Avainsana-arkisto: elämä

Margarita

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Anni Kytömäki on kirjoittanut kolme kirjaa ja jokainen on tehnyt ainakin minuun suuren vaikutuksen. Ehkä syynä on luonto, jota hän kuvaa pikkutarkasti ja oikein. Hän on toiselta ammatiltaan luontokartoittaja ja tuntee lajit joihin luonnossa törmää. Lisäksi hän osaa kertoa niistä uskottavasti. Hän on myös hieroja, joten tämän kirjan alkupuolen kuvaus kylpylän elämästä tuntuu uskottavalta. Margarita on uskomaton ilotulitus elämästä, kuolemasta ja luonnosta, mutta myös selviytymisestä. Kannattaa tutustua.’

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) eli kansanomaiseti raakku on erittäin uhanalainen nilviäinen, joka elää puhtaiden jokien pohjahiekalla suurina yhdystkuntina tai eli. Nykyään sen elinpaikat ovat tuhoutuneet laajalti ja sitä yritetään monin konstein pelastaa. 

Tämän kirjan yksi päähenkilö on jokihelmisimpukka. Sen elämää verrataan kirjan muihin päähenkilöihin. Sen kuori, sen sulkeutuneisuus, sen helmen tuoma kipu, sen taistelu elämästä toistuvat symbolisesti ihmisen elämässä. Kirjan päähenkilö on Senni Sarakorpi. Hän menettää isänsä sodassa, lapsensa polioon, elämänhalunsa ihmissuhteisiin. Hän elää kuin raakku, mutta hän kuitenkin ponnistelee pinnalle, ehkä löytää myös elämälleen tarkoituksen ja kivuilleen ratkaisun.

Senni on kylpylän hieroja 50-luvun alussa. Hän hoitaa asiakkaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aaro on kylpylävieras, mutta lapsi ei ole Aaron. Metsässä asui sodan runtelema mies, salaperäinen, outo ja kuollut. Kun metsä hakataan, hänet löydetään. Mikko on pudonnut jyrkänteeltä ja taittanut selkänsä. 

Kylpylä lakkautetaan ja Senni hakeutuu koulutukseen Helsinkiin. Hänestä tulee sodissa kärsineiden fyysinen auttaja. Aluksi hän kuitenkin joutuu hoitamaan polioon sairastuneita nuoria. Sairaalassa elämä on yhtä tuskaa niin oman itsen kuin potilaidenkin kannalta. Senni auttaa, mutta ei tule itse autetuksi. Hän käpertyy kuoreensa kuin raakku ja kaipaa vapauteen.

Kirjan juonen polut päätyvät yhteen vähitellen, elämä yrittää purkautua kuorestaan. Ihmiskohtalot hakevat toisiaan ja löytävät. Ristiriidat kuitenkin jäävät niin raakun kohtalosta kuin metsien tuhostakin. Kuinka yksilö voisi niihin vaikuttaa. Senni kantaa viimeiset raakut uuteen jokeen. Selviytyäkseen.

Jälleen upeasti kirjoitettu kirja. Se hengittää luontoa joka rivillään. Sen preesenssissä tapahtuva kerronta vie lukijan milloin metsään milloin Helsingin puistoihin, sairaalaan, sotaan, raakkujoelle. Tuntuu kuin itsekin olisi siellä. Kaunis kieli vaatii rauhallista lukemista enkä voi kuvitellakaan, että kuuntelisin kirjan toisen lukemana, siinä ei voi hengittää mukana, pysähtyä ja ajatella. 

Kirjaa olisi tietenkin voinut lyhentää, pyyhkiä pois turhan tuntuista kuvausta tai havaintoja, mutta… Sitten se ei olisi tämä kirja, vaan aivan tavallinen sodan jälkeisen ajan kuvaus niistä vaikeuksista, joita ihmisillä silloin oli. Nyt se on itsellinen tarina nuoren elämästä, ajatuksista, peloista ja tuskasta, mutta myös onnen hetkistä ja ihmissuhteista. Vaikka kirjassa tuntuu tuska ja kuolema konkreettisesti, niin elämä on se, joka vie kerrontaa eteenpäin. Elämä jatkuu, vaikka metsä kaatuu, vaikka raakkujoki tuhotaan, vaikka polio-virus jyllää kuin korona tänä päivänä. Vuosirengas toisensa jälkeen syntyy raakun kuoreen ja ihmisen mieleen. Helmi kasvaa kivun myötä, mutta siitäkin voi luopua. Kirja on täynnä symboliikkaa ja kielikuvia.

