Avainsana-arkisto: Finlandia

Niemestä Suomeen

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Kyllähän nämä Finlandia-voittajat on vuosittain luettava, että tietää missä mennään. Juha Hurmeen Niemi on herättänyt keskustelua, niin kuin yleensä muutkin voittajat. On pohdittu sen genreä, sen kaunokirjallisuutta, sen kohderyhmää jne. Näin minäkin pohdin. Hyvä, että löydetään uutta. Vaikka uusi ei aina kaikkia miellytäkään, niin sen lukeminen saattaa avartaa katsantoa ja antaa ajatuksen juurta ja keskustelupohjaa. Itse en kirjaa kovin kehu, mutta sen ei pidä häiritä. Parhaiten pääsee jyvälle lukemalla itse. Tavan mukaan tässä on muutama kommentti Kirjapinostani, joka tällä hetkellä käsittää jo muhkeat 1276 teosta vuosien varrelta.’

Niemi on kirja meistä suomalaisista ja Suomesta siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut suomalaisia eikä Suomea, oli vain niemeläisiä ja Niemi. Kuitenkin tarkoitetaan samaa kansaa ja samaa paikkaa. Hurme kertoo tämän kansan historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1800-luvun alkuun. Hänen mielestään silloin vasta voidaan aluetta ja kansaa alkaa kutsua sen nykyisillä nimillä. Kirjan tyyli on hämmentävä, sillä se vaikuttaa puhtaalta tietokirjalta, tapahtumien ja henkilöiden kuvaukselta. Tämän sekaan kirjoittaja kuitenkin sotkee omia kommenttejaan ja huudahduksiaan, ottaa kantaa menneeseen nykyajan valossa ja painottaa tekstiä omien näkemystensä mukaan. Kirja ei siis ole tietokirja, mutta ei se ole kaunokirjakaan. Mikä se sitten on? Jotenkin voisi sanoa sen olevan pitkälle viety mielipidekirja tai pamfletti.

Kirjan päähenkilö on suomen kieli. Sen kautta tuodaan koko historia esiin ja painopiste on silloin kansanrunoudessa, koska se on ainoana jäänyt varhaisesta kielestä jäljelle. Kaikki muu on tehty ruotsin kielellä ja tekijätkin ovat pitkälti olleet ruotsalaisia, sillä maahan oli osa Ruotsia ja sitä kohdeltiin sen mukaisesti. Kirjassa on paljon henkilöitä, luettelon mukaan yli 400. Mukana on monia, joista tavallinen historia ei mainitse sanaakaan, mutta jotka kirjoittaja nostaa kirjassaan merkittäviksi. Toki mukana ovat tututkin ihmiset ja tapahtumat, tosin heitä ei juurikaan arvosteta, koska he ovat vallankäyttäjiä, kirkonmiehiä tai yleensä miehiä. Jos vain mahdollsita, niin kirjoittaja nostaa esiin naiset ja heidän vaikutuksensa Niemen historiaan.

Kirja päättyy siis suomalaisuuden nousuun, joka alkoi, kun niemeläiset pääsivät Ruotsin ’orjuudesta’ eroon 1800-luvun alussa. Silloin perustettiin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, ensimmäinen kaunokirjallinen kirja kirjoitettiin ja kansanrunous päätyi keräilijöiden kautta kansien väliin. Tosin tässä kirjassa sille ei kovin suurta kunniaa anneta, koska edelliset vuosisadat olivat tuhonneet ja vääristelleet alkuperäistä kulttuuria kristillisellä hapatuksella. Tässä kirjoittajan omat antipatiat pääsevät valloilleen.

Kirjassa olisi ruotimista laajempaankin katsaukseen, mutta en jaksanut paneutua siihen tarpeeksi huolella. Niinpä tässä vain muutama kommentti.

Ensinnäkin tämän kirjan saama Finlandia-palkinto. Kun kirjasta ei voi sanoa onko se tieto- vai kaunokirja, niin sen palkitseminen kaunokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella palkinnolla on arveluttavaa. Itse en näin olisi tehnyt ja ihmettelen Elisabeth Rehnin toimintaa. Tietokirjassa on lähdeviitteet tai ainakin lähdeluettelo perässä, tässä heitellään valtavasti väitteitä, joiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää, koska lähdeluettelo puuttuu. Virheitä on lähinnä kristinuskoa koskevissa kohdissa ja kommenteissa. Jotkin ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta selkeitä virheitäkin löytyy.

Toiseksi kirjoittaja tuo esiin monia historiassa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä, joista ei edes Wikipedian avulla löydy tarpeeksi luotettavaa tietoa. Lisäksi jo edellä mainitsemani kommentit ja kiroilut tekstin keskellä eivät jaksaneet huvittaa, lähinnä närkästyttivät eikä niitä tällaisessa tieto/kaunokirjallisessa tuotteessa olisi tarvittu. Olisin odottanut historiakirjassa näkemysten liikkuvan sillä aikajanalla, jossa kulloinkin ollaan. Jälkiviisaus on viisauksista raadollisin. Sille täytyy nostaa hattua, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen pieniä yksityiskohtia myöten perusteellisesti. Tässä onkin ollut vuosien työ takana.

Sitten huomio kiintyy jo mainitsemaani lennokkaaseen, poukkoilevaan kieleen. Monissa kohdin kirjaa luki kuin historian oppikirjaa ja sitten teksti muuttuikin yhtäkkiä slangiksi tai murteelliseksi ja lukijan mielenkiinto kääntyi ajatukseen, luenko nyt faktaa vai fiktiota. Viime aikoina monesta historian henkilöstä on kirjoitettu elämäkerta fiktiiviseen tyyliin (mm. Runeberg, Kivi, Inha) ja sen on pitkin hampain hyväksynyt. Nyt tätäkin kirjaa lukiessa tuli tunne, voiko tämä olla totta, onko se kirjoittajan ajatusten värittämää, onko se fiktiota. Tietokirjahan ei voi olla tällainen, mutta voiko kaunokirja?

Myös joidenkin ajatussuuntien mollaaminen ja suoranainen haukkuminen ei minusta sovi kaunokirjalliseenkaan tuotteeseen. Näissä lähestyttiin pamflettia. Moitteen kohteena oli yleisimmin kristillinen kirkko, josta kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin pitänee todeta, että virheistään huolimatta kirkko ja sen toiminta ovat osaltaan luotsanneet niin Niemen kuin Suomenkin usealla eri mittarilla todetusti yhdeksi maailman hienoimmista maista.

