Tulvaniitty

tulvaniitty’Ihastuin tämän kirjan kansikuvaan, silkkihaikaroihin ja tyyliteltyihin vesihyasintteihin. Minulle käy usein niin ja luulen, etten ole ainoa. Siksi kustantajien pitäisikin kiinnittää asiaan huomiota, mikäli aikovat saada kirjojaan kaupaksi. Eikä ihastus jäänyt vain kanteen. Kirja on valloittava tarina rakkaudesta, surusta, uskollisuudesta ja ahdistuksesta, elämän osia jokainen. Jhumpa Lahirilta on suomennettu nyt neljä teosta ja taidanpa jossain välissä tutustua muihinkin. Helppoa kesälukemista tämä teos ei ole, vaan vaatii keskittymistä ja ajatusta. Suosittelen kuitenkin, lukunautinto saattaa odottaa näiden kansien sisällä.’

Kirja kertoo kahdesta intialaisesta veljeksestä, Udayanista ja Subhashista. Heidän lapsuutensa on leikkiä Kalkutan esikaupunkialueella eikä heitä erota mikään. Myöhemmän elämän kannalta tärkeä on heidän käyntinsä tarkkaan vartioidulla golf-clubilla, sillä siellä he kohtaavat itsensä, erilaisuutensa ja maailmoiden erot. Vanhempana Udayan ajautuu ääriliikkeeseen naksaliitteihin ja suunnittelee väkivaltaisia iskuja maan hallitusta vastaan. Subhash taas matkustaa Amerikkaan opiskelemaan meribiologiaa. Udayan menee naimisiin Gaurin kanssa, mutta saa pian sen jälkeen surmansa poliisin iskussa. Gauri jää yksin ja hän odottaa lasta. Subhash palaa kotiin ja näkee tilanteen vaikeuden. Hän nai Gaurin ja ottaa syntyvän lapsen, Belan, omakseen. He muuttavat Amerikkaan ja Belasta muodostuu nyt koko tarinan keskus.

Perhe asuu Rhode Islandissa, mutta ei ole onnellinen. Onnellisia eivät myöskään ole veljesten vanhemmat Intiassa. Äiti suree poikaansa hautaan saakka, isä harmaantuu ennen aikojaan. Lopulta ei ole enää surijoita ja Subhashin ja Gaurin liitto hajoaa. Kirja etenee aina nykyaikaan saakka siihen kuinka Bela yrittää selvitellä välejä äitiinsä ja kuinka hänellekin on vaikeaa elää kahden kulttuurin rajapinnassa, vaikka hän ei koskaan ole elänytkään Intiassa. Onko hänen tyttärensä Meghna jo päässyt vapaaksi sukupolvien taakasta?

Kirjailija on itse taustaltaan intialainen, vaikka onkin syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhone Islandissa. Hän tuntee kahden kulttuurin eron ja on osannut tuoda sen onnistuneesti esiin kirjassaan. Poikien erilaisuus, heidän ajatuksensa, haaveensa, toimintansa on hyvin kuvattu. Elämä vuosisataisten perinteiden puristuksessa ei mene jättämättä jälkiä. Gauri kärsii anopin surun ja vihan keskellä, Subhash kokee velvollisuutta ja ottaa veljensä lesken mukaansa, mutta ei hänkään pysty muuttamaan sitä ilmapiiriä, mikä on kasvanut kiinni intialaiseen naiseen ja perinteeseen.

Kirjan onnettomin on Gauri, joka yrittää vimmatusti elää länsimaalaisittain, opiskella filosofiaa, tehdä tutkimusta, lukea ja taas lukea, mutta joka ei sitä kautta löydä onneaan. Hän repii itsensä väkisin eroon ja yrittää löytää elämän, mutta jää yksin, totaalisen yksin. Toinen nainen, veljesten äiti, ei koko loppuelämässään pääse irti kuolleesta pojastaan, vaan pesee tämän muistokiven joka päivä tulvaniityllä ja vie tuoreet kukat kivelle pojan muistoksi, joka päivä. Kolmas etsijä on tytär Bela, joka etsii itseään maatiloilta, toreilta ja kiertolaisen elämästä, mutta löytää sen vasta kun saa tietää totuuden.

Kirjan yksi keskeinen aihe onkin salailu. Onko se yleismaailmallinen ilmiö? Kun Bela ei tiedä oikeaa isäänsä, hän on tavallaan onnellinen, mutta etsivällä kannalla. Kun hän saa sen vihdoin kuulla, hän suuttuu, mutta löytää itsensä. Kirjan kaikki henkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joilla on puutteensa ja mahdollisuutensa. He eivät osaa käyttää niitä, eivät löydä itseään elämän rattaissa, vaan ajautuvat virran mukana, ottavat vastaan kolhuja ja epäonnistumisia, ovat mukana elämässä voimatta siihen kovinkaan paljon vaikuttaa. Ehkä aika tyypillistä elämää, ei sankareita, ei luusereita.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Se avaa onnistuneesti kahden kulttuurin ristiriitaa ja antaa lohtua myös omaan vajavaiseen elämään.

Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty. Tammi, 2014, (suom. Sari Karhulahti). 438 s.

Kalmantanssi

kalmantanssi’Luin pari viikkoa sitten Milja Kauniston esikoiskirjan Synnintekijä ja koska tarina jäi pahasti kesken, oli tartuttava myös tähän toiseen osaan. Yllättävän taitavasti kirjailija vie tarinaa eteenpäin ja on nähnyt paljon vaivaa saadakseen 1400-luvun ihmiset elämään kirjoissaan. Synnintekijä luotaa nuoren Olavi Maununpojan opiskelua Pariisin yliopistossa ja hänen suhdettaan opiskelutoveriinsa Miracle de Servièresiin. Salaisuudet avautuvat kirjan lopulla ja saavat uutta puhtia tässä toisessa osassa. Tässä muutama hajanainen kommentti kirjasta.’

Synnintekijä-kirjan jatko-osassa Olavi Maununpoika saa isältään Maunu Tavastilta kirkkoherran paikan Kirkkonummelta, mutta joutuu pian naisen viettelemäksi ja pakenee takaisin Pariisiin Sorbonnen yliopistoon. Seurakseen hän saa toisen kotimaassaan ryvettyneen, priori Johanneksen. Pariisi ei ole kuitenkaan mitään, kun siellä ei ole Miraclea. Niinpä Olavin opiskeluista ei tahdo tulla mitään. Myöskään Pariisin ilmapiiri ei ole entisensä. Opikelijat ja opettejatkin ovat kaikonneet pahan paisetaudin, mustan surman, tieltä. Tauti tappaa kaikki ikään, sukupuoleen tai asemaan katsomatta.

