Avainsana-arkisto: Ilmasto

Viimeiset

Julkaistu , kirjoittanut
2

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Joko sää muuttuu – vai ilmasto?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Talvi oli vähäluminen tai lähes lumeton. Kevät oli vileä, kylmä, luminen, rakeinen ja joskus tuntui, että lunta oli enemmän kuin talvella. Tänään on helpottanut, on helle. Eli taas on menty ääripäästä toiseen. Tämä onkin ollut viime vuosien trendi, vaihtelut säässä ovat suuria. Tätä on myös sanottu yhdeksi ilmastonmuutoksen merkiksi. Saa sitten nähdä, jatkuuko sama meininki jatkossakin.

Kuvasin yllä olevat sinivuokot viime lauantaina eli toukikuun puolivälissä. Vuosien saatossa olen huomannut, että sinivuokkojen kukinta on siirtynyt vuosi vuodelta aikaisemmaksi. Lapsuudessa vuokot poimittiin äidille juhlapäivän kunniaksi ja veikkailtiin, joko ne kukkivat vai joutuuko ojentamaan pelkkiä nuppuja ja lehtiä. Sitten tälle vuosituhannelle tultaessa vuokot aikaistivat kukintaansa ja joutui veikkaamaan, löytyykö juhlapäivään kukkivia vuokkoja enää ollenkaan. Tänä keväänä on palattu vanhaan. Tosin vuokot aloittivat kukintansa jo pääsiäisen aikaan ja jos olisi lämmintä ollut, niin äitienpäivänä ei enää vuokkoja olisi ollut. Kylmä ilma on pidätellyt kukintaa harvinaisen kauan ja metsäretkillä olen saanut ihailla sinivuokkojen värejä pitkään monen viikon ajan kierttäessäni tuttua polkua koiran kanssa aamusella.

Kuten sanotaan, vuodet eivät ole veljeksiä. Toisaalta se on hyväkin asia. Vaihtelu tekee hyvää ja huomaa itsekin, että odottaminenkin tekee pelkästään hyvää. Kaiken ei aina tarvitse tapahtua samalla tavalla eikä samalla kellonlyömällä. Vuokkojen aika vaihtelee, lintujen muutto vaihtelee, koivun hiirenkorvat ilmestyvät vaihtelevasti. Toisaalta nyt, kun ilma näyttää lämpenevän, ei tarvita kuin pieni sadekuuro, niin luonta räjähtää kasvuun, kukat ottavat kiinni menetetyn ajan, lehdet kasvavat silmissä ja linnut saapuvat suurina joukkoina. Lintusivuilta saikin jo lukea, että Arctica on lähtenyt vinhaan vauhtiin kaakkoisessa Suomessa. Saman päivän aikana sadat tuhannet hanhet ja kymmenentuhannet allit, mustalinnut ja pilkkasiivet ylittivät havaintopaikat Vironlahdella. Näin se tapahtuu nopeasti, kun olosuhteet loksahtavat kohdalleen.’

Säätilastoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA’Tänäkin talvena on pohdittu säiden muutosta niin maailmanlaajuisesti kuin paikallisestikin. Tilastoja on sovellettu ja tulkittu kuka minkin tarkoituksen mukaan. Nyt ollaan jo kevään puolella ja talven tilastoja voidaan tutkia useammastakin paikasta. Lämpötiloja ja sademääriä voidaan verrata edellisiin vuosiin ja tehdä niistä johtopäätöksiä. Kuitenkin johtopäätökset saattavat olla hyvinkin erilaisia.

Maailmanlaajuisesti en kerrottu kuinka viime helmikuu oli kaikkien mittausaikojen lämpimin. Poikkeama pitkäaikaisiin lukuihin oli Nasan mukaan 1,34° eli varsin suuri, kun yleensä poikkeamat ovat vain asteen osia. Tämä on saanut tutkijat haukkomaan henkeään. Suomen Ilmatieteenlaitoksellakin asiaa pidetään varsin poikkeavana. Varsinkin pohjoisella pallonpuoliskolla lämpötila on ollut useita asteita tavanomaista korkeampi.

