Avainsana-arkisto: hyönteiset

Kesää odotellessa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Paluu talvettoman talven jälkeen kesäkotiin näin korona-aikaan ei ollut ihan kivuton. Ajatuksissa viipyi miete, kuinka luonto on selviytynyt talvesta ja kuinka me täällä pärjäämme. Ihminen tulee araksi, kun se joutuu koko ajan pohtimaan tekemisiään ja olemistaan. Kaupungissa viruksen vaarat ja eläminen sen kanssa tuntuivat paljon suuremmilta asioilta kuin täällä maalla. Täällä on tilaa, ilmaa hengittää ja voi luonnostaan pitää etäisyyttä. Kukaan ei tule liki, kun kuljen metsässä, kun ketään ei ole. Satunnainen metsänistuttaja on ollut ainoa, jonka olen tavannut. Siis voi olla turvassa.

Toinen asia on se, kuinka luonto on talvesta täällä selvinnyt. Kun tammikuussa mustikka työnsi lehtiä esiin ja helmikuussa ne paleltuivat, pisti ajattelemaan, tuleeko mustikkasatoa ollenkaan. Luonto on ihmeellinen. Samat varvut työntävät nyt uusia lehtiä ja kukkanuput odottavat lämpimiä kelejä. Aurinkoisilla rinteillä kevään paahde on kuivattanut varpuja, mutta varjossa ne voivat hyvin. 

Kevät on täällä Hämeessä hieman edellä normaalia. Pellot ovat kuivuneet ja viljelijät ovat saaneet kylvöt pääasiassa tehtyä. Puissa on lehdenalkuja ja jotkin pensaat ovat jo aivan vihreitä. Kukat ovat puhjenneet kukkaan ajallaan ja kukkia on riittänyt. Nyt kun on hieman viileämpää, niin kukinta on kestänyt kauemmin ennen lakastumista. Leskenlehden kukat ovat jo menneet, voikukka aloittelee, vuokot ja imikät ovat parhaassa vedossa.

Mikä sitten huolettaa? Pölyttäjät ja linnut. Kovin vähän kuulee kimalaisen surinaa, kovin vähän on pihassa lennellyt perhosia ja kovin äänetöntä tämä kuulakas kevätsää on ollut. Yleismaailmallisesti ollaan huolissaan pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Puhutaan myrkkyjen vaikutuksesta. Roundup on saanut syyn päälleen. Kilvan yritetään todistaa, ettei tuosta glyfosaatti-valmisteesta ole haittaa luonnolle. Toiset tutkijat saavat sen hyvinkin myrkylliseksi. Mikä on totuus? Taitaa olla niin kuin Korona-viruksessakin, emme tiedä. Ehkä kuitenkin pitäisi välttää sen käyttöä puutarhassa. Maataloudessa sen käytön yhtäkkinen lopettaminen ei varmaankaan onnistu. Jokin muu aine pitäisi saada torjunta-aineeksi tai sitten on siirryttävä luonnonmukaiseen viljelyyn ja hyväksyttävä se, että sadot ovat pienempiä.

Miksi sitten lintuja tuntuu olevan vähemmän? Viimeisimmän uhanalaisarvion mukaan lintujen ryhmästä löytyy prosentuaalisesti suurin määrä uhanalaisia lajeja. Peltolinnut ovat vähentyneet, vesilinnut samoin, kanalinnut ovat kärsineet jo kauan. Nyt myös metsälintuja alkaa olla vähemmän. Suora yhteys voisi olla hyönteisiin, lintujen ravintoon, mutta kun kato ei koske pelkästään hyönteissyöjiä. Katselen ikkunasta ulos pellolle, jossa kulkee yksinäinen kurki ja nokkii peitattua siementä kylvökseltä. Aikaisemmin siinä oli parvi naakkoja samassa puuhassa. Onko se niille terveellistä? Kurjen puoliso on jäänyt matkalle, naakat ovat lisääntyneet. Sieltä kuitenkin puuttuvat muutaman kymmenen vuoden takaiset kuovit, hyypät, kiurut ja peltosirkut. Kivitaskuakaan ei ole näkynyt enää vuosiin. Onko kyseessä vain normaali kannanvaihtelu? 

Kesä tulee ja varmaankin tämä kevätahdistus laimenee. Kesällä on surinaa ja laulua, on vilinää ja vilskettä. Pihapiirissä vilistää milloin kärppä, milloin supikoira. Pellolla saalistaa kettu, metsässä jaloista pyrähtää kurppa tai kanalintu. Majava rakentaa patoa puroon ja minä toppuuttelen sitä. Ainakin näin toivon. Kesä näyttää toteutuuko tämä, vai onko kesäkin hiljainen ja elämän vilske vähäistä.’

Symbioosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun hyönteinen istahtaa kukkaan ja imee mettä kupuunsa, saa se pintaansa siitepölyä, jonka se kuljettaa toiseen kukkaan. Molemmat hyötyvät, hyönteinen ja kukka. Tästä kertoo valokuvanäyttelyni Luopioisten vanhan kunnantalon, Pytingin, kahviossa tänä kesänä.

kastanokimalainen ja metsäkurjenpolvi

Näyttelyn tauluissa on muunkinlaista symbioosia: leppäkerttu syö kasvista kirvoja, kasvi antaa ravintoa toukille, kovakuoriainen hävittää kasvia tuhoavia hyönteisiä tai syö lahottajasienen rihmastoa ja saa itselleen suojan ja ravinnon. Luonto on täynnä symbioosissa eläviä lajeja.

Tutkimuksen mukaan hyönteisten määrä on romahtanut, pölyttäjistä on pulaa. Viime kevään runsaana kukkinut mustikka ei tuottanutkaan kunnollista satoa, koska tarpeeksi kimalaisia ei ollut keväällä paikalla, kun olisi pitänyt suorittaa pölytys. Omena kärsi samasta syystä.

Rachel Carson kirjoitti 1960-luvulla kirjan Äänetön kevät. Hän tarkoitti lintuja, joita ei enää ollut. Hänen hätähuutonsa lähti liikkeelle myrkyistä, jotka uhkasivat hyönteismaailmaa. Viime kesän säistä johtunut lintujen epäonnistunut pesintä näkyy laululintujen vähäisyytenä tänä kesänä. Hyönteisten väheneminen taas näkyy pölytyksen epäonnistumisena ja lintujen ravinnonsaannin huononemisena. Luonto on herkkä.

kimalaiskuoriainen ja siankärsämö

Tämän näyttelyn yksi tarkoitus on nostaa esiin hyönteisten tarpeellisuus. Kun ihailemme kasvien kauneutta, voimme samalla ihailla hyönteisten säihkyviä värejä ja muotojen moninaisuutta. Jotkut vierastavat ötököitä, jopa pelkäävät. Suuri osa niistä on kuitenkin ihmiselle vaarattomia ja hyödyllisiä. Niiden merkitys on suunnaton. Kuka haluaisi pölyttää omenapuunsa kukat siveltimellä tai huomata, että marjat jäävätkin tänä vuonna tulematta. Pienet ahertajat tekevät meille ilmaista työtä, meidän tulisi elää niiden kanssa sybioosissa.’

Näyttely on auki loppukesän ajan kahvilan aukioloaikoina tiistaista lauantaihin klo 10 – 15.

Tervetuloa!

Suomen kimalaiset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’ Viime vuosina on ilahduttavasti ilmestynyt kirjoja erilaisista eliöryhmistä, varsinkin hyönteisistä. Omasta hyllystäni löytyy kirja luteista, kukkakärpäsistä, sarvijääristä, heinäsirkoista, sudenkorennoista, hämähäkeistä, kotiloista jne. Nyt uusimpana on ilmestynyt kirja kimalaisista. Ennen sitä luuli, että niityllä pörrää vain mantukimalaisia, mutta kirja kertoo vähän muuta. Kaikki ei olekaan samaa lajia. Mielenkiintoista ja hyödyllistäkin!’

Lapsena minulle selitettiin, että kimalainen on mahdottomuus. Huuli pyöreänä tätä mahdottomuutta piti sitten ihmetellä. Joku viisas oli laskenut, että kimalaisen siipien pinta-ala on liian pieni eläimen ruumiin painoon nähden ja siksi koko eläin on mahdottomuus, sen ei pitäisi pystyä lentämään. Mutta siitä huolimatta se lensi silloin ja lentää edelleen. Syy tähän löytyy tästä kirjasta: kimalaisen siivet toimivat eri tavalla kuin muiden lentävien. Ne eivät lyö ylös-alas vaan edestä taakse ja muistuttavat enemmän helikopteria kuin lentokonetta. Tämä mysteeri ratkaistiin vasta äskettäin.

