Avainsana-arkisto: ihmissuhteet

Tytöt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tytot’Amerikasta tulee aina silloin tällöin kirja, jota mainostetaan suurella rahalla ja sensaatiolla. Kirjan oikeudet myydään kovaan hintaan kautta maailman ja kirjailijaparkaa kiikutetaan kaikialla kertomassa tosielämää kirjailijan työstä ja kirjan vaiheista. Joskus kirja on sen arvoinen, mutta ei aina. Emma Cline on nuori esikoiskirjailija, jonka teos Tytöt on saanut edellämainitun kohtelun. 1960-luvun lopun hippiaika on antanut yllykkeen kirjaan ja siitä huokuu sen ajan sensaatiot: Sharon Taten murha ja Woodstock. Kirjaa on luonnehdittava historialliseksi, koska kirjailija itse syntyi vasta vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Itse muistan nämä tapahtumat nuoruudestani hyvinkin.’

Eletään siis hippiaikaa Kaliforniassa. Evie on tylsistynyt elämään kesäänsä koulun päätyttyä ja alkaa etsiä itselleen viihdykettä. Ystävättären Connien kanssa menee välit poikki ja niin hän ajautuu hippiyhteisöön ja ystävystyy vähitellen Suzannen kanssa. Äiti luulee tytön olevan ystäviensä kanssa, mutta todellisuudessa tämä painuu yhä syvemmälle luonnonelämään vanhalla ranchilla uusien ystäviensä kanssa, joiden johtajana on keski-ikäinen mies, Russell. Hän käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen ja suunnittelee epämääräisiä keikkoja yhteisön elämän turvaamiseksi. Taustalla häärii myös rikas muusikko Mitch, joka on luvannut auttaa Russelia levyn tekemisessä. Kun kaikki ei mene kohdalleen, alkaa väkivalta, jonka ei hippiyhteisöön pitäisi kuulua. Evie on sivustakatsoja, kun yhteisön tytöt käyvät Mitchin talolla tihutöissä ja tappavat ihmisiä.

Tarinan kehyskertomuksena on nykyaika ja vanhan Evien muistelukset nuoruuden aikaisen ystävänsä Danin pojalle syrjäisellä huvilalla meren rannalla. Julian tuntee kunnioitusta lapsuudesta tuttua naista kohtaan, koska tämä on kuulunut aikoinaan ryhmään, josta tuli kyseenalaisesti kuuluisia. Pojan tyttöystävä on kuin Evie nuorena. Sukupolvien erilaisuus tulee kuitenkin selvästi esiin.

Kirja on saanut esikoiskirjaksi valtaisan suosion ja sen käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Siltä saattoi odottaa jotain hohdokasta. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja vaikka se etenee dekkarimaisesti, ei se ole varsinainen dekkari. Kirjan tarina tulee selväksi jo alkulehdiltä ja murhaajakin on tiedossa koko kirjan ajan, mutta miten tähän päädytään, siitä muodostuu kirjan juoni, jännite ja draama. Samalla tulee pohdittua tällaisten yhteisöjen valtaa, vastuuta ja seurauksia. Evie kantaa koko ikänsä tietoutta siitä, että hän oli tapahtumissa mukana, hän tiesi syylliset, mutta ei kertonut. Tiedot tulivat toista kautta viranomaisten tietoon eikä hänen tarvinnut rollia, mutta entäs sitten, jos ei olisikaan tulleet. Millaisia paineita hän silloin olisi kantanut mukanaan elämänsä varrella?

Tämä ei kuitenkaan ole kirjan pääasiallinen sanoma. Kirjaa mainostetaan tyttöyden loistavana esiintuomisena, ystävyyden ylistyksenä ja sielunmaisemien avaajana. Lukijana en näihin päässyt kiinni, ehkä liian vierasta aluetta minulle, mutta monin paikoin tuli tunne, että jotkin asiat kirjailija oli oivaltanut upeasti ja saanut ne vielä kerrottuakin ymmärrettävästi. Ehkä se tyttöjen välinen sympatia nousi sieltä. Alkuperäisen kirjan lauseista on sanottu, että ne ovat kuin koruja. Suomentaja on onnistunut yllättävän hyvin saamaan kieleen kauneutta vaikeasta ja raa’asta aiheesta huolimatta.

Hyvin kirjoitettu kirja, joka piti jännityksen yllä loppuun saakka. Oikeastaan vasta viimeisillä sivuilla selvisi juonen ratkaisu ja vasta lopussa saattoi huoata helpotuksesta. Sinällään hyvän dekkarin ainekset.

Cline, Emma: Tytöt (The Girls), Otava, 2016, suom. Kaijamari Sivill. 298 s.

Lempi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lempi’Syksyn yksi kirjasensaatio blogistien ja median mielestä on Minna Rytisalon Lempi. Luin sen tuoreeltaan pari viikkoa sitten ja ihmettelin. Tähänkö nykykirjallisuus on mennyt? Haukottelin kirjaa lukiessani, pyöritin päätäni epäuskoisena, elin muissa maailmoissa ja sain pakottaa itseni takaisin kirjan pariin. Tosin taidan olla väärä ihminen lukemaan tällaista kirjaa, ehkä se on suunnattu nuoremmille, ehkä toiselle sukupuolelle, ehkä avoimemmalle mielelle. En kuitenkaan viitsi lukea sitä uudelleen ymmärtääkseni, aika saattaisi mennä hukkaan.’

