Tangopojat

tangopojat’Kirjavuoden yksi kiinnekohta on uusi Tuuri. Tuottelias kirjailija ei ole pettänyt tänäkään vuonna. Hän palaa äitinsä tarinaan, josta ilmestyi muutamia vuosia sitten useampiakin historiallisia romaaneita. Nyt eletään 1960-lukua ja suomalaisia muuttaa työn perässä Ruotsiin. Sillä heistä suuri osa on edelleen, ruotsalaistuneina, edelleen työssä tai paremminkin eläkkeellä. Osa on palannut kotimaahansa, haikeina, paratiisia etsien. Onko se siellä vai onko se täällä – aavan meren tuolla puolen?’

Sauli etsii itseään, elämäänsä ja Elinaa ensin Kauhavalla ja Pohjanmaalla, lopulta Ruotsissa. Hän soittaa haitaria Kamppilan Hurma-orkesterissa Pohjanmaan lavoilla ja toimii samalla apumiehenä Huhtalan puutavarakuljetuksissa. Kun Elina lähtee ruotsalaisen mukaan Tukholmaan, saa Sauli tarpeekseen ja lähtee perään. Nuorten välit ovat rikki ja niitä on paikattava. Volvon tehtailta löytyy työpaikka kokoomalinjalta kampiakselin hiojana ja Göteborgista Liikalan Tangopojat-tanssiorkesterissa on hanuristille paikka vapaana, mutta Elina on edelleen kateissa.

Elämä vuorotyössä ei ole helpoa vieraassa maassa, sen huomaa moni suomalainen ja niinpä he lyöttäytyvät yhteen ja perustvat Suomi-Seuroja tehdaspaikkakunnille. Näissä he tapaavat toisiaan ja usein yhteydenpitoon liittyy tanssi, juopottelu ja suunsoitto. Sauli ei näihin osallistu, sillä hänen on perustettava perhe ja saatava elämänsä sitä kautta järjestykseen.

Kirja on taattua Tuuria. Liki 30 Tuurin kirjaa lukeneena, alkaa tuntua, että kerronta polkee paikallaan, tunnelma on sama, passiivinen tekeminen alkaa tuntua teennäiseltä ja huumori ei enää tunnu tuoreelta. Kuitenkin kirja on lukemisen arvoinen, ehkä enimmin ajankuvauksena siirtolaisuuden vuoksi. Suomesta siirtyi 1960-luvulla Ruotsin tehtaille töihin satoja tuhansia nuoria ihmisiä, kun täällä ei ollut töitä tarjolla kaikille. He olivat sota-ajan lapsia, ns. suuria ikäluokkia. Näin Suomi menetti parasta työntekijäainesta naapurimaahan, joka otti heidät suopeasti vastaan ja pisti töihin, joita ruotsalaiset eivät halunneet tehdä. Voisi verrata nykyaikaan, kun pakolaisia vyöryy yli rajojen, mutta tilanne on tyystin toinen. Elintasoa lähdettiin kyllä kohentamaan ja kesällä palattiin näyttämään Volvoa sukulaisille, mutta Ruotsissa ei eletty sosiaaliturvan varassa. Siellä oli töitä ja työstä maksettiin palkkaa, jonka turvin pakolaissiirtolainen saattoi elää ilman yhteiskunnan avustusta. Tuurin kuvauksesta rivien välistä löytää juuri nämä kuviot. Hän osaa kaivaa esiin ne kipukohdat, jotka varmaankin silloin olivat akuutteja.

Kirjailija kuvaa kauniisti Saulin ja Elinan suhdetta, sen särmiä, väärinkäsityksiä, elämää yleensäkin. Elinan tytär Kaija osaltaan toimii erottajana mutta myös yhdistäjänä. Kuvaavaa kerronnalle on Saulin peräänantamattomuus, pohjalaisuus. Hän hakee Elinan itselleen vaikka kaikki olosuhteet ja järkiperäiset syyt ovat sitä vastaan. Tässä kerronnassa Tuuri on onnistunut hyvin. Muut kirjan päähenkilöt jäävät melko pieneen rooliin. Harju soittaa trumpettia ja suutaan. Kamppila on sitkeä järjestelijä, joka yrittää saada mahdottoman mahdolliseksi. Kaitsu, Saulin velipuoli, takkuilee isäpuolen kanssa ja suunnittelee myrkytöntä viljelyä. Yhteistä kaikille nykypäivään verrattuna on yhteys ja huolenpito, ketään ei jätetä, vaan autetaan vaikka väkisin.

Uutta kerronnassa on siirtolaisten seksistiset puheet. Niitä toiki silloin varmaan on ollut, mutta aikaisemmissa kirjoissaan Tuuri ei ole näin avoimesti niitä kertonut. Huumori on piilossa lauseissa ja sen löytää naljailuna ja suunsoittona, jossa esiintyy alapään huumoria enemmänkin. Toisaalta se tapahtuu hyväntahtoisesti vihjailemalla ja kannustamalla. Nykyään sellainen tulkittaisiin helposti ihan eri tavalla.

Mainoksissa mainitaan, että tämä kirja liittyy Tuurin äidin tarinaan. Kiinnekohtia ei kirjasta pääse bongaamaan. Tarinan henkilöt olisivat tällä hetkellä kirjailijan itsensä ikäisiä. Kirjassa päähenkilöinä ovat nuoret eikä siellä juurikaan ole ketään edellisen sukupolven edustajaa. Kuka heistä kukin sitten on?

Antti Tuuri: Tangopojat. Otava, 2016. 317 s.

Siipirikko mies

siipirikko-mies’Kirjastoautolta tarttui käteeni kirja, jonka kansikuva viehätti väreillään ja muodoillaan. Kannen on suunnitellut Jenni Nopponen ja se kertoo, kuinka tärkeää on, että kansi on koukuttava. No, kirjakin oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikka se on ilmestynyt jo viime vuosituhannella Ranskassa. Joskus näitä aarteita löytyy sattumalta, joskus niitä ei löydy etsimälläkään. Klisee on, ettei aikaa ole lukea hyviä kirjoja, ainoastaan parhaita. Ehkä tämä liikkuu siinä välimaastossa. Lukemattakin sen olisi voinut jättää, mutta luettuaan se antoi myös ajattelemisen aihetta. Sehän on yksi hyvän kirjan edellytys.’

