Kohtalon tango

kohtalon tango’Mikähän näissä espanjalaisissa kirjailijoissa viehättää? Arturo Pérez-Reverte on yksi näistä. Olen lukenut miltei kaikki häneltä suomennetut teokset ja pitänyt niistä lähes poikkeuksetta. Tämä on uudenlaista Pérez-Reverteä, mutta ei yhtään huonompaa. Kun kirjailija perehtyy aiheeseensa kunnolla, on lopputuloskin hyvä. Tässä muutama oma kommentti kirjasta.’

Max on Argentiinassa syntynyt salonkitanssija, Mecha yläluokan kaunotar. Kirja kertoo heidän tarinansa kolmelta ajalta: 20-luvulta laivamatkasta Buenos Airesiin ja tapahtumista itse kaupungissa, seuraavalta vuosikymmeneltä Nizzasta ja 1960-luvulta Napolin Sorrennosta.

Mechan puoliso Armando de Troye haluaa säveltää kuolemattoman tangon. Max vie pariskunnan Buenos Airesin tangokapakoihin, mutta sitoo samalla itsensä Mechaan. Rakkaus on molemminpuolinen, mutta kumpikaan ei halua sitä tunnustaa. Salonkitanssija elättää itseään paitsi tanssimalla myös hurmaamalla partnereitaan pikkurikollisilla keinoilla. Hän varastaa Mechan helminauhan ja katoaa. Seuraavan kerran he tapaavat Nizzassa, kun Espanjan sisällissota ajaa Mechan hakemaan turvallisempaa asuinpaikkaa Armadon jouduttua vankilaan. Maxilla on poliittinen keikka kaupungissa, joka vie heidät uudelleen yhteen ja kiihkeään suhteeseen, mutta myös erottaa. Lopulta Max on 64-vuotiaana rikkaan sveitsiläisen autonkuljettajana Napolissa. Työnantajansa ollessa matkoilla hän palaa vielä kerran entiseen elämäänsä nähtyään sattumalta Mechan. Tämän poika on kuuluisa shakkimestari ja valmistautuu mestaruusotteluun venäläistä mestaria vastaan. Max ja Mecha kohtaavat, rakastuvat uudelleen, muistelevat ja kietoutuvat taas mahdottomuuksiin. Max on autonkuljettaja, Macha ylhäisönainen.

Tarinat kulkevat kirjassa sisäkkäin ja avautuvat lukijalle vähitellen kirjan loppua lähestyttäessä. Kohtalon tango, jonka Armando sävelsi, soi milloin synkkänä milloin toiveikkaana taustalla. Vaikka Max ei enää toimi salonkitanssijana, hän on yhä se hurmaava herrasmies niin käytökseltään, olemukseltaan kuin puheiltaankin. Vaikka Mecha on vanhentunut, hurmaa hän hyvä kauneudellaan ihmisiä. Kirjan lopussa monet asiat loksahtavat kohdalleen. Salaisuudet paljastuvat, vaikka kaikkea ei sanotakaan suoraan. Lukija odottaa, saavatko he lopultakin toisensa, onko kirjassa siirappimainen loppu, löytyykä yhteisen tangon sävel uudelleen?

Kirjailija on hyvin suosittu Espanjassa ja hänen teoksiaan on käännetty lukuisille kielille. Itse olen lukenut toista kymmentä hänen kirjoittamaansa kirjaa, joista salaperäiset pohtivat salapoliisiromaanimaiset kirjat Flaamilainen taulu, Yhdeksäs portti ja Rummunkalvo ovat olleet mielenkiintoisimpia. Kapteeni Alatristesta kertovat neljä teosta olivat enemmän historiallisia veijariromaaneita ja viimeisimmät, joihin tämäkin kuuluu, kunnianhimoisia historiallisia ihmissuhderomaaneja.

Varmaankin lukijasta riippuu, mikä kirjailijan tyyli on itselle sopivin. Kuitenkin kirjailijan tapa kirjoittaa on kiinnostava. Hän osaa sitoa lukijan pitämällä jännitteen vahvana kirjan loppuun saakka. Hän ei myöskään kerro kaikkea puhki, vaan antaa lukijankin ajatella. Toisaalta hänellä on taito löytää mielenkiintoisia aiheita ja perehtyä niihin sellaisella intensiteetillä, että esimerkiksi itse googlasin heti, onko tällainen säveltäjä elänyt, onko tangoa olemassa, onko tällaisia salonkitanssijoita elänyt? Viimeinen googlaus tuotti positiivisen tuloksen. Tarina on kuitenkin hyvin uskottava ja sellaisenaan mahdollinen. Jotenkin tämänlaatuinen historian selventäminen tuntuu mukavammalta kuin todellisen henkilön fiktiiviset sanat tai toiminnat. Tämä ei halvenna ketään eikä myöskään vääristä historiaa. Toki fiktiivisillä henkilöillä voi olla esikuvansa todellisuudessa, kuten shakkimestari Jorge Kellerillä.

Kirja on viihdyttävä. Siksi sitä voi suositella. Ehkä näillä paljon kirjottaneilla on hieman pöhötystautia. Tästäkin kirjasta olisi voinut pyyhkiä joitain juonenkäänteitä pois kirjan siitä yhtään huononematta. Toisaalta vahva tarina vaatii taustoja ja tapahtumia.

Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango (El tango de la Guardia Vieja). Like, 2013, suom. Sari Selander. 500 s.

Piispansormus

piispansormus’Sadepäivien ratoksi on syytä valita luettavaa. Milja Kauniston romaanitrilogian Olavi Maunupojasta päätösosa sai tällä kertaa kelvata viihdykkeeksi. Komeaa luettavaa se olikin, kun kaksi edellistä osaa olivat antaneet jo kuvaa tyylistä ja kirjasarjan sisällöstä. Nyt tarina saatettiin päätökseen ja Olavi päästettiin lepoon seikkailuistaan. Aikaisemmin olen arvioinut blogissani sarjan keskimmäisen osan, joten siihen en enää puutu, mutta sen voi kyllä lueskella ennakkoon päästäkseen jyvälle kirjasarjan sisällöstä. Se löytyy tämän linkin takaa. Kirjasarjaa voi kyllä suositella historiasta kiinnostuneille.’