Toki täytyy myöntää, että vähempikin olisi riittänyt, mutta kokonaisuushan se ratkaisee ja kun on päässyt kirjan loppuun, voi paitsi huoata helpotuksesta urakan jälkeen, niin myös elää sen tuomassa maailmassa uudestaan ja taas uudestaan.

Kytömäki, Anni: Margarita. Gummerus, 2020. 582 s.

Ankeriaan testamentti

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Aina silloin tällöin löytää kuin sattumalta mielenkiintoisen kirjan. Tuntuu, että tämä aika syöltää vain kauhua ja jännitystä, rikosta ja sen selvittämistä. Niinpä Ankeriaan testamentti on raikas tuulahdus kaiken mainitun vastapainona. Jännitystä tässäkin kirjassa on, on ihmissuhdetta ja on historiaa, on outoja käänteitä ja kuoleman pohdintaa, mutta eri lailla kuin dekkareissa. Mihin ryhmään tämä kirja sitten pitäisi pistää, se lienee yhtä vaikea asia kuin oli aikoinaan ankeriaan sijoittaminen luonnon puuhun. Kannattaa tutustua!’

Kirja on tarinan luonteinen kertomus ehkä maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Antiikin ajoilta saakka ankeras yritettiin sijoittaa eliöpuuhun oikealle paikalle. Vielä 1900-luvulla siitä tiedettiin kovin vähän. Jossain vaiheessa sentään yhdistettiin sen eri muodonmuutokset yhdeksi lajiksi: pajunlehteä muistuttava toukka, sormenvahvuinen lasiankerias, punaruskea mudassa ryömijä ja hopeanankerias. Salaperäinen lisääntyminen pääteltiin tapahtuvan Sargasson merellä Atlantin valtameressä, mutta vasta tanskalaisen Schmidtin vuosikausia kestäneen tutkimuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella, kun sukukypsä ankerias oli löydetty. Vaikka vieläkään ei itse tapahtumaa ole havaittu.

Kirja kertoo kalasta, joka on piinannut tutkijoita sen oudon elämän avautuessa hitaasti pala palata. Mutta se kertoo myös isästä ja pojasta, kalastuksesta, välittämisestä, elämästä ja kuolemasta. Isä ja poika pyydystivät ankeriaita siihen aikaan, kun kala oli vielä yleinen. Nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Kirja kertoo myös tunnetuista tutkijoista, mm. Freudista ja Rachel Carsonista, jotka yrittivät löytää sen salaisuuden. Toisesta tuli lopulta psykoanalyytikko, toisesta luonnon puolestapuhuja Äänetön kevät-kirjansa ansiosta. Varsinkin jälkimmäisen tuotantoon tällä kirjalla on selvät kiinnekohtansa.

Kirja on syntynyt ensin lehtijuttuna ja laajentunut siitä esseeksi ja lopulta kirjaksi, joka voitti August-palkinnon tiedesarjassa Ruotsissa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään varsinainen tietokirja. Siinä on omat puutteensa, toisto, jankkaus ja joskus luvattoman löysä kerronta. Se ei ole myöskään kaunokirjallinen teos yksityiskohtaisten tutkimusselosteiden vuoksi. Vähän ihmetyttää kirjan palkitseminen, mutta lukijalle se on kuitenkin hieno kokemus, kun jättää sen puutteet huomiotta. 

Kirja antaa hyvän kuvan tieteen vaikeudesta. Ei ole helppoa tutkia eläintä, joka saattaa vörnöttää vuosikymmeniä järven pohjassa, muuttua neljään kertaan aivan kuin toiseksi eläimeksi ja jolla ei tunnu olevan sukupuolielimiä ollenkaan. Vasta kun havaittiin kalan ruoansulatuselimistön näivettyvän viimeisessä vaiheessa ja muuntuvan sukupuolielimistöksi, päästiin selvyyteen, että kala tosiaan lisääntyy aivan normaalisti kutemalla, vaikka sitä ei kukaan olekaan nähnyt. 