Yliopiston johdossa on edelleen piispa Cauchon. Tämä on pääsyyttäjänä, kun tuomitaan Jeanne D’arcia, Orleansin neitsyttä. Niinpä hän lähettää Olaus Magnin englantilaisten ylläpitämään vankilaan vakoilemaan ja ottamaan selvää tytön toimista. Syynä lienee se, että Olaus osaa erottaa naisen miehestä. Tämä piikki viittaa suoraan Miracleen, jonka oikeudenkäynti odottaa Jeannen jälkeen. Olaus tapaa neitsyen eikä löydä tästä mitään syytä mihinkään. Samalla hän kuulee niin paljon valtion salaisuuksia, että voisi niillä hajottaa koko Euroopan sen hetkisen järjestelmän.

Olaus keskittyy kuitenkin tuhoamaan ainoastaan piispa Cauchonin. Jeanne tuomitaan tunnetusti roviolle ja sen jälkeen kutsutaan Miracle yliopiston kurinpitoryhmän eteen vastaamaan kysymykseen sukupuolestaan. Kreivi on kuitenkin sairastunut ruttoon ja selviää siitä vain vaivoin eikä pysty matkustamaan Pariisiin vastaamaan syytöksiin. Olaus puolustaa ystäväänsä ja saa yllättävää tukea. Hän myös pääsee päämääräänsä, tapaa Miraclen ja jättää piispalle ajattelemisen aihetta.

Toinen osa on pitkästyttävämpi kuin ensimmäinen. Pitkään vatkataan Orleansin neitsyen oikeudenkäyntiä ja Ranskan valtion politiikkaa. Kun ihmisten määrä on suuri ja kiemurat juonitteluineen hallitsemattomat, tahtoo lukija mennä sekaisin.

Jotenkin kavahdin tätä aihetta, koska päähenkilöt ovat todellisia ja tarina kuitenkin ainakin puoliksi fiktiivinen. Tässä esimerkiksi piispa saatetaan aika kummalliseen valoon sodomian, murhien ja lahjusten muodossa. Toki hän varmaankin on ollut paha, sitä todistavat myöhemmät sukupolvet, jotka syyttivät häntä Jeanne D’arcin polttamisesta. Kirjailija Bernard Shaw muistaaksen näytelmässään Pyhä Johanna kaivattaa piispan haudastaan ja heittää viemäriin. Kuitenkaan hän ei enää pysty puolustautumaan tämän kirjan syytöksiä vastaan.

Lisäksi kirja tuo esiin suuren joukon vehkeilyjä ja salaliittoja Ranskan kuninkaiden, piispojen ja inkvisiittoreiden tekemiksi, joissa Jeanne väitetään mieheksi ja kuninkaaksi ja vallanperijäksi ja milloin miksikin. Historia ei näistä puhu mitään. Myös päähenkilön toimiin on kirjoitettu sellaisia asioita, jotka eivät tee hänelle kunniaa. Näistäkään ei historian kirjoissa mainita sanan sanaa. Olaus Magni oli oppinein maamme keskiaikaisista piispoista ja hoiti virkaansa huolella, eli Paavali Justenin sanoin: ’erittäin oppinut kaikissa tieteissä ja erittäin harkitsevainen käytännön toimissa’. Kirja ei anna tätä loppuosan kuvaa hänestä.

Sinällään molemmat kirjat ovat hyvää viihdettä, eihän niitä pidä ottaa totena vai pitääkö? Odotan jo seuraavaa osaa, sillä tokihan Olavin harharetket Ranskanmaalla on saatava päätökseen.

Kaunisto, Milja: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. 399 s.

Seitsemän elämääni

Mo_Yan’Viimeksi kun kirjoitin arvioinnin (Anni Kytömäki: Kultarinta), kehuin kirjaa sellaiseksi, joka pitäisi kaikkien luonnonystävien lukea. Nyt edessäni on kirja, joka on myös niitä todella lukemisen arvoisia, tällä kertaa historian ja ihmisyyden näkökulmasta katsoen. En juurikaan ole lukenut kiinalaista kirjallisuutta, joten en osaa verrata tätä mihinkään sikäläiseen teokseen. Kun olin päässyt kirjan loppuun, leijailivat aprikoosinkukkien vaaleanpunertavat terälehdet ympärilläni, tuuli suhisi  ja elämän raadollisuus tunki nenään. Päälimmäisenä oli rikas ja taidokkaasti koottu kertomus.’

Sota on päättynyt ja kommunistit nousevat valtaan Maon johdolla Kiinassa. Maanomistajat syöstään vallasta. Ximenin kylässä tilanomistja Ximen Nao surmataan ja hänen vaimonsa alistetaan palvelijoiksi. Hän kuitenkin vaatii oikeutta Manalan valtijaalta ja syntyy uudelleen maan päälle. Lopulta Ximen Nao elää seitsemän elämää: tilanherrana, aasina, härkänä, sikana, koirana, apinana ja lopulta taas ihmisenä. Näin hän kokee ikään kuin sivustakatsojana kaikki Kiinan lähihistorian käänteet: kommunismin nousun, maareformin, kulttuurivallankumouksen, nälänhädän, hyvinvoinnin alun ja nykyajan. Vuosituhannen vaihtuessa pieni isopäinen poika kertoo sitten koko tarinan kirjailijanplantulle Mo Yanille.

Matkan aikana tavataan maakunnan viimeinen itsenäinen viljelijä Lan Lian, Ximenin jalkavaimot Yingchun ja Qiuxiang, hänen lapsensa Jinlong ja Baofeng, johtajat Huang Tong ja Hong Taiyue, näiden lapsia ja lapsenlapsia monessa polvessa. Suvut kietoutuvat toisiinsa, elävät ja kuolevat yhdessä, nousevat kukoistukseen ja sortuvat taas alas mutaan. Kertojana tarinassa on vuoroon Ximen Naon kulloinenkin reinkarnaatio ja hänen jalkavaimonsa Yingchun poika Lan Jiefang. Rakkaus, viha, kateus ja vallanhalu vuorotelevat kerronnassa, jonka taustana kuohuu värikäs kaikkia aisteja koskettava kiinalainen maaseutu 1950-luvulta 2000-luvun alkuun.