Kirja oli varsinainen ilottelu sanojen suhteen, vaikkakin annettiin ymmärtää, että keskeinen sanasto on meillä lainattua ja tuontitavaraa. Näin varmaan on muuallakin, mutta valitettavasti sen jatkuva toistaminen antoi kuvan, ettemme ole itse saaneet mitään aikaan, vaan kaikki on muualta tuotettua, lähinnä Ruotsista. Tosiasiahan on, että mekin olemme tänne muualta tulleita ja sekoittuneet eri kansojen kanssa nykyiseksi kansaksi. Samalla tavalla kielikin on sekoitus.

Luettuani juuri ruotsalaisen Karin Bojs:n kirjan Homo europaeus ruotsalaisista ja heidän tutkimisestaan mm. dna-testien avulla, jäin kaipaamaan tätä aspektia tähänkin kirjaan. Monet historialliset käsityksethän ovat Ruotsissa muuttuneet arkeologisten dna-tutkimusten vuoksi, niin varmaan Niemenkin historiassa.

Kirja kannattaa lukea, jos ei parmepaa ole tarjolla. Se pitää sisällään monia mielenkiintoisia tarinoita, joita tavallisessa historiassa ei kerrota, jos ne sitten eivät ole vain kaunokirjallista fiktiivisyyttä.

Hurme, Juha: Niemi. Teos, 2017. 448 s.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

akvarelleja_engelin_kaupungista’Aloitin kirjan lukemisen illalla ennen palkintotilaisuutta ja lopetin sen seuraavana iltana, kun tulos oli julkistettu. Olin kait ajan hermolla. Kannatti olla, sillä pääsin tuoreeltaan arvioimaan, oliko Baba Lybeck onnistunut valinnassaan ja oliko Jukka Viikilä saanut aikaan kirjan, joka kannatti kirjoitta ja palkita tämän vuoden Finlandia-palkinnolla? Molempiin kysymyksiin voin täydestä sydämestä vastata myöntävästi.’

Tähän kirjaan on vaikea liittää mitään genreä, se on sen verran omaperäinen kirjallisuuden alalla. On hienoa, että uskalletaan rikkoa rajoja ja tuottaa muutakin kuin perinteistä proosaa. Kirjan päähenkilö on Carl Ludvig Engel, arkkitehti 1800-luvun alkupuolelta, jonka käden jälki näkyy laajalti Suomessa tänäkin päivänä. Toisaalta kirjan päähenkilönä voisi olla myös Helsinki, josta kirja kertoo Engelin päiväkirjan tai yöpäiväkirjan kautta, niin kuin hän itse kirjoittamistaan kuvaa. Engel loi Helsingin nykyisen ilmeen tulipalon poltettua puukaupungin. Päiväkirja kertoo, kuinka hän lupasi vaimolleen Charlottelle viipyä tässä syrjäisessä ja kylmässä paikassa vain kuusi vuotta. Niin nopeasti kaupunkia ei kuitenkaan rakenneta ja niinpä matkasta tuli elinikäinen.

Päiväkirja kuvaa arkitehdin työtä keisarillisessa suuriruhtinaskunnassa, jossa keisarin tuli hyväksyä rakennuspiirustukset ja rahoitus. Senaattori Johan Albrecht Ehrenström loi Helsingin ruutuasemakaavan ja Engel rakennukset katujen varsille. Suurimpana ja kauneimpana Nikolain kirkon kukkulalle Suurtorin pohjoisreunalle. Sitä ennen olivat valmistuneet jo senaatin rakennus ja Aleksanterin yliopisto torin vastakkaisille puolille.

Kun Engel sai viran intendenttikonttorin johtajana, hän pääsi suunnittelemaan rakennuksia koko suuriruhtinaskuntaan ja sen jäljiltä on engelimäsiä kirkkoja, raatihuoneita, majakoita, postitoimistoja, ympäri Suomen vielä nykyäänkin. Hän vaikutti Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Ahvenanmaalla pieniä maalaispitäjiä unohtamatta. Kirjan kautta valoittuu se suunnaton työ, jonka hän teki, mutta myös hänen yksityiselämänsä Charlotten kanssa kylmässä Helsingissä ja se lämpö, jota hän tunsi sairasta lastaan Emilietä kohtaan. Hän jäi lopulta yksin, mutta hänen työnsä jälki näkyy.

Kerrankin voittajaksi valikoitui todellinen helmi. Engelistä on jäänyt jälkipolville kovin vähän historiatietoja, joten tämäkin Viikilän luoma päiväkirja on pitkälti fiktiivinen. Hienosti kirjailija on asettunut sen ajan saksalaisen arkkitehdin hahmoon ja luonut tälle elämän hänen massiivisten rakennustensa rinnalle. Kirjasta välittyy ymmärtäväinen puoliso, rakastava isä, mutta myös tarmokas ja päättäväinen työntekijä, joka pohtii tekemisiään, niiden oikeutusta ja omaa toimintaansa läheistensä parhaaksi.

Hän suri Emilien englannin taudin eli riisitaudin runtelemia jalkoja, tietämättä, että pohjoisen talvien vähäinen valo ja D-vitamiinin puutos aiheuttivat sairauden. Hän suri Charlottelle antamaansa lupausta, jota ei voinut täyttää. Koskaan he eivät päässeet takaisin rakastamaansa Berliiniin. Upeasti rivien välistä voi löytää sekä kaipauksen Berliiniin että lopulta myös rakkauden Helsinkiin. Harva arkkitehti pääsee kuitenkaan rakentamaan kokonaisen kaupungin.

Runollisuus kirjassa näkyy tarkasti harkituissa lauseissa ja niiden jaksotuksessa. Runous onkin punottu proosan sekaan ja saatu kirjasta näin unenomainen, mystinen mutta myös lumoavan kaunis. Tuskin kirja on mikään kirjakauppiaiden unelma, mutta lukemisesta nauttivalle se on hieno kokemus. Kiitos Jukka Viikilä, kiitos Baba Lybeck.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus, 2016. 213 s.