Piispansormus on Olavi Maununpojan seikkailujen kolmas ja viimeinen osa (Edelliset osat ovat Synnintekijä ja Kalmantanssi). Kirja alkaa Etelä-Ranskasta, missä Olavi viettää aikaansa Miraclen kanssa hänen vieraanaan. Elämä on onnellista ja rakkautta riittää. Tallirenki Oudinet saa kuitenkin surmansa Olavin humalapäissään aiheuttaman tappelun seurauksena ja niinpä hän joutuu Miraclen epäsuosioon ja poisajamaksi.

Olavi palaa Pariisiin ja päätyy ensin englantilaisen kansakunnan puheenjohtajaksi ja sitten koko yliopiston rehtoriksi. Miracle joutuu syytteeseen tallirengin murhasta ja piispa Cauchon vaikuttaa siihen, että hänet päätetään polttaa roviolla mieheksi pukeutuneena naisena ja noitana. Olavi kiristää piispalta rahaa tämän sormus sormessaan ja etsii rakastettuaan, mutta myös tämän isää, Wallesin prinssiä Mareduddia.

100-vuotinen sota tulee päätökseensä ja englantilaiset perääntyvät Ransakasta. Rauhanteossa prinssi luopuu Wallesista, Englanti Ranskasta ja valtaa nousee pitämään lähinnä Jolanda Aragonilainen, jolta Olavi yrittää kiristää suojelusta Miraclelle. Lopulta hänet erotetaan rehtorin virasta, tuomitaan kuolemaan, mutta lähetetäänkin Baselin kirkolliskokoukseen juonittelemaan ja murhaamaan Jolandan käskystä munkki Martin le Franc, joka osoittautuu hänen ystäväkseen. Tämä on palanut pahoin, mutta hengissä. Hänkin oli yksi sodan rauhanehto. Ystävyys ja rakkaus säilyy loppuun saakka, vaikka he eivät voikaan koskaan elää kuin mies ja vaimo. Olavi palaa Suomeen Turun tuomiorovastiksi ja myöhemmin Turun piispaksi, Martin palvelee paavia ja tämän läheisiä kohoten lopulta Novalesin luostarin apotiksi.

Tarina saa päätöksensä. Olavi Maununpojan elämä tulee luodattua läpikotaisin. Historia kertoo kaiken samalla tavalla, paitsi … Tässä tullaankin kirjasarjan fiktiiviseen osaan. Suuri osa kirjan henkilöistä on elänyt, niin piispa kuin Miraclekin ja he ovat toimineet kirjan tapaan, mutta ovatko he koskaan kohdanneet tai eläneet yhdessä, se on fiktiota. Monet arveluttavat kohdat kirjassa luovat varjon koko sen ajan kirkolliselle elämälle. Olivatko papit tuollaisia ellostelioita, Olavikin, oliko naisen mahdollista elää koko elämänsä miehenä ja nousta apotiksi asti, oliko sodan lopetus kaikkineen tuollaista näytelmää, kuinka ahneita ihmiset silloin olivatkaan. Tosin ihmisiä he olivat silloinkin ja heikkoja.

Ehkä entiset kirjailijat (esim. Waltari, jonka kirjoja tämän teksti muistuttaa) antoivat kaunistellun kuvan sen ajan ihmisistä. Vaikea tietää. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siitä muodostuu hyvä kokonaisuus, hyvä lopetus tarinalle, joskin se on tolkuttoman pitkä ja varsinkin henkilöiden ja valtasuhteiden moninaisuus sai joskus hieromaan päätä, että kukas tämä nyt taas onkaan, mikä on Orleans, kuka Kaarle VII tai Henrik V. Täytyisi tuntea historia vähän paremmin. Toisaalta kirjasarja on hyvää viihdettä näin sateisena kesänä.

Milja Kaunisto: Piispansormus. Gummerus, 2015. 470 s.

Öinen ratsumies

Öinen ratsumies’Pääsiäisenä tartuin vähän vanhempaan kirjaan, joka oli jäänyt kirjahyllyyn pölyttymään. Koska olen Keltaisen kirjaston fanittaja, olen todennäköisesti hankinut sen aikoinaan joltain ale-pöydältä tarkoituksena lukea, kun tulee aikaa. Molina on maailmankuulu espanjalainen kirjailija. Hänen kirjojaan on käännetty lukuisille kielille ja hänen tuotantoaan luetaan kaikkialla. Hänet on palkittu lukuisia kertoja niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Siksi voisi ajatella, ettei teos ole minkään turhanaikaisen kirjailijan sepite. Luettuani kirjan jäin kyllä mietteliääksi. Olen lukenut monen espanjalaisen (esim. Perez-Reverte, Falcones, Rivas, Moriel, Zafon) teoksia ja pitänyt niistä. Tämän teki vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan.’