Kirja esittelee kaikki meillä tavattavat 37 kimalaislajia kuvin ja sanoin. Ensin olin kovinkin tyytyväinen, mutta sitten kun katsoi lajeja tarkemmin, niin eipä ole tämäkään ryhmä ongelmaton. Kovin on paljon samannäköisiä lajeja. Ei viitsisi pyydystää ja leikellä vain sen vuoksi, että saa selville onko kyseessä mantukimalainen vain tarhakimalainen. Uhanalaisjaksossa käydään läpi lajit, jotka ovat maassamme harvinaisia tai uhanalaisia, mutta paremminkin tänä päivänä saisi sanoa, että jokainen kimalainen on arvokas ja niiden turha tappaminen pitäisi lailla kieltää. Varsinkin näin keväällä, kun kuningattaret lentävät. Kimalaiskuningattaren kuolema tuhoaa kokonaisen pesällisen hyödyllisiä puurtajia. Meidän keräämämme hedelmä- ja marjasato on näiden työläisten varassa.

Muutama vuosi sitten luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia. Karmivalla tavalla siinä kuvattiin aikaa, jolloin mehiläisiä ei enää ole. Pensselilläkö silloin puut pölytetään? Tämä kirja luo arvostuksen mesipistiäisiä kohtaan, niin kimalaisia kuin mehiläisiäkin, oikeastaan kaikkia pölyttäjiä kohtaan. Kirjan alkupuolella kuvataan laajalti näiden eläinten elämää, talvehtimista, heräämistä keväällä, pesän rakentamista, työskentelyä lämpimän kauden aikana ja lopulta kuolemaa syksyn pakkasiin, vain kuningatar jää jäljelle jatkamaan sukua seuraavana kesänä.

Jokainen laji saa aukeaman verran tilaa. Siinä selvitellään niin tuntomerkkejä, elämän erikoisuuksia kuin elinympäristöjäkin. Lisäksi sivulla on aina pieni katkelma elävästä elämästä hauskasti kerrottuna. Lajit tulevat tutuiksi teoriassa, mutta entäs se käytäntö. Kiersin tänään rakennuksen nurkissa pörisijöiden matkassa ja yritin nähdä, kuka siellä sisään pyrkii. Kartanokimalainen on helppo ja niitä ne etupäässä olivatkin, mutta joukossa oli myös keltaraidallisia kuningattaria ja jo meni sormi suuhun ja kirjaa piti selata oikein tosissaan. Ei ollutkaan enää helppo maallikkona sanoa, oliko pörisijä mantu- vai tarha- vai mahdollisesti kangaskimalainen. Kaikilla on mustaa ja keltaista, raitaa ja läiskää. Pyydystää piti ja katsoa muovipussin läpi silmästä silmään. Tappamaan en ryhtynyt enkä ryhdy!

Kirja on mielenkiintoinen lisä hyönteiskirjallisuuteen. Suosittelen sitä kaikille luonnosta uutta etsiville. Haasteita riittää hyvästä kirjasta huolimatta, mutta ahaa-elämykset korvaavat vaivan.

Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho, Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo, 2018. 176 s.

Luonnon ihmeitä ihmeteltävänä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

CR-kaimaani

’Lupailin pari päivää sitten vähän muitakin Costa Rican luonnon ihmeitä kuin vain värikkäitä lintuja. Sademetsät pitävät sisällään hyvinkin eksoottisia eläimiä, mutta niitä pääsee ani harvoin näkemään, koska suuri osa niistä liikkuu öisin ja silloin ei ole ollenkaan turvallista olla yksin pimeässä. Mölyapinoiden lähentely ei liene mukavaa eikä myöskään kohtaamiset kissapetojen tai matelijoiden kanssa. Kuvan peto syö kuitenkin vain pikkukaloja ja äyriäisiä. Silmälasikaimaani (Caiman crocodilus) on ihmiselle melko vaaraton parimetrinen otus, jota pääsimme veneestä tarkkailemaan noin metrin päästä. Eipä silti tehnyt mieli lähteä pulikoimaan jokeen. Kaimaani oli rauhallinen, jopa flegmaattinen, sillä sen ilme ei koko aikana värähtänytkään, vaikka mahdollinen saalis työnsi  kameran putkea liki kuonoon kiinni. Olikohan se muovia?

CR-iguaaniCR-basilisko

 

 

 

 

 

Vaikka myrkyllisiä käärmeitä onkin paljon, emme niitä nähneet. Sen sijaan liskoja rapisi ja vilisi yhtenään. Vasemmanpuoleinen on iguaani (Iguana iguana), joka elelee puiden oksistoissa jokien yläpuolella. Kooltaan tämä leguaaneihin kuuluva lisko voi tulla metrin mittaiseksi ja painaa kymmeniä kiloja. Oikeanpuoleinen on Harry Potter-kirjoja lukeneille tuttu basiliski. Se on eräänlainen taruolento antiikin kirjallisuudessa, mutta täällä vihreä basiliski (Basiliscus plumifrons) on liskoihin kuuluva eläin. Paikalliset intiaanit ovat pitäneet sitä upeine kauluksineen pelottavana sekasikiönä, jonka kohtaaminen tiesi näkijälleen pikaista loppua. No, hengissä edelleen ollaan. 