Intoilija

Julkaistu , kirjoittanut
1

intoilija’Luonto ja valokuvaus, siinä kaksi suosikkiani. Siksi odotin innolla tätä kirjaa. Ehkä minussakin on vähän, hitusen vain, samaa intoilijaa kuin I. K. Inhassa, valokuvauksen pioneerissa. Panu Rajala on kirjoittanut fiktiivisiä elämäkertoja muistakin suurmiehistämme, esim. Mika Waltari, Olavi Paavolainen ja Juhani Aho, joten tämä täydentää sarjaa. Sana fiktiivinen voi kalskahtaa tuomitsevalta, mutta jos tunnetusta henkilöstä tehdään kaunokirjallinen elämäkerta, on se auttamatta pitkälti fiktiivinen. Toista on tietokirja samasta aiheesta, mutta monesti sitä ei jaksa lukea muut kuin asian harrastajat ja kirja jää huomiotta. Hyvä näin, mutta tämä on muistettava kirjaa lukiessaan. Se kannattaa toki tehdä!’

I. K. Inha oli valokuvauksen uranuurtaja Suomessa 1900-luvun vaihteessa, mutta hän oli myös paljon muuta. Panu Rajalan kirjoittama kirja tästä unohdetusta suurmiehestä on siksi paikallaan. Kirjailija kuvaa Inhaa paitsi valokuvaajana, niin myös tutkimusmatkailijana, keksijänä, polkupyörien maahantuojana, kansanrunouden kerääjänä, kirjailijana, kääntäjänä, taiteilijana jne. Kuinka yksi mies onkaan voinut olla niin monessa mukana.

Inha kuului sen ajan suurmiesten joukkoon. Hän oli Sibeliuksen luokkatoveri Hämeenlinnassa, matkasi Järnefeltin kanssa Kolilla, eli taiteilijapiireissä Pariisissa Kulta-ajan taiteilijoiden mm. Edefeltin ja Gallen-Kallelan seurassa. Hän ihaili suuresti ystäviään Juhani Ahoa ja Eino Leinoa ja kosi neljä kertaa Aino Krohnia, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi runoilija-kirjailija Aino Kallaksena. Kerrotaan lisäksi, että hän kulki polkupyörällään silloisen Suomen kaikissa kunnissa kuvaamassa maatamme lasilevyille suurta kirjaansa Suomen maisemia varten. Rajala kertoo siitä innosta, millä Inha, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Into Nyström, tarttui kaikkeen uuteen ja mielenkiintoiseen kehitellen sitä eteenpäin. Niinpä hän tilasi polkupyörän, sen jossa etupyörä on suuri ja takapyörä pienen pieni, ja ajoi sillä pitkiäkin matkoja maamme sen aikaisilla surkeilla teillä. Myöhemmin tavallisennäköisellä pyörällä hän matkasi Keski-Euroopassa asti tutustuen vieraiden maiden oloihin ja lähetti matkakertomuksia Uusi Suometar-lehteen. Hän siis toimi myös lehden toimitajana ja sanomalehtimiehenä, olipa joidenkin perustajanakin.

Yhdessä asiassa Inhaa ei onnistanut, rakkaudessa. Rajala keskittyy tähän aiheeseen ehkä liiaksikin, mutta se tuntui olevan Inhalle kova paikka. Hän kosi koulutoveriaan useasti, mutta sai aina rukkaset, samoin kuin Aino Krohniltakin. Hän kadehti ystäviään, jotka olivat naimisissa ja joilla oli lapsia. Inhalle tärkeää oli kuitenkin hänen suhteensa perheeseen, veljiin ja siskoihin. Pienen Inha Lucinan kuolema kosketti häntä syvästi ja niinpä hän otti taiteilijanimensä siskon nimestä. Veljet pitivät Ihnaa pystyssä vaikeina aikoina, lainasivat rahaa, auttoivat kirjojen kustantamisessa, hoitivat sairasta veljeä, kun tämän elämä romahti ja Inha joutui pitkiksi ajoiksi mielisairaalaan. Kaikesta huolenpidosta huolimatta Ihna kuoli yksinäisenä ja hyljättynä leukemiaan vuonna 1930, 65-vuotiaana.

Olen aina suhtautunut tietyllä varauksella julkisuuden henkilöstä tehtyyn kaunokirjalliseen elämäkertaan. Tämäkään kirja ei tee siinä poikkeusta. Mikä on totta, mikä sepitettä? Rajalaa on syytetty plagioinnista, koska hän on lähes sellaisenaan kopioinut kirjaan pitkiä katkelmia niin Inhan muistiinpanoista ja kirjoista kuin myös hänen aikalaistensa kirjeistä ja päiväkirjoista. Tämänhän pitäisi luoda totuudentuntuista pohjaa tekstille, mutta se onkin saanut syyttäjän sormen pystyyn. Samastahan on syytetty muitakin vastaavan tyylisuunnan edustajia, viimeksi Raija Orasen kohdalla. Tieteellisessä tekstissä lainaus merkitään tarkasti lainausmerkein ja kirjallisuusviitteellä, mutta kaunokirjallisessa tekstissä näin ei tehdä. Olisiko paikallaan? Toisaalta tässä kirjassa monetkin lainaukset sanasta sanaan ovat aika turhia, niitä olisi voinut karsia pois, esimerkiksi pitkiä kuvauksia tutkimusmatkalta Eurooppaan tai Kreikkaan. Itse olisin keskittynyt enemmän Inhaan persoonana ja monipuolisena uurastajana. Sehän on kuitenkin vaikeampaa kuin selostaa matkoja, varsinkin jos ne otetaan suoraan toisen tekstistä.

Intoilija oli Finlandia-ehdikkaana. Sinällään se ei yhtään hävennyt tämänkertaisessa seurassa, olisi voinut jopa voittaa, mutta itse olisin sijoittanut kirjan mieluummin Tieto-Finlandia-kastiin vaikka se fiktiivinen onkin, kun tämä ei ole oikein kaunokirjallinenkaan, vaan vähän sieltä puolivälistä.

Olen aina ihaillut Inhan ottamia kuvia ja ihmetellyt, kuinka hän sen aikaisilla välinelllä on pystynyt ne ottamaan. Kirja ei anna siihen juuri minkäänlaista selitystä ja se on puute. Ehkä siinä olisi ollut sitä tietopuolista kerrontaa paikallaan. Inhan kuvat eivät häpeä tänäkään päivänä, vaikka ne ovat mustavalkoisia ja monet rakeisia. Ne ovat maamme historiaa ja niiden avulla voimme saada siitä paljon paremman kuvan kuin pelkästään kirjojen teksteistä. Kuva on tuhat sanaa, näin ainakin Inhan kohdalla. Kirjaan kannattaa tutustua.

