Avainsana-arkisto: dekkari

Toukokuun tuonen kukat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Olen seurannut yhden suosikkikirjailijani J.P.Koskisen hulvattoman hauskaa dekkarisarja, jossa hän kertoo joka kuukausi yksityisetsivien Arosuon ja Tulikosken ratkaiseman mysteerin vaiheista. Tarinoita höystää päähenkilön huumori, joka on sellaista sanailua ja älyllistä pommitusta, ettei voi olla nauramatta. Tämä on aivan muuta kuin pohjoismaiset veriset saagat, enemmän Agatha Christie tyyppistä rikoskerrontaa. Suosittelen!’

Taas on Hämeenlinnassa tapahtunut rikollista toimintaa, tosin jo kahdeksan vuotta sitten. Tuomittu on kärsinyt rangaistuksensa, mutta asianosaiset eivat ole tyytyväisiä, vaan pyytävät Kalevi Arosuota ja Juha Tulikoskea selvittämään tapauksen uudelleen. Pian selviääkin, että jutussa on jotain hämärää. Marco Hukkanen ei kuollutkaan rattijuopon yliajamana, vaan hänet murhattiin. Tarinaan kietoutuu myös toinen tarina eli Juhan tyttöystävä kampaaja Heli pyytää apua ystävänsä rahahanojen mentyä kiinni. Tämäkin juttu selviää, mutta sen sijaan Arosuon suvun salaperäisyys ja koukerot eivät tule yhtään läjhemmäksi totuutta. Mummo saa valtavan rahapelivoiton, serkut vaanivat Jonannan kanssa Juhan isän taulujen myynnin osalta ja itse sankari on entistä enemmän hukassa. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa on yksi tai useampia pohdittavia salaisuuksia, mutta Arosuon itsensä salaisuus siirtyy kirjasta toiseen ja saa varmaan ratkaisunsa vasta koko vuoden juttujen jälkeen. Se kyllä koukuttaa lukemaan kaikki tarinat. Niin, se Marco Hukkasen murha kyllä selvisi ja syyllinen saatiin kiinni, vaikkakin jo kuolleena.

Tarina vei kyllä mennessään ja nyt kun koko suku on jo jollakin tavalla edellisten kuukausien tapahtumien myötä tullut tutuksi, niin oli mukava seurata rauhassa kaikkia näitä koukeroita ja etsiä rikosten ratkaisuja yhdessä etsivien kanssa. Mukava oli seurata myös tarinaa koulukaupunkini Hämeenlinnan katuverkossa. Nyt liikuttiin Laaniityssä tutuilla kulmilla ja mentiin lähes katu kerrallaan ja talojen väritkin löytyivät tekstistä. Ovatko ne olemassa, sitä en käynyt tarkistamassa, kun Hämeenlinnassa tässä viikolla liikuin. 

Minulta on jäänyt huhtikuun kirja väliin, joten sekin on jostain haalittava ja luettava, sillä lailla saa tarinasta kokonaisuuden, sillä todellakin nämä pikkujutut eivät taida ole tämän tarinan ydin, vaan se on Arosuon suku. Sinänsä jännä juttu, en ole moiseen ennen törmännyt, mutta eihän tämäntyyppistä rikossarjaa myöskään ole taidettu ennen kirjoittaa. 

Ei voi kuin hattua nostaa kirjailijalle, jos hän pitää koko tarinavyyhden kasassa joulukuun kirjaan saakka. Odotan jatkoa, vaikka en mikään nykydekkarien ystävä olekaan.

Koskinen, J. P.: Toukokuun tuonen kukat. Crime Time, 2019. 287 s.

Kapinalliset

Julkaistu , kirjoittanut
2

’Olen ihastunut nykydekkareiden sijaan historiallisiin dekkareihin. Tarina on sijoitettu menneseen aikaan, henkilöt ovat eläneet ja toimineet silloin, tutkija ja tutkittava juttu ovat fiktiivisiä. Aikanaan Umberto Eco loi menestysromaaninsa Ruusun nimi tämän kaavan mukaan sijoittamalla tarinan vanhaan luostariin. En muista, oliko siinä tunnettuja historian henkilöitä, mutta tarina oli aito dekkari. Viime aikojen tarinan muotoon kirjoitetut elämäkerrat eivät kuitenkaan saa minua syttymään. En edelleenkään ymmärrä, miksi tunnetun henkilön suuhun laitetaan asioita, joita ei voida tarkistaa eikä todentaa häneltä itseltään. Asiat jäävät fiktiivisiksi, mutta saattavat mustamaalata elämäkerran kohdetta. Ehkä näissä historiallisissa dekkareissakin.’

Shardlake-sarjan seitsemäs osa keskittyy kesään vuonna 1549 Lontoossa ja Norfolkissa. Englanti on luisumassa Henrik VIII kuoleman jälkeen kaaokseen, koska uusi kuningas Edvard VI on vasta alle kymmenvuotias ja valtakuntaa johtaa kuninkaan puolesta Somerset. Sota Skotlannissa jatkuu ja nielee valtion rahavaroja, inflaatio syö rahan arvoa ja köyhät joutuvat suureen hätään. Lisäksi talolliset ja säätyläiset kiskovat kaiken minkä irti saavat, aitaavat yhteislaitumia ja korottavat maksuja. Maaseudulla työläiset ja köyhät alkavat liikehtiä, perustaa leirejä ja lähettää vetoomuksia Somersetille asioiden parantamiseksi. 

