Syötävää?

akansieni2’Metsässä kohdatessaan oudon sienen miettii sen mahdollisuutta tulla syödyksi. Voiko syödä vai ei? Varmuudella kärpässienet pudotan korista pois, samoin kaikki seitikin näköiset, liian vaarallista. Takaraivossa takoo myös lause: Älä syö tuntemattomia sieniä. Siitä huolimatta haluaisi löytää uusia ja tietää, mitä niistä voi käyttää.

Eilen raivatessani taimikkoa kohtasin kuvan sienen. Se vaikutti jotenkin tutulta ehkä herkulliselta ehkä tutustumisen arvoiselta, mutta siinä oli liikaa kärpässienen tuntomerkkejä. Jalkaa koristi komea rengas, lakkia suomumainen peite, lakin alla oli säteittäin teräväreunaisia helttoja. Katselin sitä hetken ja kummarruin sitten ottamaan siitä kuvia. Lopuksi keräsin sen, mutta vain tutkiakseni sitä lähemmin kirjan ääressä. akansieni1

Kaunishan tuo oli pinnaltaan ruskeanharmaine kuvioineen, mutta vieläkään ei päässä raksuttanut, mikä ihmeen sieni se on. Selasin kirjaa ja päättelin, ettei se ainkaan kärpässieni ole. Suomuorakas vilahti mielessä, mutta ei helttasieni ole orakas, jolla lakin alla on piikkejä. Pitkään katselin tapionherkkusienen kuvaa, mutta itiöt eivät olleet mustia vaan värittömiä. Annoin sienen kuivahtaa lasilevyn päällä ja tutkin sitten itiöt mikroskoopilla. Ennestään minulle tuttu sieni vilahti kirjan sivulla, nimittäin harvinaisena niityillä kasvava isokokoinen ukonsieni. Se muistutti tätä, mutta koko ja väritys eivät kuitenkaan täsmänneet. Mutta sitten täsmäsi, kun viereisellä sivulla oli akansieni. Siinä oli sieneni.

Akansieni (Macrolepiota shacodes) on yleinen havumetsäsieni koko maassa. Sen saattaa löytää myös puutarhoista tai vanhoista muurahaispesistä. Oikeastaan ihmettelin, etten ollut tähän sieneen aikaisemmin törmännyt. Sieni on syötävä, mutta saattaa aiheuttaa joillekin pahoinvointia. Siispä jätän sen metsän komistukseksi ensi kerralla ja tyydyn muihin sieniin, onhan turvallisiakin yllin kyllin. Mukava tuttavuus kuitenkin tämä akalle omistettu komistus. Hyvin nimi sille sopii, onhan se kuin hienosteleva pienikokoinen ukonsieni.’

 

Jänönkorva

jänönkorva

’Supikkaat vievät näin syksyllä sienimetsään. Hyvää kannattaa kerätä ja vaikka kuivata talvea varten. Sen verran löysinkin, että pari kuivurillista säilöin purkkiin. Mutta mitä muuta supikasmetsässä näkee? Kuvassa on sieni, jota en tuntenut. Nopeasti katsottuna se muistuttaa maljakkaita, mutta sitten huomasin, että toinen sivu on halki liki maahan asti. Sieni kasvoi ryhmänä vanhassa muurahaispesässä juuri parhaiden supikasryppäiden keskellä. Kuvan oton jälkeen kaappasin myös tämän sienen mukaani. Hämärä muistikuva minulla oli aasinkorvasta, mutta varmistuksenhan se vaatii. Suomen sieniopas antoi tuntomerkkejä ja aasinkorva putosi pois pelistä, koska tämä löytösieni oli vain alle kaksisenttinen ja ulkopinnaltaan täysin karvaton. Niinpä päädyin kekojänönkorvaan (Otidea formicarum). Voihan se olla jokin muukin saman suvun laji, mutta tämä kyllä muistuttaa kirjan kuvaa suuresti ja itiöt, joita katselin mikroskoopilla, olivat kuvauksen mukaisia. Sieni elää vanhoissa muurahaipesissä kangasmetsissä ryhminä. Sen levinneisyys on puutteellisesti tunnettu (DD), joten sellaisenaan hyvä löytö. Tein keruustani näytteen, vaikka sieniä onkin aika vaikea säilöä muuksi kuin ruoaksi. Ne on valmisteltava niin, että ne myös säilyvät, leikeltävä ja kuivattava ohuina kerroksina. Onneksi tämä on jo valmiiksi aika ohut ja pieni.’