Mo Yan sai Nobel-palkinnon vuonna 2012 ensimmäisenä kiinalaisena kirjailijana. Tämä kirja on ainoa, mikä häneltä tähän mennessä on käännetty suomeksi. Massiivinen teos vie mukanaan ensimmäiseltä lehdeltä alkaen. Sen vetovoima perustuu kerrontaan, jossa näkyy piirteitä useista eri tyylisuunnista. Tarina etenee historiallisissa puitteissa kuin kylän elämäkertana, mutta koska kertojana on usein eläin, tulee mukaan väkisinkin fantasiaa, faabeleita, kansantaruja, personifikointia, maagista realismia. Hänen tyylinsä on omintakeinen, vaikka sitä onkin verrattu Franz Kafkaan ja Joseph Helleriin. Mo Yan esiintyy itse kirjassaan yhtenä sivuhenkilönä, joka järjestelee asioita ja sotkee niitä. Kyläläiset suhtautuvat häneen pakollisena riesana ja uteliaana pojankoltiaisena, joka luulee osaavansa kirjoittaa.

Kirjassa on varmaankin paljon omaelämäkerrallista ainesta, sillä kirjailija itse varttui pienessä kylässä ja koki kaikki ne murrokset, jotka kirjassakin ilmenevät: nälän, puutteen, vallankumoukset ja sorron. Hänen kirjailijanimensä on nimimerkki, joka tarkoittaa ’älä puhu’. Se kuvaa sitä, kuinka Kiinassa monet kulttuurihenkilöt joutuivat noina aikoina vaikenemaan hallinnon vuoksi. Tästä muistutuksena on Taivaallisen rauhan aukion verilöyly, josta tulee juuri nyt kuluneeksi 25 vuotta. Vaikka kirjan tapahtumat ovat traagisia ja kirjan lopussa varsinkin nousee pala kurkkuun ihmiskohtaloiden vuoksi, on sen loistava ihmisläheinen kuvaus elämästä vastakohtaisuudessaan häkellyttävä. Aprikoosipuu kukkii, aurinko nousee, kuu kulkee joen yllä, sianruho poksahtaa jokirannassa, luonto elää hajuissa ja äänissä. Ankeus peittyy elämään. Vaikuttava ja hieno kirja, joka sen paksuudesta huolimatta kannattaa lukea.

Mo Yan: Seitsemän elämääni. Otava, 2013. Suom. Riina Vuokko. 730 s.

Kultarinta

kultarinta’Tätä kirjaa on hekutettu blogeissa ja kriitikkojen kirjoituksissa, joten tartuin siihen hieman empien. Voiko se olla niin hyvä? Vastaus on, että se voi! Kirja vei mennessään ensimmäiseltä sivulta ja sitä oli vaikea päästää kädestään ennen viimeistä. Mahtava näyttö esikoiskirjailijalta. Luettuani tämän yli 600-sivuisen opuksen mietin, voisinko poistaa siitä jotain eli lyhetää sitä luettavampaan muotoon, mutta turhaan. Kirja on kokonaisuus, kielellisesti omintakeinen ja käsittelyltään kuitenkin tiivis paketti sellaisenaan. Siis, suositukset tällekin kirjalle ja monia innokkaita lukijoita. Tässä muutama kommentti kirjasta. En ryhtynyt kirjaamaan parhaita paloja, sillä silloin tähän olisi kopioitava koko kirja.’

Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja. Harvoin saa luettavakseen tekstiä, jonka luonnonkuvaus on näin oikein kirjoitettua. Oikein tarkoittaa, että lukijan ei koko ajan tarvitse miettiä, ovatko nimet ja ilmiöt oikein kuvattu ja nimetty. Kirjailija osaa asiansa ammattitaidolla, jopa niin hyvin, että joissain kohdin se alkoi kyllästyttää. Kokonaan toinen juttu on luonnontuntemuksen historia. 1900-luvun alun ihmiset tuskin tunsivat sammalia nykynimillä tai osasivat edes niitä tunnistaa. Toisaalta kirjan toinen päähenkilö tutki niitä ja oli paneutunut aiheeseen retkillään kartanon metsissä.

Kirja kertoo miehen, Erikin, ja hänen tyttärensä, Mallan, elämästä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Erikin isä omistaa Aspholmin kartanon metsineen lähellä Helsinkiä. Poika liikkuu metsissä, kokee mystisiä ilmestyksiä, tutkii lintuja, kasveja, sammalia, kaikkea luontoon ja metsään liittyvää. Siellä on kohtaa myös torpan tytön Lidian. Rakkaustarina saa alkunsa. Tapahtumat vuonna 1918 muuttavat kuitenkin kaiken. Malla syntyy, Lidia päätyy keuhkotautiparantolaan, Erik luhistuu. Tuntuu, että kaikki kuolee hänen ympäriltään, mikään ei mene hyvin. Lopulta isä ja tytär joutuvat erilleen pitkäksi aikaa.

Erik toipuu sairaalassa, Malla sijoitetaan Pohjanmaalle. Muistoissa yhteinen matka Karjalaan. Rakkaus metsään säilyy ja sinne Malla pyrkii aina kun vain mahdollista. Ankara kuri sijaiskodissa tukahduttaa elämän, jota Malla kaipaa. Isästä ei ole muutamaa kirjettä kummempaa tietoa, yhteydet ovat poikki. Lopulta kaipuu voittaa ja matka alkaa.

Kirjaa mainostetaan rakkausromaanina, mitä se mielestäni onkin, mutta vain osaltaan ja mikä sitten on rakkauden kohde. Erik rakastaa Lidiaa ja Mallaa, Malla isäänsä, mutta molemmat rakastavat metsää. Se onkin kirjan parasta antia. Luonnonkuvaus ylittää kaikki aikaisemmin kokemani. Uusilla onomatopoeettisilla sanoilla, sattuvilla vertauksilla ja uussanoilla kirjailija rikastaa kerrontaa entisestään. Sanat kuvaavat osuvasti lintujen ääniä, metsän puhetta, mytologiaa. Karhu, kultarinta, on keskeisessä osassa koko kirjan matkan. Vanhat uskomukset elävät, persofinikoituvat. Karhunmuotoinen vuori Laatokan rannalla on haavepaikka niin isälle kuin tyttärellekin. Sieltä löytyy se salaperäisyys, jota he kaipaavat. Siellä on elänyt myös Joel, Mallan ystävä sijaiskodissa, joka on kuin ihminen mutta myös karhu.

Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa myös sen tyyli olla kertomatta asioita puhki. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä ja nämä koukuttavat lukemaan eteenpäin. Varmaan monta koukkua jäi huomaamatta, mutta huomatutkin viehättivät. Kirjailija on onnistunut tässäkin hyvin. Ainoa miinus voisi olla kirjan harmaus. Tällä tarkoitan sen surullisuutta. Tuntuu, ettei mikään onnistu, väkivaltaiset kuolemat, sairaudet, sota ja pinttyneet asenteet kiusaavat päähenkilöitä loppuun saakka. Vastakohtana tähän harmauteen on rikas ja värikäs luonto. Ehkä vastakohta-asettelu on tarkoituksellinen. Surin kuitenkin Mallan lapsuutta ja nuoruutta, surin Erikin kohtaloa. Pienet ihmiset yrittävät, mutta elämä vie, sinne minne tahtoo.