Panu Rajala: Intoilija, fotografin muistikuvat. WSOY, 2015, 419 s.

Sielut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sielut’Jostain syystä viime vuoden Finlandia-ehdokkaat jäivät lukematta ja vasta nyt on ollut aikaa palata niihin. Tuskin kaikkia luenkaan koskaan. Voittaja on aina oma lukunsa, mutta tällä kertaa myös Markku Pääskysen Sielut-kirjaa on syytä kommentoida. Kirjailijalta olen lukenut vain yhden kirjan ennestään, vuonna 2006 ilmestyneen Vihan päivä. Muistan siitä sen, kuinka synkkä ja ahdistava kirja se oli. Siksi tarttuin tähänkin kirjaan epäluuloisena, varsinkin takakannen lukemisen jälkeen. Ehkä ei saisi olla ennakkoluuloja, pitäisi olla avoin kaikille vaikutuksille, mutta kriittisesti kuitenkin. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo yhden keväisen päivän tapahtumat Saimaan rannalla olevasta kaupungista. Maija lähtee kouluun aamulla, mutta ei koskaan saavu perille. Hänen äitinsä Aino tietenkin huolestuu ja aloittaa tytön etsinnän. Isä Kristian haravoi lähialuetta, poliisi julkaisee katoamisilmoituksen, naapurit huolestuvat ja pian etsijöitä on koko kadun mitalta. Aika kuluu, mutta Maijaa vaan ei löydy. Kevätpäivä on kuuma, idästä leviää säteilyä ja Helsingin suunnasta pankkiryöstäjien auto lähestyy kaupunkia. Myös pojat, Taito ja Ilari, viettävät keväistä päivää poikamaisia juttuja tehden. He käyvät uimassa, peuhaavat ullakolla, istuttavat metsää ja etsivät Maijaa.

Päivän aikana kirjan henkilöt kohtaavat toisiaan ja muitakin alueen ihmisiä, kyselevät, juttelevat, epäilevät, ystävystyvät, solmivat suhteita. Traagisesta tapahtumasta huolimatta yhteisö elää elämäänsä toiset tiedostaen tapahtuman toiset autuaan tietämättöminä. Miksi sitten kirjan nimi on Sielut? Pojat katsovat biologian luokan ikkunasta sisään ja näkevät seinällä julisteen, jonka kuvassa on ikään kuin pisara väärinpäin. He päättelevät, että siinä kasvaa sielu, joka lentää sitten ilmojen halki ja asettuu ihmisen sisälle, heidänkin.

Kirjaa oli ensin aika vaikea lukea. Sen dialogi tuntui töksähtelevältä ja kerronta koukeroiselta, mutta kun siihen pääsi sisälle, tuntui, että siinä on juuri oikea poljento tämän tyyppiseen kirjaan. Varsinkin poiken juttelut ja toilailut olivat mehukasta luettavaa. Tulee lapsuus mieleen. Juuri tuollaista asiasta toiseen poukkoiluahan se oli. Pojilla ei päivän mittaan ollut mitään päämäärää, mutta he olivat silti asiassa parhaiten mukana. Aikuiset hätäilivät, surivat jo ennakkoon ja hosuivat joka suuntaan.

Kirjassa on kaksi asiaa, jotka sitovat sen 1980-luvun lopulle: Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja Mikkelin pankkiryöstödraama. Kirjassa ne kuuluvat tarinaan löyhästi. Ehkä siksi ne eivät myöskään ole kohdallaan. Oikeastihan ne eivät sattuneet samaan aikaan. Pankkiryöstäjien auto räjähti elokuussa Mikkelin torilla ja Tshernonyl räjähti huhtikuun lopulla, molemmat kuitenkin vuonna 1986. Jotenkin jäin miettimään, mikä merkitys näillä kahdella tapahtumalla oli kirjan juonen tai sanoman kannalta? Miksi ne oli siihen sijoitettu? Ne kuitenkin jäivät taka-alalle, tarpeettomiksi.

Hienoa kirjassa oli yksityiskohtainen luonnon havainnointi niin Ainon kuin poikienkin taholta. Pikkuvanha Taito nimensä mukaan oli varsin taitava tekemään päätelmiä, niin sieluista kuin Maijan kohtalostakin. Myös Cajanderin Siperiasta tuoman siemenlaatikko herättää heidän huomiotaan. Siksi sen tuominen kertomukseen olisi ehkä voinut olla suurempikin juttu, nyt se jää vain rekvisiitaksi tarinan edetessä eikä siitä ole juonen kulun kannalta mitään merkitystä. Saattoihan olla, että jotain jäi minulta huomaamatta. Kirja pitäisi lukea toiseen kertaan. Loppuratkaisu oli aika lailla järjellinen ja sen jotenkin arvasin jo kirjan puolivälissä. Sinällään tarina oli hyvin kirjoitettu ja piti otteessaan loppuun saakka.

Pääskynen, Markku: Sielut. Tammi 2015. 254 s.

Oneiron

Julkaistu , kirjoittanut
2

Oneiron’Oneiron on syksyn puhutuimpia kirjoja. Joulunaikaan on tapanani paneutua johonkin nautittavaan ja ajatuksia herättävään kirjaan, kun kerran on lupa vain olla ja levätä, niin kuin eläkeläisellä ei muuten olisi. Joka tapauksessa luin tai kahlasin läpi tämän voittajakirjan. Harvoin olen kirjassa hyppinyt sivulta sivulle ja huokaillut. Siksi voivat nämä kommentit kirjasta olla puuttellisia. Näin sen kuitenkin koin, vaikka yritin olla puolueeton ja neutraali.’

Kirja on tämän vuoden Finlandia-voittaja ja se on siksi jollakin tavalla noteerattava. Aikoinaan en pitänyt Laura Lindstedtin esikoiskirjasta Sakset. Siitä jäi muistiinpanojeni mukaan mieleen pettymys, koukeroinen kieli ja tarinan arvattavuus. Tämä kirja ei jättänyt samoja tuntemuksia, muttei kovin positiivisiakaan. Kun kirja alkaa naisten tekemällä joukkoraiskauksella ja muutenkin pitkin matkaa käsittelee naisen intiimejä paikkoja ja seksuaalisuutta, niin koen miehenä kiusaantuneisuutta ja jopa häpeää. En välttämättä halua lukea tuollaista. Vaikka teos luonnehditaan fantasiaksi, niin tuolla alueella se ei sitä mielestäni ainakaan ollut. Kun lisäksi tarina tapahtuu epämääräisessä kuolemanjälkeisessä välitilassa, tulee lukijalle levoton olo, joka ei häviä kirjan loputtuakaan. Uskonnot ovat kautta aikojen yrittäneet selittää tätä, tässä ne sivuutetaan.