Ankeriaan salaisuudet eivät varmaankaan ole kaikki vielä nähneet päivänvaloa ja saattaa olla jopa liian myöhäistä yrittää pelastaa tätä eläintä. Luonnon muuttuminen, liikakalastus ja saasteet ovat ajaneet ankeriaan ahtaalle. Jokien patoaminen ja lasiankeriaiden massapyynti tekevät sen elämästä vaikean. Nyt se on rauhoitettu, mutta tapahtuiko se liian myöhään. Voidaanko kalaa enää pelastaa?

Itse muistan nähneeni sen katiskassa 1970-luvulla ja pelastyneeni. Luulin sitä käärmeeksi ja päästin sen nopeasti pakoon. En halunnut olla moisen otuksen kanssa missään tekemisissä. Kuitenkin ankerias on ollut suurta herkkua parhaimmissakin ravintoloissa ja sen vuoksi sitä onkin pyydetty. Kun sillä kerran on näin erikoinen elämä, niin soisi lajin säilyvän hengissä. Toivotaan sen vielä kerran yllättävän tutkijansa. Kirjassa kuitenkin pelätään pahinta. Kertomukset dodon, muuttokyyhkyn ja stellerimerilehmän kohtaloista luovat synkän varjon tämänkin lajin ylle.

Svensson, Patrik: Ankeriaan testamentti, pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi, 2020, suom Maija Kauhanen. 272 s.

Kummallinen mieleni

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Orhan Pamuk on Turkin nykykirjailijoista suurin. Nobelin palkinnon hän sai tuotannostaan vuonna 2006 ja ihan aiheesta. Hänen kirjansa ovat suuria järkäleitä, mutta toisaalta täyttä asiaa. Niissä ei kerrota asioita puhki, vaan lukija saa itsekin ajatella. Sehän tekee kirjasta suuren. Pamuk kertoo tarinansa usein vähäisen ihmisen kautta, niin tässäkin. Lisäksi hän on hyvin tuottelias kirjailija, jolta ilmestyy jatkuvasti uusia mestariteoksia. Tähän pääsin valitettavasti tutustumaan vasta pari vuotta sen suomentamisen jälkeen. Suosittelen.’

Sanotaan, että tämä kirja on rakkaudenosoitus Istanbulille ja sitä se kyllä on. Kirjailija tuntuu rakastavan kotikaupunkiaan yli kaiken, sen historiaa ja sen elämää. Kirjan päähenkilö on Mevlut, aivan tavallinen köyhä mies, jonka pääasiallinen toimeentulo on katukaupustelu siitä alkaen, kun hän tuli kotikylästään kaupunkiin isänsä perässä 1960-luvun lopussa. Kirjan loppuun saakka hän kantaa olallaan korentoa, jossa on jugurttia tai bozaa. Myös jäätelöä ja pilahvia hän myy kärrystään kadulla, usein ilman voittoa. 

Kirja alkaa siitä, kuin Mevlut ryöstää yön pimeydessä kotikylänsä naapurista itselleen vaimon, Rayihan, johon on rakastunut serkkunsa Korkutin häissä ja jolle hän on kirjoittanut rakkauskirjeitä armeijasta usean vuoden ajan. Auringon noustessa hän huomaa erehdyksensä, hän on ryöstäneensä väärän tytön, mutta ei voi enää perua tekoaan. Niin hän elää Rayihan kanssa köyhässä korttelissa aina tämän varhaiseen kuolemaan saakka saaden kaksi tytärtä ja yrittäen saada perhelleen toimeentulon kadulta. Tyttö, jolle kirjeet oli tarkoitettu oli Rayihan nuorempi sisar Samiha, sillä tämän tummat silmät olivat Mevlutin aikoinaan hurmanneet. Avioliiton aikana Mevlut kuitenkin rakastuu vaimoonsa ja toteaa, että on rakastanut vain häntä, ainoastaan häntä, vaikka saakin tämän kuoleman jälkeen kokea muunkinlaista rakkautta. 

