Avainsana-arkisto: huumori

Pispalan kiviä

Julkaistu , kirjoittanut
2

Pispalan kiviä’Iltalukemiseksi tarttui kirjastoautolta ’tamperelaanen’ kirja. Vähän pitää olla tuota paikallisväriä ja sitä kannattaa, siksi ehkä tämä kirja viehätti. Tapereen kuiva huumori, sutjakka murre ja ihmisten elämä 1950-luvun Pispalassa, siinä keitoksen ainekset ja hyvätä maistui.’

Kirja kertoo pienen tytön Railin elämästä 1950-luvun Tampereelta, Pispalasta. Hän asuu pienessä talossa harjun kupeessa mummunsa kanssa, joka pitää pientä kivijalkakauppaa talon alakerrassa. Isä on lähtenyt toisen naisen perään, äiti on sairastunut ja joutunut hoitoon. Raililla on talon alakerrassa ystävät Maaru ja Lintu, joiden kanssa käydään tutustumassa lähiseutuun, leikitään sen ajan sankareita, matkitaan filmitähtiä ja kuuluisuuksia. Kunnes Pispalaan saapuu ihan oikea taiteilija Eedit, hän, joka on käynyt Pariisissakin. Eedit pistää paikan sekaisin, kuten odottaa saattaa ja kärsijäksi joutuu pienin eli Raili. Tarina etenee tytön muuttuessa ensin koululaiseksi ja lopulta aikuiseksi, jolloin mummu on kuollut, äiti samoin ja isä. Hän käy katsomassa Eeditiä ja kysyy: Kävitkö sinä Pariisissa?

Kaiken yllä hersyää Tampereen murre.

Tapahtumat kirjassa ovat liian suuria pienen tytön kestää ja ymmärtää. Kirjailija tuo tämän hienosti esiin. Lapsi on lapsi ja ajattelee kuin lapsi. Hän elää lapsen maailmaa, vaikka rakenteet ympärillä sortuvat ja aikuiset sotkevat asiansa kuinka pahasti tahansa. Onneksi tytöllä on mummu, turvallinen ihminen, joka ei sotke asioitaan solmuun ja joka on ottamassa ja auttamassa.

Lukiessani kirjaa löysin valtavasti kiinnekohtia omaan lapsuuteeni, sen tapahtumiin ja ajatuksiin. Taitavasti murretta apunaan käyttäen kirjailija johdattaa lukijan sen ajan leikkeihin, työhön, kotihuusholliin. Pienet yksityiskohdat elävöittävät kerrontaa ja saavat tekstin elämään aivan kuin itse olisi Pispalassa vierestä seuraamassa Railin elämää. Elämästä siellä henkii aivan toisenlainen yhteisöllisyys kuin nykyään. Ihmiset tuntuvat todella välittävän toisistaan, vaikka sotkeutuvatkin toistensa elämään. He auttavat, luovat turvan keskelleen, ovat läsnä, eivät kännykän päässä tai takana. Nykyihmisillä olisi paljon opittavaa näiltä pispalalaisilta. Samalla nämä ihmiset ovat kotiseuturakkaita, Pispala on heidän maailmansa, sen kivet ja maisemat, sen elämä – kokonaisuudessaan.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä. Karisto, 2013. 204 s.

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Julkaistu , kirjoittanut
2

fakiiri’Kevätmatkan lukemisiksi olin valinnut kioskista pokkarin, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Olen ollut kiinnostunut, ehkä työnkin puolesta, Eurooppaan saapuneista niin matkaajista kuin pakolaisistakin. Tämä kirja puhuu mm. juuri tämän päivän asiasta: Välimeren yli pyrkivästä pakolaisaallosta. Vaikka fakiiri tulee Intiasta, niin matkallaan hän törmää näihin onnettomiin, jotka vaeltavat maasta toiseen etsien turvapaikkaa ja kuitenkin heidät aina palautetaan yrittämään uudelleen. Romain Puértolas on iskenyt ajankohtaiseen aiheeseen. Kirja pursuaa paitsi sattumia ja epäuskottavia juonenkäänteitä niin myös todentuntuista pohdintaa tämän hetken elämästä meillä ja muualla. Lisäksi se on pullollaan kutkuttavia rinnastuksia lähikulttuuriin ja -historiaan. Eipä valintani ollutkaan vain kioskikirjallisuutta!’