Kirja onneksi päättyy onnellisesti, mutta muutaman vuoden kuluttua tulevaisuudessa vaanii taas sota. Sinne asti kirja ei mene, onneksi, sillä se saattaisi kääntää taas kaiken päälaelleen. Pienen mutta tärkeän lisänsä omaan lukukokemukseeni antaa kirjan lopun tapahtumapaikka täällä Luopioisissa ja tietenkin alueen nimikkokasvi, ormio.

Kytömäki, Anni: Kultarinta. Gummerus, 2014. 644 s.

Neljäntienristeys

NELJ_N_TIEN_RISTEYS’Kevään tapaus, hehkutus yli kaiken. Kuusamolainen esikoiskirjailija Tommi Kinnunen pomppaa heti listojen kärkeen ja niin kriitikot kuin lukijatkin ovat myytyjä, ylistävät jopa vuosituhannen kirjaksi. Niinpä se on luettava ja luettava kriittisesti, jotta voisi ymmärtää, missä mennään, mikä on hyvää ja mikä on huonoa. Jokainen tietysti muodostaa teoksesta oman mielipiteensä ja se on varmaan yhtä objektiivinen kuin muidenkin tai subjektiivinen, kuinka vain halutaan. Luin kirjan ja jäin ihmettelemään. Lukekaa tekin. Älkääkä antako tämän vuodatuksen häiritä.’

Maria on kunnankätilö pohjoisessa pitäjässä viime vuosisadan alkupuolella. Lahja on hänen avioton tyttärensä, valokuvaaja. Kaarina on Lahjan pojan Johanneksen vaimo ja Onni on Lahjan puoliso. Näiden neljän henkilön kautta kirjassa kerrotaan voimakas sukupolvitarina. Nämä henkilöt antavat kasvot koko 1900-luvulle, sodalle, puutteelle, ilolle ja surulle. Vintiltä löytyy salaisuuksia, pitkässä talossa asutaan milloin missäkin huoneessa lähellä tai kaukana ja katsellaan yli neljäntienristeyksen naapureihin, verrataan, autetaan, torjutaan. Kirja on kuvausta naisten kautta. Se menee hyvin lähelle, tunteisiin, taipumuksiin, haparoiden eteenpäin läpi toiveiden ja tottumusten.

Maria on vahva nainen, joka ei kaipaa rinnalleen miestä. Tyttärensä hän tekee ja kasvattaa itse. Työssään hän on tinkimätön ja niinpä saattamassa viimematkalle on loppumaton jono naisia, jotka ovat saaneet häneltä elämän tai lohdutuksen. Reuman runtelema ruumis raastetaan sodan ajan evakkoon, omin voimin rakennettu talo palaa saksalaisten toimesta. Uudelleen sen rakentaa Onni, tyttären mies. Kun Maria rakensi pituutta, teki Onni korkeutta. Kirkontorni oli ainoa korkeampi. Lahja on äitinsä tytär, mutta koteloituu onnettoman avioliittonsa katkeruuteen. Samalla hän myrkyttää tulevankin. Kaarina yrittää poistaa raja-aitoja, haudata salaisuuksia, suojella Johannesta, mutta kärsii anopin ja talon puristuksessa. Kun vapaus koittaa, osataanko sitä käyttää. Ja sitten on Onni, joka rakentaa ja veistää, tekee huonekalut ja muut tarvikkeet, mutta joka ei pysty elämään tätä elämää taipumustensa kanssa. Sen ajan maailmassa se ei voi estää tuhoa.

Esikoiskirja vaikuttaa valmiilta ja kokonaiselta. Kirjan rakenne kertoo tarinan monessa kerroksessa ja osassa, mikä ei tee siitä aina ihan helppoa juonellisesti. Kielen esiintuomat pienet yksityiskohdat ensin viehättävät, mutta tuntuvat lopulta kikkailulta, kun suuret linjat hukkuvat niiden alle. Kirja on kolmeneljäsosalta kerrottu naisten näkökulmasta ja loppu Onnin, joka on sen ajan maailmassa kummajainen. Eikö tarinaan löytynyt yhtään miehistä mallia, vai onko niin kuin pieni lapsi häissä kysyy: Mihin miehiä tarvitaan? Tässä kirjassa niitä ei ole, vaikka tarvittaisiin.

Kirjan teksti on sujuvaa ja sinällään helppolukuista, mutta monessa kohdin vivahteetonta. Luettelot eivät luo hyvää tunnelmaa. Onnin taipumus ensin nauratti, tähänkin on pitänyt sekoittaa tämän hetken trendi-ilmiöitä, mutta onneksi kirjailija hallitsee tilanteen ja vaikka tekeekin miehestä kliseisesti lähes kaikkivoivan, osaa hän myös nähdä kaiken tuskan ja ahdistuksen, mitä tämä saa kärsiä. Traaginen kirje paljastaa paljon, ehkä liikaakin.

Joku arvioitsija Hesarissa oli kehunut kirjaa vuosituhannen teokseksi. Sitä se ei minusta ole, mutta onhan kuitenkin ihan luettavissa oleva kertomus. Tarina vie mennessään ensi sivulta saakka, mutta lopussa ei jää kaipaamaan sitä yhtään lisää. Pitääkö kaiken olla niin harmaata, niin mahdottoman harmaata? Tarina on kuitenkin hyvä kokonaisuus. Suuresta huomiostaan johtuen teos saattaa hyvinkin olla vahvoilla ensi syksynä, kun valitaan Finlandia-ehdokkaita. Saapa nähdä!

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys. WSOY (2014). 334 s.

Kalliomaalaus

kalliomaalaus3

’Sanotaan, että näin keväällä kalliomaalaukset ovat parhaiten nähtävissä. Nyt on valoa ja kosteutta sopivasti eikä sovi vähätellä niiden luo pääsyäkään. Maalauksia on helppoa katsella jään päältä hieman etäämmältä itse kalliosta. Tällä hetkellä taitaa epätavallisen talven jälkeen olla jo uskaliasta mennä jäille, mutta tulevina vuosina voi tämänkin näkökannan muistaa.’

Kalliomaalaukset ovat syntyneet pääasiassa n. 5000 – 6000 vuotta sitten. Silloisen pyyntikulttuurin ihmiset maalsivat sileisiin kallioihin merkkejä käynnistään. Värinä käytettiin rautapitoista savea, johon sotkettiin sidosaineeksi eläinten rasvaa tai munaa. Tällä seoksella maalattiin ihmisten, saaliseläinten tai esineiden kuvia, joskus myös symbolisia merkkejä, joiden tarkoitusta ei aina tiedetä. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi liittyneet metsästykseen ja sen aikaisiin uskomuksiin. Ylhäällä on Verlan kuuluisasta kalliosta otettu kuva, jossa näkyy ainakin pieniä hirvieläimiä.