Tilannetta on selitetty hyvin voimakkaalla El Nino-ilmiöllä, joka nostaa Tyynenmeren lämpötiloja ja vaikuttaa siksi lämmittävästi laajemmillakin alueilla. Tänne sen vaikutus ei kuitenkaan kovin kummoisena pitäisi ylettyä. Niinpä meidän muutosta selitetäänkin Pohjois-Atlantin oskillatiolla, joka joko lämmittää tai kylmentää säätä täällä.

Mutta oliko helmikuu niin kovin lämmin? Itse tutkin tilannetta Keski-Suomen horisontista ja täällä etsin tilastoja paikalllisen sääaseman kautta. Ehkä senkin tilastot ovat luotettavat paikallisesti. Sääasema sijaitsee Päijänteen rannassa, joten siellä luvut voivat olla erit kuin esim. Tikkakosken virallisella sääasemalla. Joka tapauksessa muutaman vuoden keskiarvotilasto kertoo seuraavaa helmikuulta:

Vuosi

Keskiarvo

Korkein/matalin

Sademäärä

2015

−2,1

3,1 / -14,8

28,6 mm

2014

−0,6

6,4 / -9,2

11,6 mm

2013

−3,2

6,4 / -13,2

14,8 mm

2012

−10,3

2,4 / -30,7

12,0 mm

2011

−13,9

1,6 / -31,4

1,2 mm

Voihan tuostakin otannasta jotain päätellä. Tietenkin pidemmät tilastolliset aikavälit sisältävät enemmän informaatiota. Ilmatieteenlaitoksen tilasto kertoo, että vuosien 1981 – 2010 välillä helmikuun keskiarvo Keski-Suomessa oli -4 ja -5 asteen välillä, ja koko maan keskiarvo oli noussut silloin 0,4° edelliseen tilastokauteen verrattuna. Jos vielä katsoo tuota yläpuolella olevaa taulukkoa, niin lämpötilat ovat muuttuneet parin kylmän talven jälkeen maltillisesti. Tosin tuollaisia matalimpia lämpötiloja ei ole enää parin vuoteen mitattu. Mutta sademäärissä on tapahtunut selvä lisääntyminen. Tästähän on myös kerrottu, että helmikuu oli sateisin helmikuu tilastojen kokoamisen ajalta. Siitähän taulukkokin kertoo.

Miten sitten jatkuu? Sehän meitä kiinnostaa. Ennustaminen on hankalaa. Ilmastonmuutos kuitenkin lämmittää. Se lienee selvä, vaikka sitä ei vielä tiedetä/tunnusteta, mistä se johtuu. Paikallista ja vuosittaista vaihtelua saattaa olla paljonkin, mutta se on todettu laajalti, että maapallon pohjoiset alueet lämpenevät enemmän kuin eteläiset. Aika näyttää!’

Lunta, lunta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuorilampi’Viimeisen viikon aikana Keski-Suomeen tuli entisajan talvi. Lunta on satanut joka päivä ja nyt sitä on jo reilut 30 cm. Ladut ovat kunnossa, samoin pulkkamäet hiihtolomalaisten lasketella. Muutaman viime vuoden aikana talvet ovat olleet oikukkaita, sen kai kaikki olemme huomanneet. Lumi on tullut myöhään, sitä on tullut räntänä, hiutaleina, vesisohjona ja alijäähtyneenä, kaikissa olomuodoissa. Helmikuun heleät hanget ovat olleet vain toiveunia. Tilastot kertovat, että tämä helmikuu on ollut sateisin miesmuistiin. Etelässä se on näkynyt loskana ja kurakeleinä, täällä keskisessä osassa maata pehmeinä hankina ja pohjoisessa suurina kinoksia jopa lumivyöryvaarana.