Kuolema pursuaa kirjassa joka puolelta samalla, kun kirjan seitsemän naista kuolevat kukin – kahteen kertaan. Yhdessäkin olisi kestämistä. Jokaisen naisen elämä on tarinan arvoinen, tässä keskiöön nousee anorektinen juutalaisnainen, jonka elämää ja toimintaa yksityiskohtaisesti vyörytetään lukijan päälle kuin Wikipediasta noukittuna. Googlasin muuten joitain asioita ja totesin, ettei sellaisia henkilöitä ole elänyt, mutta yhtäläisiä tapahtumia varmaankin riittää.

Kirjan alku oli kaaos. Kuvasiko se sitten kuoleman kaoottisuutta vai kirjailijan vaikeutta päästä alkuun, mutta ensimmäisten kymmenien sivujen aikana olin moneen kertaan jo heittämässä kirjaa nurkkaan. Perfektionistina en sitä tehnyt, vaan kahlasin kirjan loppuun. Kun lukemisen imuun pääsi, alkoi kirjakin tuntua paremmalta, siihen tuli jäntevyyttä ja varsinkin tiedolliset sivut olivat mielenkiintoisia. Draaman kaarta en siihen silti saanut sovitettua, sillä alusta lähtien juoni oli selvä eikä monet koukeroiset sivupolut pystyneet sitä häivyttämään. Lopun kuolemistarinat olivat onneksi keskenään erilaisia.

En siis valitettavasti pitänyt kirjasta. Olen ymmärtänyt lukemistani kirja-arvioista, että tämä kirja on jakanut lukijansa kahteen lokeroon, eikä välttämättä sukupuolen mukaan. Ymmärrän asian. Jos jotain hyvää tästä sanoisi, niin olihan kirja omintakeinen. Vanha ja outo Swedenborgin filosofia, josta Antti Tuurin Alkemistikin kertoo, luo kuolleelle jonkinlaisen välitilan ennen helvettiin tai taivaaseen menoa. Tämä on pohjana tässäkin kirjassa. Erikoista on, että siellä on seitsemän feministiä eri puolilta maailmaa, joista jokainen on joutunut eläessään miehen väkivallan kohteeksi, ja joista kukaan ei usko tuonpuoleiseen eikä Jumalaan. Melko yksipuolinen valikoima, joka ei minusta ole minkäänlainen otos ihmiskunnasta vaan tarkoitushakuinen otanta. Epäilenpä, ettei tällainen asetelma vie aatetta eikä yhtenäisyyttä yhteiskunnassa eteenpäin. Ehkä siinä on samaa kuin väärään paikkaan sijoitetussa palopuheessa, tilannetajun puutetta.

Kirjan nimi ei minulle myöskään auennut. Oneironit ovat antiikin mytologian unenjumalia, Hypnoksen poikia. Tässä tarinassa ei kait ollut kyse unesta tai en ainakaan minä miellä kuolemaa uneksi. Yksi naisista hokee sanaa Oneiron ja siitä päästään uuteen vaiheeseen kerronnassa, mutta ei siinäkään kyse ole unesta. Ehkä koko tarina on unenomainen vuodatus.

Kirjaa kuvataan fantasiaksi kuolemanjälkeisistä sekunneista. Luin juuri äsken ylistetyn amerikkalaisen Jeff Vandermeerin teoksen Hävitys ja katsoin Lucasin Tähtien sodan neljännen osan, joissa myös liikutaan fantasiassa, tyystin erilaisessa. Lindstedtin fantasiasta en pitänyt. Kirja on kokeileva ja vyöryttää lukijan silmille tarinoita, dokumentteja, älyllistä pohdintaa, joka kaikesta rönsyilystään huolimatta pysyy joltisellakin tavalla kasassa. Sakset-kirja löytyi muistiinpanoistani, olipa vain jäänyt unohduksiin eikä se kovin noussut mieleen nytkään lukiessani siitä kirjoittamani esittelyn. Onneksi moni asia unohtuu.

Lindstedt, Laura: Oneiron. Teos, 2015. 440 s.

Pohjolan leijona

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

He eivät tiedä mitä tekevät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

He eivät tiedä..’Vuosi on vaihtunut ja varmaan lukuisissa kodeissa on luettu joululahjana saatua Finlandia-voittajaa. Ahmin itsekin Jussi Valtasen kirjan joulunajan välipäivinä. Ristiriitaisissa tunnelmissa kirjoitin siitä muistiinpanoja. Loistava kieli yhdistettynä pikkutarkkaan asioiden tuntemukseen luo yleensä vertaansa vailla olevan nautinnon. Entä nyt? Yhdellä lukukerralla ei kovin painavaa voi sanoa, kahteen ei nykyajassa ole aikaa. Uutta vyöryy koko ajan päälle. Siinäkö meidän ongelmamme onkin, emme keskity, jotta tietäisimme paremmin mitä teemme. Tässä nämä hajanaiset muistiinpanot, mutta saadakseen kuvan tästä kirjasta, se on jokaisen itse luettava – ja ajatuksella.’

’He eivät tiedä mitä tekevät’ kertoo kirjan pääsanoman. Joe on amerikkalainen neurotieteen professori, jonka tutkimukset pohjaavat eläinkokeisiin. Samuel on eläinaktivisti ja hänen poikansa ensimmäisestä lyhyeksi jääneestä avioliitosta suomalaisen Alinan kanssa. Isä ei ole pitänyt mitään yhteyttä poikaansa ja elää amerikkalaista elämmänsä uuden vaimonsa Mirjamin ja kahden tyttärensä Rebeccan ja Daniellan kanssa Baltimoressa. Samuel matkustaa Amerikkaan ja samaan aikaan Joe joutuu tutkimustensa vuoksi hyökkäyksen kohteeksi, hävitystä ja vihapostia, pahimpana pommipaketti tyttärille. Amerikkalaiseen tapaan suojelu viedään äärimmilleen, syylliseksi leimataan Samuel, joka on toiminnallaan laillisin keinoin kaatanut pörssiyhtiön, jonka toiminta pohjaa eläinkokeisiin. Vihdoin kirjan lopulla isä ja poika kohtaavat välissään ladattu ase. Tapahtumien taustalla jyllää raskas ja laukaisuherkkä turvallisuusorganisaatio. Tietävätkö he mitä tekevät?