Suurimmat kuvakentät löytyvät suurten vesistöjen varsilta. Eniten piirroksia on Laukaan Saraakalliolla, josta ystäväni Pekka Kivikäs on laskenut noin parisataa erilaista hahmoa. Kaiken kaikkiaan Suomessa maalauskallioita on noin sata. Lisäksi on joukko melkoisen suttuisia kuvioita, joista ei enää saa selvää, mitä ne esittävät. Samanlaisia, mutta huomattavasti vähäisemmässä määrin, on löydetty myös Ruotsista ja Norjasta. Itä-Karjalassa kalliomaalaukset korvaa kalliopiirrokset, jotka on terävällä esineellä uurrettu esim. Äänisjärven rantakallioihin. Etelä-Euroopassa on löydettävissä vastaavia kuvia luolista, mutta ne ovat huomattavasti meidän kalliomaalauksiamme vanhempia.kalliomaalaus1

Luopioisten ainoa maalaus löytyy Salmenkalliolta Evinsalon tyveltä (kuva yllä). Se on läntisimpiä löytöjä ja erillinen. Kuvasta näkyy, että maalauksesta ei enää erota selvästi hahmoja, mutta oikeaksi kalliomaalaukseksi se on kuitenkin todettu. Tämänkin kohteen tarkasteluun paras sää on hieman kostea ja kuulas kevät. Kuivalla kesäkelillä kalliosta ei näy juuri mitään. Maalaukset ovat museoviraston suojeluksessa, joten niiden turmeleminen on paitsi typerää niin myös laitonta. Jyväskylän Halsvuoressa olevan maalauksen edessä pidettiin aikoinaan ilmeisen holtittomasti nuotiota, joka irroitti suuren lohkareen kallion kyljestä ja tuhosi osan maalausta.Jyskänvuori

Nykyajan kalliomaalaukset tuskin kestävät tuhansia vuosia (kuva vieressä). Niiden hahmotkin ovat enemmän symbolisia ja viitteellisiä. Tällainen tavallinen kulkija ei niistä juurikaan mitään ymmärrä, ihmettelee enemmänkin. Näiden graffiittien merkitys on tiedottaminen, siis osittain sama kuin vanhoilla maalauksillakin. Liekö näillä uusilla mitään uskomuksellista merkitystä, tuskin. Saadakseen pyyntionnea kivikauden mies tai nainen maalasi sen eläimen hahmon, jota tavoitteli. Saadakseen kestävät ja voimalliset aseet, maalattiin jousia ja nuolia. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan maalarit eivät suinkaan olleet vain miehiä, naisetkin osallistuivat työhön. Joskus, kun katselee naivistisia kuvia, epäilee myös lasten olleen asialla. Kuviin on kuitenkin suhtauduttava tietyllä hartaudella ja arvokkuudella.

Vuonna 2000

vuonna_2000-bellamy_edvard-21605215-1057668134-frntl’Kirjatorilta sattui käsiini näköispainos todella vanhasta kirjasta. Eduard Bellamy kirjoitti tulevaisuusutopiansa Vuonna 2000 1800-luvun lopulla ja suunnitteli siinä ihanneyhteiskunnan ihmisille, jotka elivät hyvin kahtiajakautuneessa maailmassa Bostonissa USA:ssa. Ihmiset olivat joko rikkaita tai köyhiä ja elivät erillään toisistaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rikkaat eivät tienneet mitään puutteesta, työttömyydestä eivätkä elämän vaikeuksista, kun taas köyhät kärsivät niistä kaiken aikaa ja kuolivat ennen aikojaan. Utopia paremmasta huomisesta on elänyt ihmisten mielissä varmaankin aikojen alusta saakka, Bellamy puki ajatukset sanoiksi klassikkoteoksessaan, joka kannattaa lukea. Se avaa silmiä vieläkin huomaamaan lähimmäisen hädän.’

Bellamyn kirja Vuonna 2000 on utopiakirjallisuuden klassikko, joka ilmestyessään vuonna 1887 sai valtaisan huomion. Sitä myytiin satoja tuhansia kappaleita muutamassa vuodessa ja se oli Amerikan toiseksi myyvin kirja 1800-luvulla heti H. B. Stowen Setä Tuomon tuvan jälkeen. Lisäksi kirja käännettiin välittömästi yli kahdellekymmenelle kielelle, mikä oli siihen aikaan merkittävää. Kirjan pohjalta perustettiin yhdistyksiä ja lukemattomat kirjailijat yrittivät matkia sitä ja luoda omia haavemaailmoitaan, etunenässä mm. H. G. Wells ja Willian Morris.

Kirja on kirjoitettu tarinan muotoon, mutta sitä suuremmin sillä on sosiaalinen sanoma. Se pyrkii nostamaan esiin kapitalismin pahuudet ja avaamaan ihmisten silmät huomaamaan ympärillä vallitseva kurjuus. Teollistuminen ja kaupungistuminen olivat syösseet ihmiset hätään ja köyhyyteen järkyttävässä määrin 1800-luvun lopun Amerikassa. Bellamyn kirja esitteli näitä kipeitä kohtia ja kertoi niihin ratkaisun. Se vaikuttaa paljolti Karl Marxin teorioilta kansanvallasta, rahasta ja yhteisöllisyydestä. Tässä kirjassa ihanneyhteiskunnassa vallitsee kuitenkin valtiososialismi, johon on siirrytti olosuhteiden pakosta ilman vallankumousta.

Julian West, kirjan päähenkilö, siirtyy hypnoosin kautta yli sata vuotta ajassa eteenpäin ja herää aivan uudentyyppisessä Bostonissa vuonna 2000. Eläkkeellä oleva lääkäri Leete, hänen vaimonsa ja tyttärensä Edith ottavat heränneen miehen huomaansa ja alkavat selvittää tälle uuden yhteiskunnan olemusta. Yhteiskunnasta on rahan lisäksi hävinnyt kapitalistinen kilpailu, palkka on kaikille sama, työajan pituus määräytyy sen raskauden mukaan, naisetkin käyvät työssä ja saavan saman palkan kuin miehetkin. Luottokortti on korvannut rahan ja sen avulla ihmiset tilaavat tavaroita keskusvarastolta. Eläkkeelle siirrytään 45-vuotiaina, jolloin alkaa todellinen elämä. Yhteiskunta on muuttunut yhdeksi suureksi liikeyritykseksi, jota johdetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi hieman armeijan mallin mukaan. Julian West oppii ymmärtämään yhteiskunnan arvot nopeasti, mutta samalla hän rakastuu Edithiin. Onko se mahdollista, sallittua, sopivaa. Unelmayhteiskunnassa kaikki on mahdollista.

