’Tätä kirjaa odotin innokkaasti, kun näin siitä ennakkomainoksen. Olli Jalonen on yksi suosikeistani ja varsinkin nämä muistelukirjat ovat iskeneet omien muistojen suoneen. Näin kesän lopulla, kun työt ja koulut alkavat muilla ja kesätyöt loppuvat, tuntuu kirjan kerronta olevan kuin tätä päivää, vaikka liikutaan yli 40 vuotta vanhoissa ajoissa. Hyvä kirjallisuus ei kysy aikaa, se sopii luettavaksi aikana kuin aikana.’

Edellisessä kirjassaan (Poikakirja, 2010) Olli Jalonen pohtii lapsen kasvua 60-luvun kaupunkiyhteisössä keskellä ristiriitoja. Tässä kirjassa minäkertoja on kasvanut lukiolaiseksi. Edelleenkin hänellä on ristiriitoja elämässään, mutta nyt hän joutuu tekemään valintoja. Kirja kertoo yhdestä kesästä, jolloin kaikki tuntui olevan uutta ja ensikertaista. Isä sairastaa sydäntään ja perheen toimeentulo jää äidin siivoustyön varaan. Kertoja miettii tulevaisuuttaan, jättääkö lukio kesken ja mennä töihin, että perhe saisi rahaa elämiseen vai jatkaako ylioppilaaksi. Hän joutuu ottamaan vastuuta uudella tavalla, ei ainoastaan itsestään. Peltisepänliikkeestä Lampisen sedän hoivista löytyy työtä ja pian kertoja tekee paljon sellaista, jota ei olisi aikaisemmin tajunnutkaan osaavansa. Hän pitää kirjanpitoa, siivoaa verstasta, ajaa kortitta autoa, toimii psykologina työntekijöiden välillä, rakastuu, huoltaa kehitysvammaista, seivästää heinää, korjaa kattoja ja leikkaa peltiä.

Keskeiseksi ystäväksi työpaikalla muotoutuu Rekku eli Reijo, Lampisen nuoruudessaan tekemä poika, joka otetaan verstaalle suojatöihin ja josta kertoja pitää huolta. Hän kantaa suurempaakin huolta kuin monet muut läheisemmät. Rekku on hyväntahtoinen lapsi aikuisen vartalossa, mutta myös arvaamaton, jos asiat eivät mene oikein. Hoitolaitos ei ole oikein, mutta onko tädin kanssa asuminen? Miettiipä keroja Rekun adoptoimistakin, kunnes huomaa tämän olevan itseään vanhemman.

Toinen teema on radioasema, jota pyöritetään luokkatoverin Jukan kanssa laittomasti. Eletään merirosvoradioiden alkuaikaa. Tämän teeman kautta nousee keskiöön musiikki, sen ajan kuuluisuudet ja heidän elämänsä. Olavi Virta on kuollut ja se jakaa elämän kahteen puoliskoon. Äidin ja isän häävalssi kulkee musiikillisena selkärankana läpi kirjan. Kun kertoja rakastuu ystävänsä siskoon Karinaan, hänen päässään soi Muskan laulama Häämuistojen valssi. Joan Baez ja muut sen ajan artistit soivat radioaalloilla ja kansa miettii, kuka sitä pyörittää. Kenen tekemää on Kekkosen ja Vennamon väittely.

Keskeinen teema on myös rakkaus. Ensikosketus siihen tulee Rekun tädin Siljan kautta heinäpellolla kansallisromattiseen sävyyn kuin F. E. Sillanpään teoksissa, sitten se syvenee ja päätyy yhteiseen saunaan Karinan kanssa, kuin satamaan. Ensirakkaus on aina ikimuistoisa, niin tässäkin tapauksessa.

Taustalla kirjassa kuohuu Hämeenlinna 70-luvulla. Sen katuja voisi kulkea kirja kädessä ja löytää niin Poltinahon koulun, kuin Myllymäen ja Ahvenistonkin, käydä Kuivalla sillalla ja ajaa kevarilla pitkin kymppitietä niin Renkoon  kuin Hauhollekin. Tutut paikat vilisevät kirjan lehdillä.

Mutta koulu alkaa. Kertoja jatkaa peltipajalla, kunnes työ loppuu. Mitä sitten? Rakkaus yksin ei elätä.

Kirja on loistava kuvaus 70-luvun maailmasta. Se etenee rauhallisesti asiasta toiseen ja jää viipymään 70-luvun tyyliin paikalleen lähteäkseen taas sitten rauhassa eteenpäin. Kaikki on uutta nuorelle miehelle. Hänen kehitystään kuvataan hienovaraisesti mutta tarkasti. Omaelmäkerrallisuus tulee väkisin läpi ja omat kokemukset. Kuinka pitkälle ne viedään, se ei ole tärkeää? Itse muistan Hämeenlinnan muutamaa vuotta aikaisemmalta ajalta ja niinpä nostalgiset tunteet nousivat mieleen useita kertoja lukiessani kirjaa.

Jossain vaiheessa ajattelin kertojan olevan liian fiksu eli hän selvitti asioita, joita ei ainakaan minun aikanani nuoret tehneet, eivät ottaneet vastuuta tuolla tavalla ja viinan kanssa örveltäminen oli selvempää. Nyt viimemainittua hieman pehmitellään. En myöskään muista, että olisimme olleet niin valmiita puhumaan aikuisten kanssa ja ottamaan töitä tehdäksemme. Tosin tässä kertoja on erilainen kuin muut, sen näkee hänen ystävistään, jotka tosin jäävät kovin vähälle kuvaukselle. Olisi toivonut heidän kauttaan pääsevänsä syvemmälle sen ajan elämään. Karina on keskeinen, mutta jää sivuun pitkiksi ajoiksi eikä hänen tunteitaan selvitellä juuri ollenkaan. Silja Rekun tätinä on rempseä ja ottaa mitä tahtoo, mutta jää kovin etäiseksi. Oikeastaan keskiöön kaverina nousee Rekku.

Kesän kuluessa kertoja lukee Rekun lainaamaa Steinbeckin kirjaa Hiiriä ja Ihmisiä. Siinä on selvä vertailukohta tälle kirjalle. Lennien tavalla Rekku on kuin lapsi ja tekee lapsen töitä. Samalla tavalla kertoja on kuin George ja yrittää pitää lapsen aisoissa. Kauhulla ajattelin kirjan loppua, kun tiesin miten Steinbeckin kirjassa käy. Jalonen ei vie tarinaa niin pitkälle, vaan jättää sen auki, hän antaa toivoa ja sijansa myös anteeksiannolle.

Loistava kirja, vuoden parhaita!

Jalonen, Olli: Miehiä ja ihmisiä. Otava, 2014. 509 s.