Tanios on kirjan päähenkilö, legendaarinen hahmo Libanonin vuoristoseudulla. Hänestä kerrotaan tarinoita kylissä ja maanteillä. Hän on sodan voittaja ja aloittaja, hän on sankari ja petturi. Häneen kiteytyy alueen levottomuus, hänen elämänsä on esikuvana nuorille pojille. Hän syntyy šeikin hallitsemaan kaupunkiin kylän kauneimman naisen Lamian poikana. Šeikki kieltää Tanioksen olevan hänen poikansa, mutta kyläläiset tietävät šeikin tavat. Tanios joutuu pelinappulaksi suureen selkkaukseen, joka runtelee seutua, kun ottomaanit, Egypti ja länsivallat Englanti ja Ranska selvittelevät välejään alueen omistamisesta. Myös šeikin omassa hallinnossa on ristiriitoja niin kyläläisten kuin sen ulkopuolistenkin kesken. Tanios rakastuu väärään tyttöön ja joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen isänsä ampuu partiarkan. Näin hänestä tulee siipirikko mies. Aikanaan hän palaa kotiseudulleen sovittelijana, tuomarina ja selkkauksia välttävänä miehenä, mutta joutuu toteamaan voimansa liian pieniksi asioiden selvittämiseen. Hän katoaa ja samalla syntyy legenda Tanioksen kivestä. Sille ei saa kiivetä tai käy niin kuin Taniokselle.

Tämä kirja on saanut arvostetun Goncourt-palkinnon Ranskassa vuonna 1993. Libanonilaissyntyisen Maaloufin kirjoja on käännetty lukuisille kielille ja häntä on arvostettu kertojana ja merkittävänä yhteiskunnallisena ajattelijana. Tarina on legenda, jolla on totuuspohja, vaikka henkilöt ovatkin fiktiivisiä. Tarinan tapahtumat, varsinkin sen loppupuolella, muistuttavat hätkähdyttävästi nykyaikaa ja Lähi-Idän konfliktien luonnetta. Oikeastaan voitaisiin vetää asioita suoriksi ja sanoa, että tällaisista tapauksista ne ovat juuri syntyneet. Vuoristossa eli silloin ja elää nykyään heimoja, jotka eivät hyväksy muita, eivät halua alistua toisten valtaan, eivät elä sopuisasti. Legenda siipirikosta miestä kuvaa näitä asenteita.

Erikoista kirjassa, joka sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, on se, ettei siinä mainita juutalaisia ja heidän olemassaoloaan ollenkaan. Heidät on jätetty tarinasta pois, vaikka juutalaisten paluumuutto alkoi noihin aikoihin ja se ei käynyt silloinkaan kovin kivuttomasti ilman konflikteja. Legendan aikaan luotiin oikeastaan myös tämän konfliktin siemen. Niihin aikoihn ottomaanivaltakunnan luhistuessa luotiin ranskalaisten ja englantilaisten mandaatti, josta aikanaan YK teki ratkaisunsa israelilaisten ja palestiinalaisten alueen luomiseksi. Onko unohtaminen tarkoituksenmukaista vai vahinkoa.

Kirja on legendanomainen, itämainen ja sadun kaltainen. Sen tapahtumissa on ihmeitä, mysteereitä, kiellettyä rakkautta ja veristä sodankäyntiä, valheita ja petosta, usein liioitellusti. Siinä se samaistuu Tuhannan ja yhden yön tarinoihin.

Kirja on hieman sekava, mutta muuten hyvin ja koukuttavasti kirjoitettu. Koko ajan lukija tietää, että Tanios katoaa, että hänestä tulee legenda ja tajuaa, että loppujen lopuksi hän on pelokas pieni poika, joka ei löydä paikkaansa suuressa maailmassa. Liian pieni ratkaisemaan suurta ongelmaa.

Maalouf, Amin: Siipirikko mies (Le Rocher de Tanios). Gummerus, 2015 (1993), suom. Lotta Toivanen. 345 s.

Kulkurit

kulkurit’Ihmisellä on kummallinen halu hallita ja alistaa lajitovereitaan. Tällaiseen johtopäätökseen tulee, kun lukee kirjan totalitaarisesta valtiosta. Se tekee ihmisistä auttamatta eriarvoisia; on köyhiä paarialuokan kansalaisia ja rikkaita ylimysihmisiä, jotka käyttävät valtaa. Näin on ollut kautta historian. Kiinalainen Yiyun Li tuo tämän asian selkeästi taas kerran esiin. Hän ei saarnaa, ei osoittele epäkohtia tai ihmisoikeuksien puutteita, hän kertoo. Kirja ei ehkä ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se puhuttelee. Tässä muutaman hajamietteitä kirjasta.’

En kovin paljon tunne kiinalaista kirjallisuutta. Harva länsimaissa tunnettu kiinalainen kirjailija asuukaan enää Kiinassa. Kulttuurivallankumous ja valtion pitkään suljettu asema ovat tehneet tehtävänsä. Yiyun Li asuu Kaliforniassa, vaikka ammentaakin kirjansa aiheet lapsuutensa Kiinasta.

Kulkurit on ahdistava kuvaus totalitaarisesta valtiosta, jossa vain puolue on oikeassa ja sen arvosteleminen on hengenvaarallista. Kirja seuraa nuoren naisen teloittamista mielipiteidensä vuoksi ja sitä, miten ympäristö tapahtumaan reagoi. Opettaja Gu menettää tyttärensä vastavallankumouksellisena, tytär menettää vuosikymmenen aikana vankilassa terveytensä, äänihuulensa ja lopuksi ennen teloitusta sisäelimensä. Hänen munuaisiaan tarvitsee parempiosainen puoluejohtaja. Rouva Gu ei saa osoittaa suruaan, ei noudattaa perinnäistapoja, ei puhua kuolleesta tyttärestään.

Radiotoimittaja Kim liikkuu toisinajattelijoiden piireissä, vaikka kuuluukiin eliittiin. Hän osallistuu tyttären maineen palauttamiseen ja kerää julkisesti nimiä vetoomukseen. Hän saa maksaa teostaan. Nuori mies Bashi kaipaa naista ja rakastuu 12-vuotiaaseen vammautuneeseen tyttöön. Hänetkin tuomitaan rikollisena. Kerjäläisiä ei puolueen mukaan ole, mutta Ukko Hua ja rouva Hua ovat sellaisia olleet ja tulevat taas sellaisiksi tapahtumien jälkeen. He näkevät mädännäisyyden ja lähtevät kulkureiksi tielle. Keskeiseksi henkilöksi nousee nuori Tong, lapsi vasta, joka pelosta kertoo kaiken mitä näki, mutta ei sitä mitä teki. Sen hän tekee suojellakseen isäänsä. Loppu on järkyttävä, vain ihminen pystyy tähän.