Ajatusatru Vasta Patel on intialainen fakiiri, joka lähtee hakemaan piikkimattoa Pariisin Ikea-myymälästä. Mukanaan hänellä on vain toiselta puolelta väärennetty 100 € seteli. Välittömästi hän joutuu vastakkain eurooppalaisen yhteiskunnan kanssa, jossa esine saattaa olla arvokkaampi kuin ihminen. Taksikuski ei kärsi tappiotaan, vaan aloittaa sinnikkään fakiirinmetsästyksen. Koska matto Pariisin Ikeassa on saatavilla vasta seuraavana päivänä, joutuu Ajatusatru yöpymään liikkeessä ensin sängyn alla sitten kohtalokkaassa vaatekaapissa. Täältä alkaa hänen matkailunsa Englannin kautta Espanjaan ja Roomaan sekä Libyaan ja takaisin Pariisiin. Matkalla hän kohtaa niin venepakolaisia kuin turvapaikanhakijoitakin. Kaunis filmitähti auttaa hänet uudelle uralle kirjailijana, mutta lähtemättömimmän vaikutuksen fakiiriin tekee Ikean ruokajonossa huijattu Marie. Fakiiri päättää lopettaa ihmisten pettämisen ja keskittyä ihmisten auttamiseen.

Hulvaton seikkailu läpi Euroopan muuttaa fakiirin, mutta se muuttaa myös lukijan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sankari alkaa kirjoittaa tarinaansa Ikean kynällä likaiseen paitaansa pilkkopimeässä lentokoneen ruumassa koiran tuijottaessa kiiluvin silmin, hymyilee lukija epäuskoisena. Tarina on läpikotaisin hauska ja viihdyttävä. Huijari kuoriutuu pala palalta turbaanistaan ja muuttuu, todella muuttuu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ystävystyy Sudanista Englantiin pyrkivän Fayyadin kanssa ja saa tästä ensimmäisen, jolle voi osoittaa uudenlaista itseään, ystävällistä ja totuuteen pyrkivää.

Matkan aikana kirjailija kuljettaa sankaria milloin vaatekaapissa, milloin matka-arkussa, joskus lentokentän liukuhihnalla ja kuumailmapallossakin. Hän joutuu merirosvojen kyytiin ja suihkuseurapiireihin, saa 100 000 € lähes olemattomasta paitakäsikirjoituksesta ja rakastuu silmittömästi. Kaikkiin tapahtumiin hän joutuu tietenkin vahingossa, mutta kaikista hän selviää jotain uutta oppineena. Vaikka taksikuski pistääkin veitsellä saadakseen satasensa, selviää fakiiri tästäkin vähin vaurioin, eikä merirosvokaan saa aluksi kuin lumeseteleitä.

Kun huijaaminen on verissä, voi tehdä siitä taiteen ja saada ihmiset hyväksymään itsensä. Mutta itse ei pääse siitä eroon, että huijaaminen on huijaamista ja totuuteen on siitä pitkä matka. Fakiiri näkee ihmisten hädän eikä halua enää käyttää heitä hyväkseen. Niinpä muhkealla ennakolla käsikirjoituksestaan hän päättää tehdä hyvää ja auttaa niitä, joita on aikoinaan huijannut. Kun vielä rakkauskin kannustaa tähän, on syntynyt uudenlainen fakiiri, joka ei ehkä enää jää kiinni vaatekaappiin, ainakaan yhtä helposti.

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Otava, 2013. Suom. Taina Helkamo. 221 s.

Mies, joka rakasti järjetystä

Julkaistu , kirjoittanut
3

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Halkaisukirvesmies

Julkaistu , kirjoittanut
1

lipasti’Rauhallinen tuokio, sunnuntaipäivän seesteinen iltahetki tai sitten ei… Roope Lipastin kirja oikein houkuttaa rauhaan ja omaan oloon. Jos saisi nauttia yksin tai yhdessä ystävän kanssa, lukea ääneen ja nauraa kuin ennen vanhaan. Nykyään ollaan niin totisia tai sitten väännetään vitsiä asioista, joissa ei ole mitään naurettavaa, tosikkomaista.