Tarina alkaa New Yorkissa kiihkeästä rakkaudessa kahden ihmisen, miehen ja naisen, välillä. Manuel on simultaanitulkki ja työkomennuksella USA:ssa, Nadia on toimittaja ja asuu kaupungissa. He ovat tavanneet tiettävästi kerran ennen tätä Madridissa, sattumalta, mutta … Siinäpä se tarinan suunnaton rikkaus onkin. Nadia tunnistaa miehen lapsuudestaan, Manuel ei tunnista naista. Keskeisenä muistona on Rembrandtin maalaus Puolalainen ratsumies. He paneutuvat paitsi toisiinsa niin myös salaperäisen valokuvia täynnä olevan arkun sisältöön. Muistot alkavat palautua, menneisyys herää proustilaisittain eloon etenkin pienestä espanjalaisesta kaupungista Máginasta. Nadialla ei ole kuin isänsä majuri Galaz, joka on juuri kuollut, mutta Manuelilla on koko kaupunki asukkaineen ja tarinoineen. He ovat tavanneet lapsuudessaan, mutta eivät ensin tunnista toisiaan. Koska tarinat kumpuavat menneisyydestä, nousee esiin myös salaisuuksia, kuten seinään muurattu tyttö ja koko Francon aikakauden kaaos. Kaupungin köyhyys ja ihmisten selviytyminen ilmenevät tarinoissa, ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja salaisuudet paljastuvat vähitellen kirjan edetessä. Eivät kuitenkaan kaikki, jotta lukijallekin jää pohdittavaa. Manuelin isoäiti kuolee ja elämä asettuu uuteen asentoon, on pohdittava myös omakohtaisen menetyksen mahdollisuutta. Manuel matkustaa Máginasiin ottaakseen osaa suvun suruun, Nadia lupaa tulla perässä. Kirja päättyy odotuksen ja rakkauden tuskaan.

Tarina ei ole kovin suuri eikä kovin erikoinen, mutta niin vain kirjailija vyöryttää sitä yli seitsemän sadan sivun verran lukijan silmille. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikka hän kirjoittaa mielenkiintoisesti ja hyvin, niin ne loputtomat luettelot tapahtumista, paikankuvauksista, ihmisistä ja ajatuksista vyöryvät vastaan tuskastuttavasti. Ajattelen, että toimittajalla olisi ollut syytä karsia tekstiä. Kirjailija on kuitenkin maailmankuulu ja hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille, joten hänen tavaramerkkinsä lienee kirjoittamisen tyyli. Silloin on paha mennä karsimaan. Tietenkään kukaan ei estä lukijaa karsimasta. Kun lause saattaa olla sivun mittainen, voi huoletta etsiä seuraavan pisteen ja jatkaa siitä. Valitettavasti tavoistani poiketen tein myös näin. Luulen, etten jäänyt mitään paitsi enkä pudonnut pahasti kärryiltä. Ehkä kirjailija on tarkoittanut teoksensa sellaisille, jotka pystyvät lukemaan sivun kerrallaan yhdellä vilkaisulla. Muistan, että minulle kävi samalla tavalla edellisen Molinan kanssa eli luin kirjan nimeltä Sefarad.

Kirjasta nousee esiin sama tunnelma kuin suosikkisarjastani Francon aika (Francon jälkeen – Alcantaran perhe). Pikkukylä TV-sarjassa muistuttaa kirjan Máginaa. Lukiessa voi kuvitella tapahtumat sinne. Ajan sulkeutuneisuus, salaisen poliisin pelko ja sisällissodan kauhut nousevat selvästi esiin muisteluissa. Nuorella Manuelilla on poispääsyn haaveita ja murtautuminen sulkeutuneisuuden vankilasta tapahtuu musiikin kautta. Hän kuuntelee levyjä baarissa ja varsinkin kapinahenkinen Doorsin Rider in the Storm nousee keskeiseksi kirjan keskimmäisessä osassa.

En pidä aikaa, jonka tämän lukemiseen käytin, hukkaan heitettynä. En kuitenkaan voi suositella kirjaa hidaslukuisille. Kun kirja lisäksi rakentuu kuin palapeli moninkertaisten takaumien, valtavan ihmismäärän, lukemattomien tapahtumapaikkojen ja muistelusten kautta, tahtoo hitaasti lukien mennä kaikki hurlumhei päässä. Kuitenkin lukukokemuksena antoisa kirja.

Muñoz Molina, Antonio: Öinen ratsumies (El jenete polaco). Tammi, 2011 (1991), suom. Tarja Härkönen, 767 s.

Suomen pyhä sota

pyhä sota’Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa itsessään pasifistin piirteitä. Väkivalta ja sen ilmenemismuodoista pahin, sota, alkavat tuntua vastenmielisiltä ja kaikella tapaa tuomittavilta. Näin Naisten päivänä ei voi välttyä ajatukselta, kuinka paljon naiset ovat joutuneet kärsimään joko suoraa tai välillistä väkivaltaa. Luettuani Jouni Tillin tutkimuskirjan Suomen jatkosodasta ja luterilaisen kirkon pappien toiminnasta siinä heräsi monenlaisia ajatuksia sodan minkäänlaisesta oikeutuksesta. Kirkon, jos minkä instituutin, pitäisi asiaa tarkkaan tutkia ja vaalia rauhaa. Ei käy kateeksi sen ajan pappien kohtalo: mihin uskoa, mitä tehdä, miten toimia? Mikään ei ole yksiselitteistä.’

Onko sota ja tappaminen oikeutettua kirkon ja pappien mielestä? Onko oikein rikkoa viidettä käskyä: Älä tapa? Kun Suomi taisteli henkensä hädässä talvisodassa hyökkäävää vihollista vastaan, asia oli toinen kuin jatkosodassa, jossa valtakuntamme hyökkäsi samaa vihollista vastaan, vaikka sodan tällöinkin aloitti Neuvostoliitto. Kuinka nyt pitäisi perustella sodan välttämättömyys? Papit joutuivat tekemään itselleen omantunnon kysymyksen eikä se suinkaan jokaiselle ollut helppo. Sodan ylipäällikkö Mannerheim antoi asiaan helpotusta esittäessään päiväkäskyssään kesäkuussa 1941 kutsun pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Päiväkäskyn lopuksi hän vielä kutsuu sotaa ristiretkeksi mahtavan Saksan armeijan rinnalla. Tästä papit saivat oikeutuksen puhua ja kannustaa sotilaita uhrauksiin isänmaan ja Suur-Suomen hyväksi. YTT Jouni Tilli on käsitellyt aihetta Jyväskylän Yliopistossa tarkastetussa tutkimuksessaan vuonna 2013. Tutkimus palkittiin silloin vuoden parhaana väitöskirjana. Tämä kirja pohjaa tehtyyn tutkimukseen ja se sai Vuoden kristillinen kirja-palkinnon viime vuonna.