Oikeusneuvos Shardlake saa toimeksiannon suojelijaltaan lady Elisabethilta, kuninkaan sisarelta, tutkia tämän sukulaisen syyllisyyttä vaimonsa kuolemaan. Niinpä Shardlake matkustaa apulaisensa Nicolaksen kanssa Norwichiin. Edith-vaimo on löydetty surmattuna joesta ja mies John Boyle saa syytteen murhasta. Hänet myös tuomitaan ja määrätään hirtettäväksi. Elisabeth kuitenkin on laatinut armahdusanomuksen kuninkaalle ja hirttäminen siirtyy. Silloin alueella syttyy talonpoikaiskapina, jonka pyörteisiin myös lainoppineet joutuvat. Kapteeni Kett vie heidät leiriin ja Shardlake joutuu toimimaan oikeusavustajana, kun leirissä aletaan tuomita herrasmiehiä ja säätyläisiä. Ketään ei hirtetä, mutta vankilaan he päätyvät. Lontoossa valmistellaan sotajoukon lähettämistä kukistamaan kapinaa. Se myös saapuu ja pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa voiton kapinallisista. Oikeusneuvos pelastuu kuin ihmeen kaupalla verilöyöystä ja samalla saa selville, kuka on Edithin todellinen murhaaja ja miksi. Se kesä ei jätä heitä rauhaan, vaan sodan kauheus säilyy pitkään mielessä. Mukaansa Norwichin leiristä oikeusneuvos saa palveljattarensa Josephinen pienen tyttären Maryn, joka taisteluissa jää orvoksi. Kapinalliset tuomitaan ja hirtetään, mutta rauha ei palaa Englantiin vielä aikoihin.

Kirja on yli tuhatsivuinen. Se on täynnä tapahtumia, joita on vaikea  lyhyesti kertoa. Jännitys säilyy kuitenkin loppuun saakka. Olisihan tässä ollut tiivistämisen mahdollisuus, mutta näin kirjoitettuna siitä tuli paremmin elämisen kuvaus. Siitä löytyy valtavasti yksityiskohtia ja tietoa sen ajan tavoista. Onko kaikki sitten oikein, se jää lukijan harkittavaksi? Kirjan lopussa on pitkä historiallinen katsaus tähän aikaan perustuen aikalaisten ja historiantutkijoiden kirjoituksiin. Hämmästyttävän tarkasti kirjailija on seurannut näitä dokumentteja ja luonut niissä kerrotuille tapahtumille lihaa luiden päälle. Tietenkin päähenkilöt ovat fiktiivisiä, mutta leirissä oli myös lainopillisia neuvonantajia, jotka pakotettiin mukaan samalla tavalla kuin Shardlake tässä romaanissa. Aikalaisten kuvaukset olivat pitkälti hallitusta myötäileviä ja kapinalliset tuomitsevia. Vasta 1900-luvulla otettiin huomioon myös kapinallisten tarpeet ja oikeutukset. Tämä kirja asettuu selkeästi kapinallisten puolelle asiassa. Tänään ei tietenkään voisi kuvitellakaan tapahtuvan mitään tuollaista.

Historiallisena kuvauksena Tudorin-ajan loppupuolen kahakoista tämä kirja on loistavaa kerrontaa ja siihen kannattaa tuntustua, jos on aiheesta kiinnostunut. Muuten sen lukeminen ei kannata. Kirjan massiivisuus on puuduttava. Itse nautin siitä ja odotan jo seuraavaa Shardlake-kirjaa.

C. J. Sansom: Kapinalliset. Otava, 2019, suom. Ilkka Rekiaro, 1099 s.

1793

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’En pidä pohjoismaisista dekkareista niiden väkivallan vuoksi. Usein kohteena ovat vielä vähäosaiset ja se tuntuu pahalta. Raaka murha ja väkivalta ei voi koskaan olla viihdyttävää. Tämän vuoksi tartuin tähänkin kirjaan epäillen ja jopa vastahakoisesti. Kirja sijoittuu kuitenkin historiaan parin sadan vuoden päähän, joten ajattelin sen lukemisen olevan vähemmän kuohuttavaa. Onko näin? Voiko väkivalta olla hyväksyttävämpää, kun se tapahtuu kaukana menneisyydessä? En tiedä, en osaa antaa neuvoa. Minulle kaikki elämä on arvokasta, vaatimatonkin, rujo ja sairaskin. Siksi tämä kirja kosketti erityisesti, monella tapaa. Lukekaa se!’

1700-luvun loppu oli Euroopan historian verisimpiä aikoja. Ranskan vallankumous muutti ajatusmaailmaa, mutta karkasi lopulta käsistä ja samalla vapaus, veljeys ja tasa-arvo haihtuivat hetkeksi unholaan. Myös muualla sodittiin, elettiin köyhyydessä ja raakuudessa, ainakin nykymittapuun mukaan. Ruotsissa Kustaa III oli murhattu ja paroni Reuterholm hallitsi tiukasti valtakuntaa, joka oli täynnä sodissa vaurioituneita ihmisiä. Tähän kohtaan vanhan aatelissuvun jälkeläinen sijoittaa dekkarmaisen tarinansa. Esikoiskirjastaan hän sai Ruotsin dekkariakatemian palkinnon.