CR-morphoCR-greatowlPerhosmaailma oli tietenkin monilaijnen ja värikäs. Niitä vaan ei päässyt kameran kanssa kovinkaan lähelle. Ajan kanssa väsyttämällä saattoi jonkin heilahtaneen kuvan saada, mutta se ei paljon tyydyttänyt. Kuvan perhoset ovat päiväunilla ja siksi lepoasennossa. Vasemmanpuoleinen on sininen morphoperhonen (Morpho helenor), jonka säihkyvänsiniset siivet ovat monelle tutut. Olisipa se vain avannut ne. Oikeanpuoleinen on pöllökäs (Caligo sp.), joka kuuluu suurimpiin päiväperhosiin. Näiden siipien läpimitta voi olla jopa 20 cm. 

CR-aguti

Sademetsän hämärässä liikkui myös tämä jäniksen kokoinen otus. Korvansa se on lyhentänyt ja häntänsä hukannut. Eläin on jyrsijoihin kuuluva keskiamerikan aguti (Dasyprocta punctata). Sen varpaat päättyvät kaviomaisiin kynsiin ja muutenkin sitä oli hieman vaikea yhdistää jyrsijöihin. Sadematsän pimeydessä se viihtyi ja hypähti heti varjoon, jos valo osui sen kohdalle. 

CR-pekari

Kauluspekari (Tayassu tajacu) vastaa vanhalla mantereella elävää villiä sikaa. Se liikkuu usein monen kymmenen eläimen parvissa, tonkii ruokansa lehtien alta ja viihtyy usein ihmisasemusten lähellä. Luonteeltaan se on rauhallinen. Tämä eläin käveli vastaan La Selvan biologisen aseman pihassa.

CR-coati

Tämä hyvinkin seurallinen otus pyrki auton kyytiin, kun siitä yritti ottaa kuvaa. Koati (Nasua narica) kuuluu puolikarhuihin ja saattaa tulla toista metriä pitkäksi. Turistipaikoissa se oli puolikesy ja hyväntapainen, mutta sen ruokkiminen oli ehdottomasti kielletty. Ehkä siitä ei haluttu maanvaivaa. Viidakossa näin sen kerran kulkemassa häntä pystyssä kasvillisuuden keskellä. Luulin sitä ensin isoksi kissaksi. Salaperäinen ja mukavanoloinen tuttavuus, mutta ei liian läheltä.

CR-sammakko

Viimeisenä kuvana kaikkein pienin eläin, josta kuvan otin. Se voitti jopa lehtiluteen ja koppiksetkin. Termiitit ja muurahaiset jätän nyt pois. Mansikkasammakko (Oophaga pumilio) kuuluu nuolimyrkkysammakoihin, jotka ovat maailman myrkyllisimpiä ja kauneimpia eläimiä. Ne elävät Keski- ja Etelä-Amerikan sademetsissä. Intiaanit pyörittivät nuolenkärkeä sammakon iholla ennen kuin ampuivat nuolen puhallusputkella saaliiseen. Batrakotoksiini on vahva hermomyrkky ja joidenkin lajien yhden ainoan sammakon myrkkylima pystyisi surmaamaan 1500 ihmistä. Onneksi en koskenut tuohon sentin mittaiseen harmittoman tuntuiseen otukseen.

Tässä muutamia luonnon ihmeitä, joita Costa Rican matkalla satuin kohtaamaan.’

32: nurmikaunokki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

nurmikaunokki1

’Näin keskikesällä suuret kasvit valtaavat pientareet ja joskus tuntuu, että luonnolla on erilaisia värikausia aivan kuin Picassolla ikään. Nyt on punainen kausi lopuillaan ja keltainen alussa. Vielä kukkivat kaunokit ja horsmat, mutta kohta ne vaihtuvat lopullisesti sarjakeltanoihin, pietaryrtteihin ja valvatteihin. Ihaillaan siis tämän viikon kasvina yhtä kaunokeistamme, joka ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin luulisi.’