Pöhö

puolukanpöhö

’Tänä syksynä on puolukkaa tullut paikoitellen valtavasti. Varsinkin kosteiden valoisien soiden reunuksissa ja mättäillä on saattanut olla marjaa röykkiöittäin. Marjajutut ovat aina vähän vaarallisia, ettei mene kehumisen puolelle. Ne on verrattavaissa kalajuttuihin, aina joku on saanut suuremman ja käsien mitta ei tahdo riittää kuvaamaan saaliin määrää. En aio nyt kehua, vaan kertoa hyvin usein mukana tullevasta sienestä, puolukanpöhöstä. Siltä ei näytä voivan välttyä, varsinkin jo poimii marjoja koneella.’

Puolukanpöhö (Exobasidium vaccinii) kuuluu piensieniin, jotka loisivat kasvien pinnalla, hedelmissä, kukissa tai juurissa. Pöhösienet ovat nokisieniä ja muodostavat usein värikkäitä kerroksia kanervakasvien lehdille tai latvuksiin. Lähes jokaisella Ericaceae-heimon lajilla on oma pöhönsä, joskus useampiakin. Ne eivät juurikaan vaikuta kasvin kasvamiseen, sillä usein sientä on vain muutamassa lehdessä. Sieneen törmää usein ollessaan poimimassa puolukoita, mutta jos vertaa sitä puolukkaversojen määrään, niin loppujen lopuksi sitä on vähän. Pöhö värjää ensin lehden yläpinnan punaiseksi ja siirtyy sitten alapinnalle, jolloin lehti kupertuu voimakkaasti. Alapinnalle muodostuu valkeaa itiömassaa. Sieni voi esiintyä myös verson latvassa, kuten toisessa kuvassa. puolukka sTällöin koko latvus on punertavanvalkean pöhön peitossa. Tällainen latvus katkeaa helposti ja tulee poimittujen puolukoiden mukana kerätyksi. Pohjois-Suomessa puolukalla on toinenkin pöhösieni, joka värjää puolukan verson aivan ruskan väreillä punaiseksi, mutta ei paksunna lehteä.

Puolukanpöhön lisäksi Luopioisista on löytynyt myös karpalonpöhö (Exobasidium rostrupii), sianpuolukanpöhö (Exobasidium arctostaphyli), mustikanpöhö (Exobasidium myrtillii), juolukanpöhö (Exobasidium pachysporum) ja pari kappaletta suokukanpöhöjä (Exobasidium sundstroemii ja Exobasidium karstenii). Suopursunpöhöä (Exobasidium ledi) olen monesti etsinyt, mutta vielä se ei ole mukaan päätynyt.

Suopursuruoste

suopursuruoste

’Yksi useasta kuusta vaivaavasta sienitaudista on kuusensuopursuruoste (Chrysomyxa ledi). Olen sitä aina ihmetellyt, koska sen pitäisi olla yleinen, mutta sitä kuitenkin niin harvoin näkee tai ainakaan se ei ole usein tullut minua vastaan. Nyt tuli ja tulikin oikein ryminällä. Kiertelin kartoitusta tekemässä tavallisessa kangasmetsässä Holjan ja Puutikkalan välimaastossa. Alue oli karua ja kivikkoista. Ylhäällä mäen päällä oli yllättäen pienialainen suo, isovarpuräme ja sillä kasvoi männyn lisäksi muutama kuusikin. Ensin ajattelin löytäneeni kultakuusia, mutta sitten muistin niiden esiintyvän parhaiten keväällä, kun vuosikasvaimet värittyvät kullan värisiksi. Kuusten alla kasvoi mattonaan suopursua ja silloin arvasin, mistä on kyse.’