Viime aikoina olen lukenut useita totalitarismiin liittyvää kirjaa (mm. Echlin: Kadonneet, DemickSuljettu maaAleksitjevits: Tsernobylista nousee rukous, Petrovskaja: Ehkä Esther). Niissä käsitellään historiallisia tapahtumia, mutta ne ovat myös poliittisesti kantaaottavia. Tässä kirjassa ei avoimesti oteta kantaa Kiinan hallintoon kulttuurivallankumouksen jälkeen, mutta rivien välistä lukija ymmärtää kyllä ihmetellä ja hämmästellä. Kun kansa on alistettu vallanpitäjien mielivallan alle, se ei voi tehdä mitään järkevää. Kun väärä sana voi johtaa kymmeneksi vuodeksi vankilaan tai väärät ystävät vievät teloitettavaksi, on tulevaisuus yhdentekevää.

Kirjasta huokuu vihamielisyys, jota hallinto kylvää kansan keskuuteen ja jota kansa käyttää toisiaan vastaan. Vihollisia ilmiannetaan, naapureita urkitaan, vihaa pidetään yllä sanoin ja teoin. Mielipiteenvapautta ei ole, muista vapauksista puhumattakaan ja lisäksi eletään äärettömässä köyhyydessä ja epätasa-arvossa. Eliitillä on etuutensa, jopa köyhien sisäelimiin saakka. He elävät yltäkylläisyydessä, kun kansa näkee nälkää hökkeleissään. Tämä näkyy niin neuvostomaassa kuin Kiinassa ja Kambodsassakin, josta Echlinin kirja kertoo.

Tuntuu käsittämättömältä, kuinka kekseliäs ihminen on sortamaan toista. Jos tämänkin kirjan tarinasta edes murto-osa on totta, niin sekin on liikaa. Oikeuslaitos on mätä, hallinto on mätä, virkakoneisto on korruptoitunut alusta loppuun. Näiden mielipiteiden vuoksi itse olisin vankilassa ja minut kidutuksen ja kaikkinaisen väkivallan jälkeen lopulta tuomittaisiin kansanjuhlassa ammuttavaksi vastavallankumouksellisena.

Kirja sijoittuu 1970-luvun lopulle, mutta uutisista saamme kuulla, että edelleen maailmassa on vastaavanlaisia valtioita eikä niiden toimista tiedetä kovinkaan paljon, esim. Pohjois-Korea. Kun uutisista katselee riemuitsevaa ja yhteen ääneen kannatustaan karjuvaa massaa, ei voi kuin ihmetellä. Missä on totuus, missä on inhimillisyys, missä ovat ihmisarvot. Lin kirja on hyvin kirjoitettu, mutta rankka lukukokemus.

Li, Yiyun: Kulkurit. Tammi, 2013 (2009), suom. Seppo Loponen. 431 s.

Mitä miehen pitää

mitä_miehen’Viime aikoina on paljon puhuttu miehen asemasta perheessä ja yhteiskunnassa. Tämä kirja ei puutu siihen, mutta se valottaa miehen velvollisuudentuntoa ja sinnikkyyttä jopa jääräpäisyyttä, jotta päästään tavoitteisiin. Siinä kohden kirjasta voisi olla tämän päivän ihmisillekin mallia. Ehkä poliittinen puurtaminen osoittaa samaa sinnikkyyttä kuin mitä Kunto-pojalla oli tässä kirjassa. Mielenkiintoinen teos.’

En ole lukenut Jarmo Ihalaisen esikoisteosta (Perheestä ja alastomana juoksemisesta), joka sai tunnustusta HS:n kirjallisuuspalkintofinaalissa vuonna 2012. Niinpä en osaa verrata teoksia toisiinsa. Esitteen mukaan esikoisteoksen keskiössä olivat naiset, nyt tässä ovat miehet. Mitä miehen pitää tehdä – saavuttaakseen hyvän elämän, kestävän parisuhteen, kunnioituksen yhteiskunnassa, ollakseen hyvä isä, kunnon työntekijä, parempi ihminen? Tähän problematiikkaan Ihalainen iskee kertomuksensa kahden sukupolven miehistä. Isoisä Kelpo elää huutolaisena 1900-luvun alun maaseudulla ja tyttärenpoika Mika yrittää selviytyä 2010-luvun Helsingissä. Vuoroluvuin miehet lähestyvät toisiaan ja tekevät, mitä miehen pitää tehdä.

Kelpo on äidin hylkäämä huutolaispoika, joka joutuu kiertämään talosta taloon orjana. Hän tekee miesten töitä kymmenvuotiaasta alkaen aamupimeältä iltapimeään palkatta, lähes ruoatta, rikkinäisissä vaatteissa, ilman koulua tai muuta kasvatusta kuin isännän nyrkki. Sieltä hän nousee arvostetuksi muurariksi, perustaa perheen, saa lapsia ja rakentaa talon, on itsellinen, ei huutolainen enää. Mika menettää vaimonsa eron kautta, saa lapset vuoroviikonloppuisin luokseen, yrittää deittipalstojen kautta saada seuraa. Työkseen hän toimii luokanopettajana. Elämä vie häntäkin, tuntuu kuin hänkin olisi huutolainen, jota toiset komentavat, mutta hänkin tekee sen, mitä omasta mielestään miehen pitäisi tehdä.

Ihalainen kirjoittaa sujuvasti käyttäen paljon vastakkaisuuksia: pitää tehdä tai sitten ei pidä tehdä. Joissain kohdin ne tuntuivat jo kikkailulta ja liiottelulta, mutta tyyli on se ja se kantaa kirjan loppuun saakka. Toisaalta siitä tulee vähän saarnaajamainen tuntu: Haluan haluta enemmän, ja vähemmän. Haluan huutaa ja olla hiljaa. Nukkua liikaa ja herätä aikaisin. Juosta kauas ja kävellä lähelle… Sinänsä mielekästä problematiikkaa, kirjailija tosin jättää pohdinnan lukijalle.