nurmikaunokki3Nurmikaunokki (Centaurea phrygia) on yksi kolmesta melko yleisestä kaunokkilajistamme. Ne kaksi muuta ovat ahdekaunokki (C. jacea) ja ketokaunokki (C. scabiosa). Kaikki muistuttavat suuresti toisiaan, mutta selvät erotkin löytyvät. Ensinnäkin ketokaunokin lehdet ovat liuskaiset, siis sen voi pudottaa pois. Ahdekaunokin kukan alapuolella olevat suomut ovat pehmeän vaaleanruskeat ja nurmikaunokilla ne ovat lähes mustat ja piikkisen ripsiset. Nyt ne kolme jo asettuvat omiin lokeroihinsa. Tosin kasvupaikatkin ovat erilaiset. Ketokaunokin löytää hiekkamailta, muut multamailta. Ja sitten tärkein ahdekaunokki on läntinen ja nurmikaunokki itäinen laji. Täällä Hämeessä ne kohtaavat ja saattavat kasvaa vierekkäin, mutta kun mennään Päijänteen itäpuolelle, vallitsee kasvustoissa nurmikaunokki. Siellä Turun puolessa taas tämä taitaa olla huippuharvinaisuus.

nurmikaunokki2Kasvikartoituksissa nurmikaunokki on sarjassa joka ruudun kasvi, niin yleinen se on. Tosin silloin, kun se ei kuki, sen tunnistaminen ei olekaan ihan helppo. Samanlaisia ruusukkeita on useilla kasveilla, esim. kultapiiskulla, kuten kuvasta näkyy. Kukkivana sitä ei enää piiskuihin sotke. Nurmikaunokki on siis täällä ehdottomasti yleisin eikä noita kahta muuta voi siihen verrata. Hämeen toisella laidalla voimasuhteet ovat jo muuttuneet.

Kansanomaisesti kaikki tällaiset mykerökukkaiset kasvit ovat ohdakkeita eli pahoja rikkaruohoja. Niinpä nurmikaunokkia ei arvostetakaan. Sen arvon on saanut kukan sukulainen ruiskaunokki (C. cyanus), joka tosin nykyään on huippuharvinaisuus rukiinviljelyn vähennyttyä ja siemenen puhdistuttua. En edes muista koska viimeksi olen sen tavannut luonnossa. Kukkapenkissä sen kerrottuteriöinen muoto sen sijaan on yleinen.

vuorikaunokki1Kaunokit ovat hyviä hyönteiskasveja. Usein niiltä löytää perhosia, kovakuoriaisia tai kaksisiipisiä istuskelemassa ja herkuttelemassa. Kuvatessa voi saada kaksi kaunista lajia samaan kuvaan, sillä monesti nämä vierailijat ovat niin hurmiossa kukan medestä, etteivät älyä paeta, kuten tässä kuvassa nelivöinen kukkajäärä vuorikaunokin (C. montanum) kukassa. Kaikella tapaa siis mielenkiintoisia kasveja nämä kaunokit, joista siis viikon kosvina on täällä yleisin nurmikaunokki.

Kesäperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

angervohopeatäplä2’Heinäkuu on minulle ollut lapsuudesta asti perhosten kuukausi. Muistan ne monet retket haavin kanssa niityille ja metsänreunoihin, jossa perhosia parhaiten tapasi. Silloin saadakseen selville, mikä perhonen oli kyseessä, se piti pyydystää jopa tappaa ja neulata laatikkoon. Nykyään onneksi on muitakin konsteja määritykseen. Muistan saaneeni silloin tädiltäni  lahjaksi Torben W. Langerin kirjan Päiväperhosten parissa, jota ahkerasti selasin ja jonne merkitsin löytämäni lajit. Nykyään tuo sinänsä hyvä kirja on vaatimaton, mutta edelleen hauska katselukirja. Antikvariaateissa sitä näyttää edelleen olevan myynnissä. Nyt käytän määritykseen kameraa ja suomalaisten Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen ja Hannu Aarnio kirjoittamaa koko Euroopan kattavaa kirjaa Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Siinä missä Langerin kirjassa kuvat oli otettu kokoelmista, on tässä uudemmassa mitä häikäisevimpiä valokuvia, joista tuntomerkit on helppo poimia.angervohopeatäplä1

Nykyään haavin sijaan kannan mukanani järjestelmäkameraa ja siinä 18-105 mm objektiivia. Hiljaa hiipimällä ja kyttäämällä pääsee perhosia yllättävän lähelle. Tosin paljon on myös arkoja ja piilottelevia lajeja, jotka jäävät sen vuoksi ikuistamatta. Mahdollisuuksien mukaan pyrin ottamaan perhosesta kuvan molemmilta puolilta niin kuin kirjoissakin on. Siiven alapinnalla on usein juuri ne tärkeimmät tuntomerkit, joita jää kaipaamaan, jos on tullut ottaneeksi kuvan vain kirkkaista siiven päällisistä.