Lempi on Siskon sisar. He ovat kaksosia. Viljami asuu Pursuojalla ja piikana heillä on Elli. Tässä tarinan henkilöt ja draaman kaari. Kaksoset lyövät vetoa ja seuraukset ovat arvaamattomat. Toinen katoaa, toinen päätyy saksalaisen heilaksi toisen maailmansodan riehuessa Lapissa. Sodassa on Viljamikin, mutta ei sodan loputtua uskalla palata kotiin, sillä sieltä puuttuu jotain, Lempi. Kaiken keskellä häärii Elli, kasvattaa lapset evakossa Ruotsissa, palaa Pursuojalle heidän kanssaan, yrittää elää ja yrittää unohtaa, mutta ei voi ja sitten saapuu se, jota hän pelkää ja kaikki romahtaa.

Oikeastaan tuo kirjan juoni on hyvin yksinkertainen, vaikkakin monivivahteinen. Voiko elämä mennä noin, sitä kirjaa lukiessa kyselee itseltään? Ehkä se sodan myllerryksessä voi. Kirjailija laukkaa monet mielenkiintoiset asiat vauhdilla pysähtymättä, hän ei jää pohtimaan saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita pidempään, koska se ei ole kirjan tarkoitus. Hän ei pohdi kaksosuutta, sillä sekin on vain sivujuoni. Hän ei pohdi rikosta eikä rangaistusta, ne eivät varmaankaan ole tärkeitä. Hän pohtii unenomaisesti vuoroon kolmen kertojan avulla ihmissuhdetta, elämää toisen ihmisen kanssa, oikeutta omistaa joku.

Lempin kadottua sodan aikana Viljami kuolee sisäisesti. Hän ei toivu siitä, vaikka elämä Lempin kanssa kesti vain vajaan vuoden. Kun Elli palaa evakosta Pursuojalle lasten kanssa, hän vaanii paikkaansa Viljamin rinnalla, hän unohtaa kaiken muun saadakseen olla siinä lähellä hyväksyttynä. Sisko kaipaa sisartaan läpi pitkän matkan Narvikin kautta Hampuriin ja takaisin. Hän vaalii muistoa siskostaan, heidän leikeistään, heidän yhteydestään, johon ei muita kaivattu. Hän palaa, jotta oikeus toteutuisi, hän haluaa olla oikeudenmukainen. Hän menee niin pitkälle, että ottaa siskonsa itseensä, nahkansa sisään, siskonsa paikan nimeä myöten.

Kirjan rakenne on hyvä, mutta henkilöiden käsittely huono. Miksi kaikki kolme ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä. Toisenlainen pohdinta ja äänenpaino olisi tuonut jäntevyyttä ja ilmettä tekstiin. Viljamin osuuden aikana olin nukahtaa ja nukahdinkin monena iltana, Ellin kohdalla sama jatkui, mutta nyt Ellin viha kuitenkin herätti ja Siskon kohdalla alkoi koko touhu jo kyllästyä. Erilaiset äänet olisivat auttaneet lukijaa eläytymään paremmin tarinaan. Tämä on monen kirjan ongelma ja saattaa olla jopa tarkoituksellinen, koska jos sotkee monia hyvin erilaisia äänenpainoja samaan tekstiin, siitä voi tulla sekava. Ehkä tällä torjuttiin tällainen sirpalemaisuus.

Hyvä siis näin, mutta ei se tee kirjasta kuitenkaan kovin kummallista. Lukija unohtaa tarinan nopeasti. Miksi saksalaisten osuus oli kuin tietokirjasta repäisty, miksi evakkoretkestä Ruotsiin ei kerrottu enempää, miksi Viljami oli uuvelo? En tiedä! Esikoiskirjana mieleen tulee Tommi Kinnusen Neljän tien risteys. Samanlaista löysää tekstiä.

Rytisalo, Minna: Lempi. Gummerus, 2016. 324 s.

Palatkaa perhoset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Palatkaaperhoset’Olen lukenut kaikki Juha Itkosen kirjoittamat kirjat. Aikanaan hämmästelin hänen taitoaan esikoisessa Myöhempien aikojen pyhiä. Sitten tuli Anna minun rakastaa enemmän ja olin vakuuttunut nuoren miehen kertojanlahjoista. Eipä ole tarvinnut mielipidettä vuosien saatossa muuttaa. Siitä on osoituksena tämä keväällä ilmestynyt uutuus Palatkaa perhoset. Suosittelen sitä lämpimästi. Siinä on enemmän kuin yhdellä lukukerralla pystyy sulattamaan, siinä on antia vaikka koko vuodeksi.’

Anna minun rakastaa enemmän ilmestyi 2005 ja saavutti valtaisan suosion. Itsekin pidin sitä yhtenä parhaista lukemistani kirjoista. Kirjan alussa lapsi vapauttaa perhosen. Tässä uutuuskirjassa pyydetään, että perhoset palaisivat takaisin. Perhonen on onnistunut laulu, musiikki, sanoitus.

Palatkaa perhoset on edellisen itsenäinen jatkoteos kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen. Tutut henkilöt, Suvi eli rocktähti Summer Mable, Leena, hänen äitinsä ja Antti Salokoski, keski-ikäinen eronnut kirjailija ja Suvin entinen poikaystävä. Kirja solahtaa samaan kaavaan kuin edeltäjänsä eikä lukija välttämättä edes huomaa aikaeroa. Itkosella on taito kertoa tarinaa takautuvasti, niin että hän tietää lopputuloksen ja osaa koota tarinan sen mukaan. Upeaa.