– Gaad mulkki!
Sama virke kirjasuomeksi:
– Rakas sisareni, olisitko niin ystävällinen, että kaataisit minullekin lasillisen tuota ihanan…

Tällä lailla – nauttien.’

Kirjailija Roope Lipasti on kirjoitellut otsikon nimellä pakinatyyppisiä kirjoitelmia eri lehtiin, mm. Turun Sanomiin ja Kotivinkkiin. Nyt nämä kirjoitukset on koottu yhteen, mutta kirjoitettu myös uusia. Eli kirja on oikeastaan tarinakokoelma. Ei siis ole väliä, aloittaako kirjan alusta, lopusta vai keskeltä. Joka tapauksessa se vie mennessään.

Aiheet kertomuksiin on koottu kirjailijan eli Halkaisukirvesmiehen omasta ja perheen elämästä. Mukana ovat hänen lisäkseen vaimo ja neljä lasta. Lehdistä saa aina silloin tällöin lukea palstaa Lasten suusta siepattua, tämä liikkuu samoilla apajilla. Pieni lapsi saattaa sanoa totuuden suoraan tai sitten yhdistää asioita omalla tavallaan hauskasti, käsittää väärin tai käyttää sanaa vähän sinnepäin. Asiayhteyksistä tulee sitten uusia asiayhteyksiä ja tästä hersyvää huumoria, joka aukeaa yleensä vasta hetken kuluttua ja sitten nauretaan. Siinä mielessä kirja on sukua, vaikka ehkä kaukaista, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalle.

Kirja on jaksotettu viikonpäivien mukaan. Samalla on luonnehdittu päivää, annettu sille väri ja tyyli. Jakson jutut kyllä eivät liity ainakaan minun mielestäni juuri siihen viikonpäivään, jonka alla juttu on. Tarinat ovat yleisemmällä linjalla. Niissä on roimaa liioittelua, yleistyksiä, hauskoja yhdistelyjä ja sidoksia niin politiikkaan kuin ajan ilmiöihinkin. Lapsiltahan tämä yhdisteleminen onnistuu, useinmiten vahingossa, miksei siis myös lapsenmieliseltä kirjailijalta.

Kirja on siis tyystin erilainen kuin Lipastin kaksi edellistä kirjaa. Niissäkin pilkahti aito huumori, mutta tässä se suorastaan pursuaa. Yritin katsella jotain kohtaa kopioitavaksi, mutta tämän huumorin kanssa on sama kuin tilannekomiikan, sen kertominen asiasta irrallaan vesittää sen. Kirja siis kannattaa lukea itse ja nauttia siitä pieninä paloina. Kieli on täysin omintakeista, rikasta ja sanat osuvia, tunnelma pehmeän lämmin. Juuri tällaistahan se oli silloin itselläkin, kun lapset olivat pieniä. Olisipa vain kirjoittanut kaiken sen muistiin.

Tarkat havainnot ihmisistä ja heidän luonteistaan kuuluvat myös kirjan pluspuoliin. Kaikkihan me olemme omia persooniamme, meillä on luonteenpiirteitä, hyviä ja huonoja. Kaikilla meillä on myös puutteemme ja vahvuutemme. Kirjailija osaa käyttää näitä ja kirjata ne tarinoihinsa uskottavasti. Ehkäpä tämä kirja onkin pitkälle eräänlaista omaelamäkertaa ja siksi on paha ryhtyä kovin jyrkästi arvostelemaan jonkun valintoja tai erehtymisiä. Kirjailijahan itse kantaa niistä huolen ja vastuun. Kuitenkaan kirjaa lukiessa ei tullut sellaista tirkistelyn tunnetta, mikä joskus avautumis-kirjoissa tulee, häpeää toisen puolesta tai riemua onnistumisesta. Tässä pysytään anonyymiyden rajoilla, mikä on hyvä asia. Ehkä tämä kirja on sellainen rauhallisen sunnuntai-iltapäivän lukukokemus, silloin kun lapset ovat poissa – ulkona tai ehkä naapurissa.

Lipasti, Roope: Halkaisukirvesmies, elämä ja vähäisemmät teot. Atena, 2014. 217 s.

