Hiljainen amerikkalainen

Hiljainen amerikkalainen’ Graham Greene on aina ollut yksi suosikkini kirjailijoiden joukossa. Hänen älykkäät dekkarihenkiset tarinansa ovat viihdyttäneet vuodesta toiseen aina silloin, kun olen kyllästynyt näihin nykyisiin kovin teknisiin dekkareihin, joissa ruumiita tulee liukuhihnalta ja juoni on karannut kirjailijalta jo teoksen puolivälissä. Greene olisi ansainnut Nobelin palkinnon, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada. Monella on muistissa varmaankin tarinat Harry Lime – kolmas mies tai Miehemme Havannassa tai ne monet muut kirjat joista on tehty viihdyttäviä elokuvia. Ehkä hänen kohtalonsa olikin se, että häntä pidettiin liikaa viihdekirjailijana. Sitä hän olikin, mutta myös paljon muuta. Kannattaa tutustua, hänen kirjansa eivät vanhene!’

Hiljaisen amerikkalaisen juoni on oikeastaan aivan tavallinen kolmiodraama, mutta sen lisäksi siinä on paljon muutakin. Thomas Fowler on englantilainen lehtimies ja hänen toimipaikkansa on Vietnamissa 50-luvulla, siihen aikaan kun Ranska kävi Indo-Kiinan sotaansa ennen amerikkalaisia. Hän asustaa nuoren vietnamilaistytön Phuongin kanssa. Miehellä on kuitenkin vaimo Englannissa, joka ei tahdo antaa hänelle avioeroa. Phuong on nuori, elämänhaluinen, hyvästä perheestä oleva nainen, jonka tulevaisuutta etenkin hänen sisarensa ajaa. Tarkoituksena on saattaa tyttö avioon ja parempaan elämään kuin nykyinen. Tämän tarjoaisi ulkomaalainen mies, joka sitoutuisi pitämään huolta Phuongista ja samalla koko suvusta.

Sitten Saigoniin saapuu nuori amerikkalainen Pyle, joka on ’taloudellisen avun valtuuskunnan’ virkailija. Hän uskoo tuovansa maahan demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta hän ei tiedä yhtään mitään maan historiasta eikä kulttuurista. Hän toisi mukanaan amerikkalaisuuden, joka olisi turva juuri Phuongin kaltaiselle tytölle. Pyle rakastuu ja siitä alkaa loputon keskustelu siitä, mikä Phuongille on parasta. Thomas haluaa hänen parastaan omassa maassa ja omassa kulttuurissa, Pyle veisi hänet mukanaan ja kasvattaisi amerikkalaiseksi omassa kulttuurissaan. Lehtimiehellä ei ole tarjottavana tulevaisuutta, koska hän on naimisissa ja hänen toimipaikkansa voi koska tahansa vaihtua lehden päähänpistojen ja maailmantapahtumien mukaan. Hänellä ei ole myöskään halua elää, hän etsii kuolemaa, uhmaa sitä ja toivoo sitä. Pyle on täydellinen vastakohta, uhkuu voimaa ja ajatuksia.

Vietnamissa taistelee useita eri joukkoja. Vietminhin kapinalliset kylvävät kauhua kaupungissa heittelemällä käsikranaatteja niin, että rakennusten ikkunat on täytynyt peittää verkoilla, joista kranaatit eivät pääse läpi. Lisäksi on kenraali Tse, joka käy omaa sotaansa vuorilla. Ranskalaiset yrittävät rauhoittaa miehittämäänsä maata, mutta kärsivät yhä enemmän tappioita, joista lehtimiehet eivät saa kertoa. Kansa katsoo sivusta ja kärsii niin kuin aina tällaisissa sodissa. Taistelulentäjät kylvävät pommeja heidän niskaansa ja polttavat heitä ja heidän omaisuuttaan napalmilla. Sitten tulevat amerikkalaiset tarkoitaen hyvää, mutta täysin epäonnistuneella taktiikalla. Pyle tuottaa maahan muovin raaka-ainetta ja siitä Tsen joukot valmistavat muovipommeja, polkupyörän pumppuja. Nämä aiheuttavat vähän tuhoa mutta paljon pelkoa. Lopulta kokonainen tynnyri räjäytetään ja paljon sivullisia sivilejä saa surmansa. Nyt Pylen touhuihin on saatava loppu.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa. Sekin käy selville jo alussa, että Thomas on jotenkin sekaantunut hiljaisen amerikkalaisen kuolemaan, mutta vasta kirjan lopussa kerrotaan miten.