Maailmantähti hiipuu, kiertueet ovat rasittavia ja vaativat aina uutta, itsekritiikki nousee ja lopulta seuraa floppi, kun liikaa pohditaan. Leena hoitaa Suvin lasta Rosaa kokopäiväisesti. Mummi on elämälle välttämätön eikä hän itsekään aina tiedä, kenen lapsi on, hänen vai Suvin. Antin elämä kuluu Kaliforniassa haljuillessa. Hän etsii materiaalia uuteen rockmusiikkia käsittelevään kirjaansa. Hän luo kohtauksia tunnetuiden muusikkojen kesken, pureutuu heidän elämäänsä, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin aikaisemmininkin. Seurauksena on turhautuminen. Vaimo Elisa on löytänyt uuden miehen ja elää omaa vauhdikasta elämäänsä, johon Antti ei enää kuulu. Vain Niilo, heidän poikansa, on siitä jäljellä ja tätä Antti kaipaa, niin ja tietenkin myös Suvia. Heidän välinsä lämpenevät uudelleen, mutta turhautuminen ja elämän vaikeus tekevät omat sudenkuoppansa rakkauden tielle. Mitä jää jäljelle rakkaudesta, joka Itkosen mukaan on vain ’lihaa ja verta ja limakalvoja… mikään ei satuta ihmistä yhtä paljon kuin rakkaus’?

Kirja on taattua Itkosta, joutuisasti etenevää, selkeää ja konstailematonta kerrontaa. Siinä ei ole mitään sensaatiomaisia juttuja, ei uusia hienouksia eikä elämää suurempia tapahtumia, mutta tavallisen elämän kuvaus luo puitteet hienolle tarinalle. Itse olisin jättänyt musiikkimaailmaa vähemmälle, niin sanoituslainauksien kuin henkilöidenkin osalta, mutta tämä lienee osaltaan se kirja, jota Antti olisi halunnut kirjoittaa Kaliforniassa.

Kirja pohtii taas rakkautta, niin kuin edellinenkin, ihmisten välistä rakkautta, sen vaikeutta ja sen voimaa. Samalla se kuvaa ikääntyvän ihmisen tuskaa keski-iässä, kun ei haluaisi antaa periksi eikä haluaisi luopua nuoruudesta, sen voimasta eikä sen innostuksesta. Perhoset eivät lennä pakolla, biisit eivät synny turhautuneessa olotilassa. Suvi yrittää, Antti yrittää, mutta lopputulos ei ole tyydyttävä.

Joskus ihmettelen, kun kirjailija käyttää useaa kertojaa teoksessaan ja kaikkien heidän osuutensa ovat samanlaisia, samalla tyylillä, samoilla sanoilla ja samalla äänellä kirjoitettuja. Tässä puheenvuoron saavat kirjan kolme päähenkilöä. Suvin jakso kirjan lopussa on aivan erilainen kuin Antin eikä Leenankaan pohdinta ole samaa kuin turhautuneen miehen. Tästä onnittelut Itkoselle. En ymmärtänyt kaikkia Suvin vähän harhaisen tuntuisia ajatuksia, mutta kerronta oli vaikuttavaa, varsinkin kun se oli niin erilaista kuin muiden. Kirjaa olisi varmaankin voinut hieman tiivistää, mutta hyvä se oli tällaisenaankin, ei kuitenkaan sellainen vavahduttava lukukokemus kuin ensimmäinen osa.

Itkonen, Juha: Palatkaa perhoset. Otava, 2016. 415 s.

Linnan juhlat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

linnanjuhlat’Tänään on maamme 98. syntymäpäivä. Luin viikolla kirjan, joka sijoittuu vuoteen 2017 eli suureen satavuotisjuhlaan. Roope Lipastin tragikoominen teos asettaa ajatukset eri asentoon, saa pohtimaan ihmissuhteita, elämän kipupisteitä uudella tavalla ja koukuttaa tekstin hauskuudella ja sujuvuudella. Kaikki ei kuitenkaan ole sellaista miltä näyttää. Ei ole itsestään selvää, kuka on hyvis ja kuka pahis, ei myöskään se, kenen rinnalla kannattaa Linnan juhliin taapertaa.’

Hannu on tavalinen suomalainen mies, jolla on tavallinen haave, päästä edes kerran presidentin kutsumana Linnan juhliin, kävellä Marian kanssa punaista mattoa pitkin kättelemään. Hän seuraa vuodesta toiseen seremoniaa, tuntee presidenttien tavat, tietää asiasta tavallista ihmistä enemmän. Mutta eihän sinne niin vain mennä. Sitten Hannua kohtaa katastrofi toisensa perään, vaimo Maria jättää, työpaikka menee, asunto myydään, eikä hän näe enää tarvetta haaveelleen, ei edes elämänsä jatkolle.

Sananmukaisesti itsetuhon reunalta hänet pelastaa Mikko ja aloittaa Hannun persoonallisen treenaamisen. Tavoite aseteaan vuoden 2017 linnan juhliin. Hannulle luodaan ohjelma, Muutosh, jonka tarkoitus on kiinnittää ihmisten huomio juuri ennen vaaleja vain ja ainoastaan tähän ehdokkaaseen. Kampanja on repivä ja yllätyksellinen. Hiljainen, vaatimaton Hannu on siinä kuin ulkopuolinen sätkynukke, mutta mukana kuitenkin. Lopulta vaalit tulevat ja kutsu Linnan juhliin. Kuka on Mikko? Mitä tarkoituksia tällä on ja miksi hän syytää rahaa pyyteettömästi ympärilleen? Lopussa kirja saa kaottisia piirteitä. Hannu ei enää tiedä mistään mitään: vaimo on lähtenyt, tytär myös, Mikko on ottanut vallan hänen elämästään. Pelastuuko kukaan, pelastuuko edes presidentin kaunis puoliso?