Opettajainhuone

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

opettajainhuone’Kun on ollut tarpeeksi kauan poissa opettajainhuoneesta, voi yrittää lukea siitä fiktiivistä tarinaa. Annika Luther on suomenruotsalainen kirjailija ja opettaja. Hänen viime vuonna ilmestynyt kirjansa luotaa työelämää, koulun arkea ja juhlaa, liikkuu ajan virrassa humoristisesti mutta myös vakavasti. Tuollaistahan se koulumaailma on: hektistä, ihanaa ja kauheaa. Tässä muutama vanhan opettajan kommentti tarinaan.’

Opettajaihuone sijoittuu kuvitteelliseen helsinkiläiseen ruotsinkieliseen Diktonius-kouluun. Siinä käydään läpi yhden lukuvuoden tapahtumia opettajien näkökulmasta. Samalla valotetaan niitä tapahtumia opettajainhuoneen oven takana, jotka jäävät oppilailta useinmiten näkemättä.

Päähenkilöinä ovat opettajat: kieltenopettaja Tove, historianope Max, matemaatikko Freddu, joka on aikaisemmin toiminut liike-elämässä, eläkeikää lähestyvä Magdalena ja uusi rehtori Mikaela. Lukuvuoden tapahtumiin päätyvät rakkaus, kiusaaminen, oppilaan kuolema, piikittely, puolukkaretki, elokuvayö, Diktonius-kilpa ja paljon muuta. Aiheita käsitellään huumorilla, osin jopa iroonisesti, mutta samalla myös tunteella ja herkkyydellä. Tiettyä vakavuutta myös löytyy, varsinkin, kun kerronta siirtyy tummiin sävyihin, kiusatun oppilaan kuolemaan ja homoseksuaalin opettajan syrjäyttämiseen.

Kevätjuhlan lähestyessä myös tunnelmat tiivistyvät ja asiat saavat ratkaisunsa, eivät kuitenkaan kaikki. Tapahtuisiko näin todella? Asioilla on taipumus lutviintua, sanotaan ja hetken lukiessa tuntuu, että tässä ne on ollut pakko saattaa päätökseen, koska kirjakin päättyy.

Koulumaailmassa elämäntyöni tehneenä tartuin tähän kirjaan oikeastaan juuri sen vuoksi. Luther on kirjoittanut aikaisemmin hyvän palautteen saaneita nuortenkirjoja, joten tekstiltä saattoi odottaakin jotain. Eikä tässä oikeastaan joutunut pettymään. Lauseet seuraavat toistaan juohevasti, kerronta on nasevaa ja tyylikästä, huumorinkin ymmärtää. Toisaalta koulumaailma tulee lähelle; sellaistahan se on, jokainen päivä on erilainen ja yllätyksiä täynnä. Kun siihen sotkeutuu vielä ihmissuhdeasioita, on ihme että henkilöt selviävät kaikesta kunnialla läpi. Kaikki eivät selviä ja niissä kohdin kirja jää avoimeksi, niin kuin keväällä jää lukuvuosikin.

Itse pidin kerronnasta, mutta en välttämättä juonenkäänteistä. Oppilaan kuolema traagisella tavalla on minusta liian suuri asia tällaiseen tarinaan. Se olisi vaatinut ihan oman juttunsa. Työpaikkarakkaus sen rinnalla on korni, joskin hyvin kerrottu ja monipuolisesti valotettu. Maxin kohtalo lienee aika tuttu, kun syntipukki keksitään, sitä myös käytetään. Kuinkas siinä sitten puolustaudut, kun syytteet ovat absurdeja ja niitä esittää lapsi tai häiriintynyt vanhempi. Niinpä sitä aihetta kirjassa ei olekaan viety loppuun, sitä kun ei ole. Maxin itsensä on päästävä kuopasta ylös, mutta kuinka.

Kirjan henkilöt ovat tyypitettyjä liki stereotyyppisesti, samoin tapahtumat. Sellaistahan opettajainhuoneissa on eli siinä ei ole mitään uutta. Kirjasta luettuna ne tuntuvat jopa liiankin tutuilta, vaikka moneen vuoteen en ole sallaisia asioita joutunut enää selvittelemään. Ehkäpä kirja senkin vuoksi oli paikallaan lukea; osaa asettaa asioita järjetykseen päässään.

Luther, Annika: Opettajainhuone. Teos & Schilds & Söderströms, 2013. Suom. Sinna Virtanen. 308 s.