Ilmastonmuutosskenaarioiden mukaan tämä on mennyt oikein, juuri tällaista ennustetaan, lauhaa, runsaita sateita, vaihtelevia lämpötiloja ja voimakkaita tuulia. Viikko sitten julkaistu kartta osoitti lumirajan siirtyvän pohjoiseen nopeaa kyytiä. Vuonna 2050 eletään etelässä ympäri vuoden sulan maan aikaa, räntää tulee, muttei se jää maahan pysyvästi. Lumiraja siirtyy Keski-Suomeen, mutta määrät täälläkin ovat vähäisemmät. Ainoastaan Käsivarren Lapissa talvinen lumipeite olisi paksumpi kuin tällä hetkellä. Niinpä ennustetaan, etteivät Etelä-Suomen hiihtokeskukset menesty enää siinä vaiheessa, kun rinne tulee pitää kunnossa vain tykkilumen avulla. Liekö viisasta sijoittaa pennosiaan niihin.

Voi vain kuvitella, millainen vaikutus tällaisella muutoksella on eliöstöön. Nyt jo talvilinnut olivat hätää kärsimässä tammikuun pakkasilla, kun ei ollut suojaavaa lumipeitettä. Mustikka todennäköisesti menetti ensi kesän satonsa silmujen paleltumiseen niin kuin kävi myös pari vuotta sitten. Laajemmalti vaikutus eliöstöön on siinä, pystyykö eliö sopeutumaan. Pohjoisen lajit ovat suurimmassa vaarassa, sillä mihin ne perääntyvät, kun Jäämeri tulee vastaan. Tuntureiden lumenviipymien lajit ovat jo nyt taantuneet. Naali vetäytyy viimeisille tuntureille ketun siirtyessä kohti pohjoista. Esimerkkejä on lukuisia.

Jos on skeptinen ilmastonmuutoksen suhteen, niin yksi asia tässä on ainakin huolestuttava. Jos ennen maapallo lämpeni ja jäähtyi aina jääkausiin saakka, niin se tapahtui tuhansien satojen tuhansien vuosien kuluessa, nyt puhutaan vuosikymmenistä korkeintaan sadoista. Muutoksen nopeus on hämmentävä ja sen pitäisi soittaa hälytyskelloja jokaisen korvan juuressa.’

Talvituhoja ja ilmastonmuutosta

Julkaistu , kirjoittanut
2

mustikka3

’Keväällä kirjoittelin varpukasvien talvehtimisesta ja olin huolissani erityisesti kanervan ja puolukan suhteen. Nyt, kun kesä on jo pitkällä ja tutkimuksiakin on asiasta ilmaantunut, on huomattu, että huonoimmin näyttääkin talvehtineen mustikka. METLA on tehnyt kattavan tutkimuksen asiasta ja todennut tiedotteessaan, että jopa 50 % mustikkakasvustoista on tuhoutunut tai kärsinyt lumettomasta talvesta. Yllä olevan kuvan kaltaisia kuivuneita mustikkakasvustoja metsässä näkee yhtenään. Vaikka uutta kasvustoa pitäisi jo työntyä kovalla vauhdilla kuolleiden varpujen keskeltä, näyttää sekin olevan kovin vähäistä, eli talvi on kohdellut kasvustoja todella pahoin.

Jos tuo tutkimustulos pitää paikkansa, saamme tänä vuonna etsiä mustikoita ahkerammin kuin ennen. Jokainen marja on metsässä tärkeä, eikä ainoastaan ne, joita itse keräämme. Mustikka on metsän kenttäkerroksen tärkein kasvi. Se on ravintona paitsi linnuille niin myös monille selkärangattomille, jotka syövät marjojen lisäksi myös lehtiä. Suuremmatkin otukset, kuten karhut, saavat syysravinnostaan melkoisen osan mustikasta. Sanovat, että tulevaisuus on tällainen, jos ilmastonmuutos etenee ennustetulla tavalla.mustikka2 (1)