Kirjan kieli on joustavaa, ironisella huumorilla höystettyä ja traagista. Oikeastaan Greene on ennustaja, sillä kirja on kirjoitettu kauan ennen kuin amerikkalaiset joutuivat korviaan myöten liemeen Vietnamissa 70-luvulla ja kuitenkin hän hyvin uskottavasti kuvaa ne virheet, joihin amerikkalaiset sitten aikoinaan syyllistyivät ja syyllistyvät edelleen. He kuvittelevat omaa malliaan maailman parhaaksi, aliarvioivat vastustajansa henkisen tason ja kulttuurin voiman, luulevat omistavansa ainoina demokratian aatteen ja eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Pyle on tyypillinen amerikkalainen: röyhkeä vaatimuksissaan, tietämätön suunnitelmissaan ja toimissaan, rämäpäinen sotkiessaan menoillaan ja toimillaan valmiita operaatioita ja tietämätön uskoessaan olevansa oikeassa.

Kirja antaa loistavan kuvan sen ajan elämästä, ja historia todistaa kirjailijan olleen oikeassa. Minä-kertojan englantilainen huumori tuntuu joskus jopa sarkasmilta tai lukija miettii, voiko joku suhtautua noin tyynesti toisen mielivaltaan ja röyhkeyteen. Hienovaraisesti kirjailija kuitenkin johdattelee tarinansa loppuun. Ehkä heikoin lenkki löytyykin loppuratkaisusta, nykyään sitä kutsuttaisiin kliseemäiseksi, mutta ehkä se 50-luvulla oli tuoreempi. Toisaalta mikä olisi ollut parempi loppu tarinalle, jossa Thomas oli saanut jo aivan tarpeeksi kärsiä toisten mielivallasta.

Kirja kuvaa hyvin myös sodan mielettömyyttä ja sitä, ettei meidän ulkopuolisten pitäisi lähteä soitellen sotaan, jos pitäisi ollenkaan. Amerikka on aina valmiina kuin partiopoika auttamaan konflikteissa, vaikka tieto ja taito puuttuvat. Se ei ole oikein, ei silloin eikä nyt.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1955). Suom. Jouko Linturi. Tammi 2009 (Keltaiset pokkarit). 280 s.

Ylimmät ystävät

ylimmŠtystŠvŠtLOISTOkansi’Taas tuli luettua tiiliskivi. Taidan pitää pitkistä tarinoista, onhan suosikkejani Tolkienin Tarun lisäksi Pohjantähti-trilogia ja Mobergin Maastamuuttajatkin. No, talvi-iltoina luulisi olevan aikaa lueskella, mutta tämä nykyinen elämänmeno tuo niin paljon muutakin mukavaa, ettei näille vanhoille kunnon tavoille tahdo jäädä aikaa. Tässä kuitenkin muutama ajatus, jospa joku muukin tarttuu kirjaan.’

Tämä teos on tarina kahden pienen ihmisen ystävyydestä ja sitoutumisesta toisiinsa, vakka he asuvat eri maissa, erilaisissa kulttuureissa ja aivan eri tavalla. Mutta kirja on myös kannanotto maailman nykyiseen menoon, globaaleihin päätöksiin, joissa yksilö jää sivuraiteille. Se pursuaa ihanteita ja sankaruutta, uskoa vaikuttamiseen, joka kuitenkin lopussa murskataan voimalla ja väkivallalla. Samalla kun globaali maailma taistelee terrorismin vastaisessa sodassa, pläjäytetään kirjan lopussa lukijan silmille koko kirjallisella raivolla kaikki se mikä valtaa pitävissä närästää.