Mickel Cardell on raakki eli Ruotsinsalmen taistelussa kätensä menettänyt siveyspoliisi ja Cecil Winge on keuhkotautia poteva lainoppinut. Yhdessä he alkavat tutkia vedestä löydetyn raajattoman, kielettömän ja silmättömän ruumiin alkuperää. 

Kirjan tarina jakautuu neljään osaan. Ensin kuvataan tutkimuksen alkuvaihetta, ruumiin löytymistä, tutkimusten alkua ja tutkijoiden taustoja. Toinen osa kertoo Kristofer Blixin tarinan, kuinka hän jotuu tekemään sellaista mitä ei halua. Kolmannessa osassa tutustutaan nuoren palvelustytön Anna Stina Knappin elämään. Hän joutuu tahtomattaan Kehruutaloon, jonne raakit kokoavat kaikki siveettömät pakkotyöhön ja valvojien mielivallan alle. Tämän jakson lopussa Anna Stina pakenee ja tutustuu Blixiin. Näin nämä tarinat limittyvät toisiinsa. Viimeisessä osassa astuvat kuvaan taas Cardell ja Winge. Asiat saavat selvyyden ja oikeudenmukaisen tuomion. Onko se myös vallitsevien lakien mukainen, se jää lukijan päätettäväksi.

Niklas Natt och Dag on kirjailijan oikea nimi. Hänen kirjastaan tulee mieleen brittikirjailija C. J. Sansomin historialliset dekkarit Cromvellin ajalta. Niissä on samaa kuin tässä, vammautunut lakimies, Matthew Shardlake, ratkoo hallinnon väärinkäytöksiä ja murhia. Siinä missä nämä kirjat kuvaavat raakuutta ja köyhyyttä, menee ruotsalainen dekkari pitkän harppauksen syvemmälle kuvailussaan. Lukijalle tulee vastenmielinen olo ja tekee mieli laskea kirja kädestä ja vetää puhdasta ilmaa sisäänsä. Toki tuo aika varmaankin oli raakaa, täynnä sairautta, tuskaa, hätää ja väkivaltaa, mutta sen kuvaaminen näin realistisesti ei tuntunut hyvältä. Kirja sinällään on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, kun paadutti mielensä. 

Niin paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan heikompien sorrosta, naisten hyväksikäytöstä ja lasten hädästä. Jotenkin sen lukeminen näin pelkistettynä raakuutena saa ajattelemaan, että me elämme hyviä aikoja ja ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin. Kuinka ne raukat ovat pystyneet edes elämään noina kirjan kuvaamina aikoina. En silti pitäisi kirjaa epäuskottavana. Siinä on tuore ote dekkarimaiseen kerrontaan. Vaikka tutkijat ovat raajarikko ja henkihieverissä oleva, niin he pystyvät toimimaan järkevästi ja selviytyvät urakastaan kunnialla, vaikka toinen julistetaan jo kuolleeksi ja toinen ryntää happokylvynkin läpi pelastamaan kurkkuaan viiltävää lasta. Sellaisia on varmaan ennen elänyt, eivät he ole mankuneet pienen haavan vuoksi eivätkä jättäneet hommaa kesken mitättömästä vastoinkäymisestä.

Kirjalla on vankka historiallinen taustansa niin kuin nykykirjoilla tuleekin olla. Täytyy kaikesta huolimatta nostaa hattua esikoiskirjailijalle hänen saavutuksestaan pitää tarina kasassa ja mielenkiintoisena viimeiselle sivulle saakka.

Niklas Natt och Dag: 1793. Jonny Kniga, 2018, suom. Kari Koski. 402 s.

Amuletti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Alkukesän mittaan on tullut luettua useita kirjoja, joista en ole kirjannut blogiin mitään. Enpä tiedä, onko tämäkään niin kovin kummoinen tänne päästäkseen, mutta ehkä siinä on mielenkiintoa jollekin historian ystävälle. Olen lukenut Matthew Shardlaken tutkimuksia nyt kolmen kirjan verran ja verrannut niitä nykydekkareihin ja tykästynyt oikeastaan näihin sen vuoksi, etten pidä nykydekkareista ja niiden raakuudesta. Eivät nämäkään ole puhtoisia, vaan juonittelua, murhia ja sotaa täynnä, mutta se on erilaista. Kannattaa kokeilla. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Sarjan viides osa vie taas kerran mukaan 1500-luvun puolivälin juonitteluihin Tudorien Englantiin. Henrik VIII elää viimeisiä aikojaan ja sotii verisesti edelleen Ranskaa vastaan. Hänen kuudes vaimonsa Katariina Parr yrittää olla viisas, jotta saisi pitää henkensä eikä kokea edellisten vaimojen kohtaloa. Matthew Shardlake saa tutkittavakseen kunigattaren pyynnöstä holhottiasian eteläisessä Englannissa alueella, johon ranskalaiset suunnittelevat hyökkäystä. Niinpä kirjassa edetään paitsi oikeusneuvoksen tutkimusten niin myös sodan lähestymisen tunnelmissa. Jotta juoni ei olisi liian yksitoikkoinen yli 700-sivuiseen kirjaan, jotuu Shardlake samalla tutkimaan myös toista tapausta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Lopulta, kuten odottaa saattaa, nämä tutkimukset liittyvät toisiinsa ja kyttyräselkäinen sankari saa ne ratkaistua. Samalla hän saa hankittua itselleen myös joukon uusia vihamiehiä. Elämä ei ollut helppoa muinaisessa Englannissa, jossa välimatkat kuljettiin ratsain ja joka puskassa saattoi piillä vihollinen jousen kanssa lähettämässä nuolen tarkasti oikeaan kohteeseen. Kun tutkinta on jo loppusuoralla ja syylliset nimetty, on Shardlake menettää vielä henkensä kuninkaan ylpeyden purjelaiva Mary Rosen kaatuessa kiivaassa taistelussa ransakalaisia vastaan. Tässä onkin kirjan epäuskottavimmat kohdat, mutta ne annettakoon anteeksi muuten vetävän kirjan kohdalla.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjasta olisi voinut pyyhkiä pois parisataa sivua juonen yhtään kärsimättä. Toisaalta ne sivut olisivat varmaankin olleet sen ajan aikalaisten kuvaamista, matkojen pieniä tapahtumia ja sodan rekvisiitan esittelyä. Loppujen lopuksi aika vähän tiedämme tuosta ajasta, jos emme muista historiantunnilla kerrottua. Henrik on tuttu, mutta ei sodat Ranskaa vastaan, kuudesta vaimosta puhumattakaan.