Kirjan alkupuoli kuvaa lukemattomien esimerkkien valossa sitä liki hurmosta, jolla edettiin ensin talvisotaa edeltäneelle rajalle ja sitten turvattiin luontaiset rajat Syvärille ja Ääniselle, vapautettiin Karjala jumalattoman bolsevismin otteesta. Retoriikka oli kannustavaa, vihollista halventavaa ja urhoollisuutta, kansallishenkeä nostattavaa. Vertaiskohteet haettiin Vanhasta Testamentista Israelin historiasta. Hyvin yleinen saarnan aihe oli Davidin ja Goljatin taistelu. Kun sitten sota kääntyi ensin asemasodaksi ja sitten lähes silmittömäksi perääntymiseksi, muuttui pappien puhe pyhän sodan ja ristiretken tendensseistä syyllistäväksi ja syntejä etsiväksi parannussaarnaksi. Maata ja sen kansaa rangaistiin sen jumalattoman elämän, juopottelun ja irstauden vuoksi.

Teos vilisee lainauksia aikalaispappien puheista, lehtikirjoituksista ja saarnoista. Niistä on koottu tutkimuksen keinoin kirjan sanoma. Mielenkiintoisen kirjan lukemisesta tekee raskaan sen tutkimusmaisuus. Tilli on havainnollistanut kerrontaa lukemattomilla esimerkeillä niin, että teksti alkaa tuntua jankkaavalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt näin kirjallisessa tuotteessa. Sinällään tyyli on sujuvaa ja esimerkit valaisevia. Kirjailija ei myöskään sorru puolueellisuuteen tai selittelyyn. Hän kertoo, mitä on löytämistään teksteistä havainnut, lukija saa tehdä itse johtopäätökset. Sille ei voi mitään, että nykyihminen pudistelee ihmeissään päätään monessa kohdin: voiko todella olla näin? Tuntuu, ettei vastaava onnistuisi tänä päivänä, mutta juuri lukemani Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja kertoo muuta. Näitä kirjoja ei tietenkään voi verrasta muulla tavalla toisiinsa.

Minua hämmensi myös se, että sotapapit yksi toisensa jälkeen nousivat sodan jälkeen arvostetuiksi kirkonmiehiksi, piispoiksi ja arkkipiispoiksi, sellaisiksi joista kuulin puhuttavan lapsuudessani. Varmaan tuon ajan kauheus sai heidät etsimään helpotusta Raamatusta, kannustamaan sotilaita kansakunnan puolustamiseen ja täten tukemaan sotilasjohdon pyrkimyksiä. Kokonaan toinen asia onkin se, olivatko nämä pyrkimykset kuinka oikeutettuja. Jälkiviisas on helppo olla. Sitä myös mietin, kuuntelivatko sotilaat pappeja, kun tänä päivänä kirkko ja sen sanoma mediassa koetaan enemmän kiusallisena jäänteenä kuin auttavana ja tarpeellisena. Sanotaan, ettei Suomessa ole koskaan rukoiltu niin paljon kuin sodan aikana eikä vain mummojen taholla kotirintamalla vaan myös sotilaiden keskuudessa juoksuhaudoissa. Niinpä voi hyvin kuvitella, että sotilaat todella kuuntelivat hengellisiä johtajiaan. Siksipä tuntuukin pahalta, että tappion häämöttäessä pappien puheet kääntyivät syytöksiin.

Vaikka sota tai kirkko tuntuisivatkin vierailta, kannattaa kirjaan tutustua jo historiankin valossa. Se avaa hienolla tavalla yhtä unohdettua osaa sotiemme historiassa.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota, papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317 s.

Pohjolan leijona

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

Pyöreä talo

pyöreä talo’Minua ovat aina kiinnostaneet intiaanit ja heidän elämänsä. Se lienee perua poikavuosilta, jolloin siltä alalta julkaistiin paljon seikkailukirjoja. Oli Punainen sulka-sarja, Zane Gray, Curwood ja Seaton. Luin ahmien niitä lähinnä eksotiikan ja metsissä liikkumisen vuoksi, mutta myös romantiikan, jota silloin itsekin jo aloin etsiä. Niinpä tartuin mielenkiinnolla tähän intiaaninaisen kirjoittamaan teokseen, joka kertoo nuoren pojan elämästä intiaanien reservaatissa North Dakotassa.’

Kirja alkaa raiskauksesta ja väkivallasta, jonka kohteeksi joutuu pojan äiti. Oikeuslaitos ei tuomitse teon suorittajaa vedoten joihinkin vanhoihin lakipykäliin, vaikka syyllinen on kaikkien tiedossa ja tuomittavissa. Lisäksi mies palaa paikkakunnalle rehvastelemaan ja aiheuttaa reservaatin asukkaissa pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Poika alkaa ystävänsä Cappyn kanssa etsiä todisteita, tapahtuman silminnäkijöitä ja itse tekijää. Tällöin he päätyvät paljon suuremman jutun hännille ja lopulta voidaan todeta, että syyllinen onkin syyllistynyt myös intiaanitytön ryöstöön ja murhaan. Mutta kun ei ole ruumista, ei ole syytettäkään.

Kirjaa lukiessa tutustuu samalla reservaatin ihmisiin, heidän taustoihinsa ja sukulaisuussuhteisiinsa. Vanha isoisä kertoo tarinoita unissaan menneiltä ajoilta ennen reservaatteja, postinhoitaja kertoo oman tarinansa, äiti ja isä omansa. Loppua kohti tarinat keskittyvät, kiertyvät toistensa ympärille ja niille löytyy yhtymäkohtia. Pyöreä talo on rakennettu pyhäksi paikaksi menneitä uskomuksia varten. Siellä tehtiin ennen erilaisia riittejä, pidettiin juhlia ja kokoonnuttiin yhteen, nyt siellä tapahtui väkivaltainen raiskaus, ehkä murhakin. Pojan äiti menettää toimintatarmonsa niin kauaksi aikaa, kunnes raiskaaja on saanut tuomionsa. Sen jälkeen hän katselee poikaansa uusin silmin eikä tiedä, mitä ajattelisi.