Kirja kattaa yli 50 vuotta eurooppalaista politiikkaa kylmän sodan aikana, jolloin jokainen vakoili toistaan ja varsinkin rautaesiripun takana kaikki olivat tarkkailtavina eikä kukaan ollut turvassa. Siksi niin Ted Mundy kuin Sashakin ovat koko ajan tiukasti kiinni tekemisissään, virheisiin ei ole varaa edes yksityiselämässä. Heidän idealisminsa ovat erilaiset ja heidän elämänsä on täysin erilaista, mutta kaksoisagentteina he ovat samalla puolella, vaikka eivät sitä aina itsekään tiedä. He tapasivat Länsi-Berliinissä 60-luvun lopulla mielenosoitusten ja vaihtoehtoisen elämän kautta ja joutuivat mukaan politiikkaan aivan kuin vahingossa. Ystävyys ei ole helppoa, kun on jaettava periaatteessa kaikki jopa tyttöystävät, jotta aate etenee. Ted palaa diplomaattipostissa Englantiin ja värvätään pian mukaan tiedustelupalveluun hoitamaan postia itään. Samalla hän saa vähäpätöisen peiteviran British Councilin kulttuuriluotsina. Hän menee naimisiin, saa pojan ja elää aivan normaalia perhe-elämää Englannin maaseudulla. Edes hänen vaimonsa ei tiedä niiden monien pitkienkin ulkomaanmatkojen tarkoitusta, joilla hän ohjaa englantilaisia taiteilijoita itäisessä Euroopassa. Vaimo vain ihmettelee niiden tiheyttä ja sitä, ettei mies ylene tai halua yletä urallaan. Lopulta tämä kaikki johtaa eroon, kun vaimo alkaa tehdä omaa urajohteista politiikkaansa. Ted jää yksin, mutta jatkaa kaksoiselämäänsä. Sasha elää Länsi-Saksassa jatkuvan paineen alaisena Stasin agenttina. Hän saa tietoja Tediltä ja välittää tälle omia tietojaan milloin minkin peitetarinan kautta äärimmäisen kontrolloidusti. Tämänkaltainen ystävyys jatkuu aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Saksojen yhdistyttä ei agentteja enää tarvita ja ystävyydessä seuraa tauko. Kunnes sitten 2000-luvulla Sasha yllättäen ottaa vielä kerran yhteyttä vanhojen muistojen merkeissä ja ehdottaa viimeistä ideologista keikkaa. Nyt asialla on liikemies Lähi-Idästä ja panoksena länsimaisen kapitalismin tuho ja kaupallisuuden torjuminen. Ideologia on valmis ja miehet ovat valmiit. Keikka törmää kuitenkin menneisyyteen ja seuraukset ovat ystävyksille katastrofaaliset.

Pieni rumpallityttö (1983) oli aikoinaan kirjailijan voimakas kannanotto ihmisten yhteisen elämän puolesta. Siinä englantilainen vakooja ja PLO:n agentti yrittävät yhdessä ratkoa Euroopan juutelais-palestiinalaista kriisiä. Kirja oli sensaatio. Monet muutkin Carrén teokset liikkuvat samassa aihepiirissä (esim. Uskollinen puutarhuri, 2002 ja Mies kylmästä, 1964). Tämä kirja jatkaa samaa linjaa. Sekin pohtii filosofisesti pienten ihmisten asemaa suurissa kuvioissa, ystävyyttä yli rajojen ja niiden vaikeutta. Luin Pienen rumpallitytön joskus 80-luvulla enkä muista siitä juurikaan mitään, joten ennakkoluuloja tähän tarttumisessa ei ollut. En kuitenkaan saanut tästä mitään suuria ajatuksia enkä suuria tunteita. Luin sitä hitaasti kappaleen kerrallaan ja mietin asioiden liittymäkohtia. Mutta samalla tavalla kuin agentit ovat salaperäisiä, oli kirjailijakin, eikä hän kirjoittanut asioita suoraan. Niinpä lukija joutui miettimään syy- ja seuraussuhteita tarkaan ja itsekin huomasin vasta kirjan loppupuolella monia asioita, jotka olisi pitänyt tietää jo alussa. Kirja oli siis vaikeasti lähestyttävissä ehkä niin kuin kaksoiselämää elävä henkilökin. Koko ajan ajatteli jotain muuta, yritti saada selville kumpaa elämää nyt elettiin tai tiesikö tuo saman, minkä minä tai oltiinko nyt sivilissä eikä noita asioiota pidäkään tietää, saatika huudella julki. Tällaisia hiljaisia vaikuttajia on keskuudessamme varmaan tänäänkin. Ei kai ole niinkään harvinaisuus, että edesmenneestä paljastuu kokonaan uudenlaisia piirteitä poismenon jälkeen. Kautta aikojen ihminen on ollut salaperäinen ja parhaat tarinatkin tuntuvat syntyvän kaksoiselämästä, se luo jännitettä.

Kokonaan toinen asia onkin sitten kirjan sanoma. Amerikanvastaisuus ja Bush-inho paljastuvat kirjan sivuilta, samoin kirjailijan tausta kylmän sodan ajan muistiinmerkitsijänä. Tällaisia kirjoja tarvitaan, jotta päättäjätkin pysyvät hereillä, jos he nyt sitten näitä ehtivät lukea tai ymmärtävät lukemaansa. Olen aika pessimistinen. Carré on ainakin onnistunut herättämään ajattelua ja se on jo nykykirjallisuudessa hieno ja hatunnoston arvoinen asia. Kirjan lukeminen olisi minulta vaatinut enemmän aktiivisuutta, mutta kyllä se tällaisenaankin iski syvälle. Varmaan pohdin sen viestiä vielä moneen kertaan vaikka pitkillä kevättalven hiihtolenkeillä.

John le Carré: Ylimmät ystävät (Absolute Friends), 2004. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi. 424 s.