Ajankohtaan sopiva teos ilmestyi viime keväänä. Se on tyylillisesti hienosti kirjoitettu. Olen pitänyt muistakin Lipastin kirjoista (Rajanaapurit, Perunkirjoitus, Halkaisukirvesmies) juuri tästä syystä. Teksti on huoliteltua ja jämäkkää, se etenee yllätyksien kautta vääjäämättä kohti lopputulosta. Tällä kertaa juoni saa jopa dekkarinomaisia piirteitä. Tapahtumat ovat osin surrealistisia ja lukija joutuu hymyn ja nauruntirskahdusten välissä miettimään, mikä on sopivaa ja mikä ei. Onko Linnan juhlat meillä jo jokin institutio, jota ei saa arvostella saatika asettaa vaaralle alttiiksi? Toisaalta samaa aihettahan Ilkka Remeskin käsitteli taannoin yhdessä kirjassaan.

Hannu on toisaalta reppana, kaikkien vietävänä ja manipuloitavana, toisaalta hän on suomalainen mies puutteineen. Hän itse kertoo tarinaa, joten hänen omat toilailunsa voi lukea vain rivien välistä tai vaimon kommenteista. Ei avioliitto aina mene putkeen, vaikka kumpikin parhaansa yrittää, omasta mielestään. Hannu on johdateltavissa, hän menee Mikon mukaan, vaikka tavat ovat outoja ja huomio vain harmittaa, jopa hävettää. Syynä on tavoite, päästä Linnan juhliin ja ehkä siinä sivussa myös saada Maria takaisin.

Herkullinen teos luettavksi näin juhlien aikaan. Ei kaikki ole sitä, miltä se näyttää!

Roope Lipasti: Linnan juhlat. Atena, 2015. 283 s.

Kohtalon tango

Julkaistu , kirjoittanut
2

kohtalon tango’Mikähän näissä espanjalaisissa kirjailijoissa viehättää? Arturo Pérez-Reverte on yksi näistä. Olen lukenut miltei kaikki häneltä suomennetut teokset ja pitänyt niistä lähes poikkeuksetta. Tämä on uudenlaista Pérez-Reverteä, mutta ei yhtään huonompaa. Kun kirjailija perehtyy aiheeseensa kunnolla, on lopputuloskin hyvä. Tässä muutama oma kommentti kirjasta.’

Max on Argentiinassa syntynyt salonkitanssija, Mecha yläluokan kaunotar. Kirja kertoo heidän tarinansa kolmelta ajalta: 20-luvulta laivamatkasta Buenos Airesiin ja tapahtumista itse kaupungissa, seuraavalta vuosikymmeneltä Nizzasta ja 1960-luvulta Napolin Sorrennosta.

Mechan puoliso Armando de Troye haluaa säveltää kuolemattoman tangon. Max vie pariskunnan Buenos Airesin tangokapakoihin, mutta sitoo samalla itsensä Mechaan. Rakkaus on molemminpuolinen, mutta kumpikaan ei halua sitä tunnustaa. Salonkitanssija elättää itseään paitsi tanssimalla myös hurmaamalla partnereitaan pikkurikollisilla keinoilla. Hän varastaa Mechan helminauhan ja katoaa. Seuraavan kerran he tapaavat Nizzassa, kun Espanjan sisällissota ajaa Mechan hakemaan turvallisempaa asuinpaikkaa Armadon jouduttua vankilaan. Maxilla on poliittinen keikka kaupungissa, joka vie heidät uudelleen yhteen ja kiihkeään suhteeseen, mutta myös erottaa. Lopulta Max on 64-vuotiaana rikkaan sveitsiläisen autonkuljettajana Napolissa. Työnantajansa ollessa matkoilla hän palaa vielä kerran entiseen elämäänsä nähtyään sattumalta Mechan. Tämän poika on kuuluisa shakkimestari ja valmistautuu mestaruusotteluun venäläistä mestaria vastaan. Max ja Mecha kohtaavat, rakastuvat uudelleen, muistelevat ja kietoutuvat taas mahdottomuuksiin. Max on autonkuljettaja, Macha ylhäisönainen.

Tarinat kulkevat kirjassa sisäkkäin ja avautuvat lukijalle vähitellen kirjan loppua lähestyttäessä. Kohtalon tango, jonka Armando sävelsi, soi milloin synkkänä milloin toiveikkaana taustalla. Vaikka Max ei enää toimi salonkitanssijana, hän on yhä se hurmaava herrasmies niin käytökseltään, olemukseltaan kuin puheiltaankin. Vaikka Mecha on vanhentunut, hurmaa hän hyvä kauneudellaan ihmisiä. Kirjan lopussa monet asiat loksahtavat kohdalleen. Salaisuudet paljastuvat, vaikka kaikkea ei sanotakaan suoraan. Lukija odottaa, saavatko he lopultakin toisensa, onko kirjassa siirappimainen loppu, löytyykä yhteisen tangon sävel uudelleen?

Kirjailija on hyvin suosittu Espanjassa ja hänen teoksiaan on käännetty lukuisille kielille. Itse olen lukenut toista kymmentä hänen kirjoittamaansa kirjaa, joista salaperäiset pohtivat salapoliisiromaanimaiset kirjat Flaamilainen taulu, Yhdeksäs portti ja Rummunkalvo ovat olleet mielenkiintoisimpia. Kapteeni Alatristesta kertovat neljä teosta olivat enemmän historiallisia veijariromaaneita ja viimeisimmät, joihin tämäkin kuuluu, kunnianhimoisia historiallisia ihmissuhderomaaneja.

