Ystävänpäivä

sydän

’Olen tässä talven aikana opiskellut jäkälien salttua maailmaa. Tämä eliöryhmä on uskomattoman monimuotoinen jopa niin, että sen lajit muodostuvatkin kahdesta eli eliöstä, sienestä ja levästä. Kun niitä sopivasti hämmentää, syntyy jäkälä. Lehtimäiset jäkälät, samoin pensasmaiset ja naavamaisetkin, löytyvät kirjallisuudesta helposti, kiitos upean muutama vuosi sitten Tietofinlandialla palkitun Suomen jäkäläoppaan, mutta rupijäkälät ovat edelleen pullonkaulana ja niihin kuitenkin kuuluu valtaosa tunnetuista jäkälistä. Toivon mukaan pian saamme niiden määritykseen apua. Sitä odotellessa vietetään aikaa ystävien seurassa, nautitaan yhdessä elämästä ja syödään hyvää ruokaa – vaikkapa jäkäläleipää.

Oikein miellyttävää ystävänpäivää kaikille lukijoille!

Kuva on otettu muutama vuosi sitten Utsjoen Paistuntureilla. Kauniit rupijäkälät kirjovat siellä kivipintoja kuviomosaiikin alle. Mitä lie lajeja tuonkin kiven pinnalla kasvaa. Sydän kuitenkin on paikallaan.’

Jäkäläsivut

keuhkojakala

’Talvi on aikaa, jolloin maastotyöt havaintojen parissa luonnollisesti vähenevät tai jopa taukoavat kokonaan. Pakkanen hillitsee ainakin minua, samoin paksu lumipeite. Silloin on mahdollisuus paneutua kesäisten havaintojen työstämiseen. Kun kaikki ilmoitukset erilaisiin reksitereihin on tehty, voi vaikka tehdä nettisivuja. Parin vuoden aikana vähitellen edenneen jäkäläsivuston ensiversion sain eilen julkaisukuntoon ja liitettyä Luopioisten kasvisto-sivuille. Nyt julkaistu sivusto ei ole missään mielessä vielä valmis. Kuvattuina on parisataa lähinnä suurjäkälää, mutta valtaosa pienistä rupijäkälistä puuttuu. Samalla tavalla kuin putkilokasvi- ja sammalsivuillakin myös näillä sivuilla on virheitä, joita korjailen sitä mukaa kun ehdin ja saan tietooni. Niinpä toivonkin sivuilla vierailevien kommentoivan löytämistään puutteellisuuksista, jotta voin niitä korjata. Varsinkin tiedot uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, kuten kuvassa olevasta raidankeuhkojäkälästä (Lobaria pulmonaria), ovat tervetulleita.’

’Toivon, että viihdytte jäkäläsivuilla.’

Kartoitus

kynäjalava (1)

’Syyskuu alkaa olla aika, jolloin on syytä lopettaa kasvikartoitus. Kun tällä viikolla tein metsäruutua vesisateen uhatessa, sain useamman kuin kerran kumartua jonkin mustuneen kasvinjäänteen ääreen miettimään, mikähän tämäkin on ollut ja mihinkä se rasti laitetaan kaavakkeessa, että tämäkin tulee merkittyä muistiin. Maitikat, monet sarat, heinät ja liljakasvit alkavat olla mennyttä tältä kesältä. Niinpä päätin viime tiistaina, että nyt riittää tältä vuodelta. Parikymmentä ruutua oli tavoitteena ja ne tuli myös tehtyä. Ylläoleva kuva on viimeisen ruudun satoa. Kynäjalava (Ulmus laevis) ei kasva Luopioisissa luonnonvaraisena, mutta lähialueelta vanhan Pälkäneen puolelta se löytyy. Niinpä nämä lehdet kuuluvat istutetulle jalavalle, mutta sen alkuperä on juuri tuolla luonnonvaraisella paikalla Särkikosken lehdossa. Talon, jonka pihassa suuri puu kasvaa, isäntä kertoi vaarinsa tuoneen taimen jostakin lähialueelta ja istuttaneen sen pihapuuksi. Nyt puu on aikuinen ja komea.’

Toinenkin kartoitukseen liittyvä asia sattui tällä viikolla. Sain viime vuoden havaintoihin perustuvat kartat Kasvimuseolta ja päivitin ne verkkosivulle. Nyt kasvisivuilla on nähtävillä viime vuoden havaintojen tulokset ja varsinkin alueen länsiosa on paremmin edustettuna. Vuoden päästä mahdollisesti on seuraavan karttapäivityksen paikka ja silloin tämän kesän havainnot ovat nähtävillä.