Myös tapahtumahetken tarinat tulevat kerrotuiksi ja ne limittyvät kirjassa yhteen vanhojen tarinoiden kanssa. Cappy rakastuu 13 vuoden iästään huolimatta tulisesti reservaatissa leirillä olleeseen tyttöön. Kun tämän perhe tuomitsee rakkauden, Cappy päättää lähteä tyttöä tapaamaan onnettomin seurauksin. Taskussa oleva pyöreä musta kivi on pojalla muistona ystävästään. Tarina pääsee päätökseensä. Oliko kaikki oikein, oliko se moraalisesti oikein, olivatko teot oikeita, onko intiaanien asema oikein? Kysymyksiä, joita kirja luo, muttei anna suoria vastauksia.

Kolmasosa reservaattien intiaaninaisista raiskataan elämänsä aikana ja liki 90 % raiskaajista ei kuulu alkuperäiskansoihin eikä siis myöskään asu reservaateissa. Tällöin heidät jätetään tuomitsematta vanhoihin lakeihin vedoten niin kuin tässä tarinassa tapahtui. Vasta Barak Obaman allekirjoittama laki muutti käsityksiä ja tuomioita vuonna 2010. Vaikka tarinan kertoja on intiaani itsekin, on hän Amerikassa tunnettu ja palkittu kirjailija. Hän sai tästä kirjasta National Book Award palkinnon. Hänen antamansa kuvaus vaikuttaa totuudentuntuiselta eikä liioitellulta.

Tänä päivänä puhutaan tuomiten suureen ääneen valtioista, jotka anastavat toisen maan, esim. Ukrainassa, Israelissa, mutta intiaanien mailla on edelleenkin ratkaisematta monet ns. alkuperäiskansoja koskevat kysymykset. Nehän nostavat päätään aina silloin tällöin täälläkin saamelaisten keskuudessa. Menneinä aikoina maahan muuttaneet valkoiset hävittivät intiaanien asuinmaita ja kulttuuria sulkien lopulta jäljellejääneet reservaatteihin, alkujaan vankileireille. Edelleenkään heitä eivät koske lait samalla tavalla kuin valkoisia reservaattien ulkopuolella. Nämä asiat voi lukea kirjasta rivien välistä. Kuitenkin kaikesta vääryydestä ja väkivallasta huolimatta kirjailija kuvaa nuoren pojan elämää valoisasti ja optimistisesti. Saatesanoissa hän kiittää lukemattomia henkilöitä ja järjestöjä, joilta hän on saanut apua kirjan kirjoittamisessa, mutta toteaa lopulta tarinan olevan lähtöisin niin monesta lähteestä, että siitä on muodostunut puhdas fiktiivinen tarina. Voisin kuvitella kirjassa tunnelman olevan aidon, vaikka tapahtumat onkin koottu monesta lähteestä. Hieno lukukokemus!

Erdrich, Louise: Pyöreä talo. Bazam Books, 2013 (suom. Laura Lahdensuu). 448 s.

Ajo

ajoJuha Itkonen on yksi suosikkikirjailijoistani. Kun aikoinaan luin kirjan Anna minun rakastaa enemmän, luulin, ettei kukaan osaa niin hyvin kirjoittaakaan. Kirja vei mennessään ja vaikka en sen loppuhuipennuksesta pitänytkään, niin kokonaisuus puhui puolestaan. Siksi odotan aina innokkaana hänen uutuuksiaan. Yleensä niiden kohdalla ei pety, mutta sellaista kokemusta kuin ensimmäisten kirjojen kohdalla, en ole enää saanut. Ajo, ei tuota pettymystä – sekään.’

Kirja sisältää kahden naisen, Heljän ja Ainon, tarinan. Heljä elää elämänsä murrosta 1960-luvun puolivälissä, Aino elää omassa murroksessaan nykypäivässä. Näiden kahden naisen elämät sivuavat toisiaan paitsi suvun kautta myös kohtaloiden kautta. Yhteisenä tunteena on suru. Heljä menettää nuorimman poikansa traagisesti auto-onnettomuudessa, Ainolla on useita keskenmenoja ennen Aarnen syntymää. Molemmat naiset hakevat irtiottoa saadakseen surra rauhassa, saadakseen uutta ajateltavaa. Heljä matkaa Australiaan vanhimman tyttärensä luo asumaan, Aino ottaa poikansa ja perheen auton ja karkaa Keski-Eurooppaan.

Mutta suru ei katoa karkaamalla. Sen rinnalle nousevat kaipaus, tuska menneestä, muistot. Heljän elämää hajoittaa Onnin jatkuvat poissaolot myyntimatkoilla, lasten muutto omilleen ja uskonto, joka sitoo ja tuomitsee. Onni jää kirjassa sivurooliin, puolisoksi, jonka syytä pojan kuolema on. Onni rakastaa musiikkia niin kuin poikakin, kuin Sinikka-tytär, joka on Ainon anoppi ja Aarnen mummu. Mutta musiikki ei sovi helluntailaisuuteen, johon suuntaan Heljä alkaa tuntea vetovoimaa.

Kirja on taattua Itkosta. Siinä erilaiset tarinat kuljettavat lukijaa sisälle ihmiskohtaloihin ja vievät mennessään. Lukijalla säilyy kiinnostus, kun hän odottaa, missä kohtaa tarinat leikkaavat toisiaan. Siis sama rakenne kuin muissakin Itkosen kirjoissa. Ihmiskuvaus on loistavaa, tarkkaa ja järjestelmällistä, samoin tapahtumien ja ympäristöjen kumaaminen, joskus jopa liiankin pikkutarkkaa. Aikakaudet limittyvät toisiinsa, ihmiset myös. Heljä on kuvattu toisaalta alistuvaksi toisaalta määrätietoiseksi. Aino kirjan alussa on tomera selviytyjä, joka vain menee ja suunnittelee kaiken toteuttaakseen aikeensa viimeistä piirtoa myöten, mutta joka lopulta hajoaa, kun kaikki on tehty eikä surusta kuitenkaan pääse yli – muuten kuin kirjoittamalla kaiken muistiin. Loppupuolella kirjaa hän haipuu kulisseihin, unohtuu, kun Heljän tarina vyöryy päälle. Masennus, jota Aino potee, ottaa valtaansa ja se näkyy myös tekstissä.