Kun kirja käsittelee miehen tekemisiä, seuloo se väkisinkin myös naisen elämää. Johtuvatko miehen tekemiset naisen elämästä? Sopivatko kemiat yhteen, vai tuleeko ristiriitoja? Kelpoa eivät naiset määräilleet, hän oli yhteiskunnan ja isäntien jyrän alla. Mika liikkuu väljemmillä vesillä kalastaen, niin kuin kirjailija hienosti allegorisoi, mutta hänen elämäänsä määräävat yhteiskunnan lisäksi myös naiset. Exvaimo on kuvattu lähes vastuuttomaksi oman edun tavoittelijaksi, jonka määräysvallan alle Mika joutuu alistumaan aivan kuin Kelpo aikoinaan. Deittituttavat ovat kliseisiä otoksia palstojen tarjonnasta. Kun hyvä löytyy, olosuhteet korjaavat sadon. Mikaa käy enemmän sääliksi kuin Kelpoa. Kelpo nousi omalla työllään, sai lopulta sen, mitä halusi: talon ja haluamansa naisen. Mika tuntuu työstä ja sen tekemisestä huolimatta saavan yhä vähemmän ja ajautuvan yhä yksinäisempään suuntaan.

Kuinka paljon näitä kahta miestä voi yleistää? Kelpo eli maailmassa, jossa pääsi eteenpäin vain tekemällä työtä ja luottamalla itseensä. Sellaisia miehiä kirjallisuus on väärällään Koskelan Jussista alkaen. Mikakin tietää tämän, mutta sätkii ihan eri suuntaan kuin kala verkossa. Hän ei löydä paikkaansa eikä pääse kohoamaan kovasta yrityksestä huolimatta. Sellaisiakin miehiä on, eikä niitä tarvitse hakea pelkästään kirjallisuudesta. Mikä yhteiskunnan on näin muuttanut?

Ihalainen, Jarmo: Mitä miehen pitää. Atena, 2016. 254 s.

Ehkä Esther

ehkä_esther’Sota ja sen jälkeinen aika on luonut suuren joukon kertomuksia ja dokumentteja, joilla yritetään selittää ihmisen toimia. Juutalaisten joukkomurha toisen maailmansodan aikoihin on nostanut aina uudelleen esiin kirjoittajia, jotka haluavat saada selvyyden totuudesta. Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther on yksi näistä. Se on saanut sekä tunnustusta että pohdintaa osakseen. Koska kirjailija ei itse ole osallinen tapahtumissa, hän on etsinyt ja taas etsinyt asioiden totuutta oman sukunsa kautta. Tällaisena kirja on oikeutettu ja lukemisen arvoinen.’

Kirjalla on hyvät lähtökohdat. Kirjailija on itse juutalainen ja hänen sukulaisia on kuollut holokaustissa. Hän on ollut neuvostokansalainen ja hänellä on sekä tutkijan että kirjailijan ote aiheeseensa. Kirja kertoo hänen sukunsa tarinaa 1900-luvulta. Venäläiseen tyyliin kirjassa on valtava määrä henkilöitä, joilla ei aina ole sama nimi kaikissa kohtauksissa eikä siksi sukulaisuudet asetu kohdalleen. On isoisää ja baabuskaa, enoa ja setää, sukulaisia pitkänkin matkan takaa sekä omilla että lempinimillä. Tämähän on usein ongelmana muillakin venäläisillä kertojilla. Lukijalta vaatii sinnikkyyttä pysyä perässä, mutta toisaalta hyvässä tarinassa sillä ei ole väliä.

Tarina on surullinen, sen arvaa luettuaan takaliepeen. Suuri osa sukulaisista joutuu kärsimään tai jopa tuhoutumaan sotajoukkojen vyöryessä asuinalueiden yli. Kirjailijan suku on peräisin Keski-Euroopasta Itävallan ja Puolan alueelta, mutta osa siirtyy jo ennen sotaa Venäjälle nykyisen Ukrainan alueelle, Kiovaan, kirjailijan kotikaupunkiin. Hän on lapsuudessaan harras neuvostokansalainen, suhtautuu silloiseen järjestelmään ymmärtäen ja arvostaen, mutta siirtyy kuitenkin ensin Puolaan ja sitten Saksaan tutkimaan sukuaan, vihollisten maaperälle. Etsiminen on tärkeää. Traagista on, että kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi, vaikka kirjailijan äidinkieli onkin venäjä. Ihmisen halu tietää on loppumaton.

Nykymenetelmillä Googlen ja Facebookin avulla hän etsiytyy oikeille tapahtumapaikoille kyselemään ja tutkimaan. Paljon todisteita löytyy, paljon jää löytymättä. Tässäkin kirjassa käy selväksi myös paikallisen väestön osuus. Kirjailija oikeutetusti kysyy, eikä kukaan nähnyt, kukaan tehnyt mitään. Saksa organisoi hävityksen, paikalliset pistivät sen toimeen. Siksi tuntuu aina vain kummallisemmalta, että vain Saksa ja saksalaiset syyllistetään kansanmurhaan. Niin Puolassa kuin Ukrainassakin osallisia olivat muutkin. Tämä tiedetään myös muista Saksan valloittamista kansoista. Tästä on aivan tuorettakin tutkimusta Timothy Snyderin kirjassa Musta maa (Siltala, 2016).

Esther esiintyy kirjassa muutamassa kohtaa. Hänen nimeään ei varmuudella tiedetä eikä myöskään sitä mitä hänelle tapahtui. Ehkä hän sai surmansa puhdistuksissa, mutta miten? Sen kirjailija kertoo traagisesti, surullisesti, ja kertomus nousee kirjan keskiöön. Samanlaisia tapauksia on varmaan paljon, Esthereitä kuoli puhdistuksissa miljoonia. Tässä yksi nousee edustamaan monia.

Luin kirjan varmaankin huolimattomasti ja siksi siitä jäi sekava, hieman chagallmainen kuva. Tapahtumat vyöryivät päälle, ne leijuivat tahdottomasti ilmassa, muutamassa kohdassa kirjailija itsekin kertoo tällaisesta kokemuksesta. Sodanaikainen kaaos kuvautuu hyvin tapahtumien epävarmuuden kautta. Onneksi kuitenkin sitkeä kansa kesti ja jäljelle jäi henkilöitä, jotka ovat valmiit edelleen kertomaan oman tarinansa ja sukunsa tarinan. Sellaisenaan kirja on arvokas dokumentti, osin fiktiivisyydestään huolimatta, nykyajalle ja nykyihmisille. Meillä asiat ovat hyvin, kun niitä vertaa tuohon aikaan, nyt ei pitäisi olla tarvetta valittamiseen. Sitähän kuitenkin tuntuu kaikkina aikoina olevan, ihminen ei opi historiasta.