Tämä kesä on ollut sateisesta säästä huolimatta yllättävän rikas perhoskesä. Jo aikaisin keväällä näkyi täällä Hämeen sydämessä niin talvehtineita kuin kuoriutuneitakin perhosia, tulipa muuttajiakin paikalle esiintymään. Erityisen mielenkiintoinen oli isonokkosperhonen, uusi tulokas maahamme. Vaikka siitä en kuvaa saanutkaan, sen kuitenkin saattoi hyvin tunnistaa kirjan kuvauksen ja omien havaintojensa pohjalta. Myös kaukaa saapuneita ohdakeperhosia oli useita lentelemässä pientareilla, samoin amiraaleja, neitoperhosia, suruvaippoja, metsissä kangasperhosia ja verkkoperhosia.

Kuvan perhonen on angervohopeatäplä. Nämä täpläperhoset eivät tottumattomalle selviä ilman hyvää kuvaa ja se on oltava molemmin puolin siipeä, niin samannäköisiä ja -tapaisia maallikolle nämä perhoset ovat. Nuorena etsin helmihopeatäplää, kun se oli kirjassa hienosti kuvattu. Vasta vanhempana huomasin, että se on loppujen lopuksi paljon harvinaisempi kuin esim. angervohopeatäplä, jota näkee näin keskikesällä kaikkialla.

Perhosjahti on hauskaa puuhaa. Suosittelen kokeilemaan, se kun ei maksa muuta kuin aikaa.

Mikä ihmeen käärö?

Julkaistu , kirjoittanut
9

lehtikäärö1

’Tänä keväänä olen törmännyt useamman kerran kuvan kaltaiseen ilmiöön. Koivun alle on varissut valtaisa määrä töttörölle käärittyjä nuoria koivun lehtiä. Jokainen käärö on muodostunut vain yhdestä lehdestä, joka on irroitettu puusta pureskelemalla sen tyvi kaarenmuotoisesti irti ruodista. Kun lehden avaa, huomaa sen käärimisen alkaneen toisesta reunasta sen alaosasta ja sitten jatkuneen kierteisesti toiseen reunaan. Ilmeisesti lehtispiraali on kiinnitetty jonkinlaisella liimalla tai syljellä, joka on vesiliukoista, sillä veteen pudottuaan kääryle purkautuu ja jää kellumaan veden pinnalle, kuten alimmasta kuvasta näkyy.lehtikäärö2

Vein muutaman kääryleen sisälle ja avasin ne. Vaikka tutkin mikroskoopilla lehden pintaa, en löytänyt siitä siitepölyhiukkasia kummempia rosoja. Joissakin lehdissä oli kyllä äkämäpunkin aikaansaamaa kasvustoa pieninä täplinä, mutta koska sitä ei näkynyt kaikissa lehdissä, epäilin sen osuutta käärimiseen.

Käärökärsäkkäät tekevät samanlaisia suojia munilleen, mutta ne käyttävät kääröön aina useita lehtiä. Myös jotkin perhostoukat saattavat asustaa lehtikäärön sisällä, mutta näistä ei löytynyt toukkaa eikä muniakaan. Äkämäsääski tekee koivunlehdelle ryppyjä ja äkämiä, mutta nekin ovat erilaisia. Googlasin eri nimikkeillä ja tein kuvahakuja, mutta en löytänyt mitään selitystä ilmiölle.

Tänä vuonna tuntuu olevan näitä kääryleitä tavallista enemmän, joskin niitä on esiintynyt vähäisessä määrin myös edellisinä vuosina. Kukapa osaisi auttaa? Mistä on kyse? Onko tuholainen koivulle vaarallinen? Esiintyykö sitä laajemmaltikin kuin nyt täältä Hämeen sydämestä löydetyt?

Vähä-Rummakko

Epämiellyttävä vieras

Julkaistu , kirjoittanut
2

hirvikärpänen2

’Näin syksyn lähestyessä metsässä liikkuja ei välty tältä epämiellyttävältä vieraalta. Sen kohtaa väistämättä, jos liikkuu alueella, jossa on hirviä. Hirvikärpänen on monella tavalla ei-toivottu otus. Sen ulkonäkö, sen tavat ja sen sitkeys, tekevät siitä monen mielestä vastenmielisen. Kärpäsen ei tiedetä levittävän mitään vakavia tauteja, mutta allergisille ihmisille tulee ainakin ihottumaa ja kiusallisen kutiavia paukamia. Itse tappelin näitä vastaan taas viikonvaihteessa kartoittaessani kasveja. Opin hyvin pian etsiytymään pois alueilta, missä oli hirvenmakuuksia eli korpimetsistä ja kallioalueilta. Siellä takki ropisi niiden hakiessa ruokapaikkaa, mutta avoimilla rannoilla, kylänraiteilla ja pelloilla sai olla rauhassa.’

