’Kasvun ihme on toteutunut taas etelähämäläisessä luonnossa ja tällä kertaa ennätysvauhtia. Raparperi puutarhassa pukkasi vartta kymmenen senttiä päivässä eikä luonnon heinät paljon jääneet siitä varjoon. Kuvan tesma (Milium effusum) päätyi röyhylle jo toukokuun puolella, mitä en entuudestaan muista usein tapahtuneen. Ongelmaksi alkoi muodostua heinän kuvaaminen.’

Luonnossa heinät ovat joskus hyvinkin vaikea tunnistaa lajilleen, varsinkin jos ei ole pitkäaikaista kokemusta. Ystäväni kopioi minulle aikoinaan monisteen Steriilien heinien määrityskaava ja olen sitä yrittänyt käyttää kukkimattomissa heinissä vaihtelevalla menestyksellä. Onneksi heinät aina jossakin vaiheessa tekevät kukinnon ja niin pääsee penkomaan oikein kunnolla mikroskoopin kanssa kaleita ja helpeitä, heteitä ja emejä. Monelle heinien määrittäminen on kauhistus. Minulle kauhistus on niiden valokuvaaminen.

Sivuillani on luvattoman paljon onnettomia kuvia yleisitäkin kasveista, eritoten heinistä. Miten kuvaat pellossa kasvava heinä niin, ettei siirrä sitä kasvupaikaltaan, ei poista sen ympärillä olevaa kasvimassaa liian häiritsevästi, eikä tuhoa sen luontaista kasvutapaa? Näitä ongelmia mietin jatkuvasti heiniä katsellessani. Ylitse muiden on suurten lehtoheinien ryhmä: lehtotesma, korpinurmikka, hajuheinä ja korpisorsimo. Kaikki neljä muistuttavat suuresti toisiaan, kasavat melko samanlaisilla paikoilla, toiset ovat yleisiä toiset uhanalaisia, hajuheinä jopa rauhoitettu. Jokaisella on omat tuntomerkkinsä, joiden avulla ne tunnistaa: tesman röyhy on pysty, nurmikan korsi alhaalta litteä, hajuheinä tuoksuu ja sorsimo jää sitten näiden merkkien sulkeuduttua jäljelle. Kuvissa nämä tuntomerkit on vaikea saada näkyviin, ainakin haju.

Yläkuvan tesman kuvasin pari päivää sitten puronvarsilehdossa. Asetin kameran jalustalle siten, että auringonvalo osui heiniin, mutta tausta jäi tummaksi. Jos on lehtotesman aikaisemmin tunnistanut, tunnistaa sen kuvastakin. Ehkä tässä pääsee lähemmäksi onnistunutta kasvikuvaa. Toinen kuva on otettu lähempää, jotta röyhyn erilliset tähkylätkin erottuisivat.

 Jos kuvaa suurentaa, saa paremmin selvän heinän kasvutavasta. Aina ei kuitenkaan saa tällaisia olosuhteita aikaan ja silloin kuvasta tulee pelkkää heinäpeltoa ja syystäkin katsoja kysyy, missä on kohde. Olen yrittänyt parantaa tätä ottamalla lähikuvia kukasta tai siitä kohdasta kasvia, josta sen helpoimmin tunnistaa, mutta huonosti nämä muistuvat mieleen heinäpellon pientareella ja huonosti tulee kaivettua esiin juuri se tuntomerkki, josta sen tuntee. Niinpä kasvin tunnistaakseen siitä on joko kerättävä näyte tai otettava pala mukaan määritystä varten. Kokonaan toinen asia onkin sitten filosofinen kysymys siitä, niin kuin nuoret sanoo, että ’Mitä välii?’ Ihminenhän ne nimet on antanut, joskus onnistuneesti joskus ei. Onko sillä sitten väliä, jos heinä on nurmirölli tai nurmilauha?

Olen luonteeltani järjestelijä ja siksi sillä on väliä. Hyvä kuva kertoo kasvin habituksen lisäksi sen ekolokeron ja nimi asettaa sen paikalleen. Kun punavarpunen laulaa (nyt ikkunan takana) tai leppälintu heiluttaa pyrstöään (huusin nurkalla) tai kun pientareella huojuu nurmipuntarpää ja pellossa jököttää timotei, on kuin näkisi ystäviään. Jossakin mielessä hyvä kuva palvelee samalla tavalla.