Suopursuruoste on tyypillinen isäntää vaihtava piensieni. Sen helmi-itiövaihe esiintyy kuusella ja kun tarkkaan katsoo ruosteen vioittamaa oksaa, näkee vaaleat kärjestään avautuneet helmi-itiökopat, kuten alla olevassa kuvassa.

suopursuruoste2

Nämä syntyvät kuusen neulasiin ja käpysuomuihin heinä- elokuussa ja ovat hyvin helposti havaittavissa. Aikanaan sieni vaihtaa sitten isäntää. Sienen toinen ja kolmas vaihe eli kesä- ja talvi-itiöt löytyvät suopursun lehtien alapinnalta tai varsista. Nekin ovat punakellertäviä väriltään. Tästä vaiheesta täytyy taas sanoa, että etsikelyistä huolimatta en niitä ole suopursuissa havainnut. Kirja kertookin, ettei sieni ole isännänvaihdosta riippuvainen.

Oleellista tämän sienen löytymisessä onkin se, että se esiintyy loppukesästä. Kun kuusella näkee ruostetta keväällä tai alkukesästä, onkin kyseessä kokonaan toinen sieni kuusenruoste (Chrysomyxa abietis). Tämä ei tiettävästi vaihda isäntää, vaan sen löytää ainoastaan kuuselta. Kuusenruoste on yleensä enemmän ruosteen kaltainen ruskeine itiöpesäkkeineen kuin suopursuruoste. Nämä kaksi sientä menevät helposti sekaisin, jos ei muista niiden esiintymisajan eroa.

Ruosteiden vahingollisuus johtuu siitä, että ne viottavat kuusen vuosikasvaimia ja neulaset  karisevat ennen aikojaan, viimeistään syksyllä. Jos tämä tapahtuu useana vuonna peräkkäin, niin kuusen kasvu hidastuu, taimet voivat jopa tuhoutua. Suopursuruoste on hyvin yleinen sieni maamme pohjoisosissa, mutta vähenee eteläänpäin tultaessa. Nyt on sen löytymisen aika, sillä luonnossa on nähtävillä runsaasti erilaisia piensieniä.

Harmaata härmää – mikrosienten maailmaa

paatsamanharma

’Olen kaiken muun ohella etsinyt ja kuvannut myös pienen pieniä sieniä. Jotkut kutsuvat niitä mikrosieniksi toiset piensieniksi, mutta minulla kyseessä ovat sellaiset sienet, jotka kasvavat loisina kasvien pinnalla. Tällaisia ovat ruosteet, härmät, lehtihomeet, pikisienet, pöhösienet yms. Niitä on mukava katsella, koska ne usein värjäävät kasvin aivan erinäköiseksi kuin se luonnostaan olisi. Kyllähän siinä viivähtää mielessä sekin, etteivät nuo kasvit taida aina näistä loisistaan pitää. Mikrosienet ovat kuitenkin helppo ryhmä tutkia, koska suuren osan voi määrittää isäntäkasvin mukaan. Jos sitten perehtyy niihin syvällisemmin, ollaan taas kerran mikroskoopin kanssa tekemisissä.

Nyt on mikrosienirintamalla hyvä aika. Lämmin kesä on kypsytellyt sienet kasvamaan ja niitä näkeekin tällä hetkellä kaikkialla, on heinän härmää ja ruostetta, vaahteran tervätäpläsientä ja pajun pikisientä. Täällä Sydän-Hämeessä yläkuvan paatsamanhärmä saa kasvin lehdet hopeanhohtoisiksi ja alakuvan tuomenpunalaikkusieni värjää lehdet kuin veritäplillä. Nyt löytyy niin härmiä kuin ruosteitakin. Ruttojuurikasvuston lehdet ovat alapinnaltaan ruosteen värjäämät, leskenlehdissä on toisenlaisia ruosteita ja monissa maitikoissa näkyy kuin maalitahroja.

