdistely, joitakin uusia on tullut, joitain hävinnyt. Työmäärä on minullakin suuri, mutta ainakin nyt jo huomasin, että suuri osa omien sivujeni lajeista ja tiedoista on oikeita ja paljon on myös sellaisia lajeja, jota tämä kirja ei esittele. Se täytyy kuitenkin muistaa, että tutkija ja harrastaja ovat aivan eri asia. Niinpä toivonkin, että uudet harrastajat tutkivat tätä kirjaa huolella. Tutkijat voisivat taas korjata erehdyksiäni. Näin saadaan molemminpuolinen hyöty.

Kiitokset tekijöille. Upeaa työtä ja upea lopputulos.

Stenroos, S., Ahti, T. & Salo, V. (toim,) 2020: Härmät, noet, ruosteet. – Norrlinia 35:1-392.

Punatukkainen nainen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Näyttää nyt tulevan tänne blogiin useampi kirjajuttu peräkkäin. Olen ollut flunssassa ja ehtinyt lukea useita kirjoja. Jaan lukijoiden kanssa vanhan tarinan Oidipuksesta uusissa kuoseissa. Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk hallitsee draaman taidon. Hän osaa nostaa esiin sujuvasti ja neutraalisti vaikeitakin asioita. Syvästi symbolinen kirja kulkee nykyajassa hakien vaikutteista vanhoista tarinoista, nostaen esiin problematiikan isän ja pojan suhteesta. Tässä taas muutamia omia huomioitani kirjasta, jotka olen merkinnyt kirjapäiväkirjaani. Ehkä joku saa niistä kimmokkeen tutustua kirjaan ja nauttia siitä yhtä paljon kuin minäkin.’

Pamukin voimakas romaani pohtii siis isän ja pojan suhdetta. Kirjassa kulkee mukana koko ajan kaksi vanhaa tarinaa: kreikkalainen Sofokleen Kuningas Oidipus ja iranilainen Firdawsin muistiin merkitsemä Kuningasten kirja. Edellisessä poika tappaa isänsä, nai äitinsä ja lopuksi sokaisee itsenä ja lähtee kerjäläisenä kiertämään maailmaa. Jälkimmäisessä kuninkaan tytär synnyttää naapurimaan kuninkaalle pojan. Aikanaan maat joutuvat sotaan ja isä ja poika päätyvät taistelussa vastakkain. Tarinassa isä tappaa poikansa. Nämä tarinat kulkevat rinnakkain läpi tämän kirjan, joka kertoo niistä nykaikaisen version.

Kirjan päähenkilö, Cem, jää isättömäksi alle kymmenvuotiaana ja elää köyhyydessä äitinsä kanssa. Lukiopoikana hän lähtee kesällä kaivonkaivaja mestari Mahmutin kanssa pieneen Öngörenin kaupunkiin kaivamaan kaivoa. Mestari on kaivossa ja apupoika hinaa vinssillä ja sangolla maat ylös. Vapaa-aikana he lepäävät tai käyvät kaupungissa juomassa teetä. Siellä Cem tapaa Punatukkaisen naisen. Tämä on lähes hänen äitinsä ikäinen, mutta nuori poika rakastuu. Nainen on näyttelijä ja viimeisenä iltana tämä kutsuu Cemin katsomaan näytöstä, vie pojan luokseen ja viettää yön tämän kanssa. 

Kaivoon ei löydy vettä. Lopulta tapahtuu onnettomuus ja sanko putoaa. Cem luulee tappaneensa mestarinsa, jota pitää lähes isänään ja pakenee paikalta. Tapahtuma seuraa häntä läpi elämän. Hän ei pääse eroon isättömyydestä. Itse hän ei saa vaimonsa kanssa lasta, mutta perustaa lopulta menestyvän rakennusliikkeen lapsekseen. Kirjan lopulla palataan Öngörenin kaupunkiin. Siellä ovat kaikki palikat paikallaan loppukohtausta varten ja vääjäämätön tapahtuu.

Todella taitavasti punottu tarina, hienosti liitetty vanhoihin taruihin. Vaikka lukija jo ennen kirjan puoliväliä tajuaa, että tässä on tarujen mukainen loppu, niin siitä huolmatta se järkytti, toisaalta helpotti. Isättömyys on monen pojan arkea tänäkin päivänä, kun liki puolet liitoista kariutuu ja lapset siirtyvät pääsääntöisesti äidin hoiviin. Poika kaipaa isäänsä, tämän ohjausta, kasvatusta, seuraa ja läheisyyttä. Jos hän ei sitä saa, hän etsii sitä muualta. Cem löytää mestarinsa ja ottaa tämän isäkseen, vaikka oma isä asuu samassa kaupungissa. Kun sitten onnettomuus tapahtuu, poika ajettelee tappaneensa isänsä Oidipuksen tapaan ja rakastellessaan Punatukkaisen naisen kanssa, hän ajattelee samanikäistä äitiään tietämättä, kuka Punatukkainen nainen lopulta on. Kun Cem vähitellen vuosien kuluessa nousee varakkuudessa ja arvostuksessa tavallisten työntekijöiden yläpuolelle, hän ajattelee yhä isättömyyttä ja Punatukkaista naista. 