Kun olen liikkunut koiran kanssa metsässä, olen törmännyt yhä useammin ylläolevan kuvan kaltaisiin laikkuihin. Tummalla alueella pitäisi kasvaa heleänvihreitä mustikanvarpuja, mutta kun ei kasva. Vihreät varvut kyllä ovat jäljellä, mutta lehdet ovat ruskettuneet ja varisseet pois. Joissakin korpimaisissa kuusikoissa yli puolet metsämaan pinnasta on näiden tummien aukkojen peitossa. Alimmassa kuvassa näkyy läheltä, kuinka lehdet alkavat tummua ja lopulta koko lehti on aivan ruskea ja valmiina varisemaan. Onko kyse pakkasvauriosta? Niin luulin ensin, mutta ruskettuminen alkoi jo ennen näitä yöpakkasia. Voivatko talven vauriot näkyä vasta nyt, kun lehdet ovat saavuttaneet oikean kokonsa? Mistä on kyse? Onko tässä ollut asialla jokin sieni vai hyönteinen, virus vai epidemialuonteinen sairaus? Kuka selittäisi? Googlasin asiaa, mutta siellä puhuttiin vain varpujen ruskettumisesta ja pakkasen vaikutuksesta niihin, lehdistä ei kerrottu mitään. Kertokaa ihmeessä, koska ainakin EH:n alueella tällä tavalla kärsineitä mustikkakasvustoja näyttää olevan paljon.’

mustikka1 (1)

 

Joulun mentyä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kangasmetsä1

’Lapsuuden joulut olivat valkoisia tai sitten muisti pettää. Nyt ulkona sataa vettä lähes kaatamalla: lumi tuli, lumi meni, liukkaus jäi metsäpoluille. Ystäväni tutkii kallioita ja kerää sammalnäytteitä sulassa metsässä, itse ajattelin lähteä huomenna itsekin katsomaan pari lähikalliota. Tilastot kertovat asioiden olevan kunnossa. Tarvittaisiin paljon pidempi aikaväli ennen kuin voi sanoa jotain varmaa mistään pysyvämmästä muutoksesta.

Mustien joulujen määrä on lisääntynyt. Kun katselee tilastoja 1960-luvulta lähtien ovat käppyrät vuosikymmen toisensa jälkeen laskeneet lähemmäksi nollaa eli lumetonta aikaa. Tampereen korkeudella, samoin kuin Jyväskylänkin, lumen syvyys jouluna on usenana vuonna vähentynyt vaikka ei aivan nollaan ole mennytkään. Toinen havainto on, että eri vuosien vaihteluväli on suurentunut eli on ollut jokunen hyvin luminen joulu ja taas vastaavasti lumeton. Aikaisemmin lumimäärät olivat tasaisempia eri vuosina.

Viimeisen kymmenen vuoden (2003 – 2013) aikana lumettomia jouluja on ollut Tampereen korkeudella neljä (2006. 2007, 2011, 2013). Aikaisemmille vuosikymmenille sellaisia on sattunut vain yksi tai kaksi, joten näin lyhyen tilaston mukaan mustien joulujen määrä on ainakin tuplaantunut.

Aikaisemmin täällä blogissa oli puhe myrskyistä. Sääolojen muuttuminen on yksi ilmastonmuutoksen merkki. Silloin ylitsemme olivat pyyhältäneet vasta Eino ja Oskari. Muutama tuli vielä niiden jälkeenkin ja nytkin ulkona puhaltaa melko reippaasti. Länsi-Suomessa metsää on taas nurin ja paljon. Jyväskylä siivosi teiden varsia ensi suven asuntomessuja varten ja nyt myrskyt ovat harventaneet lisää. Lehdet varoittelevat hyönteistuhoista, joten ensi suvena saa taas olla varuillaan. Se onkin sitten ihan eri asia, mistä sekin johtuu.

Kuvassa näkyy myllätty sammalmetsä. Liekö joulutontut olleet asialla. Enemmän epäilen kuitenkin metsän eläimiä. Routaa ei maassa näytä olevan ainakaan pinnassa. Hieman suretti, kun pusikosta vilahti metsäjänis valkoisessa puvussaan. Suojaväri pettää, liekö siinä yksi syy myös rusakon yleistymiseen. Ruskeana se on paremmin suojassa vihollisiltaan.