Pakolaiset vyöryvät yli rajojen paikoista, jotka elävät samanlaista aikaa kuin Eurooppa Saksan miehityksen tapahtuessa. Miten otamme asian vastaan? Menemmekö mukaan kuin puolalaiset, kuin liettualaiset, menemmekö mukaan kuin ne harvat, jotka kätkivät juutalaisia, rommaneja, vammaisia ja säikkyjä, yrittääkseen pelastaa edes yhden Estherin.

Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther. Tammi 2015, suom. Ilona Nykyri. 277 s.

Ikuisuusvuonon profeetat

Ikuisuusvuonon profeetat’Rasismi kuohuttaa nykypäivänä. Ennen siitä ei edes puhuttu, koska se oli kytketty yhteiskuntaan sisälle. Olen luullut, ettei Pohjoismailla ole ollut siirtomaavallan kanssa mitään tekemistä, mutta olen erehtynyt. Kim Leinen kirja sijoittuu Grönlantiin, joka oli Tanskan siirtomaa, tai on edelleen, vaikka sillä itsehallinto onkin. Jos mustia pidettiin eläiminä Afrikassa, intiaania Amerikassa, niin myös tanskalaiset pitivät inuiitteja villeinä, alkukantaisina, sivistymättöminä, eläiminä. Samat lait eivät koskeneet heitä ja alkuperäisiä asukkaita ja kun profeetat pitivät vuononperukassa maata omanaan, tanskalaiset hävittivät heidät ruutiasein tappamalla. Muutamat viime aikoina lukemani kirjat (Joseph Conrad: Pimeyden sydän, Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat, Sven Lindquist: Tappakaa ne saatanat) ovat vastenmielistä historiaa.’

Kirjan päähenkilö on Morten Falck, norjalainen pappi. Kirjan alussa hän lähtee pienestä norjalaisesta kylästä opiskelemaan papiksi pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Eletään vuotta 1872. Itse hän olisi halunnut lääkäriksi, mutta koulunpitäjä isä tahtoi näin. Kuitenkin Morten käy myös lääketieteen luennoilla ja kantaa kalmoja tutkimukseen kaupungin kanavista. Elämää hän oppii ymmärtämään kulkemalla sivukaduilla, kapakoissa ja porttiholveissa. Majapaikkansa isännän kauniit tyttäretkin kiinnostavat ja pian hän huomaa olevansa kihloissa Abelonen kanssa. Levottomuus kalvaa nuorta miestä ja kihlaus purkautuu traagisesti hänen valmistuttuaan ja lähdettyä lähetystyöhön Tanskan siirtomaahan Grönlantiin. Täällä maailmojen vastakkaisuus ja pahuus iskevät vasten kasvoja. Kristityt tanskalaiset ovat kuin villipetoja ’villien’ alkuasukkaiden kimpussa. Uskoa siinä ei ole, enemmänkin hyväksikäyttöä ja raakuutta. Tätä Morten ei ymmärrä. Hän tutustuu eskimoihin, heidän outoihin tapoihinsa, rakastuu ja elää heidän kanssaan. Mutta sitä ei hänelle suotaisi. Hänen on pappina mentävä vuonon pohjukkaan vangitsemaan väärät profeetat, vaikka hän näkee siellä oikeaa kristillisyyttä, toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä toisin kuin tanskalaisten keskuudessa. Yhteentörmäys on väistämätön. Morten painuu pohjille ihmisyydessään, nousee ja eroaa papin työstään. Palattuaan kotiin hän ei vieläkään saa rauhaa, vaan matkustaa tapaamaan tuttujaan Kööpenhaminaan. Lopulta hänen paikkansa ei ole sielläkään. Rauha löytyy aivan muualta.

Tiiliskivikirja olisi tarvinnut siivoamisen. Tarina on kertomisen arvoinen, mutta sivurönsyt eivät. Niistä olisi voinut kehitellä omat kertomuksensa. Kuitenkin ne liittyvät tiiviisti päätarinaan ja selventävät sitä ja Morten Falckin elämää. Kirja on täynnä hajuja, kuottavia näkyjä, irstailua, siivottomuutta ja kuitenkin se kaikki liittyy elämään tänäkin päivänä, sitä ei vain kerrota näin suoraan. Ulostaminen, virtsakylvyt, turhien tappaminen, väkisinmakaamiset, sikiönlähdettämiset, hermoheikkous jne. kaikki ne ovat olleet olemassa silloin ja nytkin. Eskimoiden alastomuus ja hurmos eivät olleet mitään tanskalaisten alistamiseen ja väkisinmakaamiseen verrattuna. Lähetyssihteeri Oxbøl siitti eskimoille lapsia liukuhihnalta ja Mortenia vastaan kävelee yhtenään vaaleita pisamaisia olentoja kahdessakin sukupolvessa. Tällainen on myös leski, hänen rakastettunsa, joka ei jätä Mortenia rauhaan kuoltuaankaan.

Kirjan kieli on vaihtelevaa, joustavaa ja mukaansatempaavaa. Se muuntuu sen mukaan, miten tiiviistä tunnelmasta on kyse. Silloin lause lyhenee, rikkoutuu, muuttuu kuin elokuvakäsikirjoitukseksi tai näytelmän tapahtumaviitteiksi. Siinä on hyvä edetä. Toisaalta kirjoilija sortuu hitaammissa kohdin selittelemään ja kuvaamaan loputtomasti yksityiskohtia, kuten Kööpenhaminan palossa aivan kirjan lopussa. Enemmän olisi voinut kuvata eskimoiden elämää ja tapoja, profeettojen hurmosta ja yhteistalon elämää. Se varmaankin on liian vaikeaa, koska nytkin kirjailija lopussa kertoo tarinan olevan täysin fiktiivisen, vaikka mukana on toki tutkittua tietoa ja todellisiakin henkilöitä.

Lukemisen arvoinen, sitä tämä kirja tietenkin on, vaikka se ei ehkä ole ihan sitä, mitä minä kirjalta odotan. Sitä vain jäi ihmettelemään, kuinka paljon ihminen kestää ja kuinka säälimätön ja itsekäs kristittynä itseään pitävä ihminen voi olla. Tästä oivina esimerkkeinä ovat kirjassa siirtokunnan kauppias ja lähetyssihteeri, joista jälkimmäistä eskimot kuvaavasti nimittivät Luciferiksi.