Omalla tyylillään Pamuk kertoo vakavistakin asioita ja saa lukijan koukutettua tarinaan. Tuntuu kuin tämä vanha tarina alkaisi elää uudelleen ja saisi jotain inhimillistäkin seurakseen. Vaikka tarina Oidipuksesta on hyvinkin vastenmielinen, niin tämän kirjan kautta siihen tulee toinen sävy. Se on edelleen vastenmielinen nykyajan mukaan, mutta sitä alkaa ymmärtää mennen ajan kertomuksena. Tietämättämyys on pahasta niin silloin kuin Pamukin kertomuksenkin aikaan. 

Pamuk, Orhan: Punatukkainen nainen. Tammi 2019 (2015), suom. Tuula Kojo. 322 s.

Metsän kansa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Tänään on Kalevalan-päivä. Elias Lönnrot kokosi aikoinaan Kalevalan vanhoista kansanrunoista ja sai aikaan juonellisen kertomuksen, joka on innoittanut monia taiteilijoita, säveltäjiä ja kirjailijoita halki vuosikymmenien 175 vuoden ajan. Viimeisin kohtaamani tähän aihepiiriin kuuluva tuotos on Mikko Kamulan trilogia Metsän kansa. Kansatiedettä ja historiaa opiskellut kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön ennen kirjoittamista ja niinpä tapahtumien todenperäisyys on tutkittu tarkkaan. Kokonaan toinen puoli kirjoissa on niiden fantasia-aines, jonka hän on ammentanut kansanrunoudesta. Toki mukaan mahtuu myös omaa mielikuvitusta, mutta niinhän on kaikessa kirjallisuudessa. Sarja on edennyt kolmanteen osaan ja saanee jatkoa tulevaisuudessa. Suosittelen.’

1400-luvulle sijoittuva tarina kuvaa erämaiden asuttamista ja elämää metsässä kaukana muista ihmisistä. Tarinan keskiössä on Juko Rautaparran perhe, joka on muuttanyt Juvalta Leppävirran seutuville Kallaveden vesistöalueelle. Perheeseen kuuluu kirjasarjan alussa isän lisäksi vaimo Mateli, Mallu-mummo ja lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Lisäksi perheeseen syntyy Mielo. Lähistöllä asuu tietäjä Yörnin äijä sekä muutama muita veroja pakoon lähteneitä talollisia. Toimeentulonsa he saavat erältä, kalasta ja kaskiviljelystä. Tarinassa keskeisenä ovat myös vanhat jumalat, haltijat, maahiset ja muu metsän väki, joka osallistuu ihmisten elämään ja jotka ihmiset ottavat huomioon kohtelemalla heitä kunnioittavasti ja kutsumalla heitä apuun tarvittaessa. Ainaisena uhkana erämaissa asuvilla ovat lappalaiset, karjalaiset ja venäläiset sekä Ruotsin vallan voudit ja veronkerääjät, joilla on ahneudesta riippuen täysi valta kerätä veroja omaan pussiinsa. 

Tarina muodostuu vanhoista kalevalaisista runoista, joita kirjailija on muokannut kirjaan sopiviksi. Niinpä siinä vietetään kekrijuhlaa ja Ukon vakkoja ja viedään vainajat hiiteen, kunnioitetaan karhua ja pelätään metsän voimia. Tietäjä Yörnin ukko tekee loitsuja ja suojee siten asumuksia, hyvittelee metsän jumalia. Mallu-mummo kerää yrttejä ja parantaa sairaita. Tavalliset asukkaatkin toimivat samalla tavalla, vaikka heillä ei näitä voimia olekaan. Perheen lapsista Tenho omaa tietäjän lahjoja ja päätyy Yörnin äijän koulutukseen, vanhemmat Heiska ja Varpu katselevat ikäisiään ja valmistautuvat valitsemaan puolisoaan, isä yrittää piilotella asumustaan vihollisilta ja Mateli suree pientä lastaan, joka joutui karhun viemäksi.

Kirjan ensimmäinen osa oikeastaan vie lukijan 1400-luvun maailmaan ja niihin olosuhteisiin, joissa perhe elää. Siinä kerrotaan tavallisesta elämästä ja selviytymisestä. Toisessa osassa fantasia-aines lisääntyy. Nytkin vaarat vaanivat ja Heiska jotuu käräjille puolustaessaan perhettään. Tässä osassa hän löytää Kullan, jota alkaa mieliä itselleen puolisoksi. Iso härkä- tarina tulee suoraan Kalevalasta ja tämä jättiäinen on saatava surmattua. Nyt kuvioon astuvat voimakkaasti haltijat, maahiset, lappalaiset ja Tuonela. Härkä kukistuu, mutta tappioita tulee toisaallakin. Tenho saa surmansa taistelussa.

Kolmas osa etenee nyt vuoroon Tuonelassa ja vuoroon Jukon perheen elämässä. Keskeisenä ovat Tenhon ja Yörnin äijän kulkeminen Tuonelassa ja Päivölässä, Heiskan retki Karjalaan ja häät sekä Varpun elämä Juvalla. Varsinkin Tuonelan osuus pistää ajattelemaan mielikuvituksen rikkautta myös vanhoissa tarinoissa.