Perunkirjoitus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Perunkirjoitus’Kesällä ei kauhean paljon ehdi lueskella, mutta jotain kevyttä kumminkin. Roope Lipastin Rajanaapurit oli sen verran hulvaton kirja, että tartuin innolla hänen toiseen kirjaansa. Naapurikirjassa pilailtiin täysin erilaisten naapurusten kustannuksella ja samalla filosofoitiin ja maisteltiin elämää. Nyt mukana ovat veljekset, jotka matkaavat perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mutta ehkä enemmän ajatuksia tuohon alapuolelle. Kannattaa tutustua tähän hauskaan veikkoon.’

Jalmari on kuollut ja perunkirjoitus on suoritettava. Nelikymppiset veljekset, Janne ja Teemu, matkaavat halki Suomen Imatralle suuren perinnön toivossa ja luotaavat samalla mennyttä elämäänsä verrattuna Jalmarin elämään. Jalmari ei ole heidän sukulaisensa vaan isoäidin vanhalla iällä ottama puoliso. Testamentti kuitenkin on laadittu niin, että veljekset ovat perijöiden joukossa.

Matkalla sattuu kaikenlaista: liftarit osoittautuvat narkkareiksi, motellissa väännetään kättä ja hankitaan yökaveria, ollaan kolarissa ja romutetaan auto, tullaan kolhuille yltä ja päältä, moneenkin kertaan. Yllätys toisensa jälkeen paljastuu niin Jalmarin elämästä kuin nuoremman veljen Jannekin elämästä, eikä vanhempi velikään, joka toimii minä-kertojana kirjassa, jää muita huonommaksi. Lapsuuden traumat muistuvat mieleen, saavat selityksiä ja aiheuttavat edelleen katkeruutta veljesten välille. Koko ajan matkassa on myös Jalmari, uurnassa, menossa kohti lopullista sijoituspaikkaansa. Hän unohtuu milloin minnekin, huoltoaseman vessasta baarin tiskille, mutta seuraa uskollisena loppuun saakka. Onhan hänelle näyetttävä paikat, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä.

Mukana kulkee myös Elli, Jannen ex-puoliso, johon myös Teemu on rakastunut ja myös osaltaan aiheuttanut eron. Elli on veljesten puheissa ja ajatuksissa mukana, mutta salaisuutensa Ellilläkin on eikä nekään ole niitä pienimpiä. Lopulta päädytään Imatralle, kaikki neljä. Perunkirjoitus voidaan suorittaa, tosin vähän epätavallisessa paikassa, sairaalassa. Toimitus tuo odotetusti uusia yllätyksiä eivätkä ne lopu edes siihen, kun Jalmari vihdoin viimein päästetään Puruveden aaltoihin.

Kirjalla Rajanaapurit debyyttinsä tehnyt Lipasti päästää tässäkin kirjassa hulvattoman huumorinsa valloilleen. Joka luvun lopussa on uusi yllätys ja koukku viemään lukijan seuraavaan lukuun. Elämänviisaus, tulkinnat ja yleistykset seuravat mukana tässä kuten edellisessäkin teoksessa. Veljekset näkevät elämän nyt toisenlaisena kuin lapsena, jolloin kaunat ja riidat luotiin. He olivat ja ovat erilaisia lähes vastakohtia toisilleen. Tässä toistuu Rajanaapureiden vastakkainasettelu.

Kun elämää on virrannut runsaasti ohi puhumattomuuden, on yllätyksiä selvästi odotettavissa ja niitä myös tulee eikä Teemu aina ymmärrä niistä puoliakaan. Miksi Jannen taskumatissa on mansikkamehua? Miksi Jalmari ei kertonut mitään perheestään? Miksi Elli on niin vaitonainen? Kumpi todellisuudessa on isä? Miksi poliisi on kiinnostunut Jalmarin kuolemasta? Kuka kävi ketäkin katsomassa, niin äitiä kuin Jalmariakin? Kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Kaikkiin kysymyksiin kirjassa ei ole vastauksia ja hyvä onkin, jää myös lukijalle jotain mietittävää. Teksti on hiottua ja sujuvaa, huumori hersyvää ja vertaukset sattuvia. Voiko hyvältä kesäkirjalta muuta toivoa?

Lipasti, Roope: Perunkirjoitus. Atena, 2013. 288 s.