Varmaankin lukijasta riippuu, mikä kirjailijan tyyli on itselle sopivin. Kuitenkin kirjailijan tapa kirjoittaa on kiinnostava. Hän osaa sitoa lukijan pitämällä jännitteen vahvana kirjan loppuun saakka. Hän ei myöskään kerro kaikkea puhki, vaan antaa lukijankin ajatella. Toisaalta hänellä on taito löytää mielenkiintoisia aiheita ja perehtyä niihin sellaisella intensiteetillä, että esimerkiksi itse googlasin heti, onko tällainen säveltäjä elänyt, onko tangoa olemassa, onko tällaisia salonkitanssijoita elänyt? Viimeinen googlaus tuotti positiivisen tuloksen. Tarina on kuitenkin hyvin uskottava ja sellaisenaan mahdollinen. Jotenkin tämänlaatuinen historian selventäminen tuntuu mukavammalta kuin todellisen henkilön fiktiiviset sanat tai toiminnat. Tämä ei halvenna ketään eikä myöskään vääristä historiaa. Toki fiktiivisillä henkilöillä voi olla esikuvansa todellisuudessa, kuten shakkimestari Jorge Kellerillä.

Kirja on viihdyttävä. Siksi sitä voi suositella. Ehkä näillä paljon kirjottaneilla on hieman pöhötystautia. Tästäkin kirjasta olisi voinut pyyhkiä joitain juonenkäänteitä pois kirjan siitä yhtään huononematta. Toisaalta vahva tarina vaatii taustoja ja tapahtumia.

Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango (El tango de la Guardia Vieja). Like, 2013, suom. Sari Selander. 500 s.

Mies, joka rakasti järjetystä

Julkaistu , kirjoittanut
3

mies, joka..’Hyvä tarina on usein pienestä kiinni. Kun palaset loksahtavat paikalleen, niin syntyy hyvää jälkeä. Fredrik Backmanin kirjassa näin on käynyt. Luin kirjan miltei samalta istumalta ja pelkäsin, kuinka tässä humoristisessa kirjassa lopulta käy. Huumorin taito on tunnetusti vaikea taito, varsinkin kun jokaisella on oma käsityksensä huumorista. Usein törmään siihen, että komedia on minulle kaikkea muuta kuin komedia. Joskus jätän jopa lukematta kirjan, jos sitä hehkutetaan humoristisena. Pelkään pettyväni. Tässä ei niin tapahtunut. Siksi sitä voi suositella eteenpäin, ehkä joku toinenkin pitää tämäntyyppisestä huumorista.’

Ove asuu rivitalossa, yksin. Sonja on kuollut ja työpaikka mennyt. Hänellä ei ole enää mitään syytä elää. Vai onko? Poislähdöstä ei tule mitään, kun aina on häiriötekijöitä. Ihmiset kun eivät osaa lukea kylttejä eivätkä antaa rauhaa toiselle kuolla. Sonja odottaa hautakiven takana ja hänelle Ove käy kertomassa huolensa. Naapurissa asuu iranilainen nainen Parvaneh perheineen ja hänellä on paljon kysyttävää, pyydettävää ja avun tarvetta, sillä hän on viimeisillään raskaana. Ove on yrmeä, epäystävällinen ulospäin, mutta sisältä aivan jotain muuta. Niinpä hän kuljettaa autollaan perhettä milloin sairaalaan, milloin auttaa ajotunneissa, käy lasten synttäreillä, toimii isoisänä, varalla.

Rivitalon toisessa päässä asuu Rune vaimonsa kanssa, paras ystävä ja vihollinen. Yhdessä he ovat ajaneet talon asioita vuosikymmenet. Nyt Rune aiotaan ottaa pakkohoitoon dementian vuoksi, mutta yhteisvoimin kootaan hänelle apu, juuri niin kuin Uve haki apua Sonjallekin, valittamalla ja taas valittamalla. Rivitalon asukkaat muodostavat kiinteän yhteisön.

Kaiken ytimenä on auto, Saab. Mikään muu ei käy, ei ainakaan japanilainen. Uve on ehdoton tässä asiassa ja muussakin. Asuinalueelle ei saa ajaa autolla, pyörää ei saa jättää seinänvierustalle, vieraspaikalle ei saa pysäköidä pysyvästi. Niistä hän huolehtii ja huomauttaa. Niin ja sitten on kissa, se riesa ja vaiva, joka lopulta muuttaa asumaan Uven kanssa. Sonja ja Uve ovat kuin yö ja päivä, erilaiset, mutta tulevat hyvin toimeen keskenään. Uve hoitaa Sonjaa onnettomuuden jälkeen, suree kuoleman jälkeen. Oman kuolemansa hän on järjestänyt etukäteen, mutta eihän kaikki mene niin kuin suunnitellaan.

Kirja on saavuttanut valtaisan suosion maailmalla. Meillä sen sukulaissielu on Kyrön Mielensäpahoittaja. Samanlainen yrmy ikääntyvä mies ja sama kerronta. Tällaisia ihmisiä on olemassa, Ruotsissakin. Toiminnan ja luonteen vastakohtaisuus luo jännitteiset puitteet tarinalle. Vaikka ulospäin näytetään vastenkamppaiselta, ollaan sisältä hyväsydämisiä. Periaatteet sitovat vihaksi asti, mutta lopulta kuitenkin ollaan valmiita luopumaan ja elämään.

Oman jännitteensä tarinaan luovat takaumat. Niissä kerrotaan Uven tarina lapsuudesta alkaen, sen vaikeudet ja kolhut. Niitä riittää, jopa siihen asti, että miettii, kuinka yhdelle miehelle voi niin paljon vastoinkäymistä sattuakin. Ehkä se kaikki kovettaa kuorta. Harvoin kirja on sekä humoristinen että surullisella tavalla liikuttava. Ehkä tämän kirjan viehätys perustuukin juuri tähän. Kuolema on koko ajan läsnä alusta loppuun, mutta samalla tapahtumat muodostuvat tahattomasti koomisiksi. Esikoisteokseksi tämä on harvinaisen kypsä tuotos.