Tämä on jälleen kerran sukupolvitarina, vaikka välipolvi jääkin tässä kovin vähälle. Heljä edustaa sodanaikaista sukupolvea, puutteessaelämistä, kieltäytymistä, pidättyväisyyttä. Aino edustaa nykysukupolvea omine naisen tarpeineen ja haluineen. Välisukupolvi on muuttanut Australiaan tai kuollut. Heistä ei juurikaan puhuta, heistä ei ole kertomuksia. Kirja kuvaa voimakkaasti surun ilmapiiriä, niin lapsuuden traumoja kuin hylätyksitulemisen pelkoakin. Se tuntuu jossain vaiheessa jopa liioitellulta, mutta sen taitaa tietää vain sellainen joka on sen kokenut. Kirjailija kertoo pojan kuoleman olleet hänen mummonsa kertomus omasta elämästään. Siksi suru on varmaan aito. Kerronnasta tulee mieleen Veikko  Huovisen viimeinen kirja Pojan kuolema. Aihe on sama, vaikka Huovisen kirjassa kuolema tuleekin oman käden kautta ja pohdinta keskittyy siihen suuntaan.

Itkonen kuvaa hyvin myös kiintymystä. Heljä rakastaa Onnia omalla tavallaan, mutta ei osaa sitä sanoa, Onni vielä vähemmän. Tragedia on valmis. Kotipaikka on tärkeä ja siihen on kiinnytty. Se on päälimmäisenä Heljän mielessä myös kaukana maailmalla. Aino hakee niitä paikkoja Saksasta, joissa hän on miehensä Piin kanssa ollut onnellinen, elää niitä uudelleen ja vaipuu yhä syvemmälle suruunsa.

Loistavasti kirjoitettu kirja, taattua Itkosta, mutta … Jotain jäi hampaankoloon. Ehkä se jokin oli Ainon tarina. Jäin miettimään, oliko hänessä tarpeeksi aineksia kirjan toiseen päähenkilöön? Olisiko ollut parempi antaa Ainon olla vain kertoja, suvun kertojanainen, jonka omasta elämästä olisi saanut kokonaan toisen romaanin? Ehkäpä!

Itkonen, Juha: Ajo. Otava, 2014. 283 s.

Karhunpesä

karhunpesä’Uusia lukemisenarvoisia kirjoja lojuu pöydänkulmalla läjäpäin eikä niihin ehdi paneutua kuin iltauutisten jälkeen. Usein sitten käy niin, että aamulla löytää kirjan peittojenvälistä ilman, että on päässyt sivuakaan eteenpäin. Nyt kun ulkona viileni ja kylmänarkana viihdyin paremmin sisätiloissa, tartuin päälimmäiseen ja löysin taas yhden sukutarinan, kuinkahan mones jo tänä vuonna. Eihän siinä mitään, niitä on mukava lukea, mutta odotin jotain muuta, nimen vuoksi. Venla Hiidensalon esikoisteos Mediahuora on saanut aivan erityyppisen seuraajan. Sehän osoittaa nuoren kirjailijan muuntumiskykyä – hyvä.’

Kirjan sukudraama etenee 1900-luvun alusta nykypäivään. Valokuvaaja Matalena palaa kotimaahan Kolumbiasta kuultuaan, että Alma-mummo on kuolemaisillaan. Vanhus kuiskaa hänelle pyynnon: Etsi isä, ja siitä alkaa suvun tarinan metsästys. Matalena saa avun Ilmarilta, jonka lehtijutun hän sattumalta lukee. Ilmari tutkii sisällissodan pyörteissä kadonneitten punaisten kohtaloita. Alman isä, Voitto, on paennut Venäjälle sodan lopulla ja kadonnut sinne. Matalenan tutkimus rönsyilee milloin äidin puolen suvun tarinassa Aleksandra-mummon kertomana, milloin tämän äidin Senjan kohtalossa ja Senjan siskon Olgan traagisessa elämässä, joka päättyy Hennalan leirille. Loppupuolella kirjaa myös isän puolen suku saa puheenvuoron ja Voitto alkaa nousta esiin historian hämärästä Matalenan ja Ilmarin matkattua Venäjälle tietoja etsimään. Samalla kun kirjassa pengotaan mennyttä sukulaisten kautta, valoitetaan myös Matalenan omaa elämää ja pakoa avioliitostaan. Johannes on väkivaltainen eikä sellainen voi jatkua loputtomiin. Ilmari tulee yhä läheisemmäksi ja Alma-mummon kuoltua tulevaisuus alkaa näyttää valoisammalta.

Kirja pursuaa historiaa, tutkittua sukutietoa ilmeisesti kirjailijan omasta suvusta. Tällaisia kirjoja tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon, esim. Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen), Ikkunat yöhön (Laura Lähteenmäki), Kultarinta (Anni Kytömäki). Sukudaamaa kaikissa, jotain salaperäistä, raskaita kohtaloita, vaikeita ihmissuhteita. Kaikille on tyypillistä se, että ne on kerrottu pitkälti vain naisten kautta. Tuntuu kuin niissä ei miehiä olisi ollutkaan. Kultarinta ja Karhunpesä voisivat olla sisarteokset, molemmissa liikutaan sisällissodan tragedioissa, jälkimainingeissa, sairauksissa jne. Kun sotien jälkeen miehet kirjoittivat sodista, kokemuksistaan ja sankariteoista, ovat nyt naiset tarttuneet sisällissotaan ja kuvanneet sen raakuuksia naisten näkökulmasta. Onkohan tämä sattumaa?

