Lempi

lempi’Syksyn yksi kirjasensaatio blogistien ja median mielestä on Minna Rytisalon Lempi. Luin sen tuoreeltaan pari viikkoa sitten ja ihmettelin. Tähänkö nykykirjallisuus on mennyt? Haukottelin kirjaa lukiessani, pyöritin päätäni epäuskoisena, elin muissa maailmoissa ja sain pakottaa itseni takaisin kirjan pariin. Tosin taidan olla väärä ihminen lukemaan tällaista kirjaa, ehkä se on suunnattu nuoremmille, ehkä toiselle sukupuolelle, ehkä avoimemmalle mielelle. En kuitenkaan viitsi lukea sitä uudelleen ymmärtääkseni, aika saattaisi mennä hukkaan.’

Lempi on Siskon sisar. He ovat kaksosia. Viljami asuu Pursuojalla ja piikana heillä on Elli. Tässä tarinan henkilöt ja draaman kaari. Kaksoset lyövät vetoa ja seuraukset ovat arvaamattomat. Toinen katoaa, toinen päätyy saksalaisen heilaksi toisen maailmansodan riehuessa Lapissa. Sodassa on Viljamikin, mutta ei sodan loputtua uskalla palata kotiin, sillä sieltä puuttuu jotain, Lempi. Kaiken keskellä häärii Elli, kasvattaa lapset evakossa Ruotsissa, palaa Pursuojalle heidän kanssaan, yrittää elää ja yrittää unohtaa, mutta ei voi ja sitten saapuu se, jota hän pelkää ja kaikki romahtaa.

Oikeastaan tuo kirjan juoni on hyvin yksinkertainen, vaikkakin monivivahteinen. Voiko elämä mennä noin, sitä kirjaa lukiessa kyselee itseltään? Ehkä se sodan myllerryksessä voi. Kirjailija laukkaa monet mielenkiintoiset asiat vauhdilla pysähtymättä, hän ei jää pohtimaan saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita pidempään, koska se ei ole kirjan tarkoitus. Hän ei pohdi kaksosuutta, sillä sekin on vain sivujuoni. Hän ei pohdi rikosta eikä rangaistusta, ne eivät varmaankaan ole tärkeitä. Hän pohtii unenomaisesti vuoroon kolmen kertojan avulla ihmissuhdetta, elämää toisen ihmisen kanssa, oikeutta omistaa joku.

Lempin kadottua sodan aikana Viljami kuolee sisäisesti. Hän ei toivu siitä, vaikka elämä Lempin kanssa kesti vain vajaan vuoden. Kun Elli palaa evakosta Pursuojalle lasten kanssa, hän vaanii paikkaansa Viljamin rinnalla, hän unohtaa kaiken muun saadakseen olla siinä lähellä hyväksyttynä. Sisko kaipaa sisartaan läpi pitkän matkan Narvikin kautta Hampuriin ja takaisin. Hän vaalii muistoa siskostaan, heidän leikeistään, heidän yhteydestään, johon ei muita kaivattu. Hän palaa, jotta oikeus toteutuisi, hän haluaa olla oikeudenmukainen. Hän menee niin pitkälle, että ottaa siskonsa itseensä, nahkansa sisään, siskonsa paikan nimeä myöten.

Kirjan rakenne on hyvä, mutta henkilöiden käsittely huono. Miksi kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Toisenlainen pohdinta ja äänenpaino olisi tuonut jäntevyyttä ja ilmettä tekstiin. Viljamin osuuden aikana olin nukahtaa ja nukahdinkin monena iltana, Ellin kohdalla sama jatkui, mutta nyt Ellin viha kuitenkin herätti ja Siskon kohdalla alkoi koko touhu jo kyllästyä. Erilaiset äänet olisivat auttaneet lukijaa eläytymään paremmin tarinaan. Tämä on monen kirjan ongelma ja saattaa olla jopa tarkoituksellinen, koska jos sotkee monia hyvin erilaisia äänenpainoja samaan tekstiin, siitä voi tulla sekava. Ehkä tällä torjuttiin tällainen sirpalemaisuus.

Hyvä siis näin, mutta ei se tee kirjasta kuitenkaan kovin kummallista. Lukija unohtaa tarinan nopeasti. Miksi saksalaisten osuus oli kuin tietokirjasta repäisty, miksi evakkoretkestä Ruotsiin ei kerrottu enempää, miksi Viljami oli uuvelo? En tiedä! Esikoiskirjana mieleen tulee Tommi Kinnusen Neljän tien risteys. Samanlaista löysää tekstiä.

Rytisalo, Minna: Lempi. Gummerus, 2016. 324 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.