Sieni heikentää isäntäkasvin kasvua. Eilen näin amerikanhorsmalla härmää, joka oli tappanut koko kasvin. Tällainen ärhäkkä härmä voisi tulla isokiertokasvustoihinkin tai jättipalsamin riesaksi. Ei olisi niin paljon kitkettävää, mutta kierrolla on vain laikkusienensä eikä se näytä edes paljon heikentävän kasvua eikä jättipalsamilla ole edes härmää niin kuin serkullaan lehtopalsamilla.

Mikrosieniä on helppo kerätä. Sienen vaivaamia kasvinosia vain hetkeksi prässiin kuivumaan ja sitten paperista taiteltuun koteloon. Hyvä olisi ottaa mukaan myös jotain, josta kasvin voi määrittää, kukka tai hedelmä. Keruutiedot vielä mukaan ja talteen lähetettäväksi vaikka jollekin luonnontieteelliselle museolle. Mikrosienistä on kovin vähän keruuksia ja tietoja niiden levinneisyydestä maassamme. Näin voi auttaa tiedettä eteenpäin.’

tuomi

Härkin härnäys

kotelosieni

Nurmihärkki (Cerastium fontanum) on eteläisessä Hämeessä tuiki tavallinen kasvilaji. Sen tapaa nurmikoilta, metsäteiltä ja niityiltä, pelloilta ja joskus rannoiltakin. Niinpä sitä usein kumartuu katsastamaan, kun sen näkee oudon muotoisena tai värisenä. Yläkuvassa nurmihärkki kasvaa keskellä metsäautotietä ja näyttää kituvalta. Niinpä kumarruin sen puoleen ja yritin hätistellä kirvoja sen kimpusta pois. Mustat pisteet näyttivät nimittäin kirvoilta tai niiden ulosteilta. Nappasin lopuksi mukaani muutaman verson ja vein ne sitten kotona mikroskoopin alle nähdäkseni, millaiset kirvat kasvia jäytävät ja sen nuuduttavat. Hämmästys oli suuri, kun suurennettuna kirvat muuttuivatkin maljakasmaisiksi sieniksi.

kotelosieni2

Pistin kuvan ja selosteen ystävälleni ja paluupostissa saapui määritys: Leptotrochila cerastiorum. Sieni ei liene kovin yleinen. Sen kokonaislevinneisyys käsittää vain Pohjois- ja Keski-Euroopan ja täälläkin sitä on enemmälti tavattu rannikoilta. Netistä selailin tietoja tieteellisen nimen avulla, mutta suomalaista nimeä sienelle ei tullut vastaan eikä paljon muutakaan. Tieteellisen nimensäkin se on vaihtanut matkan varrella useaan otteeseen. Sientä on tavattu myös sykeröhärkiltä (Cerastium glomeratum). Tässäkin tapauksessa täytyy vain todeta, että monet näistä piensienistä ovat harvinaisia niin kauan, kunnes ne huomataan ja niitä seurataan. Tämänkin ohi kulkee mennen tullen ellei kumarru katsomaan hieman värivaurioista kasvia lähempää. Sittenkin sen määrittää helposti roskaksi.

äkämä

Usein samanlaislla paikoilla näkee, kuinka nurmihärkin versot ovat voimakkaasti ruttaantuneet, venyneet ja muuttaneet muotoaan. Tätäkin ihmettelin monta vuotta, kunnes löysin kirjoista kuvan vastaavasta ilmiöstä ja saatoin todeta, että kyseessä on lehtikirvan (Trioza cerastii) aiheuttama äkämämäinen muodonmuutos. Se on sientä paljon yleisempi.’

Pakuri

pakuri’Viime aikoina tämä kuvan kääpä on saanut taas huomiota osakseen. Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on loppujen lopuksi hyvin huomaamaton yksivuotinen sieni, joka elelee koivun kuoren alla. Yleensä se sotketaan aiheuttamiinsa korkkimaisiin pahkuroihin eli pakuriin, joita ilmaantuu sienen vioittamaan puuhun. Näiden ilmaantuessa sienirihmasto on jo tunkeutunut syvälle puun ytimeen ja valkolahottajana tuhonnut sitä. Mustat pakurit säilyvät puun kyljessä vuosikymmeniä muistuttamassa sienestä.