Ehkä viehättävintä näissä kirjoissa on päähenkilön jääräpäisyys ja peräti erilainen elämänasenne kuin muilla henkilöillä. Hän on kuin pelastava enkeli valkoisessa kaavussa liehuessaan kuoleman kentillä. Nykydekkareihin verrattuna ero on selvä ja positiiviseen suuntaan. Toinen asia on sitten, kuinka uskottavaa tämä kaikki on. Oikeusneuvoksella pitää olla satumainen onni ja suojelus matkoillaan, että hän selviää kaikista juonista ja väijytyksistä. Onneksi hänellä on myös apulaisia niin kirjurina kuin sotaväenkin joukossa, kuningataresta puhumattakaan.

Kirja saa onnellisen lopun päähenkilöiden osalta, mutta tietenkin surettaa ne kertomuksessa tutuiksi tulleet sotilaat, jotka kuolivat laivan kaatuessa. Tämähän on historiallinen tosiasia niin kuin monet muutkin kirjan tapahtumat ja henkilöt. Kirjailija selvittää lopussa totuuden ja keksityn rajaa. Hyvin hän on osannut nivoa nämä yhteen ja luoda milenkiintoisen tarinan, joskin aivan liian pitkän.

C.J. Sansom: Amuletti (Heartstone). Otava 2017 (2010), suom. Ilkka Rekiaro. 752 s.

Tytöt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tytot’Amerikasta tulee aina silloin tällöin kirja, jota mainostetaan suurella rahalla ja sensaatiolla. Kirjan oikeudet myydään kovaan hintaan kautta maailman ja kirjailijaparkaa kiikutetaan kaikialla kertomassa tosielämää kirjailijan työstä ja kirjan vaiheista. Joskus kirja on sen arvoinen, mutta ei aina. Emma Cline on nuori esikoiskirjailija, jonka teos Tytöt on saanut edellämainitun kohtelun. 1960-luvun lopun hippiaika on antanut yllykkeen kirjaan ja siitä huokuu sen ajan sensaatiot: Sharon Taten murha ja Woodstock. Kirjaa on luonnehdittava historialliseksi, koska kirjailija itse syntyi vasta vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Itse muistan nämä tapahtumat nuoruudestani hyvinkin.’

Eletään siis hippiaikaa Kaliforniassa. Evie on tylsistynyt elämään kesäänsä koulun päätyttyä ja alkaa etsiä itselleen viihdykettä. Ystävättären Connien kanssa menee välit poikki ja niin hän ajautuu hippiyhteisöön ja ystävystyy vähitellen Suzannen kanssa. Äiti luulee tytön olevan ystäviensä kanssa, mutta todellisuudessa tämä painuu yhä syvemmälle luonnonelämään vanhalla ranchilla uusien ystäviensä kanssa, joiden johtajana on keski-ikäinen mies, Russell. Hän käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen ja suunnittelee epämääräisiä keikkoja yhteisön elämän turvaamiseksi. Taustalla häärii myös rikas muusikko Mitch, joka on luvannut auttaa Russelia levyn tekemisessä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alkaa väkivalta, jonka ei hippiyhteisöön pitäisi kuulua. Evie on sivustakatsoja, kun yhteisön tytöt käyvät Mitchin talolla tihutöissä ja tappavat ihmisiä.

Tarinan kehyskertomuksena on nykyaika ja vanhan Evien muistelukset nuoruuden aikaisen ystävänsä Danin pojalle syrjäisellä huvilalla meren rannalla. Julian tuntee kunnioitusta lapsuudesta tuttua naista kohtaan, koska tämä on kuulunut aikoinaan ryhmään, josta tuli kyseenalaisesti kuuluisia. Pojan tyttöystävä on kuin Evie nuorena. Sukupolvien erilaisuus tulee kuitenkin selvästi esiin.

