Majavan tuhoja

’Kiertelin tänään Pälkäneen (ent.Luopioinen) Kuohijoella Kotajärven maastossa. Tämä on yksi niistä monista pienistä lampimaisista järvistä, jotka ovat joutuneet viime vuosikymmeninä majavien hyökkäyksen kohteeksi. Eläin patoaa laskujoen useammastakin kohtaa, rakentaa ojia ja kulkureittejä metsään ja lopulta pesänsä johonkin järven matalalle rannalle. Pääpadollaan se säännöstelee tarkasti veden korkeutta niin, että pesän suuaukko pysyy vedenpinnan alapuolella mutta pesän pohja pinnan yläpuolella. Näin vihollinen ei pääse pesään ja siellä on kuitenkin mukavat ja kuivat oltavat.

Oleellista on majavankin elämälle kuitenkin ruoka. Sitä se saa kaatamalla lehtipuita järven rannalta ja joskus kaukaakin metsästä. Kun ruoka loppuu, lähtee majavakin muualle etsimään tuoretta purtavaa. Näin on käynyt Kotajärvelläkin. Toinen mahdollisuus on, että majavat on surmattu ja pesä jäänyt siksi autioksi.

Viime vuosina on yleistynyt majavien metsästäminen jousella. Metsästäjä asettuu sopivaan paikaan kyttäämään eläimen liikkeitä ja ampuu sen sitten, kun se ilmaantuu näkyviin. Jousen nuolessa on perässä naru, joten saaliin saa hinattua melko helposti maihin. Näin on hävitetty lukuisia majavayhdyskuntia vahinkoa tekemästä.

Kyseessä on kanadanmajava, joka on tänne tuontitavaraa eli vieraslaji. Sen eurooppalainen sukulainen metsästettiin sukupuuttoon toista sataa vuotta sitten ja istutukset eivät ole pystyneet sitä palauttamaan luontoomme pysyvästi kovin laajalle, koska tämä amerikkalainen sukulainen on voimakkaampi ja aggressiivisempi.

Miltä järvi sitten näyttää majavan jäljiltä. Ensimmäisenä pistää silmään kuolleet rantapuut, kuuset ja koivut. Veden ollessa korkeimmillaan näiden juuret ovat vaurioituneet ja puusto on kuollut pystyyn. Tällaisia metsiä näkee jokaisen majavan valtaaman järven rannoilla. Nyt puusto oli Kotajärvellä jo kaatumassa. Toinen huomio on rantasuon häviäminen. Kun järvi on voimakkaan säännöstelyn piirissä, kovettuu rantapenkka pajujen lisääntyessä tiheäjuuristoiseksi töyrääksi. Luontainen järvenreunussuo on hävinnyt ja korvautunut luhdalla tai peräti muuntumalla, jota on vaikea yhdistää mihinkään luonnolliseen luontotyyppiin. Kotajärven rannoilta ei enää löytynyt samoja rahkasammalia eikä raatteita, vehkakin kasvoi kuivuneiden allikoiden pohjakuntalla viimeisillään.

Kenttäkerroksen kasvit olivat muuttuneet. Heinistä vallalla oli viitakastikka, varvuista eniten oli juolukkaa, muut olivat hävinneet. Ruohovartisista jäljellä ei ollut juuri mitään. Sammaletkin olivat korvautuneet uusilla lajeilla. Rahkojen tilalla oli kuirisammalia, pajujen ja leppien juurakoiden ympärille oli kietoutunut pörrökynsisammalta ja lahosammalta valtaisina määrinä, vesirajassa ei ollut oikein mitään, mutaa ja vettynyttä kariketta. Näin entinen kaunis suorantainen järvi oli muuttunut ryteiköksi ja sen kasvillisuus oli uusiutunut.

Suovehkan puikelo kuivalla maalla

Olen seurannut kymmenkunta vuotta tällaisten järvien kehitystä, mutta en ole huomannut, että paluuta entiseen olisi kovinkaan paljon tapahtunut. Tosin ajanjakso on vielä lyhyt. Onko tällainen muutos luonnolle hyödyksi vai haitaksi? Ehkä se on haitta ihmiselle, sillä luontohan muuttuu koko ajan ja muuttuneen alueen lajit vaihtuvat kaiken aikaa. Tässä oikeastaan ainoa huono puoli on se, että muutoksen on saanut aikaan tänne kuulumaton eläin. Mitenkähän asiaan suhtauduttaisiin, jos tänne ei olisi koskaan tuotu kanadanmajavaa? Silloin tuhon olisi saanut aikaan meidän oma euroopanmajavamme, sillä kyllä sekin aivan varmasti osaa rakentaa ja tehdä tuhoja, jos serkku ei ole paikalla.’

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.