Sateinen kesä ei antanut mitään suuria herkkuja tällä kertaa. Uusia lajeja tuli nihkeästi, oikeastaan vain syylälinnunherne (Lathyrus linifolius) oli selvä uusi tapaus. Lähiaikoina päivitän muutaman muunkin uuden lajin, jotka nyt on hyväksytty karkulaisiksi ja puutarhoista levinneiksi lajeiksi. Olen miettinyt myös sellaista sivua, jossa lajit olisi ryhmitelty alkuperänsä suhteen: vakinaiset, satunnaiset, karkulaiset, viljelyjäänteet, vieraslajit jne. Sen tekeminen saattaa jäädä talveen, kun ei muuta tekemistä ole.

Sammaltutkimus jatkuu vielä lumen tuloon saakka. Siellä onkin tapahtunut enemmän. Uusia lajeja on tänäkin vuonna löytynyt ja nyt kokonaismäärä on ylittänyt 300 maagisen rajan. Kuitenkin vielä on paljon tehtävää ennen kuin kaikki piilottelijat on kaivettu esiin. Tänä vuonna on tähän asti löydetty kymmenkunta uutta lajia ja muutama odottaa vielä hyväksyntäänsä. Kuohijoen kalkkilouhoksen pari vaikeaa edustajaa on edelleen pohdinnan alla, nimittäin lehtohavusammal ja kalkkitammukkasammal. Ne on löydetty kerran, mutta varmistusta ei ole pystytty tekemään, koska niitä ei ole löytynyt uudelleen.

Jäkäläkenttä on edelleen avoin. Olen kerännyt ja kuvannut valtavan määrän jäkäliä tämän kesän aikana, mutta niiden määrittäminen on jäänyt tekemättä. Se varmaan antaa mukavaa puuhaa syksyn pimeisiin iltoihin ja talven hämärään. Ehkä jossain välissä niistäkin sivut saadaan aikaan.

Mutta vuotta on vielä runsaasti jäljellä ja mitä tahansa voi löytyä: sammalten uusia kasvupaikkoja, satunnaiskasveja, villiytyneitä koristeita jne. Retkeily jatkuu.

Yhteenveto 2011


punatorvijkl

’Vuosi on lopuillaan – on yhteenvedon aika!

Kun profiilissani kerron harrastavani luonnon ihmeiden taltiointia sanoin kuvin ja näyttein, niin sitä on tänä vuonna tullut tehtyä aivan loputtomiin. Kausi alkoi jo maaliskuun lopulla heti lumien annettua periksi ja viimeiset näytteet keräsin vielä joulun jälkeen, kun maa oli edelleen paljas. Niinpä kaikkea on ylen määrin. Talvi menee löytöjen sulattelussa ja paikalleen asettelussa, jos sitten riittääkään, sillä uusi tarkkailukausi alkaa oikeastaan jo tammikuun ensimmäisenä päivänä, varsinkin jos lumi pysyttelee poissa ihmeitä peittämästä.’

Yläkuva esittää punatorvijäkälää (Cladonia coccifera), joka ei sinällään ole mikään harvinaisuus, mutta kuvaa ehkä vuotta kokonaisuutena. Maaliskuussa ilmestyi Tieto-Finlandian voittanut teos Suomen jäkäläopas. Se innotti paneutumaan kesän aikana tähän ryhmään ja etsimään lajeja, joihin ei aikaisemmin ole kiinnittänyt juurikaan huomiota. Niinpä digikuvasin kesän aikana 150 jäkälälajia ja kirjoitin niistä myös omat sivunsa, jotka ehkä aikanaan liitän Luopioisten kasvisto-sivuille. Tästä huomaa, kuinka kunnon määritysopas antaa aivan oman panoksensa harrastamiselle. Jäkälänäytteitä en ole vielä ehtinyt lajilleen määrittää, sillä niitä tuli kerättyä pitkälle toista sataa kappaletta.

