’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’