Bellamyn kirja hahmottelee puhtaan sosialistisen yhteiskunnan rakenteen. Se näyttää teoriassa hyvältä, mutta nykyihminen tietää, mihin sellainen yhteiskunta johtaa. Mielenkiintoista siinä ovat monet elämää helpottavat yksityiskohdat, jotka tänä päivänä ovat todellisia. Edith esimerkiksi opettaa Julianin käyttämään ’radion’ esimuotoa, jossa voidaan säätää äänen voimakkuutta, valita kanavia ja asettaa se herättämään aamulla. Kaupan tavarat, postit ja tiedotteet kulkevat ilmanpaineen avulla putkia pitkin, jollaisia näkee suurten ostoskeskusten kassoilla, ruokailut on järjesttty ravintoloihin tilausten mukaan, uskonnonvapaus vallitsee kaikkialla. Kirjailija ei ole lähtenyt luomaan samanlaisia utopistisia rakennelmia kuin Jules Verne eikä hahmottele tulevaisuutta isoveli valvoo periaatteella niin kuin Orwell. Hän ei myöskään luo uljasta uutta maailmaa Huxleyn tapaan, mutta hänen luomansa maailma oli alkusykäysenä muutokseen kohti ihmisten tasa-arvoa ja vapautumista.

Bellamy, Eduard: Vuonna 2000 (Looking Backward). Työväen kirjapaino, 1907. 274 s.

Alkemistit, maallinen rakkaus

Alkemistit’Pistänpä tähän toisenkin kirjapostauksen, kun luin Antti Tuurin uutuuden Alkemistit. Kyllä tämä mies jaksaa. Olen nyt lukenut häneltä kaksikymmentä kirjaa ja jokainen tuntuu olevan edeltäjäänsä mielenkiintoisempi. Vaikka hänen omalaatuinen kerrontatyylinsä joskus ärsyttääkin, niin sillä on myös taipumus luoda hyvin tiivis imu kertomukseen, niin ettei sitä voi jättää kesken. Nyt kun luin tämän kirjan loppuun, alkoivat kynnet syhytä jatko-osaan, vaikka sitä ei tiettävästi ole edes kirjoitettu. Odottaminen on raskasta. Tässä muutamia hajanaisia kommentteja tästä kirjasta.’

Samalla intensiivisyydellä ja tiedolla Tuuri on tällä kertaa tarttunut 1700-luvun historiaan kuin oman sukunsa historiaan aikaisemmin. Sama poljento ja sama kerronnan vetävyys löytävät tästäkin kirjasta.

August Nordenkjöld toimii Vuorikapteenina Suomessa ja päätyy swedenborgilaisen uskon kautta tekemään kultaa Uuteenkaupunkiin. Apunaan hänellä on nuori maanmittari Carl Bergklint. Alkemia on voimissaan ja kun ei atomeista, metallien ominaisuuksista tai fysiikastakaan kovin paljon tiedetä, uskotaan vakaasti, että halvemmista metalleista pystyttäisiin uskon ja siveyden voimilla tekemään kultaa, kunhan noudatettaisiin tarkkaa järjestystä. Miesten työ päätyy kuitenkin vaikeuksiin, sillä maalliset velkojat ovat kaksikon kimpussa kaiken aikaa eikä laboratoriossa päästä pitkään aikaan alkua pidemmälle. Kullan synty olisi vaatinut paitsi tarkkuutta ja uskoa, niin myöskin kovaa kuumuutta, jota pidettäisiin muffelin alla kuukausia. Vuorikapteeni haalii sysiä ympäri Varsinais-Suomea ja velat kasvavat. Lopulta edessä on konkurssi ja vararikko. Kullan teko on keskeytettävä.

Kirjassa kullan teon rinnalla kulkee kaunis tarina nuoren maanmittarin ja kauppiaantyttären Katariina Palénin rakkaudesta. Koska kyseessä on swedenborgilaisyys ja sen opit, pohditaan kirjassa paljon myös maallisen ja taivaallisen rakkauden eroja, kuten kirjan alaotiskkokin kertoo. Päästäkseen nousemaan Korkealle vuorelle ja saavuttaakseen Uuden ihmisen asteen on elettävä oppi-isän antamien neuvojen mukaan. Myöskään Viisasten kivi ei synny ilman siveellisyyttä eikä nuhteettomuutta. Nordenkjöld ei pysty näin elämään, vaan hakee lohtua vaimonsa äkkipikaisuuteen muiden naisten luota, mutta Bergklint rakastaa vain Katariinaansa. Tämä 1700-luvun Love Story on hyvin kauniisti kerrottu, kirjan parasta antia.

Kun googlasin kirjan henkilöitä ja tapahtumia, huomasin, että kirja on oikeastaan tuolloin eläneiden elämäkertaa, sillä sen henkilöt ovat todellakin eläneitä oikeita ihmisiä, tapahtumat ovat historian vahvistamia, samoin aatteet. Tarina on sitten koottu näistä aineksista. Tämä kirja on tarinan ensimmäinen osa, joka päättyy Vuorikapteenin vararikkoon ja kullanvalmistuksen keskeytymiseen.

Kirjan ensilehdillä tuntui, että tämänlaista tuurimaista kirjallisuutta olen lukenut jo riittämiin. Eerikinpojat jatkoteoksineen keskittyivät samoihin ajatuksiin, hurmahenkisyyteen, kilvoitteluun ja uskonnollisiin seurakuntiin Suomessa ja Ruotsissa. Niinpä en oikein aluksi päässyt tähän mukaan. Tuurin kerronnalle uutta tässä oli kuitenkin rakkauskertomus, joka nousikin lopulta aivan samalle tasolle kuin pääaihe, kullan valmistus. Tuurillehan on tyypillistä, että sankari on hyvin puhdashenkinen ja jopa naivi uskossaan ihmisen vahvuuteen ja hyvyyteen sekä Jumalan suuruuteen. Tässäkin kertomuksessa maanmittari Bergklint uskoo ja luottaa vuorenvarmasti Vuorikapteeniin, tämän puheisiin ja kokemuksiin. Hän ei näe ihmisen takana olevaa raadollisuutta eikä hyväksikäyttöä. Sankari toteuttaa tässäkin sen, mitä toinen suunnittelee, mutta ei itse pysty tekemään. Jossain vaiheessa teki mieli huutaa, että jätä nyt hyvä ystävä se kapteeni omaan oloonsa ja ala elää omaa elämääsi Katariinasi kanssa. Kirjan kerronta oli niin elävää, että siihen uppoutui syvälle.