Miten tällaiseen kirjallisuuteen tulisi suhtautua. Tiivistämisen varaa kirjoissa olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta rauhallinen elämän kuvaaminen on miellyttävää luettavaa nykyajan kiireisessä elämässä. Joissain kohdin ajattelin tekstin olevan liiankin nykyaikaista. Nuoret ajattelivat monessa kohdin nykyaikaisesti niin naisen asemasta kuin moraalistakin. Näitähän on aika vaikea ammentaa muinaisruonoudesta. Myös mietitytti kristinuskon vaikutus tuohon aikaan. Juvalla oli kirkko ja osa väestöstä oli kristittyjä. Jukon perhe eli muinaisuskon varassa, näki haltioita, liikkui maahisten parissa, haki turvaa henkiolennoilta. Kuitenkin he suhtautuivat suvaitsevaisesti kirkon toimintaan. Oliko noin? Kirjasta sai sen kuvan, että aikakausi oli voimakasta muutoksen aikaa ja siinä Jukon perheen kaltainen elämänlaatu oli häviämässä. Kalevalaisen elämäntavan esiintuominen on ehkä kirjan parasta antia. Kun Kalevalasta on sanottu sen liioittelevan asioita, niin tässä ne liioittelut otettiin tosissaan ja jopa vähän lisättiinkin.

Jos tämäntyypisestä kirjallisuudesta pitää ja jaksaa lukea pitkiä kertomuksia eikä kaipaa murha- ja rikosmaailmaa dekkarien tapaan, niin suosittelen kirjasarjaa lämpimästi.

Kamula, Mikko: Ikimetsän sydänmailla. Gummerus, 2017. 680 s.
Kamula, Mikko: Iso härkä. Gummerus, 2018. 603 s.
Kamula, Mikko: Tuonela. Gummerus, 2019. 702 s.

Faktojen maailma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Puhummeko totuutta, muunneltua totuutta vai pelkkää mututietoa? Tämän kirjan luettuaan tuo viimeinen taitaa pitää lähinnä paikkaansa. Tietenkään ei kaikkea voi tietää ja liiallisesta tietämyksestä saattaa saada jopa ikävän ihmisen maineen, mutta on hyvä kuitenkin lukea tämänkaltainen kirja ja laittaa omia ajatuksiaan paremmalle tolalle. Samalla voi tajuta median toimintaakin paremmin. Suosittelen.’

Bil Gates on todennut, että tämä kirja on yksi tärkeimmistä kirjoista, jonka hän on koskaan lukenut. Kirja antaa lohdullisen kuvan maailmasta, jossa elämme. Yleensä me saamme lehdistä lukea ja tidotusvälineistä kuulla, kuinka asiat ovat huonosti ja lohduttomuus vallitsee maailmassa. Tämä kirja kertoo saman asian faktojen avulla ja tulos on päinvastainen.

Hans Rosling oli lääkäri, joka kiersi paljon maailmaa työnsä puolesta. Samalla hän tutustui eri maiden nykyolosuhteisiin, historiaan ja ennusteisiin. Hän totesi maailmankuvansa olevan väärän ja hän alkoi kertoa ihmisille faktoihin perustuvaa tietoa maailman tilasta. Yhdessä poikansa ja miniänsä kanssa hän kehitteli menetelmän, jolla herätellä ihmisiä huomaamaan, että elämme paljon paremmassa maailmassa kuin vanhempamme, puhumattakaan isovanhemmistamme.

Hans Rosling jakoi ihmiset tulojen perusteella neljään ryhmään ja vertasi tilastollisesti erilaisia asioita eri maissa näiden tuloryhmien mukaan. Sitten hän laati 13 kysymystä, joissa hän kolmen vastausvaihtoehdon avulla tilastoi ihmisten vastaukset ja vertasi niitä tutkimuksen tuomiin faktoihin. Esimerkiksi yksi kysymys koski tyttöjen peruskoulutusta eri maissa. Hän hämmästyi, kun valtaosa ihmisistä vastasi väärin. Hän vertasikin vastausprosentteja sattumanvaraisiin vastauksiin eli simpanssien vastaukseen ja totesi ihmisten olevan alemmalla tasolla tietämyksessä, oli sitten kyse tavallisista tai korkeasti koulutetuista, jopa päättäjistä ja alan asiantuntijoista. 

Saatuaan näin tilastotietoa ihmisten tietämyksestä, hän laati kuplataulukot, joissa hän asetti maat eri asioiden suhteen vertailuun keskenään. Tulokset olivat hänestä itsestäänkin hämmentäviä. Meillä menee hyvin kaikilla tahoilla ja ihmiset siirtyvät varallisuustasolta toiselle sujuvasti parantaen elämänsä laatua. Media ei sitä vain huomaa.

