Vuoden Finlandia-voittaja on pakollinen luettava, että pysyy ajan hermolla. Liekö tämä sellainen kirja, mutta sen lukeminen oli ainakin nautinto. Onneksi joulun aikaan on tähän mahdollisuus. Alle kokosin muutamia ajatuksia teoksesta.
Ristiriitaisen vastaanoton saanut Finlandia-voittaja. Kirjassa kuvataan leivinuunin rakentamista Iijoki-varressa ensimmäisistä tiilistä aina siihen asti, kunnes uunissa paistetaan ensimmäiset ohuet orsileivät. Kerronta etenee verkkaisesti kuin tiili tiileltä ja kohoaa yhdessä uunin ja sen piipun kanssa kohti huipennusta eli ensimmäistä lämmitystä ja toteamusta siitä, että uuni on onnistunut ja toimii.
Uunin rakentamisen kanssa rinnakkain etenee eläkeläispariskunnan elämä vanhassa talomiljöössä. Ruoka ja lepo ovat keskeisiä asioita, ensin syödään puuro ja sitten mennään pitkälleen. Työtä tehdään viikko ja sitten levätään pyhäpäivä keräten marjoja tai säilöen. Rytmi on verkkainen, mutta tehokas, luterilainen. Uuninrakentaminen keskeytyy ainoastaan silloin, kun Pietari käy etelässä tekemässä poikansa kotiin sähkötöitä tai kun käydään viikonlopun matkalla Tornionjokilaaksossa kirkkoja ja urkuja katsomassa. Pietari kaipaa työmaalleen apumiehiä, talkooväkeä ja avustajia. Jokainen, joka tulee asumaan valkoiseen taloon pääsee kiinni työhön, kantamaan tiiliä, sekoittamaan laastia, valamaan lattiaa, kokoamaan marjoja tai siivoamaan. Lapsetkin opetetaan suoraan työn tekoon.
Uuni valmistuu ja siellä paistetaan ensimmäiset leivät. Työ on tehty, kirja on kirjoitettu.
Hyryn teksti on tässä niin kuin edellisissäkin teoksissa äärimmilleen pelkistettyä, lyhyttä ja toteavaa. Kirjaa on moitittu puuduttavaksi kokemukseksi, sen havaintoja lapsellisiksi, kerrontaa maailmasta vieraantuneeksi. Jos ei ole perehtynyt uunin muuraamiseen tai sen rakenteeseen, voi kirja olla kaikkea tuota eikä siitä saa irti muuta kuin käsittämättömiä irrallisia lauseita. Itse olen ollut muurarin apumiehenä neljässä eri uunissa ja saatoin seurata kirjan kautta uunin valmistumista kuin elokuvaa, juuri noin se menee ja juuri noin se nousee vaihe vaiheelta, tiili tiileltä. Kirjan ’ohjeiden’ mukaan voisi muurata samanlaisen uunin tässä kuvattua näkemättä. Minua jopa häiritsivät nämä syrjähypyt etelään ja Ruotsiin. Ne tuntuivat irrallisilta ja olisin halunnut seurata niidenkin ajan uunin nousua. Toisaalta ne toivat myös jotain uutta hieman junnaavaan kerrontaan. Liekö seuraava kirja urkujen rakentamiseen liittyvää. Suomen Kuvalehden haastattelussa Hyry ei sitä kuitenkaan myönnä.
Kirja on hyvä, kun sen lukee nopeasti ja keskittyen vain siihen. Silloin asiaan perehtyneelle nousee suorastaan majesteettinen olo, juuri näin se on, näin sen pitää mennä. Kirjan teksti kasvaa lukemisen myötä kokonaiseksi elämäksi ja filosofiaksi. Kun tekstiä sitten pohtii tarkemmin, huomaa sieltä kummallisuuksia, joihin ei lukiessa ole edes kiinnittänyt huomiota: Miksi kysymysmerkit puuttuvat? Miksi lauseet ovat vaillinaisia? Miksi sama asia kerrotaan lähes samoin sanoin niin lukemattoman monta kertaa? Samalla löytyy tekstin taakse piiloutuneita salaisuuksia: lestadiolainen yhteisöllisyys, minä-keskeisyys, työn moraali ja erilaisten töiden jako miehen ja naisen välille. Pietari on keskiössä kaikessa minä- tai hän-kerronnalla, vaimo, Hanna, jää tylysti sivuun, sukulaiset tulevat ja menevät ilman sen kummempaa selvitystä. Keskiössä on uuni ja sen rakentaja, mikä kai on aika luonnollista, mutta tylyä. Hyryn tekstistä puuttuu sen kaltainen kuvaus, jota on muualta tottunut löytämään: ihmisten elämä ja ulkonäkö, toisten ajatukset ja toimet, esineiden toiminta jne. Hän vain toteaa vaikkakin moneen kertaan kulmahiomakoneen, taikinakoneen, ruoat ja erilaiset tiilet, muttei selitä niitä puhki, sanoo vain nimeltä. Kirjassa huomio kiintyy yksittäisiin oksiin, jotka heiluvat tuulessa ikkunan takana, mereen, jonka rannalla talo on, tavaroihin, joita haetaan kaupasta, marjoihin soilla ja niityillä. Kaikista kerrotuista asioista kuvastuu vahva asiantuntemus. En löytänyt edes kasveista mitään huomautettavaa.
Työnteko on siis keskiössä. Erityisesti minua viehätti se, millä lailla työhön tartuttiin, itsestäni löydän saman. Ensin syödään, sitten käydään pitkälleen ja vasta sen jälkeen aloitetaan pienistä asioista. Kun Pietari teki myllyllisen laastia, asetteli tiilet uunin viereen ja rakensi linjalaudat paikoilleen, niin hänellä oli kuupallinen laastia käytettävänä ja siksi muurattava muutama kerros tiiliä uuniin. Näinhän suuret työt valmistuvat, toimeen on tartuttava, jos aiotaan saada valmista.
Kirjassa on hyvin paljon samaa kuin Aitta-teoksessa. Luettuani sen aikoinaan, olin samanlaisissa ajatuksissa kuin nytkin: Mitä kirjailija haluaa tekstillään sanoa? Miksi tällainen kirja on kirjoitettu?
Vastausta en osaa antaa, mutta minun mielestäni kirja oli hyvä, palkintonsa arvoinen, mutta voin kyllä kuvitella, että se nykyajan kiireisessä elämäntyylissä on kuin satua, jossa ei ole vastoinkäymisiä, ei hidasteita eikä ikäviä asioita. Pahuus on tästä paratiisista kaukana. Tällaisenaan se on seesteinen ja sen symbolisuus elämän ohjeena ja rakenteena on ilmeinen.
Antti Hyry: Uuni. Otava 2009. 400 s.