Leine, Kim: Ikuisuusvuonon profeetat. Tammi, 2014, suom. Katriina Huttunen. 631 s.

Hauskanlainen katuperspektiivi

hauskanlainen

’Olen asunut Jyväskylässä kohta viisikymmentä vuotta. Kaupungin kadut ja rakennukset ovat tulleet tutuiksi. Koska vapaa-ajan vietän muualla, ihmiset ovat jääneet vieraammiksi. Jussi Jäppisen kirja oli iloinen tuulahdus mennyttä ja nykyisyyttä. Sen loistava kuvitus herättää muistoja kaupungista, joka ei enää ole pieni muutaman tuhannen asukkaan puutalokaupunki, vaan maakuntansa pääkaupunki. Asukaslukukin on nykyään yli 140 000. Niinpä kaupunki ei ole voinut säilyä entisellään, ei aina edes tunnistettavassa muodossa. Siksi tämä kirja herättää paljon ajatuksia.’

Jussi Jäppinen on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja kotikaupungistaan Jyväskylästä. Hauskanlainen katuperspektiivi on näistä viimeisin. Kirjassa hän yhdistää vanhan historiallisen kuvan nykypäivään hienolla tavalla. Kuva saa samalla sananmukaisesti historiallista syvyyttä. Kun esimerkiksi kansikuvassa Asemakadun oikea puoli hehkuu nykypäivän väreissä, nykyisin rakennuksin, valottaa mustavalkoinen vasen puoli sitä näkymää, jonka kaupunkiin tulija näki 1900-luvun alussa seistessään vanhan aseman portailla. Nythän siinä on Asema-aukion parkkipaikka.

Monet kirjan kuvat ovat häkellyttäviä. Jotain tuttua saattaa olla takana näkyvässä maisemassa, joka ei muutu, mutta rakennettu ympäristö, se on aivan eri kuin vaikkapa sotien aikaan. Keljonkeskuksen markettien parkkipaikalla ei enää kasvateta heinää. Kun itse tulin Jyväskylään 60-luvun puolivälissä, kohtasin vielä monia puutaloja kaupungin keskustassa. Nyt niitä ei enää ole, mutta kirjassa ne elävät ja kertovat siitä kulttuurista ja maisemasta, joka silloin vallitsi. Jyväskylää on moitittu siitä, että se on hävittänyt puutalot lähes kokonaan. Kirja päättyy Toivolan vanhaan pihaan, joka on ainoa menneisyydestä kertova kokonaisuus kaupungissa. Mutta eihän koko kaupunki voi olla enää sellainen, vai voiko?

Tarkkuus, jolla kirja on tehty, ihmetyttää. Tekijän on täytynyt perehtyä historiaan hyvin tarkkaan, nähdä vuodenajat, jopa kellonajat, vanhoista kuvista ja asettaa kameransa täsmälleen samalle kohtaa, mihin entisajan kuvaaja omansa on asettanut. Niinpä vaikka etsimällä etsin virheitä, en niitä löytänyt. Eräs kuva Yliopistonkadulta mielestäni oli väärin, kunnes luin asiaa valaisevan tekstin: katua oli levennetty. Niinpä vanhassa kuvassa kuvaaja seisoi jalkakäytävällä mutta uudessa keskellä katua. Mielestäni hienoin kuva löytyy Lutakosta. Siinä kuvan yläosa on vanhaa aikaa ja veteen heijastuu uusi Lutakko. Todella hieno oivallus ja toteutus.

Kirja on kunnianosoitus Jyväskylälle ja sen historialle. Niinpä sitä voi vilpittömästi suositella lahjaksi juhlien lähestyessä. Varmaankin monet ikänsä Jyväskylässä asuneet nauttivat itseni tavoin kirjan annista. Nuoremmat saattaisivat saada innostuksen tutkia omaa kotiseutuaan tarkemmin. Kun esitelin kirjaa ystävälleni, karkasi aika käsistä ja kuva toisensa jälkeen herätti meissä niin mukavia kuin surullisiakin muistoja.

Jäppinen, Jussi: Hauskanlainen katuperspektiivi, kaupunkikuvallinen aikamatka Jyväskylässä. Atena, 2015. 200 s.

Kaikki se valo jota emme näe

kaikki se valo’Syksyn pimeät illat ovat minulle lukemisen aikaa. Silloin kehtaa tarttua paksumpaankin opukseen, kun ei enää jaksa hakata puita eikä nyhvertää mikroskoopin ääressä. Olen käynyt Lapista keräämiäni sammalnäytteitä läpi ja se on tuskaisen hidasta puurtamista, kun edessä saattaa olla sammal, josta ei voi sanoa juurikaan mitään tai ehkä sen, onko kyseessä maksa- vai lehtisammal. Kirjat tuovat silloin tarpeellisen rentoutuksen. Anthony Doerr on tämän hetken menestyjä Amerikassa, Kaikki se valo, jota emme näe on bestseller parhaasta päästä. Se on myyntilukujen kärjessä kautta maailman, arvostelu- ja lukijamenestys. Siitähän saa hyvän syyskokemuksen, ja näin on!’

Kaksi erikoista lasta, kaksi maailmaa, sota ja radioaallot. Voisiko jotenkin noin luonnehtia tätä lukuromaania, joka voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon tänä vuonna. Kirja alkaa 1930-luvulta, kun Pariisissa asuva Marie-Laure on lapsi ja sokeutuu ja kun orpo Werner korjaa lähialueiden radioita Saksassa ja kuuntelee ranskalaisia ohjelmia radionsa kautta. Sota muuttaa kummankin lapsen elämän. Marie-Laure pakenee isänsä, Pariisin museoiden lukkosepän, kanssa Bretagneen mittaamattoman arvokas timantti mukanaan ja Werner joutuu saksalaiseen eliittikoulutukseen päätyäkseen sotilaaksi.