Teos on saanut suuren suosion maailmalla ja sitä on paljon siteerattu, kun on puhuttu maailman tilasta. Se ei syyllistä mediaa, mutta asettaa kyllä sille paineita. Kun lehtien otsikoita seuraa ja katselee ihmisten keskusteluja netissä tai uutistenlukijoiden valintoja illasta toiseen, huomaa selvän ristiriidan tämän kirjan sanoman kanssa. Sellaista katastrofia ei ole, jonka tiedotusvälineet helposti maalaavat meidän tulevaisuuteemme. Väeston lisääntyminen taittuu, köyhien ja rikkaiden maiden välillä ei ole ammottavaa kuilua, vaan valtaosa ihmisistä elää keskitasolla, ilmastonmuutos on torjuttavissa, elämää on parannettavissa kaikilla tasoilla. Vaikka sotia käydään, onnettomuuksia on ja terroristeista tiedotetaan, niin kaikki nämä ovat vähentyneet dramaattisesti viime vuosikymmeninä. Olemme terveempiä, paremmassa turvassa ja varakkaampia kuin koskaan aikaisemmin.

Tietenkään kirja ei ole mikään ’ennustajaeukkojen’ katalogi. Se kertoo tutkimuksen tuoman tiedon, mutta ei pysty ennustamaan faktapohjalta. Tietenkin tilastot osoittavat, mihin suuntaan mennään ja mikä sen mukaan tulevaisuus on, mutta muuttujia on paljon ja elämän suunta voi muuttua yllättäen niin yksilötasolla kuin yhteisöissäkin. Joissain kohdin kirja antaa ehkä liinakin ruusuisen kuvan elämästä. Tällöin kuitenkin puhutaan laajemmassa mielessä eikä yksilötasolla. Onnettomuus tai sairaus koskee yksilöitä, tilasto voi kertoa sen harvinaiseksi, mutta media näkee sen yksittäisen ihmisen tai pienen ryhmän ongelmana ja tekee siitä uutisen, joka helposti yleistetään. 

Ehkä kirjan paras anti onkin siinä, että se herättelee meitä tajuamaan, kuinka hyvin meillä loppujen lopuksi asiat ovat. Kun ihminen nurisee huonoista oloistaan nykyaikaisessa kodissaan, hän ei ehkä muista, että hänen isoäitinsä keitti ruokaa avotulella hirsipirtissä potien sairautta, joka nykyään on jo ohitettu. Ehkä kirja kannustaa meitä olemaan tyytyväisiä elämäämme, mutta ponnistelemaan kuitenkin vielä paremman huomisen toivossa. 

Rosling, Hans ja Ola sekä  Rosling-Rönnlund, Anna: Faktojen maailma. Otava, 2018. 256 s. (e-kirja).

Elämää maan kätköissä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun aikoinaan kymmenen vuotta sitten aloin pitää tätä blogia, oli sen tarkoitus täydentää Luopioistenkasvisto.fi-sivuston tietoja ja kommentoidan luonnontieteellistä kirjallisuutta. Hyvin nopeasti sisältö kuitenkin muuttui. Aloin kirjoitella juttuja moniltakin luonnon alueilta, retkiltä, matkoilta, eri eliöryhmistä jne. Myös valokuvaus tuli pian mukaan, mutta siirtyi sitten enemmän Instagramin puolelle. Kirjojen esittely laajeni käsittämään kaikkea lukemaani mielenkiintoista kirjallisuutta, myös kaunokirjallisuutta. Vielä kuitenkin haluan esitellä myös tietopuolisia uutuuksia, varsinkin jos ne ovat itseäni kiinnostaneet.’

Elämää maan kätköissä on maaperää ja sen eliöstöä käsittelevä kansantajuinen kirja. Sen eri asiantuntijoiden laatimat osiot valottavat eliöiden elämää monipuolisesti, kertovat niiden käyttäytymisestä, ravinnosta, lisääntymisestä, olinpaikoista jne. Ainakin itselleni nämä eliöryhmät ovat olleet osaltaan hyvinkin vierailta. Oikeastaan olen enemmän tutustunut vain hyönteisiin. Tässä kirjassa tulevat muutkin ryhmät esille.

Kirja jakautuu seuraaviin osioihin:

  • Hyppyhäntäiset sukulaisineen
  • Punkit
  • Hämähäkit, valeskorpionit ja lukit
  • Hyönteiset
  • Tuhatjalkaiset ja maasiirat
  • Lierot ja änkyrimadot
  • Kotilot ja etanat
  • Sukkulamadot
  • Karhukaiset ja rataseläimet
  • Alkueliöt
  • Mikrobit

Pari vuotta sitten netin innottamana keräsin vuoden ajan lajeja päästäkseni tuhanteen. Tavoite täyttyi tuplaten, mutta suurin osa lajeista oli kasveja. Silloin yritin myös määrittää tässä mainittujen ryhmien lajeja, ostin jopa kirjoja määritysavuksi. Ajatus oli hyvä, mutta tulos kehno. Enpä arvannut sitä vaikeutta, mikä näiden ryhmien haltuunotossa on. Ensinnäkin lajeja on valtavat määrät, eliöt pienen pieniä ja tuntomerkkierot vähäisiä. Totesin, että nämä ovat erikoisosaajien heiniä, maallikon on vaikea päästä pintaa syvemmälle. Tämän kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä.

