’Parina viime päivänä aurinko on paistanut ja vesi tippunut räystäiltä. Onko jo kevät? Kevättä yleensä odotan uuden keräilykauden alkuna. Harvoin tulee otettua näyte talvella, vaikka se on täysin mahdollista. Eilen liikuin Laukaan koskireiteillä ja keräsin taskuuni muutaman kaarnanpalan suuren rantamännyn rungolta katsoakseni, löytyykö mikroskoopin avulla mitään mielenkiintoista. Kaarnalla oli keltaista murumaista rakennetta. Se osoittautui jäkäläksi ja vielä tutuksi keltaneulajäkäläksi (Chaenotheca chrysocephala). Koska en ollut sitä aikaisemmin löytänyt PH-alueelta, tein siitä näytteen, ensimmäisen tänä vuonna.’

Neulajäkälät ovat hyvin pieniä eliöitä. Yleensä niitä täytyy etsiä hartaudella ja keskittymällä, katselemalla kasvustoja viistosti sivultapäin. Ne elävät yleensä puiden rungoilla ja vanhojen latojen tai aidantolppien pinnalla. Usein varsinainen jäkälä eli sen sekovarsi on uponnut alustaansa eikä sitä siis näy ollenkaan. Onneksi neulajäkälät tekevät runsaasti pesäkkeitä, jotka kohoavat alustastaan huikeat puolesta kahteen millimetriä. Siksi on syytä katsoa niitä vinosti, suoraan katsottuna ne häviävät taustaansa. Näiden jäkälien määrittäminen onkin sitten toinen vaikea juttu ja vaatii yleensä mikroskooppia tai peräti kemiallisia reagensseja. Määrityskirjallisuus on ainakin minulle ollut hakusalla. Paras tähän asti löytämäni on aikoinaan ilmestynyt pohjoismainen kirja: Ahti, T. et al. 1999: Nordic Lichen Flora Vol. 1. Bohuslän ’5, Uddevalla. (Caliciales). Lisäksi määritys vaatii kokemusta, jota minulla valitettavasti on vielä kovin vähän.

Onneksi keltaneulajäkälä on Suomen 16 lajista helpompia. Sen sekovarsi on keltainen ja röpyliäinen, helposti havaittavissa puun rungolla ja sen pesäkkeet näkyvät myöskin selvinä sekovarren pinnalla jopa paljaalla silmällä vaikka ovatkin vain millin mittaisia. Muista neulajäkälistä yleisiä ovat varjoneulajäkälä (C. furfuracea) ja keloneulajäkälä (C. brunneola), joista edellisen löytää korpien kätköistä tuulenkaatamien kuusten juuripaakuista mattomaisena kasvustona ja jälkimmäisen nimensä mukaan kelottuneiden puiden rungoilta ja vanhojen hirsilatojen seiniltä. Molemmat ovat nytkin nähtävillä, kun katselee tarkasti ympärilleen.

Jotta asia ei olisi liian helppo, neulajäkälät voi sekoittaa hyvin samannäköiseen nuppijäkälien (Calicium) sukuun, joita niitäkin on Suomesta löydetty 13 lajia ja nekin elävät puiden rungoilla. Erot näille suvuille löytyvät itiöistä, niiden väristä ja solujen määrästä. Se onkin sitten sitä mikroskooppityöskentelyä. Sen ei kuitenkaan pidä antaa lannistaa – keräämällä oppii, tutkimalla viisastuu.