Kaikesta huolimatta etenemme kohti seuraavaa vuotta, joka sitten tuo omat ilmiönsä ja kummastelunsa mukanaan. Nyt lienee aika tehdä yhteenvetoa tästä vuodesta. Jääköön se kuitenkin seuraavaan pohdintaan.’

Myrskytuhoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vesi1’Luonnossa liikkuessa on nyt se aika, jolloin ei voi luottaa jalansijaansa sokeasti, jos sitten koskaan voi. Tämän huomasin eilen aamulla, kun olin koiran kanssa aamulenkillä. Se sipsutteli kevyenä pitkin pitkospuiden reunoja ja hyppi mättäikössä kastelematta tassujaan, mutta minä kömpelönä kolusin kaikki kolot. Lumi peitti alleen petollisella tavalla silmäkkeet ja virtapaikat. Pakkanen ei ehtinyt jäädyttää vesialueita kokonaan ja niinpä moni suonreuna on edelleen avoin ja petollinen. Kuvassa olevalle alueelle en menisi ainakaan maastokengillä, saappaillakin vain varovasti. Liian usein kastelee jalkansa rohkeutensa seurauksena.’

Viimeaikaiset myrskyt ovat kaataneet runsaasti puita metsistä. Vanhat koirapolut ovat rydön alla ja uudet eivät ole vielä muotoutuneet. Joutuu kiertelemään. Miksi sitten nämä nykymyrskyt kaatavat puita? Eihän se mitään uutta ole, ennenkin on kaatunut, mutta jotenkin tällä hetkellä puita kaatuu liian helposti ja liian paljon. Sähköyhtiöt leventävät linjojen reittejä estääkseen tuhoja, siitä huolimatta sähköt ovat olleet poissa kymmeniltä tuhansilta niin Einon kuin Oskarinkin jäljiltä. Joitain linjoja kun katselee, alkaa epäillä jo hätävarjelun liioitteluksi, kun Suomen pisinkään kuusi ei yltäisi reunalta linjalle (Se muuten kaatui Eino-myrskyssä Muuramen Kuusimäessä).

Itse olen ajatellut, että syitä näihin myrskytuhoihin voisi olla useitakin: Tuulten voimakkuus (ainakin puuskissa), metsien harvennukset, puiden juuriston kehittymättömyys, syksyn märkyys, puun laatu. Yleensä kuusi kaatu juurineen, mänty katkeaa. Tämä johtuu kuusen maanmyötäisestä juurakosta ja männyn paalujuuresta. Jos metsä harvennetaan kesällä tai syksyllä, ei kuusen juuristo ehdi vahventua ennen talvimyrskyjä ja puu kaatuu helpommin, varsinkin kosteilla alueilla. Ennen puut kaadettiin pääasiassa talvella, joilloin jäävien puiden juuristolla oli koko kasvukausi aikaa vahvistua ennen myrskyjä. Metsissä on nykyään syksyllä enemmän vettä kuin aikaisemmin. Vuosikymmeniä metsiä ja kosteikkoja ojitettiin, jotta vesi saatiin pois puiden juurilta. Nyt ojat ovat tukossa tai hävinneet kokonaan. Märässä maassa hyvinkasvanut kuusi ei kestä kovaa tuulta, vaan kaatuu. Sen havukerros on tuuheampi ja ottaa ilmaa vastaan tehokkaammin kuin sitkaan kasvaneen vanhanajan kuusen oksisto.

Ehkäpä ilmastonmuutoskin on osasyynä metsätuhoihin. Lapuudesta muistan kovia tuulia ja myrskyjäkin, mutta en juurikaan puustotuhoja. Vain yksi on kaikkien sen ajan ihmisten mielessä. Vieläkin puhutaan Maire-myrskystä, vaikka sen tuhoista on kulunut jo 52 vuotta. Se oli kuitenkin yksinäinen kummajainen vaikkakin tuhoisa. Tämänkaltaisia, ehkä kuitenkin pienempiä, on nykyään vuosittain useita. Yksi mallihan ennustaa ilmastonmuutoksen lisäävän myrskyjä Pohjoismaiden alueelle. Metsät eivät pysty sopeutumaan nopeasti muutokseen ja se saattaa muuttaa metsien rakennetta suurestikin maassamme lähivuosikymmeninä. Onko meidän se vain hyväksyttävä ja alistuttava siihen voimattomina vai voimmeko tehdä jotain – tulisiko tehdä jotain? 90-vuotiaan presidentin sanoin: Tarttis tehdä jotain!