Teoksessa lajiryhmät on esitelty ominaisuuksiensa kautta, ei taksonomian. On kirjassa lajejakin, mutta vain esimerkkeinä tai sitten jos ryhmässä on vain muutama laji, niin ne mainitaan. Ymmärrettävää on, ettei pidemmälle ole mahdollisuutta tällaisessa kirjassa mennä. Näiden ryhmien omaksuminen vaatisi sitä lukijan osaamista ja asiantuntemusta, tarkkoja määritysoppaita, ehkä jopa laboratorio-olosuhteita, jotta lajit selviäisivät. Kirjasta huomasi myös sen tosiasian, ettei lajeja välttämättä edes kovin hyvin tunneta. Taitaa tälläkin alalla olla, niin kuin monen eliöryhmän kohdalla, että tutkijoita on kovin vähän ja työmäärä valtaisia. Muutaman sadan linnun hallussapito ja vielä parin tuhannen kasvinkin on mahdollista, mutta kymmenien tuhansien maaperäeliöiden tunnistaminen vaatii valtavasti työtä ja kärsivällisyyttä. Niinpä kiitos ja kunnia tämän kirjan esiin nostamista ryhmistä kuuluu kirjan tekijöille ja heidän työlleen.

Kirja herätti kyllä runsaasti ajatuksia etsiä siinä mainittuja eliöryhmiä ja niiden edustajia, vaikka lajien nimiä ei saisikaan selville. Vaikka eliöt ovat pieniä ja vaativat usein suurennuslasia tai peräti mikroskooppia löytyäkseen, niin iloa tuottaa se, että niiden joukossa on yllättävän värikkäitä ja kauniita olentoja. Joitain niistä olen nähnyt sammalia tutkiessani, mutta en ole osannut sijoittaa niitä oikeaan ryhmään. Kaunis suomukilpikirva on usein liikuskellut sammalten seassa samoin sammalpunkit. Hyppyhäntäisiä ja eriskummoisia esihyönteisiä on myös tullut vastaan, samoin karhukaisia, sukkulamatoja ja hyönteisiä. Ensi kesänä niitäkin voisi katsoa tarkemmin, nyt kun on oppinut asiat, joihin kiinnittää huomiota.

Kirja on kaikella tapaa hyvä ja hauska. Sen teksti on joustavaa ja siinä on pyritty pois tavallisesta tieteen kapulakielestä käyttämällä hauskoja ilmaisuja kuvaamaan eliöiden ulkonäköä ja liikkumista. Kirja on suositeltavissa kaikille luonnosta kiinnostuneille. Sen lukeminen on joutuisaa ja teksti helppolukuista ja mielenkiintoista. Kiitos tekijöille!

Huhta, V. ja Hallanaro, E-L (toim.): Elämää maan kätköissä. Gaudeamus 2019. 331 s.

Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Ihminen pohtii pienessä päässään suuria asioita. Hän yrittää ymmärtää olemassaoloaan, hän tekee kokeita, ottaa selvää ja tutkii. Kaikki me emme ole Stephen Hawkingeja, emme ymmärrä vaan kysymme, emmekä välttämättä ymmärrä senkään jälkeen. Suuri ajattelija on poissa, mutta hänen ajatuksensa ovat meillä luettavana ja viisaat voivat siitä jatkaa tämän kaiken selittämistä. Kannattaa tutustua Hawkingin maailmaan.’

Stephen Hawking tutki koko aikuisuutensa mustia aukkoja ja halusi todistaa ns. Kaiken teorian, jolla yhdistetään suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria. Hän ei elinaikanaan saanut työtään valmiiksi, toiset jatkavat. Teoreettinen fysiikka ei kuitenkaan ole kaikkien alaa, joten tarvitaan vielä uusia lahjakkaita tiedemiehiä ja -naisia ennen kuin tuo teoria on valmis. Sitten se pitää vielä todistaa. Hawking oli aikansa tunnetuin tiedemies ja ALS-sairaudestaan huolimatta hän vastasi ihmisten kysymyksiin kuolemaansa saakka. Kysymykset olivat suuria ja hän pyrki antamaan niihin lyhyet ja selkeät vastaukset, jos vain mahdollista. Tähän kirjaan on koottu nämä vastaukset. Hawking kirjoitti niitä kuolemaansa saakka maaliskuun 14. 2018. Kysymykset ovat seuraavat:

– Onko Jumala olemassa?
– Kuinka kaikki alkoi?
– Onko muualla maailmankaikkeudessa älyllistä elämää?
– Pystymmekö ennustamaan tulevaisuutta?
– Mitä on mustan aukon sisällä?
– Onko aikamatkustus mahdollista?
– Selviydymmekö hengissä maapallolla?
– Pitäisikö meidän asuttaa avaruus?
– Miten muovaamme tulevaisuutta?

En ryhdy antamaan näihin suuriin kysymyksiin vielä Hawkingia lyhyempiä vastauksia, ne kannattaa lukea hänen kirjastaan, mutta muutama pohdinta tästä suotaneen.

Hawkingin ajatukset ovat mullistaneet käsitystämme maailmankaikkeudesta. Albert Einstein oli suuri ajattelija ja hän rakensi elämäntyökseen suhteellisuusteorian, jota hän ei ehtinyt todistaa. Tiedemiehet hänen jälkeensä ovat etsineet todisteita ja monet uudet löydöt ovatkin puhuneet teorian puolesta. Toinen suurmies oli Max Planck, joka pohti kvanttiteoriaa. Näitä kahta teoriaa ei kuitenkaan ole saatu sovitettua yhteen. 