Kirjan keskeinen teema on vaikeneminen. Sukupolvesta toiseen ihmiset vaikenevat hävettävistä ja vaikeista asioista, jopa niin, että päätyvät pyssyjen eteen ja ammuttaviksi mieluummin kuin kertovat totuuden. Sama vaikeneminen jatkuu Matalenan kohdalla ja vasta kirjan edettyä loppupuolelle myös hänen oma äänensä alkaa kuulua ja hänen elämänsä avautua. Paettuaan Kolumbiaan sissisotien keskelle hän pakeni paitsi miestään myös itseään. Nyt sukunsa tarinoiden kautta myös hän pääsee eroon raskaista vuosista ja vapautuu salaisuuksien painolastista.

Karhunpesä on hyvä kirja, vaikka se tahtoo hajota monien etenemissuuntiensa vuoksi. Aina ei muista, mitä tässä sukuhaarassa oli ennen tapahtunut tai mihin sukuhaaraan tämä henkilö liittyy. Vähitellen henkilöt asettuvat paikoilleen ja tarina saa kiinteämmän muodon. Siitä huolimatta kirjan loppupuolella olisi ollut tiivistämisen varaa, nyt se rönsyili viimeiset sata sivua ihan liikaa ja sen sanoma oli hukkua sanojen sekaan. Sirpalemaisuutta kirjassa lisäsivät lyhyet luvut, jotka oli otsikoitu luvun päähenkilön nimen mukaan. Toisaalta ne pitivät lukijan jyvällä kenestä kulloinkin oli kyse. Miehen kirjoittamana tämä kirja tuskin olisi luonut Matalenan ja Ilmarin välille suhdetta. Se tuntui jotenkin teennäiseltä, koska he olivat tutustuneet oikeastaan sattuman kautta. Niinhän usein käy, mutta tässä se ei minusta toiminut ja kirja olisi ollut parempi ilman tätä käännettä, oikeastaan ilman koko Ilmaria, muutkin kirjan miehet Voittoa lukuunottamatta sivuutettiin. Muuten teskti oli ilmeikästä, helposti luettavaa ja mielenkiintoista.

Hiidensalo, Venla: Karhunpesä. Otava, 2014. 479 s.

Lintu pieni

lintu pieni’Vaimo antoi tämän Tanja Pohjolan kirjan välipalaksi, kun hänen mielestään aina luen niin suuria ja raskaita kirjoja. Oliko tästä sitten siihen? Kirja vei mennessään ensi lehdeltä ja tiivistyi vain loppua kohti. Vaikka se ei ole mikään Keltaisen kirjaston tiiliskiviromaani eikä ehkä suurta maailmankirjallisuuttakaan, niin sen teksti ja kerronta piti ilahduttavasti kiinni. Näin siitä tuli muutakin kuin välipala. Varmaankin kirja on enemmän tarkoitettu naisten luettavaksi, mutta ainakaan itse en ole koskaan pitänyt siitä väliä, vaikka en Jane Austeneita olekaan lukenut. Tässä muutama hajanainen kommentti syksyn esikoisesta.’

Tänä vuonna on ilmestynyt useita varteenotettavia esikoiskirjoja, tässä yksi. Lintu pieni on historiallinen mutta myös psykologinen pohdinta sodanjälkeisestä elämästä. Kirjassa liikutaan vuorotellen vuoden 1944 Viipurissa, jolloin päähenkilö Dora on kahdentoista ja 1950-luvun alun Helsingissä, jolloin Dorotea on vasta-avioitunut nuori nainen. Kirjan prologi sitoo lukijan jännitteeseen, lapsiin ja väkivaltaan.

Hermonsa menettänyt äiti pitää tyttäriään vankeina vinttihuoneessa tavatessaan arvovierasta, josta toivoo itselleen uutta puolisoa sodassa menneen tilalle. Dora ja Mari näkevät nälkää, kärsivät hoidon puutteesta ja pelkäävät. Jo kirjan alusta voi päätellä, mitä Marille tapahtuu, vaikka tragedia kuvataan vasta kirjan lopussa. Sisko Dora kärsii tapahtuneesta syyllisyyttä, jota eivät juorut ja huhut yhtään paranna. Niinpä hän päädyttyään sodan jälkeen Helsinkiin, sulkee menneen elämänsä kuoreen ja alkaa elää helsinkiläisenä. Avioiduttuaan nuoren muusikon Oton kanssa hän luulee pääsevänsä turvaan, mutta menneisyyden haamut nousevat esiin ensin Oton äidin vanhan ystävän Vienon ja tämän sairaan tyttärentyttären Lahjan kautta ja sitten Esterin, joka sodanaikaan toimi Doran äidin apulaisena Viipurissa. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaan repii haavat auki ja johtaa ahdistukseen, pelkoihin ja sekavuuteen.

Kertomuksen yhtenä keskeisenä lankana kulkee Doran Marille kertoma satu miehestä, joka muuttuu linnuksi ja saa siten vapautensa. Kirjan nimi kuvaa joko pienen lapsen haurautta ja vapaudenkaipuuta tai kerrottua fantasiaa. Dora on vanki konkreettisesti Viipurissa ja psykologisesti Helsingissä. Oton tuomat häkkilinnut symbolisoivat hänen vankeuttaan ja vapaudenkaipuutaan.

Sodasta lienee vielä kertomatta monta tarinaa. Vuosittain niitä putkahtaa esiin ja estää meitä unohtamasta sodan pahuutta ja sen tuomaa ahdistusta. Tässä kirjassa kirjailija on ihailtavalla tavalla saanut aikakauden elämään pienin huomioin. Hajut, esineet, tapahtumat siirtävät lukijan sodan aikaan ja lukiessa tuntee painuvansa siihen ja elävänsä yhdessä pienten tyttöjen pelon kanssa. Sille ei voi mitään, että vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tässä ajassa ja hyvinvoinnissa monet tapahtumat tuntuvat käsittämättömiltä. Kuinka äiti voi kohdella tyttäriään noin, kuinka Ester ei noussut puolustamaan tyttöjä, kuinka lyötiin leimoja ja syyllistettiin.