Kirja on saanut esikoiskirjaksi valtaisan suosion ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Siltä saattoi odottaa jotain hohdokasta. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka se etenee dekkarimaisesti, ei se ole varsinainen dekkari. Kirjan tarina tulee selväksi jo alkulehdiltä ja murhaajakin on tiedossa koko kirjan ajan, mutta miten tähän päädytään, siitä muodostuu kirjan juoni, jännite ja draama. Samalla tulee pohdittua tällaisten yhteisöjen valtaa, vastuuta ja seurauksia. Evie kantaa koko ikänsä tietoutta siitä, että hän oli tapahtumissa mukana, hän tiesi syylliset, mutta ei kertonut. Tiedot tulivat toista kautta viranomaisten tietoon eikä hänen tarvinnut rollia, mutta entäs sitten, jos ei olisikaan tulleet. Millaisia paineita hän silloin olisi kantanut mukanaan elämänsä varrella?

Tämä ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen sanoma. Kirjaa mainostetaan tyttöyden loistavana esiintuomisena, ystävyyden ylistyksenä ja sielunmaisemien avaajana. Lukijana en näihin päässyt kiinni, ehkä liian vierasta aluetta minulle, mutta monin paikoin tuli tunne, että jotkin asiat kirjailija oli oivaltanut upeasti ja saanut ne vielä kerrottuakin ymmärrettävästi. Ehkä se tyttöjen välinen sympatia nousi sieltä. Alkuperäisen kirjan lauseista on sanottu, että ne ovat kuin koruja. Suomentaja on onnistunut yllättävän hyvin saamaan kieleen kauneutta vaikeasta ja raa’asta aiheesta huolimatta.

Hyvin kirjoitettu kirja, joka piti jännityksen yllä loppuun saakka. Oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla selvisi juonen ratkaisu ja vasta lopussa saattoi huoata helpotuksesta. Sinällään hyvän dekkarin ainekset.

Cline, Emma: Tytöt (The Girls), Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill. 298 s.

Luostarin varjot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Luostarin_varjot’Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista. Niissä on kaksi hyvää puolta: entisajan elämän seuraaminen ja totuuden etsiminen niin sieltä kuin täältä nykyajastakin. Monestihan sanotaan, ettemme voi ymmärtää nykyaikaa, ellemme tunne historiaa. Niinpä usein tartun historiallisiin kirjoihin. C.J. Sansom on suosittu englantilainen kirjailija. Luostarin varjot on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Musta tuli (2012) ja Itsevaltias (2015). Ehkäpä jossain välissä luen nämä jatkoteoksetkin. Kirjasta on ainakin suunniteltu elokuvaa tai TV-sarjaa juuri meilläkin nähdyn Diana Gabaldonin Outlanderin tapaan. En tiedä, onko tämä toteutunut.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin syrjäiseen Scarnsean luostariin. Eletään uskonpuhdistuksen aikaa ja vallanpitäjät Thomas Cromwellin johdolla käyttävät hajaannusta törkeästi hyväkseen kasvattaakseen omaa valtaansa. Kuninkaana huseeraa Henrik VIII. Lakimies Matthew Shardlake lähetetään luostariin tutkimaan murhaa. Samalla Cromwell vaatii hankkimaan luostarin apotilta suostumuksen luostarin lakkauttamiseen ja sen omaisuuden siirtämiseen valtiolle. Tehtävä ei siis ole helppo, varsinkin kun murhattu oli ollut toimittamassa juuri samaa asiaa. Lakimiehellä on apunaan ja suojeluksessaan isänsä ystävän poika Mark Poer, joka on välttämätön, koska Shardlake on ollut lapsuudestaan saakka kyttyräselkäinen ja heikkovoimainen.

Saavuttuaan luostariin tutkijat saavat pian vaivoikseen toisenkin ruumiin, myrkytetyn noviisin ja sitten vielä kolmannen, palvelustytön, joka on kuitenkin kohdannut loppunsa jo muutama vuosi aiemmin. Sensijaan yksi munkeista kuolee kirkossa pudonneen patsaan alle. Mahdollisia syyllisiä ei ole montaa: apotti, taloudenhoitaja, priori ja sairastuvan hoitaja. Shardlake uskoo vakaasti murhaajan tulleen luostarin sisältä eikä ulkopuolelta, niin kuin munkit väittävät pelastaakseen luostarin. Lisäksi sairastuvalla avustaa nuori nainen Alice, kaupungista tullut palvelustyttö, joka välittömästi herättää sekä lakimiehen että avustajan tunteet. Talven kylmyys ja lumituiskut tuovat oman lisänsä muutenkin vaarallisiin ja ankeisiin olosuhteisiin. Lopulta kaikki kuitenkin ratkeaa, kuten hyvissä dekkareissa on tapana. Kuka oli murhaaja ja miksi?

Kirjaa on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. Sen veroinen se ei kuitenkaan ole. Aihepiiri on sama, murhamysteeri samoin, tunnelma on eri ja aikakausi on eri. Lisäksi Eco on johdatellut kirjansa juonta tyylikkäämmin kuin Sansom. Se ei kuitenkaan tee tästä kirjasta huonoa. Dekkarin tapaan jännitys säilyy loppuun saakka ja ainakin minulle lukijana loppuratkaisu oli yllätys. Taaksepäin ajateltuna se olisi pitänyt arvata, sillä pitkin matkaa siitä annettiin viitteitä. Kuitenkin ajatus ei tullut päähän asti.