Kaikki tämä on teoreettista fysiikkaa, joka pitkälti on ajattelua, filosofiaa ja matematiikkaa. Tässä kirjassa pohditaan tätä ja näiden teorioiden soveltamista käytäntöön, esimerkiksi voiko ihminen matkata valovuosien päähän. Ei voi, ellei raketin nopeutta saada kasvamaan ja sittenkin matkaan kuluu tolkuttomasti aikaa tai on mentävä mustan aukon kautta tai poimuuntuneen avaruuden läpi tai… Kun tavallinen lukija lukee tätä, hän elää kuin satumaailmassa. Ei voi kuin ihmetellä. Vaatii uskoa suhtautua tähän vakavasti tai olla ottamatta kaikkea vain haihatteluna tai satuna.

Tieteiskirjat ja -elokuvat ovat jo pitkään vieneet meidät kaukaisiin galakseihin, tavoittaneet uutta elämää, luoneet sankareita uskomattomine urotöineen jne. Ne mielletään aikuisten satuina. Kuitenkin samoista asioista puhutaan myös tässä kirjassa. Kun ei ole opiskellut teoreettista fysiikkaa, eikä ymmärrä alan käsitteitä, on omattava paljon uskoa, että suhtautuu näihin tieteenä ja mahdollisena totuutena. En yhtään ihmettele, että uskonnot edelleenkin pitävät pintansa ja selittävät maailman synnyn kukin omalla tavallaan. Tämänkaltainen teoretisointi vaatii tavalliselta lukijalta suurempaa uskoa kuin mitä uskonnot vaativat. Kuitenkin näin meitä opetetaan ja tämänkaltaiset kirjat luetaan huolella läpi, vaikka ei ymmärrettäisi niistä yhtään mitään. Silloin kun ei asiaa ymmärrä, ei sitä voi tuomitakaan. Luotetaan tiedemiehen ymmärrykseen.

Jos nuo suuret asiat ovat vaikeita ymmärtää, niin pohtii Hawking myös helpompia asioita kuten superihmistä tai tekoälyä. Eivät nekään ole helppoja, mutta toisella tasolla kuitenkin kuin mustat aukot ja aikamatkat. Niihin tavallinen ihminenkin voi sanoa sanottavansa. Hawking varoittaa molemmista, vaikka ennustaakin niiden toteutuvat lähitulevaisuudessa. Tekoälyä ei saa päästää niskan päälle. Sen taistelun ihminen nimittäin häviää. Eikä superihmistä saa muokata, koska sen tuomat mullistukset ovat hallitsemattomia nykyihmiselle. Näihin asioihin liittyy paljon tutkimusta ja tietoa, mutta niiden hallintaan tarvitaan muitakin taitoja.

Kirjaa voisi sanoa tiedemiehen testamentiksi tulevaisuuden ihmisille. Hän ennustaa asioita, hän varoittelee, hän pohtii. Ilmastonmuutokseen hän arvelee reagoidun liian myöhään ja mm. sen seurauksena ihminen joutuu jättämään Maapallon ja etsimään tulevaisuuttaan avaruudesta. Silloin varmaankin viimeistään tarvitaan hänen ajattelunsa tuloksia.

Hawking, Stephen: Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin. WSOY, 2019, suom. Markus Hotakainen, 249 s.

Kummallinen mieleni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Orhan Pamuk on Turkin nykykirjailijoista suurin. Nobelin palkinnon hän sai tuotannostaan vuonna 2006 ja ihan aiheesta. Hänen kirjansa ovat suuria järkäleitä, mutta toisaalta täyttä asiaa. Niissä ei kerrota asioita puhki, vaan lukija saa itsekin ajatella. Sehän tekee kirjasta suuren. Pamuk kertoo tarinansa usein vähäisen ihmisen kautta, niin tässäkin. Lisäksi hän on hyvin tuottelias kirjailija, jolta ilmestyy jatkuvasti uusia mestariteoksia. Tähän pääsin valitettavasti tutustumaan vasta pari vuotta sen suomentamisen jälkeen. Suosittelen.’

Sanotaan, että tämä kirja on rakkaudenosoitus Istanbulille ja sitä se kyllä on. Kirjailija tuntuu rakastavan kotikaupunkiaan yli kaiken, sen historiaa ja sen elämää. Kirjan päähenkilö on Mevlut, aivan tavallinen köyhä mies, jonka pääasiallinen toimeentulo on katukaupustelu siitä alkaen, kun hän tuli kotikylästään kaupunkiin isänsä perässä 1960-luvun lopussa. Kirjan loppuun saakka hän kantaa olallaan korentoa, jossa on jugurttia tai bozaa. Myös jäätelöä ja pilahvia hän myy kärrystään kadulla, usein ilman voittoa. 