itujyväsiä

Viime vuoden sammalprojekti sai tänä vuonna vauhtia vasta loppukesästä, kun kosteat kelit saivat sammalet näyttämään omiltaan. Viimevuotisten lajien lisäksi löytyi tänä vuonna Luopioisiin 61 uutta sammallajia. Tai eiväthän ne mitään uusia ole, mutta ensi kerran täältä kuitenkin rekisteröityjä. Monet niistä olivat pieniä maksasammalia, joiden määritys tapahtui mikroskoopin avulla. Kuvassa on vielä määrittämättömän kinnassammalen (Scapania sp.) gemmoja eli itujyväsiä. Sammalia keräsin yli kolmesataa, joista osa on vielä käsittelemättä näytteeksi. Sammalten maailma on uskomattoman rikas niin erilaisten muotojen kuin värienkin osalta. Minulle läheinen on aarnisamma (Schistostega pennata). Se on paitsi harvinainen niin myös vaikeasti löydettävä sammal. Niinpä sen huomaaminen on aina iloinen asia.

aarnisammalPutkilokasveja en kesän aikana kerännyt enkä kuvannutkaan kovin paljon, mutta siitä huolimatta uusia lajeja Luopioisiin tuli varmaan enemmän kuin moneen vuoteen. Varsinkin heinät olivat vauhdissa. Varmuudella uusia lajeja löytyi yhdeksän kappaletta: litulaukka (Alliaaria petiolata), pehmytmesiheinä (Holcus mollis), heinäkaura (Arrhenatherum elatius), nurmimailanen (Medicago lupulina), ukonpalko (Bunias orientalis), mongolianmaksaruoho (Sedum hybridum), hirvenkello (Campanula cervicaria), idänkeulankärki (Oxytropis campestris) ja keltanokitkerö (Picris hieracioides). Pari yllätystä saattaa vielä lymytä kasviprässissä, kunhan ehdin purkaa sen annin papereille.

Elokuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Silloin tein parikymmentä uutta kasviruutua Luopioisten alueelta. Näin koko entisen pitäjän kasvimaailman kartoitus astui taas askelen koti päätöstä. Vielä taitaa olla viitisenkymmentä ruutua käymättä läpi. Monen ruudun kohdalla tapasin taas mukavia ihmisiä ja sain heiltä paljon hyviä neuvoja etsintöihin. Heille kaikille nimeltä mainitsematta kiitos avunannosta. Erityisen hienoja ja monilajisia ruutuja löytyi Haltialta ja Käenniemestä. Viimeksimainittu ruutu taisi nousta alueen toiseksi runsaimmaksi ruuduksi, josta eri kasvilajeja löytyi peräti 349 kpl.

Uhanalaisselvitykset ovat vielä tekemättä, joten niihinkin on varattava muutama talvi-ilta. Uhanalaisista löytyi vain vaarantuneita lajeja niin putkilokasvien kuin sammaltenkin joukosta. Kalliokeuhkojäkälä (Pulmonaria scrobiculata) lienee ainoa jäkälälaji ja lehmuspikari (Holwaya mucida) ainoa löytämäni sienilaji, jotka kuuluvat tähän ryhmään. Silmälläpidettäviä lajeja onkin sitten huomattavasti enemmän kaikissa ryhmissä. Niiden kanssa menee aikaa aivan eri tavalla, kun etsii kaikkien merkinnät muistivihosta. Vuosi sitten uusittu uhanalaisselvitys teettää töitä.

Vuosi oli antoisa kasvien maailmassa monella tavalla. Ninpä kirjojen lukeminen jäi vähemmälle. Kirjapäiväkirjassani on merkintä ainoastaan neljästäkymmenestä luetusta kirjasta. Oikein hämmästyin, kun ne laskin. Yleensä lukumäärä on lähennellyt sataa. Kuitenkin olen tunnollisesti merkinnyt kaikki lukemani kirjat muistiin pienen arvioinnin myötä. Toisaalta olen itselleni aina tähdentänyt, ettei asiaa ratkaise kirjojen määrä vaan laatu; ei ihmisellä ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta. Tuskin tuo kuitenkaan toteutuu, kun katsoo viittä Agatha Christie-kirjaa, joita ahmin välipalana kesällä, kun oli oikein kuuma eikä jaksanut muuta tehdä.