Kuinka sokea tyttö selviää, kun ensin isä häviää, sitten setä ja taloudenhoitaja ja timanttia metsästävä vääpeli kolisuttelee talon ovia? Kuinka Werner selviää, kun hän joutuu etsimään luvattomia radioasemia ja tuhoamaan ne ympäri natsien valloittaman Euroopan? Päivä kerrallaan edetään kohti Normandian maihinnousua ja sodan päättymistä. Sodan lopulla Werner paikallistaa laitteillaan Marie-Lauren isosedän ylläpitämän vastarintaliikkeen aseman ja kuulee hennon tytönäänen lukevan Vernen kirjaa kapteeni Nemosta ja pyytävän apua. Nuorten tiet risteävät, he tapaavat ja joutuvat taas erilleen. Sota on lopuillaan, mutta se kuljettelee ihmisiä kuin virta lastuja. Kirja jatkuu aina nykyaikaan saakka, jolloin Marie-Laure on vanha ja saa – erikoisen paketin.

Tarina etenee pieninä sivun parin katkelmina kummankin päähenkilön elämästä. Lisänsä kerrontaan tuovat mm. erikoinen isosetä Etienne, jalokivimetsästäjä von Rumbel ja Wernerin sisko Jutta. Kun kirjailija on lisäksi sotkenut ajanjaksot sopivasti sekaisin, niin jännitys säilyy ja tiivistyy loppua kohti. Taitavasti hän saattaa nuoriksi varttuneet lapset kohtaamaan toisensa. Kirjan ehkä kaunein kohtaus on, kun Werner löytää Marie-Lauren sodan hävittämästä Saint Malon kaupungista. Hän on pelastanut tytön kolmeen kertaan, hän on rakastunut tämän kauniisti soljuvaan ranskaan, mutta he ovat eri puolilla, eri maailmoista.

Kokonaan oma tarinansa on timantilla, joka on peräisin kaukaa menneisyydestä ja jolla on mystinen tausta: se suojelee omistajaansa, mutta tuhoaa tämän ympäristöä. Sodan julmuus ei riitä, timantinmetsästys luo lisää jännitettä ja oikeastaan sellaisenaan on kirjassa turha elementti. Maailmansodan kauhut, keskitysleireineen ja pakkosiirtoineen, ovat jo kyllin riistäviä. Marie-Lauren isä joutuu pakkotyöhön ja katoaa, isosetä vangitaan ja viedään pois, mutta selviää, Werner näkee junien kulkevan itään ja länteen täynnä kuolleita ja kuolevia, leiriltä toiselle. Näistä on kirjoitettu valtavasti ja tässä kirjassa ne sivuutetaan viittauksilla, hyvä niin. Keskeiseksi nousee timantti ja sen piilottaminen. Kuinka sille lopussa käy? Ehkä timanttikaan ei ole häviämätön.

Kirja antaa ajatusta vielä moneksi hetkeksi, pohdintaa ihmisen mielen liikkeistä, julmuudesta ja sydämellisyydestä. Se sopii hyvin nykyisen kuohuvan Euroopan tilanteen pohdintaan. Sokea ei näe edes valoa, ehkä me näkevät kuitenkin näemme. Marie-Laure on loistava esimerkki ihmisestä, joka selviää, kun haluaa, kaikista puutteista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Palkintonsa ansainnut kirja, hyvä ja hallittu.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe. WSOY, 2015, suom. Hanna Tarkka. 544 s.

Kolme sisarta ja …

kolme sisarta’Aina silloin tällöin tulee luettua suomenruotsalaista kirjallisuutta ihan mielenkiinnosta. Sieltä löytyykin ihan hyviä juttuja. Viimeisin tuttavuus, Lars Sund, on saanut useita palkintoja ja ollut usein myös palkintoehdokkaana pitkän uransa aikana. Pietarsaaresta kotoisin oleva kirjailija kannattaa muistaa myöhemminkin. Viime vuonna ilmestynyt Kolme sisarta ja yksi kertoja on moniulotteinen teos niin rakenteeltaan kuin juoneltaankin. Tässä muutama kommentti kirjasta, jota suosittelen muillekin luettavaksi.’

Eletään vuotta 1948, sodan jälkeistä aikaa. Pikkukaupungissa Pohjanmaalla tartutaan tunnetun teatteriohjaajan johdolla suureen haasteeseen ja aloitetaan Tsehovin Kolmen sisaren harjoitukset. Pääosiin valikoituvat nuoret naiset tulevat eri yhteiskuntaluokista. Olgan roolin saa Ulla-Maj, äitinsä valtaa kaupunkiin paennut kansakoulunopettaja, Masaksi valitaan porvaristyttö Margit, jonka haaveet ja pelot keskittyvät avioliittoon. Työläistyttö Iris, jonka isä on kaupungin huusien tyhjentäjä, näyttelee Irinan osan. Näytelmä valmistuu joulun alla ensi-iltaansa, mutta sitä ei koskaan esitetä. Traaginen tapahtuma peruuttaa ensi-illan ja jää vaivaamaan kaikkia vuosikymmeniksi eteenpäin.

Tarinan kertojana toimii sodassa rampautunut ratavartija, joka asemapaikallaan tekee tarkkoja huomioita kaupunkilaisista. Apunaan hänellä on varis, joka pääsee tutustumaan tapahtumiin ja kertomaan havaintonsa sitten ratavartijalle. Toinen kirjallinen kannustaja on vartijan entinen opettaja Viktor Sund, joka saapuu pieneen työpaikkakoppiin säännöllisesti joka viikon perjantai keskustelemaan maailman menosta ratavartijan kanssa. Hän kannustaa muistiinmerkitsijää työssään. Tarina sinällään syntyy ratavartijan päässä niistä tapahtumista, joita hän havaitsee ympärillään.

Tarina koostuu neljästä näytöksestä niin kuin Tsehovin näytelmäkin. Siinä seurataan pääasiassa kolmen nuoren naisen elämää 1940-luvun lopulta 1990-luvulle. Ulla-Maj avioituu autonasentajan kanssa, kokee sodanjälkeisen puutteen ja uurastamisen, käy kääntymässä Amerikassa saakka paremman elämän toivossa. Margit avioituu omaan sosiaaliluokkaansa kuuluvan tehtaanjohtajan kanssa ja kokee elmänsä tyhjyyden kotiäitinä. Iris etsii itseään ja ponnistelee pohjalta pintaan päätyen lopulta teatterinjohtajaksi. Jokaisella on oma elämänsä, mutta ensi-illan aikoinaan katkaissut tragedia ei jätä heitä rauhaan, vaan vuosittain he kokoontuvat luotaamaan elämäänsä ja menneisyyttään.