Jaloa puuta pilvin pimein

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tammi1

’Ulkona on pimeää ja kaikki näyttää samanlaiselta. Siksipä onkin aika käydä läpi kesän saalista. Ensinnä mieleen tulivat metsävaahtera (Acer platanoides) ja metsätammi (Quercus robur). Nuo kaksi jaloa lehtipuuta ovat askarruttaneet mieltäni jo pitkään. Molemmat ovat viime vuosien aikana yleistyneet räjähdysmäisesti täällä Hämeen sydämessä asutuksen läheisyydessä. Normaalisti nämä puut mielletään eteläisiksi parhaiden lehtojen ja rannikon lehtevien niittyjen asukkaiksi eikä suinkaan synkkien havumetsien lajeiksi. Näin on kuitenkin käynyt. 

Kun aikoinaan 70-luvulla aloitin systemaattisen kasvien tarkkailun, löysin lähimetsästä pienen vaahteran taimen, kaivoin sen ylös ja istutin keskelle pihaa. Eihän se siinä menestynyt, kuoli pois raukka. Meni vuosikymmen ennen kuin löytyi seuraava taimi. 1990-luvulla niitä sitten alkoi kasvaa lehdoissa, pensaikoissa, asutuksen liepeillä enemmänkin. Tänä kesänä laskin samalta paikalta, josta tuon pienen taimen löysin, yli viisikymmentä tainta pienistä puolen metrin vesoista yli viisimetrisiin. Saman olen huomannut muuallakin. Miksi näin? Taimethan ovat istutettujen pihapuiden siemenistä kasvaneet, mutta miksi niitä ei ollut aikaisemmin, sillä isot puut olivat pihoissa silloin niin kuin nytkin.

Toinen on sitten tammi. Ensimmäisen tammentaimen löysin Luopioisista vasta 2000-luvulla. Viime kesänä kartoitin kaksikymmentä ruutua ja tammi löytyi lähes jokaisesta eikä vain yksi, vaan useita. Laskin eräästä rinteestä yli kolmekymmentä tainta parin aarin alalta. Yleensä taimet ovat pieniä alle kaksikymmentäsenttisiä, mutta joukossa on hyvin usein kasvanut jo liki metrinenkin vänkkyräinen vesa. Luontolehden lokakuun numerossa (8/2013) kertoi Johanna Mehtola (Krääh, sanoo närhi, s. 16-17), kuinka närhet kuljettavat terhoja kymmenittäin lähimetsiin ja unohtavat ne sinne. Nämäkin taimet ovat niistä peräisin. Mutta näinhän on ollut ennenkin, eivät ne närhet tätä ole vasta nyt oppineet.

Miksi vaahtera ja tammi selviävät nyt taimiksi jopa puiksi, mutta ei viime vuosituhannella? Tiedetään, että pikkujyrsijät syövät taimia ja nyt niitä on muutaman vuoden ollut vähän. Voisiko se selittää invaasion? Epäilen, koska on näitä myyrävaihteluita ollut ennenkin. Juuri ilmestyneessä Luonnon Tutkija– lehdessä Helena Telkänranta kirjoittaa artikkelissa Jääkauden perintö Euroopan metsissä (LT 3/2013 s. 107-115), että tämä ilmiö on huomattu muuallakin jopa tieteellisissä tutkimuksissa (Kullman, L. 2008, ks. lehti). Lämpöä vaativat lehtipuut levisivät jääkauden jälkeen nopeasti pohjoiseen. Niinpä näitä puita kasvoi 8000 vuotta sitten satoja kilometrejä pohjoisempana kuin nykyään. Sitten ilmasto viileni ja puut kuolivat pohjoisilta alueilta. Tosin jäänteitä näistä on Suomessakin löydetty napapiiriä myöten. Niinpä tuntuu järkevältä soveltaa tätä tietoa nykypäivään ja ilmaston lämpenemiseen.