Tekstistä näkee, että Tuuri on jälleen syvällisesti perehtynyt aiheeseensa. Hän on lukenut Bergklintin kirjeenvaihtoa ja saanut sitä kautta tietoa sen ajan elämästä ja kullan valmistuksesta. Hän on tutustunut Emmanuel Swedenborgin laajaan tuotantoon ja käsityksiin niin alkemiasta kuin uskonnollismystisistä ajatuksistakin. Kirjoittaessaan uskonnollisista liikkeistä ja niihin uskovista ihmisistä on kirjailijan itsensäkin tietyllä tavalla uskottava niiden aitouteen. Haastattelussa hän onkin todennut, ettei insinöörin koulutuksella voi matemaattisesti selvittää, miksi tällainen pallo ihmisineen kiitää avaruudessa. Eikä ole uskon asia, vaan matemaattinen tostuus, että näin monimutkainen organismi ei ole voinut syntyä sattumalta. Tämä näkyy hänen tuotannossaan, tässäkin kirjassa.

Tuuri, Antti: Alkemistit, maallinen rakkaus. Otava, 2013. 382 s.

Herodes

herodes1’Kuukauden kahlasin tätä fyysisestikin painavaa eeposta iltalukemisina, mutta kyllä se kannatti. Kirja piti tiiviisti vankinaan ja vei ajatukset ajanlaskun alkuun, jossa tapahtumista ei ollut puutetta. Meille ovat tuttuja Raamatusta sen ajan ihmiset – Pontius Pilatus, Herodekset, Salome ja Herodias, profeetat Johannes ja Jeesus – tässä kirjassa pääosassa on vain Herodes Antipas ja muut vikisevät perässä. Elävä kerronta vie lukijaa kuin turistimatkalla antiikin saloihin ja lukiessaan voi elää kuin yhtenä sen ajan ihmisenä. Olisiko silloin ollut hallitsija vai orja, pappi vai roomalainen? Kaikilla oli omat huolensa eikä kukaan ollut täysin turvassa ihmisen oikuilta, jumalista puhumattakaan. Kannattaa tutustua.’

Kirjailijan 11. romaani voisi olla hänen pääteoksensa, mutta kun ei tiedä tulevaisuudesta. Tämä on myös kolmas teos kirjailijan tuotannosta, joka pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Voidaan siis sanoa paremman luokan kirjasta ja kirjailijasta. Teos on järkäle kooltaan ja sanomaltaan.

680 sivua vievät lukijan kahden tuhannen vuoden takaisiin vanhoihin aikoihin, juonittelevaan Rooman valtakuntaan. Kirjassa matkataan niin Jerusalemiin, Tiberiakseen kuin Roomaankin. Kirjan minä-kertoja Herodes Antipas on julman ja verisen Herodes Suuren poika ja saa hallittavakseen isän kuoleman jälkeen neljännesruhtinaana Galilean ja Perean maakunnat. Hän elää hallitsijana usean kuoren välissä. Toisaalta ylintä valtaa pitävät jumalat Augustus, Tiberias ja Caligula, joidan hallitusaikaan hänen oma aikansa sijoittuu. Toisaalta Jerusalemin papisto tuomitsee hänen elämäntapansa ja maakuntien vapaudet. Kansa elää kurjuudessa, mutta saa parempia etuja kuin muualla, kuitenkin ruhtinas saa kiusakseen kaksikin profeettaa ja kansan vihat. Eikä Herodesta hellitty mukavilla sukulaisillakaan, kuka tavoittelee hänen valtaansa, kuka hänen omaisuuttaan, kuka mitäkin eikä vähiten oma vaimo, aasinmaidossa kylpevä Herodias.

Kirja alkaa kuin jännityskertomus. Herodeksen pitkäaikaiset uskotut kuolevat yksi toisensa jälkeen myrkkyyn. Naapurimaan kuningas vihoittelee, oma veljenpoika Agrippa juonii Roomassa. Herodes elää vanhuuttaan, muistelee mennyttä ja filosofoi tulevaa. Hänen mieltään painaa niin valveilla kuin unissakin suuri profeetta, jonka kanssa hän on käynyt keskusteluja, mutta jonka hän kohtalon oikusta on joutunut mestauttamaan. Johannes Kastaja saa seuraajan, Jeshuan, joka herättää Herodeksessa vain vähän ajatuksia, mutta joka myös joutuu kuolemaan hänen aikanaan, vaikka ruhtinas ei sitä tahtonutkaan. Lopulta Herodes itsekin joutuu matkaamaan viimeisen kerran Roomaan. Hullu jumala Caligula ei anna armoa, vaan karkoittaa hänet Galliaan kuolemaan.

Kirjaa vertaa tahtomattaankin niin Raamattuun kuin Waltarin kirjoihin noilta ajoilta (Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset). Vertailu ei ole pahasta, mutta täytyy koko ajan muistaa, että tämä on täysin oma kirjansa, jossa on vain historiallisia aineksia tuolta ajalta. Voisi sanoa jopa, että näin luotu Herodes on pitkälti fiktiivinen henkilö. Hänen elämänsä on kuitenkin kirjan keskiössä. Kirja kuvaa paljon valtaa ja sen käyttöä, sen tuomia vaaroja ja ahdistusta. Herodes ei halunnut nuorena valtaa eikä myöskään vastuuta. Hän heräsi eräänä aamuna ja huomasi olevansa ruhtinas, jolla nuo molemmat olivat. Käyttäessään valtaa hän yritti olla inhimillinen ja parempi kuin isänsä, mutta ei lopultakaan onnistunut siinä. Aika vaati väkivaltaisia loppuja ja kuritusta.

Herodes muistetaan Johannes Kastajan mestauksesta. Hänellä oli myös osansa Jeesuksen tuomiossa. Kumpaankin hän kirjan mukaan ajautui tahtomattaan, niin kuin moniin muihinkin väkivaltaisiin tekoihin. Oliko hän liian kiltti, johdateltavissa, vai ainosataan mies väärässä paikassa? Kirjailija pistää Herodeksen suuhun monia sellaisia sanontoja ja ajatuksia, joita voisi olla esillä tänä päivänä. Väistämättä tulee tunne, että Herodes ja Jeesus olivat hyvin samanlaisia ja aikaansa edellä.