Uusi vuosi tuo uudet haasteet. Mitä ne luonnontarkkailun osalta ovat, en vielä tiedä? Paljon on ruutuja tekemattä, paljon sammalia löytämättä, jäkälät odottavat vuoroaan, niin ja onhan niitä muitakin ryhmiä. Joko olisi lapsuuteni kiinnostuksen kohde, kovakuoriaiset, vuorossa? Vuoden päästä ollaan tässäkin asiassa tietäväisempiä.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Onnea!


poronjäkälä

’Onnentoivotukset työryhmälle palleroporonjäkäläkimpulla! Nyt valinta meni oikeaan paikkaan Tieto-Finlandia-kisassa.

Kun Suomen jäkäläopas (toim. Soili Stenroos, Teuvo Ahti, Katileena Lohtander, Leena Myllys) keväällä ilmestyi, oli se merkkitapaus maamme jäkälätutkimuksessa. Edellinen makrojäkälät kattavasti kuvaava kirja ilmestyi 1960-luvulla, kun entinen opettajani Rainar Hakulinen julkaisi Jäkäläkasvionsa. Se on nykyään jo auttamattomasti vanhentunut, vaikka monesti sitä edelleen selään ja sen määrityskaavoja käytän apunani. Tämä uusikaan opus ei poista sitä tosiasiaa, että jäkälät eivät aina ole niin helppoja määrittää lajilleen, ei edes tämän kirjan avulla. Nyt kun olen sitä kesäkauden käyttänyt, olen monesti huomannut, että asiasta täytyisi tietää enemmän, jotta päätyisi edes kohtuudella oikeaan lajiin. Se taito kehittyy vain yrityksen kautta ja erehdyksiä tulee kokeneemmillekin. Itse olen nauttinut kirjasta valtavasti ja tuntuu, että koko ajan sieltä löytää uutta ja mielenkiintoista. Olen kuullut, että tekijöiltä on tulossa rupijäkäliä selventävä kirja tulevaisuudessa. Se on varmaan paljon suurempi haaste kuin tämä kirja, sillä ensinnäkin lajeja on kolminkertainen määrä ja monet hyvin pieniä, vain mikroskoopilla selvitettävissä tai kemikaaleilla. Varmaankin siinä on tehtävä aika selvä karsinta lajimäärässä tai järkäle kasvaa kohtuuttoman suureksi. Tätäkään teosta ei repussaan metsään kanssa. Helpompi on kantaa jäkälät kotiin ja tutkia ne kaikessa rauhassa työpöydän ääressä.

Palkittu kirja auttaa toivon mukaan uusia harrastajia alkuun ja jäkäläharrastus saadaan taas nousuun. Ainakin minä innostuin uudelleen vuosien jälkeen keräämään ja kuvaamaan näkemiäni lajeja. Ehkä jossain vaiheessa saan Luopioisten kasvisto-sivuille myös jäkäläsivut. Olen niitä pikkuhiljaa työstänyt, mutta paljon on vielä kesken, enkä lupaa mitään ainakaan tämän vuoden puolella ja ensi vuodesta kukaan ei tiedä mitään.

William N. Päiväkirja



William kansiKesä alkaa olla takanapäin ja syksyn pimeydessä jää aikaa kirjoillekin. Tosin sammalkausi jatkuu aina lumeen saakka, mutta pienen kirjan aina ehtii lukea ja tässä on sellainen. Kun olen keräillyt jäkäliä ja tehnyt niihin keräyskortin, olen aina miettinyt jäkälän tieteellisen nimen perässä olevia kirjaimia Nyl. Sehän merkitsee, että joku senniminen henkilö on antanut jäkälälle tieteellisen nimen. Tämä kirja antoi tähän vastauksen. Antoi se paljon muutakin. Tunsin kirjaa lukiessani jonkinlaista hengenheimolaisuutta päähenkilön kanssa. Ehkä tämä keräily ja tutkiminen, ehkä jääräpäisyys. Vaikka kirja on pieni, sen ajatukset ovat suuria.’