Pakurikääpä on tuholainen. Joidenkin tutkimusten mukaan se aiheuttaa 30 % koivulahosta ja on siksi taloudellisestikin merkittävä tuohoeliö. Niinpä sen torjumiseksi metsästä poistetaan lahot lehtipuut ja vioittuneet rungot ennen kuin sieni on niihin päässyt pesiytymään. Tänä keväänä olen etsinyt pakurikääpiä monelta ennen tuntemaltani paikalta turhaan. Sen määrä on vähentynyt ainakin etelähämäläisessä metsässä.

 Miksi sitten kääpä on tullut julkisuuteen? Se on vanhastaan ollut Pohjois-Euroopassa varsinkin Venäjällä tärkeä tuote kansanlääkityksessä. Nykyään sitä pidetään adaptogeeninä eli sen uskotaan lisäävän kehon kykyä sopeutua stressiin. Sen pitäisi vahvistaa hermostoa, immuunijärjestelmää ja rauhasten toimintaa. Lääketieteellisissä tutkimuksissa tuloksia ei ole saavutettu, joten virallinen lääketiede pitää pakurista uutettua teeainetta tai tinktuuraa uskomuslääkkeenä.

Kuinka sitten onkin, ihmisiä on helppo vedättää mukaan kaikenlaiseen toimintaan, kunhan se perustellaan tarpeeksi vetävästi ja siitä saa rahaa tai terveyttä. Käävän viottamat puut pitävät kuitenkin yllä muutakin kuin vain sienen. Niihin on usein pesiytynyt suuri joukko eliöstöä hyönteisistä sammaliin, homesienistä alkueläimiin. Tikka mielellään nakuttelee toukkia kuoren alta ja tiainen tekee sinne kotinsa. Näin onkin vahinko, että pakurin viottamat puut raivataan pois biodiversiteettiä lisäämästä. Onneksi suojelualueilla ne saavat olla rauhassa. Jokamiehenoikeuksien myötä sieniä saa kerätä toisen maalta ympäristöä vahingoittamatta. Mitenkähän tulkitaan pakurin keruu? Paukuroiden lohkominen elävän puun kyljestä ei voi tapahtua puuta vahingoittamatta. Liekö siitä sitten minkäänlaista metsänhoidollista hyötyä tai vahinkoa?pakuri2

Mustasukkaisuutta

mustasukkakaapa ’Näin vapun aikaan ovat tunteet usein pinnassa. Tulee tehdyksi asioita, joita saattaa myöhemmin katua. Se on sitä kevättä, jonka suurenmoisuutta niin hehkutetaan talven jälkeen. Kuvan käävällä tunteita on varmaankin ylen määrin, koska se on nimekseenkin saanut mustasukkakääpä (Polyporus leptocephalus). Yleensähän käävät mielletään puiden loisiksi. Ne ovat jalattomia, kovia kappuroita lahoavan puun kyljessä. Tämän suvun useilla käävillä on kuitenkin selvä jalka. Mustasukkakääpä on yksivuotinen ja löytyy yleensä syksyllä ja vaikka se näyttää kasvavan suoraan maasta, niin kyllä sekin lahopuulla esiintyy. Sen isäntiä ovat etenkin haavat ja pajut. Jotkut yksilöt kuivuvat loppusyksystä ja säilyvät hangen alla kevääseen. Tällöin niiden lakki vaalenee paperinvalkoiseksi. Se on helppo huomata keväisessä metsässä puolilahon karikkeen keskeltä, mutta ei ole kovin yleinen. Sukulaisensa mustajalkakääpä (P. melanopus) on sitä paljon yleisempi, mutta sen tapaa vain syksyin, koska se mädäntyy ennen talvea. 