Satavuotias

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

satavuotias_joka_karkasi_ikkunasta_ja_katosi-jonasson_jonas-23084898-4103318384-frntl’Välipalana luin ulkomaanmatkalla pokkarin, joka on hersyttänyt nauruja ja vetänyt ihmisten suupieliä korviin. Satavuotias ei viihdy paikallaan, kun koko elämä on mennyt reissatessa. Hän päättää karata ja kadota. Kova homma nuoremmallekin. Kirja oli mukavaa matkalukemista, kepeää mutta myös ajatuksia antavaa. Pitääkö aina olla niin vakava tai tosikkomainen? Lue ja arvioi itse. Älä anna minun kommenttieni vaikuttaa – luo ne itse!’

100-vuotispäivänään juuri ennen juhlaa Allan Karlsson karkaa vanhainkodista ja päättää matkustaa jonnekin ilman päämäärää. Asemalla hän saa haltuunsa matkalaukun täynnä rahaa ja huumejengin kintereilleen. Poliisit ovat myös kiinnostuneita kadonneesta ja niinpä ajojahti on valmis.

Matkalla Allan kohtaa ensin Julius Jonssonin, joka kaikkien kyläläisten mielestä on rikollinen. Samalla yksi huumejengin jäsenistä saa surmansa ja joutuu matkalle Punaiselle merelle. Sitten kaksikko tapaa kioskinpitäjä Bennyn ja lopulta Kaunottaren norsunsa kanssa. Taas yksi huumehörhö saa surmansa ja joutuu Riikaan.

Tarinan edetessä Allan kertoo myös omaa elämäntarinaansa, kuinka hän oli nuoruudessaan kiinnostunut dynamiitista ja muista räjähteistä. Hän joutuu Espanjan sisällisotaan ja sitten Amerikkaan. Siellä hän vaikuttaa mm. atomipommin syntyy. Presidentti Hoover lähettää hänet Kiinaan ja hän ystävystyy Maon yhden vaimon kanssa, mutta joutuu kuitenkin pakenemaan yli Himalajan Irakiin, jossa pelastaa Churchillin hengen. Lopulta hän pääsee tämän koneessa takaisin Ruotsiin, joutuakseen välittömästi Stalinin agenttien kaappaamaksi ja Moskovaan. Pian hän istuukin elinkautista Vladivostokissa, josta hän kuitenkin pakenee Etelä-Koreaan ja lennätetään lepäämään Balille. Vihdoin Allan saa olla rauhassa ja elää lomalaisen elämää rannalla. Lopulta hän palaa takaisin Ruotsiin.

Kun poliisi vihdoin saa seurueen kiinni ja asioita aletaan punnita, on tarina sen laatuinen, ettei siihen usko kukaan. Kuka on roisto, kuka poliisi, kuka norsu ja kuka huumekauppias? Kuka uskoisi ketä – ei ainakaan satavuotiasta, joka on kaveerannut lähihistorian kaikkien merkkimiesten kanssa.

Elämän jatkoajalla ei ole enää niin väliä elääkö terveellisesti ja oikein. Siksi voi lähteä vaikka hieman jaloittelemaan, varsinkin kun on elämänsä aikana jaloitellut jos minkäkinlaisessa maassa. Tarina on hieman Forrest Gump- tyylinen hulvaton tykitys, jossa ei outojakaan käänteitä kaihdeta. Allan on satavuotiaaksi yllättävän viriili ja kaiken tohinan päätteeksi hän pääsee vielä avioonkin.

Raha saa ihmeita aikaan, varsinkin kun sitä on määrättömästi. Kirjan hauskuus piilee sen tilanteisiin sopivassa komiikassa. Kaikki onnistuu, kun mennään onnen kantamoisena: vähältä piti pelastumisia, uskomattomia suorituksia, maailmanhistorian avainkohtia ja rämäpäistä koheltamista. Siitä syntyy tämänhetken ykköshitti huumorin saralla. Kieltämättä tämä sai nauramaan ja hämmästelemään.

Kirjasta on valmistunut vuodenvaihteessa levitykseen tullut elokuva, jota en ole nähnyt, mutta kirjan tapahtumat voivat hyvin taipua humoristiseksi filmiksi. Kirjaa voin suositella, vaikka mitään suurta kaunokirjallisuutta se ei ole, onpahan nerokas pikku hupailu kuitenkin. Olen huomannut, että harvoin tulee enää vastaan kirjaa, joka saa suupielet kaartumaan ja hymyilyttämään.