Finlandia-voittajaa on vaikea arvostella. Sehän on arvioitu vuoden parhaaksi kirjaksi, ollaan sitten tällaisista palkinnoista mitä mieltä tahansa. Tällä kertaa se on erityisen vaikeaa, sillä kirja on hyvä, ajatuksia herättävä, mutta myös huono, puuduttava ja jankkaava.

On vaikea asettaa tätä kirjaa mihinkään genreen. Tapahtumat sijoittuvat muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen ja takaumat kerrotaan 1990-luvulta alkaen Alinan ja Joen kohtaamisesta. Tarina pyörii pitkälti isäsuhteen ympärillä, mutta onko kirjan tyylilaji fantasia, parodia, ironia, draama vai mikä se on? Kirjailija on paisutellut asioita kohtuuttomuuksiin saakka, käyttänyt liioittelua tyylikeinona ja jännitteen nostattajana jopa niin, ettei lukija lopulta tiedä, voiko hän enää uskoa muuhunkaan tarinassa.

Diktaattori Anne Brunila sanoi kirjan olevan loistava aikalaiskuvaus. Tätä se saattaa olla, mutta… Jos elämä muutaman vuoden kuluttua on tällaista, niin onko se enää elämisen arvoista, vai onko se jo nyt sellaista? Kuvaus suomalaisuudesta, samoin kuvaus amerikkalaisuudesta on varmaankin kärjistävää ja liioiteltua. Itse en näe suomalaista yliopistoa kirjan kuvaamana ankeana paikkana enkä ihannoi amerikkalaista yhteiskuntaa.

Fantasian tunnun kirjassa luo iAm-laite, joka yhdistää aivot suoraan internettiin. Oikeastaan koko tämä jakso on kirjassa turha, se vain sotkee ja sen tuoma sanoma olisi varmaan saatu muutenkin esiin. Koko ajatusrakennelma on liian suuri tähän tarinaan, varsinkin kun se jää pahasti muun kerronnan jalkoihin. Se tarvitsisi kokonaan oman tarinansa, jossa se nostetaan tapahtumien keskiöön. Kirjailija on varmaankin ottanut nimen Raamatusta Mooseksen ja Jumalan kohtaamisesta, jossa Jumala kertoo nimensä olevansa Minä olen (I am). Tämä ajatusrakennelma jää kirjassa pohtimatta. Laite, joka syöttää propagandan suoraan aivokuorelle ja jolla lapsemme aivopestään niin, etteivät he enää tiedä mitä tekevät, luo Orwellin kuvaaman maailman hyvin nopeasti. Sen tajuaa jo tämänkin vähäisen kuvauksen perusteella. Nyt jäi kutkuttava olo siitä, miten tämän asian käy, kun kirjan päätarina päättyy. Pahinta tässä on se, että lukija saattaa pitää koko kirjaa fantasiana, varsinkin kun kerronta on voimakkaasti liioiteltua ja paisutettua.

Kaikesta tästä voisi kuvitella kirjaa huonoksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, mutta se pitää lukea ajatellen, sillä ajatuksia se herättää. Ehkä sen perussanomaan kuuluu, ettei valmiita vastauksia ole eikä kukaan ole yksinoikeudella oikeassa. Jos syytät toista väärinkäytöksistä, et välttämättä ole vapaa niistä itsekään. Kaiken pohjana tulee olla vuorovaikutteinen keskustelu ja yhteydenpito.

Valtanen, Jussi: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi, 2014. 559 s.

Herodes

Julkaistu , kirjoittanut
4

herodes1’Kuukauden kahlasin tätä fyysisestikin painavaa eeposta iltalukemisina, mutta kyllä se kannatti. Kirja piti tiiviisti vankinaan ja vei ajatukset ajanlaskun alkuun, jossa tapahtumista ei ollut puutetta. Meille ovat tuttuja Raamatusta sen ajan ihmiset – Pontius Pilatus, Herodekset, Salome ja Herodias, profeetat Johannes ja Jeesus – tässä kirjassa pääosassa on vain Herodes Antipas ja muut vikisevät perässä. Elävä kerronta vie lukijaa kuin turistimatkalla antiikin saloihin ja lukiessaan voi elää kuin yhtenä sen ajan ihmisenä. Olisiko silloin ollut hallitsija vai orja, pappi vai roomalainen? Kaikilla oli omat huolensa eikä kukaan ollut täysin turvassa ihmisen oikuilta, jumalista puhumattakaan. Kannattaa tutustua.’

Kirjailijan 11. romaani voisi olla hänen pääteoksensa, mutta kun ei tiedä tulevaisuudesta. Tämä on myös kolmas teos kirjailijan tuotannosta, joka pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Voidaan siis sanoa paremman luokan kirjasta ja kirjailijasta. Teos on järkäle kooltaan ja sanomaltaan.

680 sivua vievät lukijan kahden tuhannen vuoden takaisiin vanhoihin aikoihin, juonittelevaan Rooman valtakuntaan. Kirjassa matkataan niin Jerusalemiin, Tiberiakseen kuin Roomaankin. Kirjan minä-kertoja Herodes Antipas on julman ja verisen Herodes Suuren poika ja saa hallittavakseen isän kuoleman jälkeen neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakunnat. Hän elää hallitsijana usean kuoren välissä. Toisaalta ylintä valtaa pitävät jumalat Augustus, Tiberias ja Caligula, joidan hallitusaikaan hänen oma aikansa sijoittuu. Toisaalta Jerusalemin papisto tuomitsee hänen elämäntapansa ja maakuntien vapaudet. Kansa elää kurjuudessa, mutta saa parempia etuja kuin muualla, kuitenkin ruhtinas saa kiusakseen kaksikin profeettaa ja kansan vihat. Eikä Herodesta hellitty mukavilla sukulaisillakaan, kuka tavoittelee hänen valtaansa, kuka hänen omaisuuttaan, kuka mitäkin eikä vähiten oma vaimo, aasinmaidossa kylpevä Herodias.