Joka tapauksessa, vaahterat ja tammet valtaavat metsiämme kiihtyvällä vauhdilla. Kertooko tämä ilmaston lämpenemisestä, vai mahtuuko tämäkin vielä normaalin vaihtelun piiriin? Sen varmaan tutkijat selvittävät jossain vaiheessa tarkemmin. – Muuten, kiersin pari viikkoa sitten Jyväskylässä metsää ja mikäs tulikaan vastaan, eikä vain yhtä vaan monta (kuva alla). Taitaapa olla niin, etteivät nämä jalot puut jää leviämään vain Etelä-Suomen metsiin, sillä Jyväskylää on perinteisesti pidetty osana Keski-Suomea. Katselkaapa tarkaan siellä Oulun korkeudella. Nyt tammet näkyvät selvästi, koska ne pudottavat lehtensä vasta keväällä.’

tammi2

Zorron merkki

Julkaistu , kirjoittanut
2

zorro

’Aamulla kaunis syksyinen taivas peittyi vauhtiviivoihin tai lentokoneiden aiheuttamia tiivistymisjuoviahan (engl. contrail) nuo ovat. Ne sisältävät hiilidioksidia, vettä ja epäpuhtauksia eli ovat ihmisen muodostamia pilviä. Vesi tietenkin kiteytyy näkyväksi yläilman kovassa pakkasessa epäpuhtauksien toimiessa kiteytymisytiminä. Sama ilmiöhän on nähtävissä maan pinnallakin autojen käynnistyessä pakkasella tai hengityksen huurutessa.

Paljon on käyty keskustelua siitä, mikä vaikutus näillä viivoilla on ilmastoon. Kun ensimmäisen kerran kuulin niistä, taisi olla jostain Risto Isomäen kirjoituksesta, ajattelin, että höpön höpöä, ei noin vaatimaton viiva voi aiheuttaa ilmaston lämpenemistä tai viilenemistä. Viivahan viipyy taivaalla vain muutaman minuutin ja haipuu sitten pois. Todellisuudessa se saattaa kadota näkyvistä, mutta vesihöyry jatkaa tiivistymistään ja vana muuttuu harsomaiseksi untuvapilveksi, joka puolestaan jo vaikuttaakin maapallolle tulevaan säteilyyn. Eri asia on sitten tällaisen pilven vaikutus: Toiset ovat sitä mieltä, että se voimistaa kasvihuoneilmiötä, toiset että se todellisuudessa viilentää maanpinnan ilmaa. Ristiriitaista tietoa!

Zorron merkki oli Z-kirjan, joka ilmaantui yllättäen aina sinne, missä tämä tarunhohtoinen sankari ratsasti. Hän toimi tavallisten kansalaisten asialla sortajia vastaan. Zorro, oikealta nimeltään Don Diego de la Vega, taisteli Meksikolle kuuluvassa Kaliforniassa 1800-luvun alussa ja antoi aiheen lukemattomiin kirjoihin, sarjakuviin, elokuviin ja TV-sarjoihin. Z-kirjaimestä tuli käsite. Kuvassa näkyvä kirjain voisi olla merkki meidän tavallisten ihmisten puolesta maailmanlaajuista ilman saastuttamista vastaan, juuri niin kuin Zorrokin parisataa vuotta sitten tarkoitti. Joskus vain tuntuu siltä, että meidän tavallisten ihmisten tai Zorrojen mahdollisuus vaikuttaa näihin nykyjättiläisiin on niin perin, perin vähäinen. ’ 

Ilmasto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ilmasto

’Viime päivinä on taas keskusteltu kiivaastikin ilmastonmuutoksesta ja siitä, kuinka siihen pitäisi suhtautua, ilmasto kun ei olekaan lämmennyt ennusteiden mukaan, vaan lömpötila on polkenut paikallaan. Kuluva kesä on ollut helteinen täällä Suomessa, Keski-Euroopassa ainakin alkuosistaan ennätyskylmä ja sateinen. Ympäristöministeri patistaa edelleen talkoisiin lämpenemisen estämiseksi ja tutkijat harovat harvenneita hiuksiaan. Ilmasto on arvaamaton. Yläkuva esittää yhtä lämmittäjää, lentokoneiden vanoja taivaalla.’