Historiallisesti kirja sijoittuu murroskohtaan ja sen historialliset pääkohdat ovat oikeita. Henrik VIII murhautti vaimonsa (Anne Boley), nai toisen ja siirtyi reformoituun uskoon saadakseen toimia rauhassa. Cromwell oli häikäilemätön ja niinpä syyttömät saivat kärsiä. Luostarilaitos lakkautettiin Englannista silloin kokonaan ja luostarit reivittiin maan tasalle. Ehkä juonta tärkeämpi asia kirjassa on kuvaus sen ajan tapahtumista ja ihmisen raadollisuudesta. Uskon asioiden olevan kohdallaan tässäkin suhteessa, koska kirjailija on paitsi lakimies niin myös historian tohtori. Jotkin kohdat kirjassa olivat aika lailla nykyaikaisen tuntuisia, mutta enpä osaa sanoa, olisiko sellainen toiminta ollut mahdollista tuolloinkin. Historiasta kiinnostuneille tämä kirja on antoisa lisä Englannin historian tuntemukseen. Siitähän pitävät huolen myös monet laadukkaat TV-sarjat.

Sansom, C.J.: Luostarin varjot (Dissolution). Otava 2011, suom. Katariina Kaila. 459 s.

Silkkiäistoukka

Julkaistu , kirjoittanut
1

silkkiäistoukka’En erityisemmin pidä nykydekkareista, liian raakoja monetkin. Siksi tartuin tähänkin Robert Galbraithin toiseen kirjaan empien. Tarttuminen saattaa olla väärä sana, sillä luin sen e-kirjana puhelimelta odotellessani vuoroani sekä lentokoneessa matkan aikana. Toisaalta tämä ei mässäillyt murhilla eikä törkeyksillä, vaikka paikoin aika rankkaa tekstiä olikin. Ehkä oppisi näistäkin pitämään, jos harjoitteleisi.’

Cormoran Strike on yksityisetsivä. Eräänä aamuna hänen ovellaan seisoo harmaatukkainen keski-ikäinen nainen ja pyytää häntä etsimään miestään, kirjailija Owen Quinia. Itsekin hämmästyen Strike ottaa tehtävän vastaan.

Owenilla on tapana kadota aika ajoin, mutta tällä kertaa katoaminen näyttää erilaiselta. Lopulta kirjailija löytyykin kuolleena. Hänet on murhattu samalla tavalla kuin hänen uusimman kirjansa käsikirjoituksessa Bombyx morissa päähenkilö murhataan. Kirjoitus on täynnä paljastuksia ja hävyttömyyksiä Quinen lähipiiristä, johon kuuluvat mm. agentti Elisabeth Tassel, kustantaja Daniel Chard, kustannustoimittaja Jerry Waldegrave, kirjailija Michael Fancourt sekä kirjailijan vaimo Leonora ja rakastajatar Kathryn Kent.

Poliisi pidättää vaimon epäiltynä miehensä murhaamisesta, mutta Strike yhdessä sihteerinsä Robinin kanssa on eri mieltä. Heidän vain tulee löytää oikea murhaaja ja todistaa rikos saadakseen Leonoran pois vankilasta. Strike on menettänyt toisen jalkansa Afganistanissa ja hänen liikkumisensa on siksi vaikeaa. Robin toimii nopeana ja oivaltavana apulaisena, kun verkko tiivistyy epäillyn ympärille. Raaka murha ja siihen liittyvä käsikirjoitus punoutuvat kirjaimellisesti yhteen.

Salaperäinen dekkarikirjailija paljastui ensimmäisen Strike-kirjan (Käen kutsu) jälkeen melko nopeasti Potter-kirjailija J. K. Rowelingiksi. Niinpä tätä toista osaa osattiin jo odottaa. Myynti on nimekkään kirjailijan kautta taattu, vaikka kirja ei kummoinen olisikaan. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka pystyy muuttamaan tyyliään puhtaasta fantasiasta dekkariin ja kaunokirjailliseen tuotteeseen (Paikka vapaana).

Tässä on aidon dekkarin ainekset ja jännite säilyy loppumetreille saakka. Se, että kirjassa käsitellään käsikirjoitusta ja etsitään siitä syitä ja seurauksia ei ole kovin omaperäistä eikä se tässä aivan nappiin menekään, mutta ei se huonokaan tapa ole. Kirjalliset kiemurat menevät vähän yli ja koko rikos kertoo pahoista sielullisista vammoista.

Loppuhuipennuksen aikana osa lukijan huomaamista asioista osoittautuu tärkeiksi mutta lähes yhtä suuri osa menee pieleen. Kirjailija pimittää lukijalta kohtuullisen osan etsivän ajatuksia, jotta murhaaja ei paljastu ennen aikojaan. Itselläni oli aavistus jo puolivälissä, mutta motiivit ja toimintatavat olivat ihan hukassa ennen loppua, niin kuin tuntui Strikelläkin olevan.

En siis ole nykydekkarien ystävä. Agatha Christien tarinat ovat olleet suosikkejani kauan ja tässä on jotain samaa perienglantilaista juonen käsittelyä. Kasassa on suljettu joukko ehdokkaita, joista jokaista vuoronperää sovitetaan murhaajan viittaan, tapahtumapaikka on rajattu ja salapoliisi enemmän nokkela ajattelija kuin joka paikkaan rynnivä nuuskija. Hyviä elementtejä on paljon ja niinpä on syytä odottaa vielä uusiakin seikkailuja tältä voimakaksikolta, Strike ja Robin.