Kirja alkaa kuin jännityskertomus. Herodeksen pitkäaikaiset uskotut kuolevat yksi toisensa jälkeen myrkkyyn. Naapurimaan kuningas vihoittelee, oma veljenpoika Agrippa juonii Roomassa. Herodes elää vanhuuttaan, muistelee mennyttä ja filosofoi tulevaa. Hänen mieltään painaa niin valveilla kuin unissakin suuri profeetta, jonka kanssa hän on käynyt keskusteluja, mutta jonka hän kohtalon oikusta on joutunut mestauttamaan. Johannes Kastaja saa seuraajan, Jeshuan, joka herättää Herodeksessa vain vähän ajatuksia, mutta joka myös joutuu kuolemaan hänen aikanaan, vaikka ruhtinas ei sitä tahtonutkaan. Lopulta Herodes itsekin joutuu matkaamaan viimeisen kerran Roomaan. Hullu jumala Caligula ei anna armoa, vaan karkoittaa hänet Galliaan kuolemaan.

Kirjaa vertaa tahtomattaankin niin Raamattuun kuin Waltarin kirjoihin noilta ajoilta (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Vertailu ei ole pahasta, mutta täytyy koko ajan muistaa, että tämä on täysin oma kirjansa, jossa on vain historiallisia aineksia tuolta ajalta. Voisi sanoa jopa, että näin luotu Herodes on pitkälti fiktiivinen henkilö. Hänen elämänsä on kuitenkin kirjan keskiössä. Kirja kuvaa paljon valtaa ja sen käyttöä, sen tuomia vaaroja ja ahdistusta. Herodes ei halunnut nuorena valtaa eikä myöskään vastuuta. Hän heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa ruhtinas, jolla nuo molemmat olivat. Käyttäessään valtaa hän yritti olla inhimillinen ja parempi kuin isänsä, mutta ei lopultakaan onnistunut siinä. Aika vaati väkivaltaisia loppuja ja kuritusta.

Herodes muistetaan Johannes Kastajan mestauksesta. Hänellä oli myös osansa Jeesuksen tuomiossa. Kumpaankin hän kirjan mukaan ajautui tahtomattaan, niin kuin moniin muihinkin väkivaltaisiin tekoihin. Oliko hän liian kiltti, johdateltavissa, vai ainosataan mies väärässä paikassa? Kirjailija pistää Herodeksen suuhun monia sellaisia sanontoja ja ajatuksia, joita voisi olla esillä tänä päivänä. Väistämättä tulee tunne, että Herodes ja Jeesus olivat hyvin samanlaisia ja aikaansa edellä.

Kirjana Herodes on taattua Sahlbergia, upea kieleltään, tuore sanonnoiltaan ja looginen kerronnaltaan. Sellaisenaan hienoa mutta kieltämättä raskasta luettavaa. Historiallisia virheitä hän varmaankin on tietoisesti vältellyt, samoin kuin Raamatun esiin tuomia asioita. Jeesus ja Johannes ovat sivurooleissa hänen kerronnassaan eikä heille anneta paljon arvoa. Kerronta vertautuu eittämättä nykyaikaan, eikä paljon tarvitse ajatella, kun huomaa, kuinka samanlaista aika oli silloin kuin nytkin: juonittelua, vallanhimoa, rahan valtaa ja ihmisten riitaisuutta. Nykyään ei päätä katkaista ihan niin herkästi eikä sananvapautta tuhota ristinpuuhun, mutta muut menetelmät eivät ole mihinkään muuttuneet.

Upea kirja vaikeasta aiheesta. Kannatti lukea, vaikka siihen kuukausi menikin.

Sahlberg, Asko: Herodes. WSOY, 2013. 680 s.

Jää

Julkaistu , kirjoittanut
2

jaa-lundberg_ulla-lena-18953224-frnt‘Taidan olla pahasti myöhässä, kun vasta nyt tartun tähän teokseen. Yleensä Finlandia-palkitut tulee luettua aiemmin. En ole ennen lukenut Lundbergilta mitään, joten minulla ei ollut mitään kuvaa hänen tyylistään tai kerronnastaan entuudestaan. Siksi olikin mielenkiintoista tarttua aivan sokkona tekstiin. En myöskään lukenut ennakkoon arviointeja tai blogeja kirjasta. Lähipiiri suositteli teosta kyynelet silmissä, joten jotain osasin odottaa, en kuitenkaan ihan tätä. Edellinen luettu kirja oli Tolkienin Hobitti ja sitä edellinen Rajaniemen Kvanttivaras, joten luulen kontrastia tulleen ihan riittävästi. Joku on sanonut Jäästä, että sen sanoma kiteytyy yksittäisen ihmisen elämään ja sen merkityksen tajuamiseen. Ehkä siinä on kirjan juju.’

Kirja alkaa, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu Luodoille vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa hoitamaan papin virkaa laajassa vain saaria ja luotoja käsittävässä seurakunnassa. Matka perille kirkkosaareen taittuu postiveneessä ennaltanäkijä Posti-Antonin kanssa. Pian saarelaiset saavat tutustua uuteen pappiin: suntio, lukkari, kaupanpitäjä Adele, opettaja ja lääkäri Irina, kukin vuorollaan. Heistä tulee läheisiä. Mona ottaa navetan hoitoonsa ja lypsää lehmät, hoitaa papin ja kodin, toimii kuin kone, joka paikassa, vauhdilla ja täsmällisyydellä, nuoren ihmisen voimalla. Pappi on Monan vastakota. Hän jää auttamaan, juttelemaan, katselmaan. Hän solmii ystävyyssuhteita kaikkien kanssa. Hän kunnioittaa perinteitä, ei asetu saarelaisten riitojen setvijäksi kummallekaan puolelle, ei aja luotaan ketään. Samalla hän valmistautuu pastoraalitutkintoonsa, joka kuitenkin on epäonnistua osittain samoista syystä. Hän ei osaa sanoa ei, eikä kieltää apuaan, ei keneltäkään.

Alun seesteinen kerronta tiivistyy loppua kohti ja jo hyvin varhain lukija tajuaa, ettei tämä voi päättyä hyvin. Ei kaikki voi olla näin onnellista, elämää kuin paratiisissa. Kuitenkin loppu oli yllättävän vaikea, vaikea hyväksyä ja vaikea ymmärtää. Voisi tietenkin sanoa kliseisesti, että elämä on sellaista, mutta se ei riitä selittämään, ehkä kohtalonuskoisia. Lukija ja ajatteleva ihminen haluaisi jotain muuta, enemmän.