Kiertelin eilen lähilehtoa löytääkseni uusia sammalia, mutta vastaan tulikin tällä kertaa vain sieniä. Komeita punamaljakkaita löytyi useita, samoin korvasienen alkuja. Näitä mustasukkaisia oli vain yksi ainoa, enkä muista sitä aikaisemmin missään nähneenikään. 

Kylmä sade pyyhkii maisemaa, koleus hiipii luihin ja ytimiin. Tällaista se on – keväällä. Riemukasta vappua kuitenkin lukijoille!’

Sienen hengitys

hengitys

’Syksyinen metsä antaa monen moista pohdittavaa. Luin marraskuun puolivälissä Suomen Luonto-lehdestä Lasse Kososen ja kumppaneiden kirjoittaman pienen artikkelin lumihiuksista ja yllättäen löysin vastaavan ilmiön aivan kuun lopulla lähes takapihalta. Muisti on hatara, mutta jossain sen pohjalla on kuvia vastaavasta ilmiöstä menneiltäkin vuosilta, mutta silloin kukaan ei vaivautunut selittämään, mistä on kysymys. Lainailen tähän omia havaintojani ja kyseistä artikkelia.’

Otin ylläolevan kuvan marraskuun viimeisellä viikolla Etelä-Hämeessä kosteassa lähteisessä lehdossa. Maassa lumikuuran alla lojui puolittain lahonneita lehtipuiden oksia ja pikkurunkoja. Pehmeä maa oli pettänyt niiden juuriston alla ja sortanut ne sammalten ja karikkeen sekaan lahoamaan. Kosteikossa kasvoi edelleen ainakin lehmusta, raitaa, haapaa, tuomea ja harmaaleppää sekä pienempinä pensaina lehtokuusamaa, taikinanmarjaa ja viinimarjoja. Olin todennäköisesti kauden viimeisellä sammalretkellä ja pengoin isojen haapojen tyviä löytääkseni jotain merkkejä pienistä väkä- ja harasammalkasvustoista, joita olin nähnyt muuallakin lähialueella. Hämmästyin, kun maassa kaiken rydön alla näkyi jotain valkoista, joka ei ollut tavallista kuuraa. Se pursui lahonneen lehtipuun revenneen kuoren alta kuin hento platinanvalkoinen tukka, kuin hiuskiehkurat.

Kamera paljasti vasta työpöydän ääressä, että tuo harsomainen kasvusto muodostui kuin muodostuikin ohuen ohuesta hiusmaisista seitistä, vähän kuin hämähäkin seitti. Kaivoin Luontolehden esiin ja vertasin kuvia, kuin yksi yhteen. Olin siis löytänyt sienen hengityksen. Ilmiö syntyy nykytietämyksen mukaan lahoavassa puussa olevan sienirihmaston hengityksen seurauksena suotuisissa olosuhteissa, mutta tämä selitys on vasta teorian asteella. Todellista totuutta ei vielä tiedetä.

Suotuisat olosuhteet olivat tuolloin nollakeli ja kosteus. Kun kolisutin kalikkaa, niin lumi karisi siitä pois aivan kuin kuura ruohoista tai oksista sumuisen yön jälkeen. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä eli vesihöyry tiivistyy suoraan jääksi eli lumeksi ja kiteytyy kiinni oksaan. Tässä vain muodostuu pitkiä seittimäisiä ’kasvustoja’.  Lumihiukset säilyivät lähteiköllä koko päivän, sillä lämpötila ei noussut nollan yläpuolelle. Kun tuota lunta otti käteen, se suli välittömästi vedeksi.

Ilmiön on kuvattu noin sata vuotta sitten vuonna 1917. Asialla oli silloin saksalainen Alfred Wegener, joka on selvitellyt muitakin luonnonilmiöitä, kuten mannerlaattojen liikkeitä. Näin tuossa artikkelissa kerrotaan. Minulle ilmiö oli uusi, vaikka sen seurauksia olenkin nähnyt luonnossa. Tämä todistaa ainakin sen, että sienetkin hengittävät. Onkohan tuossa syntyneessä jäässä paljonkin hiilidioksidia, sillä sitähän hengityksessä syntyy? Hämäryys esti lähemmät tutkimukset ilmiön kanssa, mutta mietin lisäksi ainakin sitä, miten nopeasti tuo hiusmainen kerros syntyy eli suihkuaako vesihöyry puun sisältä vai kasvaako hius vähitellen ikään kuin jääpuikko?