Jonasson, Jonas: Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY, 2010. Suom. Raija Rintamäki. 438 s.

Sääkirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

saakirja’Pokkarihyllystä tarttui näin suven kynnyksellä matkaani Matti Mäkelän jo 90-luvulla kirjoittama Sääkirja. Sitä olen nyt iltasella kaikenlaisen puuhailun jälkeen tavaillut ja monesti nukahtanut sen ääreen suu lievässä mielihyvän virneessä. Mäkelän huumori sopii minulle, vaikka sitten iltalukemiseksi. Paljon olen säästä lukenut ja sitä opetellut tuntemaan, mutta siitä huolimatta vielä löytyi tästäkin uutta ja mukavaa. Voiko muuten olla totta, että pääsiäinen on täsmälleen samana päivänä joka 532. vuosi? Sehän määräytyy kevätpäivän tasauksesta seuraavan täydenkuun jälkeiseksi ensimmäiseksi sunnuntaiksi. Näin kirjassa väitetään.’

Kirja jakautuu kahteen osaan. Alkupuolella kirjailija keskittyy pohtimaan sään historiaa ja sen vaikutusta maapalloon, sen asukkaisiin, kulttuuriin ja ihmisen elämään. Loppupuoli kuvaa sitten vuoden kiertoa kuukaudesta toiseen ja sään vaikutusta siihen tai sen ennustamista eri tapahtumien kautta. Kirja ei ole puhdas tietoteos, vaikka siinä onkin paljon tutkittua tietoa ja kansanperinnettä. Kirjailija lähestyy aihettaan myös kirjallisessa mielessä huumori silmäkulmassa ja kokemuksen tuoma painoarvo taustanaan.

Kirja pohjaa lukuisiin tutkimuksiin mutta myös kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän kertoo merkinneensä vuoden ajan muistiin kaiken havaitsemansa säästä ja käyttäneensä sitten näin saamaansa tietoa kirjan pohjana. Kirjan loppupuolella kansanperinne kohdentaa sään ennustamisen muutamiin merkittäviin päiviin, esim.: Paavalin pakkaset, Markun päivän kylmyydet ja Laurin jälkeiset rautayöt. Sääkalenteri on ollut elämän ehto ennen vanhaan ja sillä lienee maaseudulla vieläkin oma merkityksensä.

Vaikka kirja pohjaa vain yhden vuoden intensiiviseen tarkkailuun, on sen pohjana vuosikymmenien merkinnät sääpäiväkirjaan. Näistähän kansan ns. sääprofeetatkin tietonsa ammentavat, kuka pistää sammakon, kuka etanan ne sitten ulos suoltamaan.

Olen itsekin merkinnyt muistiin säähavaintoja vuosikymmenten ajalta, mutta en osaa niistä säätä ennustaa. Vanha kunnon aasinhäntämittari taitaa olla yhtä luotettava säänennustaja kuin omat arvauksetkin. Kirja on mielenkiintoinen lukea ja vaikka sää on yleisin puheenaihe ihmisten kesken, ei tämä tuntunut ollenkaan päälleliimatulta eikä väkinäiseltä. Ehkäpä meille suomalaisille on tärkeää puhua säästä, arvailla sen muutoksia ja ihmetellä sateen määrää kesällä. Se on sitten ihan eri asia, löytyykö koskaan sellaista ihmistä joka olisi joka säähän tyytyväinen. Kuka pitää auringosta ja lämmöstä, kuka kylmästä ja pakkasesta. Joku haluaa kokeilla voimiaan oikein kovaa tuulta vastaan, onpa sateessa tanssijoitakin, joille se tuo nautinnon. Itse en viitsi auringossa kauaa liikkua, makaamisesta puhumattakaan. Se alkaa tympäistä ja pää tulee kipeäksi.

Mäkelän kirja on ilmestynyt jo 90-luvulla, mutta muutamia ajankohtaisia kommentteja lukuunottamatta se on edelleen luettavassa ja nautittavassa kunnossa.

Mäkelä, Matti: Sääkirja. WSOY, 1998. 353 s.