Kirja alkaa siitä, kuin Mevlut ryöstää yön pimeydessä kotikylänsä naapurista itselleen vaimon, Rayihan, johon on rakastunut serkkunsa Korkutin häissä ja jolle hän on kirjoittanut rakkauskirjeitä armeijasta usean vuoden ajan. Auringon noustessa hän huomaa erehdyksensä, hän on ryöstäneensä väärän tytön, mutta ei voi enää perua tekoaan. Niin hän elää Rayihan kanssa köyhässä korttelissa aina tämän varhaiseen kuolemaan saakka saaden kaksi tytärtä ja yrittäen saada perhelleen toimeentulon kadulta. Tyttö, jolle kirjeet oli tarkoitettu oli Rayihan nuorempi sisar Samiha, sillä tämän tummat silmät olivat Mevlutin aikoinaan hurmanneet. Avioliiton aikana Mevlut kuitenkin rakastuu vaimoonsa ja toteaa, että on rakastanut vain häntä, ainoastaan häntä, vaikka saakin tämän kuoleman jälkeen kokea muunkinlaista rakkautta. 

Kirjassa tulee esiin paitsi kaupunki, niin myös sukulaisuus. Mevlutin isä muutti kaupunkiin veljensä kanssa. veli menestyi, isä ei. Mevlutin serkut kohosivat arvoasteikossa samalla kun Mevlut vaipui alemmaksi. Korkut nai Rayihan sisaren Vedihan  ja Süleyman havitteli Samihaa, jonka lopulta nappasi Mevlutin nuoruuden ystävä kurdeihin kuuluva Ferhat. Tälle kuitenkin käy huonosti, kun hän sotkeutuu mafian hallitseman kaupungin kiemuroihin.

Kun kaupungissa kuohuu ja rakentaminen käy kuumana, ei yksittäisten ihmisten elämäkään ole aina turvallista tai väritöntä. Suku pitää kuitenkin yhtä, sisarukset Vediha, Rayiha ja Samiha tukevat toisiaan, serkut yrittävät auttaa toinen toistaan, mutta myös juonittelevat. Niinpä lopulta tuntuu ettei kukaan enää tiedä, kuka rakkauskirjeet aikoinaan kirjoitti ja kenelle. Lukija sen tietää, koska se sanotaan jo kirjan alussa, mutta esimerkiksi  Rayiha ei lyhyen elämänsä aikana saa sitä koskaan tietää. Samihalle Mevlut asian kertoo, mutta tämä ei tahdo sitä uskoa. Niinpä kirja pyörii tämän salaisuuden ympärillä ja se säätelee sekä ihmissuhteita että -kohtaloita.

Kaupunki leviää köyhien slummikortteleiden päälle ja vanha aika vähitellen häviää. Kirjan alussa asukkaita oli muutama miljoona, lopussa jo pitkälti toistakymmentä. Lopussa Mevlut muuttaa paremmalle alueelle, mutta ei lopeta bozan myyntiä. Vielä on ihmisiä, jotka huutavat kerroksista ’setää’ nousemaan ylös ja kaatamaan lasiin tummaa juomaa, vielä riittää ihmisiä, jotka arvostavat perinteitä.

Kirjan takaliepeessä sanotaan, että Pamuk on sen lajin kirjailija, joita varten Nobelin-palkinto on keksitty. Olen samaa mieltä. Aivan ensimmäiseltä riviltä alkaen kirja vie mennessään eikä lukijan tarvitse odottaa, koska kirjailija pääsee asiaan tai koska hän saa palaset kohdalleen. Kirja etenee kuin juna kohti loppua ja lukijan ajatuksissa paljon sen toiselle puolelle eikä yhdenkään sivun kohdalla tarvitse pitkästyä, saatika yrittää oikaista ja hypätä yli. Toki voisi ajatella, että tämän tarinan kertomiseen ei näin montaa sivua tarvittaisi, mutta kirjassa ei pääasia mielestäni olekaan tarina vaan elämä. Siinä Pamuk on mestari, hän luo henkilöilleen elämän, oli se sitten pieni tai suuri, onnellinen tai onneton.

Mevlut on vähäpätöisistä vähäisin eikä hän missään vaiheessa nouse toisten yläpuolelle eikä tee sankaritekoja. Hän kulkee Istanbulin hämärillä kaduilla illan pimeydessä ja huutaa haikeasti ’boo-zaaa’. Hän jakaa köyhille pilahvia eikä aina muista pyytää maksua, hän rakastaa vaimoaan, vaikka saikin väärän. Hän kantaa vastuunsa. Yhdessä kohtaa paljastuu kuitenkin se kunnioitus, jota muut häntä kohtaan tuntevat. Kirjan loppupuolella hän toimii klubilla vahtimestarina ja järjestää jalkapallokisoja. Katsomossa aletaan huutaa hänen nimeään ja hän nousee ja kumartaa. Lukija tajuaa, että hän on kunnioitettu henkilö täpötäydellä stadionilla. Mevlut on antisankari, joka omaa kummallisen mielen, mutta joka nousee lukijan mielessä sankariksi, kantaa vastuunsa ja auttaa toisia aina kun vain voi.

Kirja on ylistys Istanbulille, mutta myös pienille vaatimattomille ihmisille, juuri niin kuin vain Pamuk osaa sen kertoa. Kannattaa tutustua eikä pelästyä kirjan paksuutta.

Pamuk, Orhan: Kummallinen mieleni. Tammi, 2017 (2014), suom. Tuula Kojo. 778 s.