Finlandia-voittaja lienee palkintonsa ansainnut. Tällä teoksella on oma lukijakuntansa, mutta ehkä minä en välttämättä kuulu juuri siihen kategoriaan. Teksti tuli hyvin lähelle tyylinsä vuoksi: usein vajaat lauseet, preesens-muoto ja ajatusvirta. Ne saavat lukijan ahmimaan eteenpäin, lukemaan ohi tapahtumien, pelkäämään ja ajattelemaan pitkälle tulevaan. Kaikki nämä ovat hyviä asioita, hyvän lukuromaanin tunnusmerkkejä. Ehkä kirjan mustavalkoisuus, kuin syksyinen maisema, antaa liian kliseisen tunnun. Henkilöt ovat ääritapauksia, tapahtumien kulku täynnä tunnetta, vaikka se onkin kätkettynä. Kieli on hyvin rikasta, oivaltavaa ja toisaalta korutonta kerrontaa. Kirjassa on suuren draaman kaari, joka etenee hitaasti kohoten dramaattiseen lopun laskuun, jopa liiankin hitaasti. Lukija jää pohtimaan jatkoa elämälle, jota on Luodoilla eletty kolmen vuoden ajan. Sille ei voi mitään, että tunteisiin tämä kirja vetoaa ja saa tipan nousemaan silmään aivan kuin itsestään, huomaamatta itkee, vaikka ei oikeastaan tiedä, mille itkee. Vasta myöhemmin luin, että kirjalla on omaelämäkerrallinen pohja.

Ihmiselle annataan onnea vain osansa verran, loppu on jotain aivan muuta. Kirjaa voisi pitää uskonnollisena julistuksena, onhan päähenkilönä pappi, tosin ajankohtaan sodanjälkeiseen maailmaan nähden harvinaisen ymmärtäväinen pappi. Toisaalta kirja on jotain aivan muuta, elämää, kohtaloita, selviytymistä. Pappi jakaa lohtua jokaiselle tarvitsijalle. Pastorska on se Martta, joka näkee elämän raadollisemman puolen ja kovettaa itsensä kestämään sen.

Upea asetelma, upea kerronta.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Suom. Leena Vallisaari. Teos ja Schildts&Söderströms 2012. 366 s.

Nälkävuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


image.php’EU-politiikassa pohditaan maatalouden tukikysymyksiä, luonnonsuojelupolitiikassa lähiruoan ympäristövaikutuksia. Yksiin ne eivät käy. Jos tuki vähenee, siirtyy ruoan kasvatus ja valmistuskin kauemmaksi, näin maalaisjärjellä ajateltuna. Onneksi vielä jaksan kasvattaa ainakin puutarhatuotteet itse, voin saada lähiruokaa ilman tukiaisia. Aki Ollikaisen kirja Nälkävuosi kuvaa aikaa, jolloin tällaisia asioita ei pohdittu, pääasiana oli saada leipää pöytään, edes pettuleipää. Sitä aikaa ei soisi minkään kansan kokevan, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Kuitenkin yli puolet maapallon väestöstä näkee jossain vaiheessa elämäänsä nälkää ja aliravitsemus on ongelmana useissa osissa maapalloa. Finlandia-ehdokas käsittelee vaikeaa aikaa maamme historiassa.

Kirja kertoo yhden perheen tarinan 1800-luvun lopulta suurien nälkävuosien ajalta. Nelihenkinen perhe joutuu lähtemään kotoaan etsimään ruokaa. Isä jää pirttiin. Matkalla he kohtaavat ihmisiä, jotka auttavat siitä vähästä, mitä heillä on, heillä on onnea. He eivät ole yksin. Matleena-tytär jää latoon muiden vainajien kanssa odottamaan kevättä ja hautaamista, Marja-äiti kuolee tielle. Vain Juho-poika säilyy. Hänet nappaa ohikulkija, ottaa omakseen, kun ei voi siihenkään jättää.

Köyhän perheen tarinan rinnalla kulkee hyväosaisten tarina: lääkäri, joka menehtyy kulkutautiin, Teo, joka pelastaa pojan, Lars, joka ottaa hänet Helsingissä kotiinsa. Niin ja senaattori, hänkin on mukana, omine huolineen Venäjän puristuksessa.

Tämä on kirjana pienimuotoinen tarina, yksi niistä monista, joka olisi voinut mennä toisinkin, tulla kerrotuksi tai ei. Ollikainen sai kirjastaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon vuoden esikoiskirjana ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Molemmat ovat tänä päivänä hienoja suorituksia. Kirjan lukeneena voi sanoa, ettei syyttä. Kirja on erilainen kuin tavalliset kurjuuden kuvaukset. Se lähtee sisältäpäin ja sen sanoma on pelkitetty pieniin yksityiskohtiin, jotka kertovat kerrottua enemmän. Kirjan kuvat ovat kauniit, tarina ei. Lumi ja pakkanen nousevat keskiöön, ne ovat luonnonilmiöitä, jotka vain ovat, ei niitä voi syyttää, ne ovat olosuhteita. Ne kuitenkin hävittävät heikon ihmisen. Kuolema on vastustaja, jota ei voi voittaa, eikä sen kanssa voi neuvotella. Voisi sanoa, että kirjan kohdalla kohtalolla on voimakkaasti sormensa pelissä. Ehkä niin on aina. Kuka pelastuu, kuka jää matkalle. Äiti ei voinut siihen vaikuttaa, isä vielä vähemmän. Pieni Matleena jäi latoon, ei hänkään sinne olisi jäänyt, jos tapahtumat olisivat menneet toisin. Juhon kohdalla kohtalo järjesti toisin ja rikkaan sydän pehmeni, poika jäi taloon, vaikka toisinkin olisi voinut käydä ja monen kohdalla kävikin. Kohtaloa on helppo syyttää, hakea siitä selitystä, kun ei ymmärrä. Nälkä oli kaikilla, katovuodet kohtelivat kaltoin koko kansaa, mutta siitä huolimatta rikkailla oli paremmat mahdollisuudet selvitä.

Pienimuotoinen helmi, joka jää mieleen karuudessaan, kauneudessaan pitkäksi aikaa.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. 141 s.