Eikä 50-luvun Helsinki ollut sodanaikaa parempi. Elettiin lamaa eikä ruokaa silloinkaan ollut riittävästi, pelot seurasivat niin maailmanpolitiikan kuin kansallisten tapahtumienkin kautta. Dorotea yritti saavuttaa tasapainon, mutta kun hän ei saanut mieleen kertynyttä pahaa pois itsestään, kukaan ei osannut auttaa, jokaisella oli omat huolensa ja traumansa. Karjalainen Vieno yritti, mutta kun Dorotea ei tunnustautunut edes viipurilaiseksi, niin vuorovaikutusta ei syntynyt. Dorotea näki Lahjassa pikkusiskonsa Marin ja ajatteli Vienoa äitinään, jolloin muistot puhkesivat, viha ja pelko nousivat. Dorotea sairastui.

Tietenkin lukiessa kertomusta tänä päivänä miettii, miten asioihin olisi voinut puuttua tai pitänyt puuttua. Oton yritykset olivat kaikki vääriä, ainakin Dorotea mielestä, vaikka mies yritti parhaansa. Lopun absurdi tapahtumien vyöry meni mielestäni jopa yli liikkuessaan toden ja tarinan välisessä maastossa. Siihen olisin kaivannut selkeyttä.

Lukemisen arvoinen teos kuitenkin, hyvinkin.

Pohjola, Tanja: Lintu pieni. Atena, 2014. 285 s.

Jakarandapuun lapset

JAKARANDAPUUN-LAPSET

’Edellinen arviointini oli kirjoitettu kirjasta, joka kertoi kuohuvasta Intiasta. Siinä ei kovin paljon ollut väkivaltaa, vaikka elämän vaikeuksia olikin. Tämä nyt esillä oleva romaani on sitten aivan eri maata. Iranin vallankumous ja sota Irakia vastaan 1980-luvulla on ollut yksi lähihistorian julmimpia aikoja ja tapahtumien seuraukset tempovat maata edelleen. Aivan viime päivinäkin lehdistä on saanut lukea pidätyksistä, kielloista, rajoituksista ja saria-laeista, jotka alistavat toisinajattelijat ja etenkin naiset lähes olemattoman asemaan Iranissa. Tuhannen ja yhden yön tarinat ovat aikoinaan syntyneet näillä alueilla, tämä kirja lisää tarinoiden määrää, mutta tässä vain on yksi suuri ero, nämä ovat totta.’

Kirja on tavallaan tarinakokoelma sotivasta Iranista 1980-luvulta nykyaikaan. Se kertoo nuorista, jotka olisivat halunneet toisenlaisen maan ja joiden ajatukset tukahdutettiin. Heidät suljettiin vankiloihin ja he synnyttivät lapsensa siellä ja joutuivat sitten luopumaan niistä. Kirja kertoo näistä lapsista, jotka kasvoivat lapsuutensa isovanhempien huostassa jakarandapuun varjossa suurperheinä ja jotka menettivät äitinsä, isänsä tai molemmat puhdistuksissa, joissa suuri joukko toisinajattelijoita hirtettiin.

Osa vangeista vapautui aikoinaan, hakivat lapsensa, jotka eivät heitä enää tunteneet, asettuivat elämään suljetussa yhteiskunnassa tai pakenivat ulkomaille. Kirjan lopussa lapset palaavat isoäidin luo, joka tekee kuolemaa. He ovat särkyneitä lapsia, elämän kolhimia, vanhempansa kadottaneita, joille isoäiti oli elämän kiinnekohta ja arvo. Islamilainen vallankumous vei heiltä lapsuuden ja se vei myös tulevaisuuden, sillä he eivät ikinä pääse eroon niistä traumoista, jotka ovat lapsuudessaan saaneet.

Kirja on voimakas kritiikki totalitääristä yhteiskuntaa vastaan. Se tuomitsee tyrannian, naisen alistamisen ja mielipiteen vapauden rajoittamisen. Kirja ottaa vahvasti kantaa poliittiseen valtaan ja hallintoon. Kirjailija on itse kokenut osan kirjan tapahtumista. Hän on syntynyt Teheranilaiseen vankilaan, elänyt Amerikassa ja Italiassa. Kirjan tarinat ovat osaltaan omaelämäkerrallisia. Ne vaikuttavat ensin hyvinkin irrallisislta: on synnytyskohtaus vankilassa, on isä joka tekee korua lapselleen, on rakastumisia ja eroja. Lopussa ne kuitenkin nivoutuvat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden, jos vain jaksaa pitää kaikki kymmenet henkilöt mielessään ja osaa sijoittaa heidät oikeisiin lokeroihin suvussa. Vai onko se sitten niin kovin tärkeää. Kun kirjan alussa vankilassa syntynyt lapsi kirjan lopussa juo onnellisen surullisena olutta poikaystävänsä kanssa Torinon katukahvilassa, nauraa ja itkee samaan aikaan, saa kirja kauniin ja ylevän kaaren.

En tiedä, onko tämä maailmankirjallisuutta, onko tärkeää tietää näistä asioista tai onko tämä edes hyvin kirjoitettu, mutta tarina sinällään on paitsi järkyttävä niin myös tosi, sillä tällaistahan siellä on lehtitietojen mukaan tänäkin päivänä, valitettavasti. Siksi ehkä on syytä tietää ja kuulla omakohtaista kerrontaa tuosta ajasta, vaikka itse ei siihen voikaan vaikuttaa eikä edes ymmärtää muuta kuin vain pienen osan ihmisten kärsimyksestä ja tuskasta.

Delijani, Sahar: Jakarandapuun lapset. WSOY, 2014 (suom. Laura Jänisniemi). 283 s.