Kirjana Herodes on taattua Sahlbergia, upea kieleltään, tuore sanonnoiltaan ja looginen kerronnaltaan. Sellaisenaan hienoa mutta kieltämättä raskasta luettavaa. Historiallisia virheitä hän varmaankin on tietoisesti vältellyt, samoin kuin Raamatun esiin tuomia asioita. Jeesus ja Johannes ovat sivurooleissa hänen kerronnassaan eikä heille anneta paljon arvoa. Kerronta vertautuu eittämättä nykyaikaan, eikä paljon tarvitse ajatella, kun huomaa, kuinka samanlaista aika oli silloin kuin nytkin: juonittelua, vallanhimoa, rahan valtaa ja ihmisten riitaisuutta. Nykyään ei päätä katkaista ihan niin herkästi eikä sananvapautta tuhota ristinpuuhun, mutta muut menetelmät eivät ole mihinkään muuttuneet.

Upea kirja vaikeasta aiheesta. Kannatti lukea, vaikka siihen kuukausi menikin.

Sahlberg, Asko: Herodes. WSOY, 2013. 680 s.

Sillanrakentajat

sillanrakentajat’Ruotsalainen Jan Guillou on tuottelias kirjailija. Hänen teoksensa ovat lisäksi olleet menestyviä. Luin aikoinaan historiallisen ristiretkien aikaan ja valtakunnan syntyyn sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ja nautin siitä suuresti. Sivusihan se meidänkin varhaishistoriaamme. Nyt kirjailija on tarttunut viime vuosisadan murrokseen. Sarjan toinen osa on juuri ilmestynyt, mutta luin ensin tämän aloitusosan. Tuntui luontevalta myös hieman kommentoida kirjaa täällä blogissa.’

Kirja siis aloittaa Suuri vuosisata-kirjasarjan. Sen alku sijoittuu 1800-luvun loppuun, kun kolme kalastajanpoikaa, Lauritz, Oscar ja Sverre Lauritzen, jävät orvoiksi Norjassa lähellä Bergeniä. Heitä kuitenkin potkaisee onni isolla saappaalla ja heidät lähertetään köydenpunojan oppiin ja sitä kautta kouluun. Pojat tekevät jotain, mitä kukaan ei tajua, kokoavat viikinkiveneen pienoismallin vanhaan vajaan täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Tästä huomataan heidän tekninen lahjakkuutensa ja he pääsevät Saksaan Dresdenin tekniseen ylioistoon ja valmistuvat diplomi-insinööreiksi.

Maksaakseen takaisin koulutuksensa heidän on tarkoitus rakentaa rautatie Bergenistä Kristianiaan. Vain Lauritz palaa, sillä Oscar pakenee pieleen mennyttä rakkautta Afrikkaan ja Sverre ilahtuu englantilaisesta elämästä ja muuttaa sinne. Lauritz rakastuu myös, ylhäiseen aatelistyttöön Ingeborgiin ja lupaa hakea tämän luokseen, mutta päättää kuitenkin ensin maksaa kaikkien velan. Tiellä on myös tytön isä, joka ei anna tytärtään alempisäätyiselle.

Tämän jälkeen kirja kertoo vuoroon Lauritzin elämästä jäätiköillä siltojen ja tunneleiden parissa ja vuoroin Oscarin elämästä Saksan Itä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä, rakentamassa rautateitä yli savannien. Kumpikin tekee siis koulutustaan vastaavaa työtä. Sverre on pyyhitty pois niin heidän kuin kirjankin sivuilta taipumustensa vuoksi. Lopulta Lauritz saa Ingeborginsa ja Oscar rikkautensa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tuhoaa lähes kaiken, niin Lauritzenin elämän Bergenissä kuin Oscarin uurastuksen Afrikassa. Hän jopa menettää ystävänsä ja perheensa sodassa.

Kirja on siis alku Lauritzenien suvusta kertovalle sarjalle. Sinällään tällaisessa kirjassa ei ole mitään uutta, mutta sen historiallinen tarina on mielenkiintoinen, sillä se on kerrottu tavallaan Saksan puolelta ympärysvaltoja vastaan. Elettiin vuoden 1914 kevättä eikä kirjassa oltu millään lailla puhuttu sodasta eikä vihamielisyyksistä. Sotaa pidettiin 1900-luvulla mahdottomana kaiken viisauden keskellä. Sitten Sarajevossa ammutaan historialliset laukaukset ja kaikki on yhtä hullunmyllyä. Kouluhistoria antaa kuvan, kuinka Saksa oli suuruuden tavoittelussaan syyllinen sotaan ja sen seurauksiin. Tämä kirja ei sitä käsitystä tue. Jotenkin se antaa saksalaisten sodasta ihannoivan kuvan: heillä sairaanhoito toimi, heillä mustat otettiin huomioon sotilaina, ketään ei jätetty, kaikki toimi järjestelmällisesti. Kun vastaavasti englantilaiset kuvataan inhottaviksi ja petomaisiksi, jotka työnsivät massoittain niin intialaisia kuin afrikkalaisiakin rintamalle tapettaviksi. Puhumattakaan belgialaisista ja Kongosta.

Oscar, jonka kokemuksia sodasta seurataan kirjassa tarkasti, toimi ensin vain metsästäjänä, rakentajana ja tiedustelijana, mutta menetettyään kotinsa englantilaisten pommituksissa ja perheensä belgialaisten etnisissä puhdistuksissa, muuttui sotilaaksi, joka vihasi näitä kansoja ja tappoi sadoittain niiden upseereita. Sodan syylliset ja hirveyksien tekijät löytyvät näistä kansoista, kun taas Saksa huolehti pilkuntarkasti omistaan niin mustista kuin valkoisistakin. Saksan Afrikan joukot eivät koskaan hävinneet, se olikin sodan ainoa rintama, jossa näin kävi.

Kirjasta huokuu jopa naiviuteen saakka päähenkilöiden erilaisuus muihin verrattuna. Tuntuu kuin heidät olisi siirretty sinne nykyajasta ajatuksineen ja toimineen. Toisten suvaitseminen ja tasa-arvo, humaani auttaminen ja huolenpito yli luokkarajojen ylittävät moninkerroin muiden ajatukset ja aiheuttavat konflikteja mennen tullen. Sverre oli homo ja sekin ymmärrettiin 1900-luvun alussa, vaikka välit menivätkin poikki ja asia unohdettiin. Jopa poikien äiti ymmärsi lastaan, vaikka vetosikin Raamatun opetuksiin asiasta. Hyvin nykyaikaista.

Kirja oli toisin paikoin junnaava, mutta kun se oli hyvin kirjoitettu, mitä ei taas voi sanoa suomennoksesta, sen jaksoi melko vaivatta pinnistellä loppuun. Kyllähän ne jatkoteoksetkin on luettava, että saa sarjasta kokonaiskuvan. Ehkä sitten osaa pistää tämänkin kirjan oikeaan lokeroon. Nyt se jätti paljon hämmentäviä ajatuksia.

Guillou, Jan: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata 1 (suom. Taina Rönkkö). Like, 2012. 605 s.