Hirvikärpänen (Lipoptena cervi) kuuluu täikärpäsiin. Sen siivet ovat kärpäsille poikkeuksellisessa asennossa eli suoraan taaksepäin. Tämä saattaa vaikuttaa siihen, että se on huono lentäjä. Kärpänen ei etsi uhriaan lentämällä, vaan se odottaa sopivan eläimen tuloa väijymällä oksien seassa. Saaliinsa se aistii lämpösäteilyn avulla toisin kuin esim. hyttynen, joka aistii hiilidioksidin. Niinpä hirvikärpäsiä onkin eniten hirvien makuu- ja ruokapaikoilla. Kärpänen käyttää ravinnokseen verta, jota se pystyy imemään muistakin eläimistä kuin vain hirvistä. Tiedetään liki parikymmentä eläinlajia, joista se on verta imenyt, näiden joukossa ovat mm. melkein kaikki kotieläimemme. Ihmisenkin veri sille kelpaa, vaikka se imeekin sitä hyvin harvoin. Hirvikärpänen kasvattaa poikasensa sisällään kotelovaiheeseen saakka, sekin on poikkeuksellista. Kotelot sitten rapisevat hirven turkista makuupaikoille ja talvehtivat. Uusi sukupolvi kuoriutuu seuraavan kesän lopulla etsiytyäkseen taas hirviin. Yhdessä hirvessa saattaa olla samanaikaisesti toistakymmentätuhatta kärpästä. Kärpänen onkin hirvieläimille todellinen riesa.

Hirvikärpänen ilmaantui meille Venäjältä 1960-luvun lopulla ja on nyttemmin valloittanut koko maan poronhoitoalueen reunoille saakka. Itse törmäsin siihen vasta 80-luvulla, mutta sen tapaamisen muistan hyvin, sillä puolukat jäivät silloin metsään. Eläimen kokonaislevinnäisyys käsittää Siperian, Euroopan lauhkeat osat ja Pohjois-Amerikan. Ruotsissa sitä on ollut paljon pidempään kuin meillä ja niinpä onkin epäilty sen eläneen Suomessa aikaisemminkin, mutta hävinneen osaksi aikaa hirvien ollessa lähes sukupuuton partaalla metsästyksen vuoksi 1900-luvun alussa.

Kärpäseltä on vaikea suojautua, koska se tunkeutuu litteänä eläimenä lähes olemattomistakin raoista vaatteiden sisään. Itse pukeuduin kerran varta vasten ostettuun suojapukuun ja lähdin tyytyväisenä sieneen. Kun palasin, niin kaikki tapaamani kärpäset olivat suojapuvun sisällä, ulkopuolella ei ollut yhtään ja niitä oli paljon. Sanotaan, että valkeat vaatteet suojaavat kärpäsiltä. Näin voi olla, mutta tieteellistä näyttöä siitä ei ole. Olen kuullut myös vaaleansinisten vaatteiden karkoittavan kärpäsiä. Jotkut käyttävät hajusteita (kamferi), jotkut myrkkyjä (Off), tupakkaa, välkkyviä valoja, kaikkien vaikutus taitaa olla uskomusten varassa. Itse olen nostanut kädet pystyyn ja alkanut vain sietää niitä. Kun tulen metsästä, vaihdan vaatteet ja nypin kaikki löytämäni kärpäset pois. Sittenkin niitä ryömii esiin vielä pitkään, saunassakäyntikään ei auta. Metsään on kuitenkin päästävä, oli siellä sitten mitä tahansa.

Hirvikärpänen ei saa meitä voittaa. Mennään metsään ja kestetään se, kuin suomalainen!

Lehmuskiitäjä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lehmuskiitäjä

’Rastasverkot suojaavat mansikoita siivekkäiltä tehokkaasti. En niitä mielelläni virittelisi, koska niihin joskus eksyy lintuja jaloistaan kiinni. Olen niitä päästellyt irti ja samalla tarkistanut onko mukaan joutunut rengastettuja lintuja. Samantapaisilla verkoillahan rengastajatkin meren saarilla pyydystävät saaliitaan. Niinpä hämmästykseni tänä aamuna oli melkoinen, kun verkossa lepäilikin kovin pieni saalis. Yritin irrottaa sitä hellävaraisesti verkon sokkeloista, mutta sitten huomasin, että se olikin jo kuollut.