Backman, Fredrik: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove). Atena 2014, suom. Riie Heikkilä. 382 s.

Tulvaniitty

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tulvaniitty’Ihastuin tämän kirjan kansikuvaan, silkkihaikaroihin ja tyyliteltyihin vesihyasintteihin. Minulle käy usein niin ja luulen, etten ole ainoa. Siksi kustantajien pitäisikin kiinnittää asiaan huomiota, mikäli aikovat saada kirjojaan kaupaksi. Eikä ihastus jäänyt vain kanteen. Kirja on valloittava tarina rakkaudesta, surusta, uskollisuudesta ja ahdistuksesta, elämän osia jokainen. Jhumpa Lahirilta on suomennettu nyt neljä teosta ja taidanpa jossain välissä tutustua muihinkin. Helppoa kesälukemista tämä teos ei ole, vaan vaatii keskittymistä ja ajatusta. Suosittelen kuitenkin, lukunautinto saattaa odottaa näiden kansien sisällä.’

Kirja kertoo kahdesta intialaisesta veljeksestä, Udayanista ja Subhashista. Heidän lapsuutensa on leikkiä Kalkutan esikaupunkialueella eikä heitä erota mikään. Myöhemmän elämän kannalta tärkeä on heidän käyntinsä tarkkaan vartioidulla golf-clubilla, sillä siellä he kohtaavat itsensä, erilaisuutensa ja maailmoiden erot. Vanhempana Udayan ajautuu ääriliikkeeseen naksaliitteihin ja suunnittelee väkivaltaisia iskuja maan hallitusta vastaan. Subhash taas matkustaa Amerikkaan opiskelemaan meribiologiaa. Udayan menee naimisiin Gaurin kanssa, mutta saa pian sen jälkeen surmansa poliisin iskussa. Gauri jää yksin ja hän odottaa lasta. Subhash palaa kotiin ja näkee tilanteen vaikeuden. Hän nai Gaurin ja ottaa syntyvän lapsen, Belan, omakseen. He muuttavat Amerikkaan ja Belasta muodostuu nyt koko tarinan keskus.

Perhe asuu Rhode Islandissa, mutta ei ole onnellinen. Onnellisia eivät myöskään ole veljesten vanhemmat Intiassa. Äiti suree poikaansa hautaan saakka, isä harmaantuu ennen aikojaan. Lopulta ei ole enää surijoita ja Subhashin ja Gaurin liitto hajoaa. Kirja etenee aina nykyaikaan saakka siihen kuinka Bela yrittää selvitellä välejä äitiinsä ja kuinka hänellekin on vaikeaa elää kahden kulttuurin rajapinnassa, vaikka hän ei koskaan ole elänytkään Intiassa. Onko hänen tyttärensä Meghna jo päässyt vapaaksi sukupolvien taakasta?

Kirjailija on itse taustaltaan intialainen, vaikka onkin syntynyt Lontoossa ja kasvanut Rhone Islandissa. Hän tuntee kahden kulttuurin eron ja on osannut tuoda sen onnistuneesti esiin kirjassaan. Poikien erilaisuus, heidän ajatuksensa, haaveensa, toimintansa on hyvin kuvattu. Elämä vuosisataisten perinteiden puristuksessa ei mene jättämättä jälkiä. Gauri kärsii anopin surun ja vihan keskellä, Subhash kokee velvollisuutta ja ottaa veljensä lesken mukaansa, mutta ei hänkään pysty muuttamaan sitä ilmapiiriä, mikä on kasvanut kiinni intialaiseen naiseen ja perinteeseen.

Kirjan onnettomin on Gauri, joka yrittää vimmatusti elää länsimaalaisittain, opiskella filosofiaa, tehdä tutkimusta, lukea ja taas lukea, mutta joka ei sitä kautta löydä onneaan. Hän repii itsensä väkisin eroon ja yrittää löytää elämän, mutta jää yksin, totaalisen yksin. Toinen nainen, veljesten äiti, ei koko loppuelämässään pääse irti kuolleesta pojastaan, vaan pesee tämän muistokiven joka päivä tulvaniityllä ja vie tuoreet kukat kivelle pojan muistoksi, joka päivä. Kolmas etsijä on tytär Bela, joka etsii itseään maatiloilta, toreilta ja kiertolaisen elämästä, mutta löytää sen vasta kun saa tietää totuuden.

Kirjan yksi keskeinen aihe onkin salailu. Onko se yleismaailmallinen ilmiö? Kun Bela ei tiedä oikeaa isäänsä, hän on tavallaan onnellinen, mutta etsivällä kannalla. Kun hän saa sen vihdoin kuulla, hän suuttuu, mutta löytää itsensä. Kirjan kaikki henkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joilla on puutteensa ja mahdollisuutensa. He eivät osaa käyttää niitä, eivät löydä itseään elämän rattaissa, vaan ajautuvat virran mukana, ottavat vastaan kolhuja ja epäonnistumisia, ovat mukana elämässä voimatta siihen kovinkaan paljon vaikuttaa. Ehkä aika tyypillistä elämää, ei sankareita, ei luusereita.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Se avaa onnistuneesti kahden kulttuurin ristiriitaa ja antaa lohtua myös omaan vajavaiseen elämään.

Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty. Tammi, 2014, (suom. Sari Karhulahti). 438 s.