Kirjailijan kerrontatapa on haastava. Kertoja kuvittelee tapahtumat mielessään ja kirjoittaa ne muistiin kuin todella tapahtuneena elämänä. Näinhän kirjailijat tekevät, mutta eivät tästä aina näin suoraan kerro. Välillä kirjaa lukiessa tuli tunne, että tapahtumat ovat todellisia, niin hyvin ja sujuvasti kerronta etenee. Ainakin kirjoittavan asemamiehen muusa Viktor Sund on todellinen kirjailija ja runoilija Pietarsaaresta ja hänen toimensa, joista kirjassa kerrotaan, ovat todellisia. Yritin googlata, onko hän kirjan kirjoittaja Lars Sundin sukulainen, mutta sitä tietoa en löytänyt. Molemmat ovat kuitenkin syntyneet ja eläneet samassa kaupungissa. Nykyään kirjailija asuu Upsalassa.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä sekoittuvat luontevasti todellinen historia ja fiktiivinen kerronta. Taitavasti kirjailija asettuu asemamiehen rooliin ja kertoo tarinan tarkkasilmäisen miehen kautta. Samalla kirja kuvaa sodanjälkeisen ihmisen elämää eri sosiaaliluokissa ja valottaa heidän ajatuksiaan, toimiaan ja ongelmiaan. Tragedia, joka sodan jälkeen tapahtuu, varjostaa naisten ja koko kaupungin elämää kirjan loppuun saakka.

Sund, Lars: Kolme sisarta ja yksi kertoja. Schildts & Söderströms, 2014, suom. Helene Bützov. 508 s.

Luostarin varjot

Luostarin_varjot’Olen aina pitänyt historiallisista romaaneista. Niissä on kaksi hyvää puolta: entisajan elämän seuraaminen ja totuuden etsiminen niin sieltä kuin täältä nykyajastakin. Monestihan sanotaan, ettemme voi ymmärtää nykyaikaa, ellemme tunne historiaa. Niinpä usein tartun historiallisiin kirjoihin. C.J. Sansom on suosittu englantilainen kirjailija. Luostarin varjot on historiallisen trilogian ensimmäinen osa. Muut osat ovat Musta tuli (2012) ja Itsevaltias (2015). Ehkäpä jossain välissä luen nämä jatkoteoksetkin. Kirjasta on ainakin suunniteltu elokuvaa tai TV-sarjaa juuri meilläkin nähdyn Diana Gabaldonin Outlanderin tapaan. En tiedä, onko tämä toteutunut.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Englantiin syrjäiseen Scarnsean luostariin. Eletään uskonpuhdistuksen aikaa ja vallanpitäjät Thomas Cromwellin johdolla käyttävät hajaannusta törkeästi hyväkseen kasvattaakseen omaa valtaansa. Kuninkaana huseeraa Henrik VIII. Lakimies Matthew Shardlake lähetetään luostariin tutkimaan murhaa. Samalla Cromwell vaatii hankkimaan luostarin apotilta suostumuksen luostarin lakkauttamiseen ja sen omaisuuden siirtämiseen valtiolle. Tehtävä ei siis ole helppo, varsinkin kun murhattu oli ollut toimittamassa juuri samaa asiaa. Lakimiehellä on apunaan ja suojeluksessaan isänsä ystävän poika Mark Poer, joka on välttämätön, koska Shardlake on ollut lapsuudestaan saakka kyttyräselkäinen ja heikkovoimainen.

Saavuttuaan luostariin tutkijat saavat pian vaivoikseen toisenkin ruumiin, myrkytetyn noviisin ja sitten vielä kolmannen, palvelustytön, joka on kuitenkin kohdannut loppunsa jo muutama vuosi aiemmin. Sensijaan yksi munkeista kuolee kirkossa pudonneen patsaan alle. Mahdollisia syyllisiä ei ole montaa: apotti, taloudenhoitaja, priori ja sairastuvan hoitaja. Shardlake uskoo vakaasti murhaajan tulleen luostarin sisältä eikä ulkopuolelta, niin kuin munkit väittävät pelastaakseen luostarin. Lisäksi sairastuvalla avustaa nuori nainen Alice, kaupungista tullut palvelustyttö, joka välittömästi herättää sekä lakimiehen että avustajan tunteet. Talven kylmyys ja lumituiskut tuovat oman lisänsä muutenkin vaarallisiin ja ankeisiin olosuhteisiin. Lopulta kaikki kuitenkin ratkeaa, kuten hyvissä dekkareissa on tapana. Kuka oli murhaaja ja miksi?

Kirjaa on verrattu Umberto Econ Ruusun nimeen. Sen veroinen se ei kuitenkaan ole. Aihepiiri on sama, murhamysteeri samoin, tunnelma on eri ja aikakausi on eri. Lisäksi Eco on johdatellut kirjansa juonta tyylikkäämmin kuin Sansom. Se ei kuitenkaan tee tästä kirjasta huonoa. Dekkarin tapaan jännitys säilyy loppuun saakka ja ainakin minulle lukijana loppuratkaisu oli yllätys. Taaksepäin ajateltuna se olisi pitänyt arvata, sillä pitkin matkaa siitä annettiin viitteitä. Kuitenkin ajatus ei tullut päähän asti.

Historiallisesti kirja sijoittuu murroskohtaan ja sen historialliset pääkohdat ovat oikeita. Henrik VIII murhautti vaimonsa (Anne Boley), nai toisen ja siirtyi reformoituun uskoon saadakseen toimia rauhassa. Cromwell oli häikäilemätön ja niinpä syyttömät saivat kärsiä. Luostarilaitos lakkautettiin Englannista silloin kokonaan ja luostarit reivittiin maan tasalle. Ehkä juonta tärkeämpi asia kirjassa on kuvaus sen ajan tapahtumista ja ihmisen raadollisuudesta. Uskon asioiden olevan kohdallaan tässäkin suhteessa, koska kirjailija on paitsi lakimies niin myös historian tohtori. Jotkin kohdat kirjassa olivat aika lailla nykyaikaisen tuntuisia, mutta enpä osaa sanoa, olisiko sellainen toiminta ollut mahdollista tuolloinkin. Historiasta kiinnostuneille tämä kirja on antoisa lisä Englannin historian tuntemukseen. Siitähän pitävät huolen myös monet laadukkaat TV-sarjat.

Sansom, C.J.: Luostarin varjot (Dissolution). Otava 2011, suom. Katariina Kaila. 459 s.