Galbraith, Robert: Silkkiäistoukka (The Silkworm). Otava 2014 (suom. Ilkka Rekiaro). 471 s.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Totuus..’Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Julkaistu , kirjoittanut
1


Carre’Kesän alussa taisin päättää, että luen vain kevyitä ja pieniä kirjoja. Näin siinä kuitenkin aina käy, kun vauhtiin pääsee. Tämäkin tiheällä ja pienellä präntätty taskukirja vei mennessään. Monta iltaa ja sadehetkeä se vei, mutta kannatti. Laatu on aina laatua.’

Jo 1970-luvulla ilmestyneestä kirjasta on tehty hiljattain kriitikkojen ja yleisön kiittämä elokuva. Siksi ehkä kirjakin on ajankohtainen. Tammi otti siitä lisäksi taskupainoksen, jonka minäkin nyt luin. Olen lukenut muitakin John le Carrén teoksia tässä vuosien saatossa ja pitänyt niistä. Muistaakseni luin tämänkin jo aikoinaan 70-luvulla, mutta siitä huolimatta se tuntui nyt tuoreelta ja uudelta. Ehkä tuore on huono sana, koska kirja on aika kuivakas. George Smiley on saanut potkut Sirkuksesta eli brittien tiedustelupalvelusta henkilöstövaihdosten yhteydessä, mutta hän päättä ottaa vielä selvää, kuka tekee myyräntyötä talon sisällä. Tsekeissä brittivakooja jää ansaan ja saa pari luotia olkaansa. Tästä alkaa tutkimus: kuka vuoti ja kenelle? Lastenlorun mukaan ehdokkaita myyräksi on neljä ja yksi näistä on pahis eli vakooja. Tapahtumat kerrotaan sekaisin, joten joskus oli hieman vaikea seurata itse juonta. Nimiä ja paikkoja vilisevä teksti ei muutenkaan ollut kovin helppo, mutta haasteellinen. Loppua kohti juoni tiivistyy ja lopulta ollaan totuuden edessä, myyrä paljastetaan, salaisuudet aukeavat, mutta eivät kaikki. Lopussa on vielä yllätys, joka jääkin sopivasti auki, jotta saataisiin jännitettä mahdolliseen jatkoon. En tiedä, onko sellaista koskaan kirjoitettu.

En ole nähnyt elokuvaa. Se on juuri tullut DVD-levitykseen, joten voisihan sen vuokrata ja katsoa. Monesti vain hyvä kirja vesittyy elokuvassa tai toisinpäin. Harvoin ne molemmat miellyttävät, kuten Tolkienin sormustrilogia.

Tämä kirja oli aikoinaan le Carrén läpimurtoteos ja sai paljon kiitosta lukijoiltaan. Kirjailija on itse toiminut vakoojana, joten asiakohdat ainakin pitäisi olla paikoillaan. Se näkyy kyllä tekstistä. Usein kuitenkin hänelle selvä asia ei olekaan lukijalle selvä. Niinpä jouduin selailemaan edestakaisin kirjaa pysyäkseni juonessa mukana. Sittenkin jäi vielä paljon pohdittavaa. Teksti siis ei ole helppo ja tapahtumiin nähden ehkä liiankin konstikas. Jotenkin se kuitenkin sopi tähän aiheeseen, jossa jokainen on uhka, kehenkään ei voi luottaa, lähin ystäväkin voi olla petturi, vähintään kaksoisagentti. Tuntuu aika absurdilta tällainen maailma tänä päivänä. Kirja sijoittuukin kylmän sodan aikaan, jolloin kaikki vakoilivat kaikkia. Vieläköhän se on samanlaista? Tekniikka ainakin on mennyt huimasti eteenpäin niistä ajoista.

Yksi hieno puoli näissä le Carrén kirjoissa on se, ettei niissä tule turhia ruumiita eikä niissä ole tarpeetonta raakaa väkivaltaa. Olen perin pohjin kyllästynyt pohjoismaisiin dekkareihin juuri tästä syystä enkä siksi viitsi niitä enää lukeakaan, ehkä Matti Rönkää lukuunottamatta. Hänen kirjoissaan on varmaan vähän samaa kuin tässäkin. le Carrén kirjoissa on haastetta ja ehkä sitä kuuluisaa kuivaa brittiläistä huumoriakin, mutta ennen kaikkea ne ovat siistejä ja vakuuttavia. Tuntuu, vaikka ei itse tiedä vakoilusta tuon taivaallista, että tässä on pala sellaista elämää, joka kuuluu tai kuului kansainvälisen vakoilun piiriin. Kaikki sensaatiohakuinen hömppä on jätetty pois.

Suosittelen tätä muillekin! Kannattaa kuitenkin varautua pitkään rupeamaan eikä ole suotavaa lukea väsyneenä, silloin nukahtaa. Itse luin iltalukemisena ja nukahdin kymmenisen kertaa kirjan aikana ja se on aika paljon. Mitenkähän elokuvan kanssa mahtaa käydä?

Toiset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


toiset’Olen talvipakkasten lomassa kahlannut läpi useampiakin kirjoja, lähinnä jäkälämääritysoppaita ja luontokirjoja. Siksi tällainen perin erilainen teos lienee myös paikallaan. China Miéville on Englannissa asuva uudemman sukupolven mestari. Hän on julkaissut kymmenkunta teosta ja niitä on käännetty kymmenille kielille. Toiset on ensimmäinen suomeksi käännetty teos häneltä. Kirjailijaa on verrattu tietenkin menneisiin mestareihin, mutta teksti on sen verran omaperäistä, ettei vertaaminen ehkä anna oikeaa kuvaa kenestäkään. Hänen teoksiaan on palkittu tyylisuunnan parhailla palkinnoilla, kuten Arthus C. Clarke-palkinnolla ja World Fantasy Awardin.’