Viimeisimmässä Tiede-lehdessä (7/2013) on Metsäntutkimuslaitoksen professorin Kari Mielikäisen artikkeli lustokalenterista. Tämähän tarkoittaa sitä, että havupuiden lustojen eli vuosikasvun paksuuden mukaan voidaan muodostaa ajallinen jatkumo liki jääkauteen saakka (7640 vuotta). Samalla tästä kalenterista voidaan nähdä ilmastossa tapahtuneet muutokset tuona aikana. Siitä näkyy keskiaikainen lämpökausi, jolloin pohjoisimmassakin Lapissa kasvoi mäntymetsiä ja toisaalta 1600-luvun pikkujääkausi, jolloin katovuodet kaltoin kohtelivat maatamme. Kalenteri kertoo kuitenkin vain osan totuutta.

Ilmastoon vaikuttavat monet tekijät ja aina niitä ei osata ottaa tasapuolisesti huomioon, kun lasketaan maapallon lämpenemisiä ja viilenemisiä. Lustokalenterin avulla voidaan nähdä, että auringonpilkut ovat yksi tekijä lämpötilojen muutoksissa. Kun on runsaasti pilkkuja ja aurinko on aktiivinen, imevät meret lämpöä itseensä. Muutos tulee kuitenkin viiveellä. Samoin pallomme akselikulmalla on merkityksensä, vaikka muutos ei suuri olekaan, niin voidaan laskea, että 2000 viime vuoden aikana sen vaikutus on ollut -0,6 astetta. Koska akselikulma vaihtelee 41 000 vuoden välein, syntyy siitä pitkän aikavälin jaksollista vaihtelua.

Kun puhutaan sitten Fennoskandian ilmastosta eli säästä meillä, on ratkaisevana tekijänä Golf-virran vaikutus ja pohjoisen Atlantin oskillaatio-ilmiö. Kun oskillaatio voimistuu, kääntyvät täällä tuulet länteen ja meille tulee leutoja talvia ja sateisia kesiä, heikentyessään se vaikuttaa päinvastoin ja varsinkin itäisessä Suomessa pakkaset paukkuvat ja kesät ovat kuumia. Vuosilustokalenteri vahvistaa näidenkin ilmiöiden olemassaolon.

Lustokalenteri osoittaa tutkijoille, etteivät kovin lyhyellä aikavälillä tehdyt ilmastoennusteet anna hyvää kuvaa ilmastonmuutoksesta. Vuosituhansien kuluessa kertyneet lustot kertovat, että ilmastossa on vuosituhansien kuluessa tapahtunut suuriakin muutoksia, mutta niiden ennustaminen ei varmaan silloinkaan olisi ollut kovin selkeä juttu. Tällä hetkellä lustot kertovat, että parin viimeisen vuosituhannen aikana ilmasto on täällä Fennoskandiassa todellisuudessa viilentynyt ja sen on saanut aikaan maapallon akselikulman muutos, auringonpilkut ja Atlantti.

Kun nyt ilmasto ei olekaan pariin vuoteen lämmennyt ennustetulla tavalla, lienee ennenaikaista tehdä sitä johtopäätöstä, että ennusteet ovat väärät. Siinä mielessä ympäristöministeri lienee oikeassa. Ei se tosin kerro sitäkään, että ennusteet olisivat oikeassa. Ilmasto näyttää olevan arvaamaton ja ennusteita varten sitä tuleekin tarkastella mieluummin tuhansien vuosien aikavälillä kuin vain muutaman vuoden.