Susanin vaikutus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Ostin Jyväskylän kirjamessuilta muutaman Keltaisen kirjaston kirjan. Siitä on tullut jo lähes tapa. Peter Høeg on ollut yksi suosikeistani, mutta tämä kirja on jäänyt jostain syystä lukematta. Hänen kirjansa ovat älyllisiä ja arvaamattomia, jotka vain valitettavasti unohtuvat nopeasti. Tämä on tyypillistä hieman erikoisille ja vaikeille kirjoille. Tässä kirjassa vauhtia riittää ja luulen miettiväni sen ajatuksia vielä piytkään. Sitä vain ihmettelen, miksi maailmamme on niin väkivaltainen, rikoskirjat kannattavat, dekkareita ahmitaan ja valitettavasti ne raaistuvat raaistumistaan. Onko sen pakko olla niin?’

Susan Svendsen on keski-ikäinen lahjakas fyysikko Tanskassa. Hänen miehensä Laban huippusäveltäjä ja heidän lapsensa, kaksoset, Thit ja Harald ovat teini-iässä aikaansaavia nuoria. Lisäksi kirjassa esiintyy enemmän tai vähemmän pelottavia henkilöitä, joiden tehtävänä on saada selville Tulevaisuuskomission viimeisen kokouksen päätökset. Kyseinen komissio on 70-luvulla pystynyt ennustamaan tulevaisuutta hämmästyttävän tarkasti ja nyt epäillään, että he pystyivät ennustamaan myös maailman loppuun johtavat toimet, niiden paikan ja ajan. Kun Susan ja Harald vangitaan Intiassa, huolehtii Tanskan korkeimmat tahot heidät lapsineen takaisin Tanskaan ja lupaavat armahduksen, jos Susan erityiskykyjensä avulla hankkii tiedon komissin viimeisen kokouksen tuloksista heidän haltuunsa. Susanilla ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tutkimus alkaa, mutta pian se ryöstäytyy käsistä, kun komission vanhat jäsenet yksi toisensa jälkeen murhataan. Myös Susanin ja perheen henki on vaarassa. Alkaa kilpajuoksu kuoleman kanssa. Lopussa vauhti vain kiihtyy ja kirja saa rikosjännärin luonteen, jossa päähenkilöt tekevät mitä haluavat ja jossa tapahtumat etenevät huimaa epäuskottavaa vauhtia loppuratkaisuun, joka tapahtuu aivan viimeisillä sivuilla. 

Kirjan lukeminen oli hämmentävä kokemus. Kirjailija tuntuu menevän tässä puhtaan intuition varassa eikä edellisellä sivulla osaa päätellä, mihin suuntaan seuraavalla käännytään. Kirja etenee kuin kirjan tekstissä, jossa Labanilla on tapana kääntyä vasemmalle ja sitten suoraan tapahtui mitä tahansa, kun on ongelmia. Susan osoittautuu supernaiseksi, jonka toimintaa voisi verrata James Bondiin tai Ilkka Remeksen kirjojen sankareihin. Kirja saakin loppua kohti yhä enemmän sattumiin pohjautuvia käänteitä. 

Kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä Niels Bohria lukuunottamatta, vaikka siinä vilisee nobelvoittajia ja tunnettuja tiedemiehiehiä. Ei heitä ole olemassa. Suunnitelma tietyn ihmismäärän pelastamisesta tuholta ei sekään ole mikään uusia asia. Juuri lukemani Hugh Howeyn scifi-sarja Siilo puhuu muun muassa samasta asiasta. Onko nykyajassa jotain, joka saa kirjailijat tarttumaan näin epätoivoisiin ihmisten pelastusratkaisuihin kirjojensa juonissa?

Høgin kirja on jännittävä ja hyvin kirjoitettu, kunhan pääsee alun kangertelusta eroon. Liian samanlaiset nimet ja henkilöt vaikeuttavat lukemista, mutta se ei näytä olevan oleellista, sillä kaikki muut tuntuvat olevan jollakin asteella pahiksia. Kuitenkin kirjan alku ei avaudu lukijalle ellei ole tarkkana ja lue muutamia kohtia useampaan kertaan. Ihmettelin myös kovin naiveja ratkaisuja juonessa. Perheen tekemät rikokset Intiassa tuntuivat kaukaa haetuilta, perhedraaman ottaminen loppuratkaisuun oli myös aika kliseinen, samoin ristiriita analyyttisesti ajattelevan Susanin tekojen ta tunteiden välillä. Perhe ja lasten hyvinvointi olivat keskeisiä, mutta samalla hän oli valmis viemään ja jättämään lapset keskelle kaaosta hengenvaaraan. 

Kirjan päähenkilö on nainen. Kertooko tämä jotain muutosta tämäntyyppisissä kirjoissa. Juuri lukemani Pekka Hiltusen Studio-sarja kuvaa samaa ilmiötä. Päähenkilöinä on nokkelia suomalaisnaisia, jotka pistävät maailman asioita kuntoon. Onko jo liian kauan puhuttu machomiehistä ja muista miehisistä supersankareista, nyt on naisten vuoro? Sopiiko se millään tavalla naisten rooliin? Ehkä ei, mutta ehkä se ei ole tarkoituskaan, kaikkihan on fiktiota.

Høeg, Peter: Susanin vaikutus (Effekten af Susan). Tammi, 2015, suom. Kristiina Huttunen. 426 s.