Jossakin kaakkoisessa Euroopassa on kahden kaupungin yhteenliittymä, lomittuminen. Kaupungit ovat erillisiä mutta samalla limittäisiä. Beszeli vaikuttaa vanhahtavalta ja kehittymättämältä, kun taas Ul Qoma on moderni ja elinvoimainen. Kaupunkien rajaa ei saa ylittää, vaikka sitä ei ole oikeastaan olemassa. Kaikkea valvoo kummallinen salainen poliisi Rikko.

Kirjan alussa tapahtuu rikos, nuori nainen löydetään tapettuna puistosta. Beszelin poliisi Tyador Borly alkaa tutkia tapausta ensin Rikkona, sitten tavallisena maiden välisenä rikoksena. Tutkimukset johtavat Ul Qoman alueelle arkeologisille kaivauksille, jossa murhattu oli työskennellyt. Kaivausten salaperäisyyteen liittyvät historiaa tutkinut Bowden ja murhatun kanadalaisen arkeologin Mahalian ystävä Jolanda. Lisäksi tutkimuksissa törmätään jatkuvasti salaperäiseen Orsinaan, joka on selitetty menneisyyden myytiksi tai kaupunkien välissä olevaksi kolmanneksi kaupungiksi.

Kuten hyvässä dekkarissa niin tässäkin pieneltä tuntuva tapaus saa kohtuuttoman suuret mittasuhteet, joissa niin kaupungit kuin niiden asukkaatkin ovat vaarassa tuhoutua ja koko valtarakennelma sortua. Lopussa, kun lähes kaikki selviää, jää jäljelle oikeastaan aika tavallinen rikos, joka pohjaa tuiki tavalliseen motiiviin, rahaan.

Kirja kuuluu tekijänsä mukaan ’uuskumma’-tyylilajiin. Ehkä se on jonkinlaista modernia fantasiaa, jonka hengenheimolaisia taitavat olla englanninkielinen Orwell ja venäläinen Bulgakov. Suomessa samaan tyyliin voisi sovittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen. Tarina on siis fantasiaa ja hetkittäin sitä lukiessa ajatteli sen saduksi, joka ei ole mahdollinen. Kuinka kaksi sisäkkäin olevaa kaupunkia voi elää ja niiden asukkaat häivyttää havainnoistaan toisen kaupungin asukkaat ja liikenteen, vaikka he käyttävät samoja katuja ja rakennuksia. Tämä tuli mieleen aina silloin tällöin, mutta taitavasti kirjailija silti tarinaansa johdattaa. Kirjassa annetaan ymmärtää, että asukkaat itse luovat rajat ja heidät on kasvatettu toimimaan näin, olemaan näkemättä. Rikon pelossa he myös toimivat mahdollisimman tarkasti oman kaupunkinsa tapojen ja eleiden varassa. Tämä näkyy vaatteissa, liikkumistavassa, tervehtimisessä, kaikessa. Kolmantena liikkujana kaupungilla on Rikko, jonka ihmiset liikkuvat niin, että he voisivat kuulua kumpaan kaupunkiin tahansa ja siksi molemmat häivyttävät Rikon ihmiset silmistään. Heitä ei siis ole olemassakaan kaupunkien asukkaille, mutta he toimivat silti koko ajan taustalla.

Tarnaa viedään läpi poliisi Borlyn silmin minä-kerrontana. Hän näkee vain beszeliläisen kaupungin ja varoo näkemästä muuta. Vähitellen hänen näköpiirinsä laajenee ja jouduttuaan Rikon pidättämäksi, hän tajuaa paljon, mutta menettääkin paljon. Hänestä tulee väkisin mieleen Orwelin maailma, tekninen kaupunki, jossa ei pehmeydelle ole sijaa, jossa ei ole muuta kuin kova maailma vastaan kova maailma, jota Isoveli valvoo. Sinällään hyvin hätkähdyttävä kuva nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Kirjailija ei anna ymmärtää, kummasta on kyse, ehkä molemmista.

Tämä ei tietenkään ole pelkkä aikuisten satu. Kirjalla on vankka symbolinen merkitys. Me itse luomme ympärillemme oman kaupunkimme ja näkymätönnämme sellaiset, joita emme halua nähdä. Maailmassa on paljon toisen kaupungin asukkaita, on romaaneja, tummia, köyhiä, narkkareita, vanhuksia, kodittomia, joita me yksinkertaisesti emme näe. Erona on vain se, että tässä kertomuksessa näkemisestä on tehty rikos, meillä ei sentään, ainkaan vielä. Ehkä tässä kirjassa viitataan myös jaettuihin kaupunkeihin (entinen Berliini, Jerusalem), vaikka se taitaa olla liian silmiinpistävää. Siellä voi kuitenkin olla tarinan lähtökohta.

Joka tapauksessa ihan mielenkiintoinen kirja, urbaani ja tekninen, mutta luo hyvän kontrastin kaikelle sille, mitä itse arvostaa.

China Miéville: Toiset (The City and the City), 2011 (2009). Suom. J. Pekka Mäkelä. Karisto. 365 s.