Perunkirjoitus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Perunkirjoitus’Kesällä ei kauhean paljon ehdi lueskella, mutta jotain kevyttä kumminkin. Roope Lipastin Rajanaapurit oli sen verran hulvaton kirja, että tartuin innolla hänen toiseen kirjaansa. Naapurikirjassa pilailtiin täysin erilaisten naapurusten kustannuksella ja samalla filosofoitiin ja maisteltiin elämää. Nyt mukana ovat veljekset, jotka matkaavat perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mutta ehkä enemmän ajatuksia tuohon alapuolelle. Kannattaa tutustua tähän hauskaan veikkoon.’

Jalmari on kuollut ja perunkirjoitus on suoritettava. Nelikymppiset veljekset, Janne ja Teemu, matkaavat halki Suomen Imatralle suuren perinnön toivossa ja luotaavat samalla mennyttä elämäänsä verrattuna Jalmarin elämään. Jalmari ei ole heidän sukulaisensa vaan isoäidin vanhalla iällä ottama puoliso. Testamentti kuitenkin on laadittu niin, että veljekset ovat perijöiden joukossa.

Matkalla sattuu kaikenlaista: liftarit osoittautuvat narkkareiksi, motellissa väännetään kättä ja hankitaan yökaveria, ollaan kolarissa ja romutetaan auto, tullaan kolhuille yltä ja päältä, moneenkin kertaan. Yllätys toisensa jälkeen paljastuu niin Jalmarin elämästä kuin nuoremman veljen Jannekin elämästä, eikä vanhempi velikään, joka toimii minä-kertojana kirjassa, jää muita huonommaksi. Lapsuuden traumat muistuvat mieleen, saavat selityksiä ja aiheuttavat edelleen katkeruutta veljesten välille. Koko ajan matkassa on myös Jalmari, uurnassa, menossa kohti lopullista sijoituspaikkaansa. Hän unohtuu milloin minnekin, huoltoaseman vessasta baarin tiskille, mutta seuraa uskollisena loppuun saakka. Onhan hänelle näyetttävä paikat, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä.

Mukana kulkee myös Elli, Jannen ex-puoliso, johon myös Teemu on rakastunut ja myös osaltaan aiheuttanut eron. Elli on veljesten puheissa ja ajatuksissa mukana, mutta salaisuutensa Ellilläkin on eikä nekään ole niitä pienimpiä. Lopulta päädytään Imatralle, kaikki neljä. Perunkirjoitus voidaan suorittaa, tosin vähän epätavallisessa paikassa, sairaalassa. Toimitus tuo odotetusti uusia yllätyksiä eivätkä ne lopu edes siihen, kun Jalmari vihdoin viimein päästetään Puruveden aaltoihin.

Kirjalla Rajanaapurit debyyttinsä tehnyt Lipasti päästää tässäkin kirjassa hulvattoman huumorinsa valloilleen. Joka luvun lopussa on uusi yllätys ja koukku viemään lukijan seuraavaan lukuun. Elämänviisaus, tulkinnat ja yleistykset seuravat mukana tässä kuten edellisessäkin teoksessa. Veljekset näkevät elämän nyt toisenlaisena kuin lapsena, jolloin kaunat ja riidat luotiin. He olivat ja ovat erilaisia lähes vastakohtia toisilleen. Tässä toistuu Rajanaapureiden vastakkainasettelu.

Kun elämää on virrannut runsaasti ohi puhumattomuuden, on yllätyksiä selvästi odotettavissa ja niitä myös tulee eikä Teemu aina ymmärrä niistä puoliakaan. Miksi Jannen taskumatissa on mansikkamehua? Miksi Jalmari ei kertonut mitään perheestään? Miksi Elli on niin vaitonainen? Kumpi todellisuudessa on isä? Miksi poliisi on kiinnostunut Jalmarin kuolemasta? Kuka kävi ketäkin katsomassa, niin äitiä kuin Jalmariakin? Kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Kaikkiin kysymyksiin kirjassa ei ole vastauksia ja hyvä onkin, jää myös lukijalle jotain mietittävää. Teksti on hiottua ja sujuvaa, huumori hersyvää ja vertaukset sattuvia. Voiko hyvältä kesäkirjalta muuta toivoa?

Lipasti, Roope: Perunkirjoitus. Atena, 2013. 288 s.

Fima

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

wp-content_uploads_2012_05_fima.jpeg_200_129
’Isänpäivän aamuna on syytä päivittää blogi esittelemällä kirja, joka on kaukana isänpäivästä, elämään tulee kontrastia. Kun lueskelin tätä kirjaa, ajattelin isyyttä useammankin kerran, sillä kirjan päähenkilö Fima ei ollut kypsä isäksi ja kirjailija antoi sellaisen kuvan, ettei hän halunnutkaan tulla isäksi, vaan pelkäsi sitä. Kuitenkin elämän yksi perusedellytys on niin isyys kuin äitiyskin. Amos Oz on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen teoksensa, joita olen vuosien saatossa lukenut kymmenkunta, käsittelevät monipuolisesti elämää ja sen ilmiöitä. Lisäksi niissä on usein esillä niin juutalaisuus kuin myös sen mukanaan tuomat ristiriidat, joita Lähi-Idässä esiintyy. Oz itse on ajatteleva, kriittinen ja jopa kapinallinen, ristiriitainen persoona juutalaisessa yhteiskunnassa ja sellaisista lähtökohdista syntyy aina mielenkiintoisia tarinoita.’