Kirjassa tulee esiin paitsi kaupunki, niin myös sukulaisuus. Mevlutin isä muutti kaupunkiin veljensä kanssa. veli menestyi, isä ei. Mevlutin serkut kohosivat arvoasteikossa samalla kun Mevlut vaipui alemmaksi. Korkut nai Rayihan sisaren Vedihan  ja Süleyman havitteli Samihaa, jonka lopulta nappasi Mevlutin nuoruuden ystävä kurdeihin kuuluva Ferhat. Tälle kuitenkin käy huonosti, kun hän sotkeutuu mafian hallitseman kaupungin kiemuroihin.

Kun kaupungissa kuohuu ja rakentaminen käy kuumana, ei yksittäisten ihmisten elämäkään ole aina turvallista tai väritöntä. Suku pitää kuitenkin yhtä, sisarukset Vediha, Rayiha ja Samiha tukevat toisiaan, serkut yrittävät auttaa toinen toistaan, mutta myös juonittelevat. Niinpä lopulta tuntuu ettei kukaan enää tiedä, kuka rakkauskirjeet aikoinaan kirjoitti ja kenelle. Lukija sen tietää, koska se sanotaan jo kirjan alussa, mutta esimerkiksi  Rayiha ei lyhyen elämänsä aikana saa sitä koskaan tietää. Samihalle Mevlut asian kertoo, mutta tämä ei tahdo sitä uskoa. Niinpä kirja pyörii tämän salaisuuden ympärillä ja se säätelee sekä ihmissuhteita että -kohtaloita.

Kaupunki leviää köyhien slummikortteleiden päälle ja vanha aika vähitellen häviää. Kirjan alussa asukkaita oli muutama miljoona, lopussa jo pitkälti toistakymmentä. Lopussa Mevlut muuttaa paremmalle alueelle, mutta ei lopeta bozan myyntiä. Vielä on ihmisiä, jotka huutavat kerroksista ’setää’ nousemaan ylös ja kaatamaan lasiin tummaa juomaa, vielä riittää ihmisiä, jotka arvostavat perinteitä.

Kirjan takaliepeessä sanotaan, että Pamuk on sen lajin kirjailija, joita varten Nobelin-palkinto on keksitty. Olen samaa mieltä. Aivan ensimmäiseltä riviltä alkaen kirja vie mennessään eikä lukijan tarvitse odottaa, koska kirjailija pääsee asiaan tai koska hän saa palaset kohdalleen. Kirja etenee kuin juna kohti loppua ja lukijan ajatuksissa paljon sen toiselle puolelle eikä yhdenkään sivun kohdalla tarvitse pitkästyä, saatika yrittää oikaista ja hypätä yli. Toki voisi ajatella, että tämän tarinan kertomiseen ei näin montaa sivua tarvittaisi, mutta kirjassa ei pääasia mielestäni olekaan tarina vaan elämä. Siinä Pamuk on mestari, hän luo henkilöilleen elämän, oli se sitten pieni tai suuri, onnellinen tai onneton.

Mevlut on vähäpätöisistä vähäisin eikä hän missään vaiheessa nouse toisten yläpuolelle eikä tee sankaritekoja. Hän kulkee Istanbulin hämärillä kaduilla illan pimeydessä ja huutaa haikeasti ’boo-zaaa’. Hän jakaa köyhille pilahvia eikä aina muista pyytää maksua, hän rakastaa vaimoaan, vaikka saikin väärän. Hän kantaa vastuunsa. Yhdessä kohtaa paljastuu kuitenkin se kunnioitus, jota muut häntä kohtaan tuntevat. Kirjan loppupuolella hän toimii klubilla vahtimestarina ja järjestää jalkapallokisoja. Katsomossa aletaan huutaa hänen nimeään ja hän nousee ja kumartaa. Lukija tajuaa, että hän on kunnioitettu henkilö täpötäydellä stadionilla. Mevlut on antisankari, joka omaa kummallisen mielen, mutta joka nousee lukijan mielessä sankariksi, kantaa vastuunsa ja auttaa toisia aina kun vain voi.

Kirja on ylistys Istanbulille, mutta myös pienille vaatimattomille ihmisille, juuri niin kuin vain Pamuk osaa sen kertoa. Kannattaa tutustua eikä pelästyä kirjan paksuutta.

Pamuk, Orhan: Kummallinen mieleni. Tammi, 2017 (2014), suom. Tuula Kojo. 778 s.

Elämän jatkuvuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’