Siirsin perhosen ratamonlehdelle ja otin siitä kuvan. Sitten kaivoin kirjahyllystä määritysoppaan saadakseni selville, mikä otus verkkoon oli takertunut. En ollut koskaan nähnyt tällaista kiitäjäperhosta, mutta muistikuvana oli kirjan kuva, joka vastasi väritykseltään, muodoltaan ja kooltaan tätä. Sitä nyt aloin etsiä. Lopulta se löytyi. Kyseessä on lehmuskiitäjä (Mimas tiliae).’

Lehmuskiitäjä on harvinainen perhonen sisämaassa Rauma – Kitee linjalle saakka. Yleensä sen tapaa rannikoiden jalopuumetsistä ja puutarhoista. Siksipä se minulle vieras olikin. Perhonen syö toukkana lehmuksen lehtiä ja sen vihreän toukan saattaa tavata helpoimmin juuri sieltä syksyllä. Se talvehtii monien perhosten tapaan kotelona. Aikuinen perhonen ei syö ollenkaan, sillä ei ole edes imukärsää. Sen kauneuden ainoa tarkoitus on löytää puoliso, paritella ja saattaa maailmaan parvi uusia perhosia. Toivottavasti tämä perhonen ehti tehdä kaiken tuon.

Perhonen on täällä Luopioisissa pohjoisrajoillaan. Meidän pihapiirissä ei ole lehmuksia, joten sen on täytynyt kulkeutua tänne kauempaa. Perhonen kuoriutuu kotelosta keväällä ja lentää siis vain muutaman viikon, niin kauan, kunnes tehtävä on täytetty ja sen voimat ehtyvät. Kovin kaukaa se ei ole tullut tai sitten ilmavirrat ovat sitä kuljettaneet suotuisasti. Monet vaeltajaperhoset, kuten ohdakeperhonen tai amiraali, käyttävät hyväkseen ilmavirtoja, mutta suuntaavat myös lentonsa tiettyyn suuntaan. Luulen, ettei lehmuskiitäjä kuulu näihin. Jos olen väärässä, korjatkaa. Voisiko lämpimillä säillä olla vaikutuksensa perhosen täällä oloon vai onko tässä taas yksi esimerkki kasvihuoneilmiöstä ja eliöiden pohjoisrajojen siirtymisestä kohti pohjoista?

Murkkupesä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

murkkupesä (1)

’Kuva ei kerro koko totuutta, niin kuin usein on. Siitä puuttuu mittatikku. Olisin asettanut itseni siihen viereen, mutta jalusta jäi kotiin enkä jaksanut sitä sieltä erikseen hakea. Joten on vain uskottava tuon pesän suuruus, kun sen mittoja kerron. Itse en nähnyt pesän vieressä seisten sen päälle, joten pesällä on korkeutta pari metriä, mieluummin yli kuin alle. Sen halkaisijan mittasin askelilla ja sain luvuksi noin neljä metriä. Kun siitä laskee ympärysmitan, pääsee reiluun 12 m. Pesä on asuttu ja tuhannet muurahaiset rakentavat sitä kiivaasti edelleen. Törmäsin siihen sattumalta sammalretkellä enkä ollut uskoa silmiäni. Enpä ole koskaan ennen suurempaa nähnyt, en lähellekään.

Eikä sitä taida paljon suurempaa olekaan. Netti kertoo Luonnonsuojeluliiton muutama vuosi sitten kyselleen suuria pesiä ja silloin löytyi Jalasjärveltä sen hetken suurin keko, joka kuitenkin oli jo kuolemassa. Sillä oli korkeutta liki kaksi ja puoli metriä ja ympärysmittaa 15 m. Vastaavia, mutta pienempiä, löydettiin muualtakin. Tämä nyt esillä oleva pesä on kuitenkin täysin elävä ja siinä on laakea huippu, joka lisää sen massaa. Kuinkahan monta sataa kiloa pesä painaa, kun tiedetään, että pesä yleensä jatkuu syvälle maanpinnan alle? Täytyypä käydä muutaman vuoden kuluttua uudelleen paikalla pesää mittaamassa. Yhdessä pesässä on yksi kuningatar ja työläisnaaraita saattaa olla tuhansia, joten tässä pesässä on todennäköisesti enemmän asukkaita kuin koko Pälkäneellä, joten ei ne asukkaat täältä maaseudulta kesken lopu.’