Tämä kirja on alkuperäisellä kielellään ilmestynyt jo parikymmentä vuotta sitten, mutta on edelleen yhtä ajankohtainen kuin silloinkin. Tarinan sanoma, jos sellaisen haluaa kirjasta löytää, on kätketty Fiman valtavan verbaalisen vyörytyksen keskelle. Fima eli Efraim Nisan on keski-ikäinen mies, joka ei ole saanut minkäänlaista otetta järjestäytyneestä elämästä, vaan elää edelleen kuin lapsi, joka vähät välittää huomisesta ja joka odottaa, että kaikki rakastavat häntä ja haluavat olla hänen kanssaan, oli hän itse sitten millainen tahansa. Egoistina Fima itse elää kaaoksessa niin tavaroidensa kuin ihmissuhteittensakin kanssa.

Fiman isä on kosmetiikkatehtaan perustaja ja johtaja, rikas mies, joka ylläpitää poikansa elämää toivoen hänestä koko ajan jotain hyvää ja valmista. Niinpä Fima ei pääse kasvamaan aikuiseksi. Hän pohtii politiikkaa nyt ja menneisyydessä, hän kirjoittelee tutkivia kannanottoja lehtiin ja kyseenalaistaa valtion toiminnan niin Länsirannalla kuin maailmallakin. Hän joutuu jatkuvasti väittelyihin niin taxikuskien kuin lähipiirinsäkin kanssa, jotka ajattelevat toisin, mutta Fima ei anna periksi ennen kuin on saanut sanottavansa perille. Hän kiusaa puheluilla ja käynneillä ystäviään mihin aikaan vurokaudesta tahansa, harjoittaa irtosuhteita kenen kanssa vaan ja on riippuvainen ystäviensä vaimoista niin seksuaalisesti kuin elämänhuollonkin kannalta.

Jael on Fiman entinen vaimo, josta tämä ei ole erosta huolimatta päästänyt irti, vaan osallistuu Jaelin uuteen elämään kuin läheinen sukulainen. Hän on hyvin kiintynyt Jaelin ja Tedin poikaan Dimiin. Tätä Fima yrittää auttaa ja muokata tämän ajatuksia. Nina on toinen Fiman entisistä heiloista ja tämänkin kanssa hän edelleen on suhteessa. Uusiakin suhteita hän solmii vain omien mielihalujensa varaan. Ihmiset naureskelevat hänelle, mutta pitävät myös hänestä huolta.

Kirjan lopussa Fiman isä kuolee. Se ei tunnu mitenkään vaikuttavan hänen maailmaansa. Ystävien lämmin huolenpitokin jää ilman vaikutusta. Fima ei kertakaikkiaan pysty näkemään toisten maailmaan eikä ottamaan heitä huomioon elämässään. Hän käyttää heitä vain hyväkseen, tahtomattaan.

Nopeasti ajateltuna Fima on täysi sika. Hänen toimintansa ei ole millään lailla hyväksyttävää ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan. Pienessä mitassa tällaisia henkilöitä tietenkin on olemassa, mutta näin törkeitä, tuskin. Totta kai kirjailija on kärjistänyt tapahtumia, mutta siitä huolimatta näin irrallaan olevan ihmisen kuvaaminen ei ole varmaankaan ollut helppoa. Toisaalta Oz on siinä onnistunut hyvin, sillä kirjan juoni on looginen ja pysyy hyvin kasassa kaikista rönsyistä ja järjettömyyksistä huolimatta.

Fiman ajatukset kuvaavat hyvin sitä monenkirjavaa pohdintaa, mitä Israelissa käydään ja on käyty niin maan omasta politiikasta kuin siirtokuntienkin politiikasta. Fima kyseenalaistaa siirtokunnat, hän haluaa keskustelua ja vuorovaikutusta arabien kanssa, vaikka kohtaa usein ihmisiä, jotka haluaisivat heittää arabit pois maasta. Hän luo omia fantasioita elämän parantamiseksi, mutta ei osaa niitä selvittää muille, jotka niistä vain hermostuvat. Jael lopulta konkreettisesti heittää hänet ulos. Fima ei ole tätä huomaavinaan, vaan jatkaa loppumatonta puhumistaan ja selittämistään. Ihailtavalla tavalla kirjailija pitää tämän kaiken kasassa, vaikka jossain vaiheessa kyllä ajattelin, että myös kirjailijalla on loputon selittämisen ja puhumisen taakka niskassaan.

Kirjaa lukiessa ymmärsi taas kerran sen valtavan ristiriidan, mikä Lähi-Idässä on, Israelin sisälläkin. Fiman ajaukset ovat varmaan hyvin lähellä Ozin omia ajatuksia ja niinpä se loputon poliittinen ja yhteiskunnallinen vyörytys on hänen tapansa yrittää avata pahoin lukkiutunutta solmua, joka tuolla alueella vallitsee. Tämä on kertomus 80-luvun lopulta ja edelleen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on sama, joidenkin mielestä jopa pahempi. Fimalla eli Ozilla on konkreettejakin ehdotuksia tilanteen parantamiseen, mutta ne eivät saa vastakaikua hänen ystäväpiirissään tai lukijakunnassaan, ihmiset ovat niin erilaisia ja niin erilailla ajattelevia.

Monena vuonna on ennustettu Ozille Nobelin palkintoa, mutta ainakin tähän asti se on jäänyt häneltä saamatta. Ainesta olisi, moni vähemmänkin merkittävä kirjailija on sen jo pokannut. Oz on aikamme merkittävimpiä tarinankertojia ja jo sekin vuoksi hän ansaitsisi palkintonsa ennen kuin se on liian myöhäistä, onhan hän jo pitkälti yli 70-vuotias. Onko juutalaisille annettu jo liian monta palkintoa vai onko hän väärän maan kansalainen? Nämä asiat eivät tietenkään saisi vaikuttaa päätökseen.