Nyt on lumi peittänyt alleen risut ja männynkävyt. Sienten hengitys on jäänyt huokumaan hangen alle vai vaipuuko tämäkin salaperäinen maailma kylmänhorrokseen hyönteisten ja alkeellisten eläinten tapaan? Se onkin sitten ihan eri asia, uuden tutkimisen ja havainnoinnin tarpeessa. Mukava siitäkin olisi jotain tietää.

Härmää

orvokinhärmä

’Vuosien kuluessa olen aina vain enemmän kiinnostunut myös kasvien vieraista, taudeista, äkämistä ja muodoista. Tänä kosteana kesänä olisi luullut sienitautien riehuneen kasvustoissa oikein antaumuksella, mutta ainakin Etelä-Hämeessä toisin on käynyt. Ainakaan vielä ei mitään suurempaa invaasiota ole tapahtunut. Itselleni uutena äkkäsin kukkaistutuksesta orvokinhärmän (Erysipha ovontii), joka peitti lopulta koko padan, johon kasvi oli keväällä istutettu.’

Kasvien taudit on melko helppo tunnistaa, kun tuntee kasvilajin. Monet ruosteet, härmät, noet yms. ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin tai sukuun. Niinpä heinällä on oma härmänsä, orvokilla omansa. Olen keräillyt mikrosieniä näytteiksi asti aina kun niitä on vastaan tullut ja toimittanut eteenpäin. Se on loppujen lopuksi aika vaivatonta hommaa. Kun näytteen ottaa, on vain huomioitava, että ottaa kasvilajia ainakin sen verran mukaan, että siitä pystyy tunnistamaan lajin, siis vähän kukkaakin mukaan, vaikka sientä ei siinä osassa kasvia olekaan.

Mikrosieni on kasvilla loinen ja lopulta se näivettää tai peräti tappaa isäntänsä. Monet sienet ovat näyttävän näköisiä, varsinkin ruosteet. Ne muodostavat kasvin lehdille läiskämäisiä kasvustoja, joihin kehittyy kotelokoppia itiöineen. Ruosteet ovat usein isäntää vaihtavia eli niillä on useita kehitysvaiheita eri kasvilajeilla. Esimerkiksi happomarjan-heinänruoste (Puccinia graminis) elää osan elämäänsä happomarjapensaalla ja leviää toisessa vaiheessa heiniin. Pensas ei näytä siitä kärsivän, mutta heinä näivettyy ja tuhoutuu. Niinpä se onkin viljojen paha tuholainen eikä happomarjapensaiden istuttamista maaseudulle suositella.

Mikrosienten tutkimista ja määrittämistä vaikeuttaa kirjallisuuden puute. Niistä kyllä tiedetään paljon ja asiantuntijat keräilevät, kartoittavat ja seuraavat niiden kehitystä, mutta tavallisille tallaajille tarkoitettuja opaskirjoja ei ole. Vanha Rauhalan kirja taitaa olla 30-luvulta ja se on edelleen lähes ainoa määrityskirja alalta. Ruotsalainen Galler-kirja on hyvä myös, sillä pääsee alkuun, jos muistaa pakkoruotsista tarpeeksi tai omistaa hyvän sanakirjan, sillä näilläkin lajeilla on oma erikoissanastonsa. Niinpä odotan jonkun tarttuvan härkää sarvista ja tekevän asialle jotain, että saataisiin mikrosieniä valottava suomalainen kirja.

Kirjaa odotellessa kannattaa pistää sienet prässiin ja tavalliseen sammalista ja jäkälistä tuttuun paperikoteloon odottamaan määrittäjäänsä. Ainakin itse teen niin edelleen.