Kirjan William N. on kuuluisa suomalainen jäkälätutkija William Nylander, joka eli 1800-luvulla. Kirjailija on mennyt tämän miehen pään sisään ja kirjoittanut hänen päiväkirjaansa eli fiktiivistä elämäkertaa. Mies elää elämänsä ehtoopuolta Pariisissa hylättynä, sairaana ja yksin. Hän pistää muistiin päivän pieniä tapahtumia: syömisiä, kirjeitä, vierailuja, mutta samalla hän kirjoittaa elämänsä käännekohdista: professuureista, tieteellisistä seuroista, muistamisista, palkinnoista. Tekstistä käy selville, että iästään huolimatta hän tekee koko ajan työtä, määrittää jäkäliä, joita hänelle lähetetään ympäri maailman. Pariisissa on talvella kylmä eikä huoneita lämmitetä. Niinpä Willian palelee, yskii ja on usein kuumeessa. Hänen pitkäaikainen taloudenhoitajansa Constance on mennyt naimisiin ”ukon” kanssa, mutta toimittaa edelleen ruokaa tutkijalle, ettei tämän tarvitse jatkuvasti mennä ravintolaan syömään. Naapurin rouva pesee hänen pyykkinsä. Siinä on Williamin maailma, hän ei juuri muita tapaa. Hän on ahkerassa kirjeenvaihdossa sisarensa Elisen sekä lääkäri Thiodolf Saelanin kanssa. Sisar antaa neuvoja ja on huolissaan veljen elämästä ja lääkäri keskustelee tieteen asioista. Monen muun sen ajan kuuluisan kasvitutkijan tai oppineen kanssa Nylander on riidoissa tai ei arvosta heitä, koska hän on eri mieltä heidän kanssaan. Hän ei hyväksy Pasteurin rokotuskokeiluja eikä ruotsalaisen kasvitieteilijä Friesin tutkimuksia. Hän ei usko edes oman alansa tiedemiesten saavutuksiin, kuten sveitsiläisen Schwendenerin päätelmiin, että jäkälä muodostuu kahdesta eliöstä. Nykyaika tuomitsisi Nylanderin vanhoilliseksi, mutta silloin hän oli eräänlainen vastarannan kiiski ja ajatteli omaa rataansa. Kirja päättyy kevääseen 1899, jolloin krookukset ja helmililjat taas puhkeavat kukkaan ja Elise saa suruviestin Pariisista.

Kirja on pieni helmi. Siinä ei tapahdu oikestaan mitään, siinä eletään vanhan miehen tuskaista elämää vajaan kahden vuoden ajan ja kirjailija yrittää saada pieneen tilaan koko suurmiehen elämän lopun. Nylander on tiedemies, ehkä hieman autistinen omassa jääräpäisyydessään, mutta puhtaan tieteen edustaja hän on. Hän ei hyväksy suuria muutoksia, kuten Darwinin oppeja tai Pasteurin saavutuksia, hän haluaa, että asiat ovat järjestyksessä, vaikka Constance sotkeekin aina paikkoja käydessään siivoamassa. William ei luota muiden tutkijoiden tuloksiin, ellei hän itse päädy samaan omissa tutkimuksissaan. Ruotsalainen Fries on tiedemiehenä kuuluisa, mutta Nylanderille vain rikas eikä siksi kovin kummoinen. Naiset ovat hänelle vain turhan pälpättäjiä. Nylander itse ei ole tullut suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka hän on yksi suurimmista suomalaisista tutkijoista. Hän on antanut tieteellisen nimen suurelle määrälle jäkäliä ja esitellyt suuren joukon uusia jäkälälajeja (n. 3000 lajia) sekä luonut niiden luokituksen kirjassaan, joka ilmestyi vuonna 1854. Yhdessä Saelanin kanssa hän muotoili kattavan luettelon Suomen kasveista ja sienistä sekä niiden levinneisyydestä. Samalla he loivat vielä nykyisinkin käytössä oleva luonnonhistoriallinen maakuntajako. Hän oli hyvin tuottelias ja hänen tieteellisten artikkeliensa määrä lienee yli 300 kpl. Suurin osa niistä käsittelee jäkäliä ja niiden levinneisyyttä maapallolla. Hänen oma Ranskassa koottu jäkäläkokoelmansa käsittää yli 51 000 näytettä ja sitä käytetään edelleen opetuksessa Helsingin yliopistossa.

Pidin jo Carlsonin edellisestä kirjasta, Herra Darwinin puutarhuri, mutta tämä on vielä parempi. Oikeastaan tuntuu, että kirjassa ei tapahdu ensilukeman aikana yhtään mitään. Kun kirja loppuu, ajattelee vain että tässäkö tämä nyt oli, haluan lisää. Mutta kun lukee sen uudelleen ja ajatuksella, alkaa siitä muotoutua kokonaisuus, joka ei ole kovin kaukana nykymaailmastakaan. Samanlaisia elämästä syrjään joutuneita tiedemiehiä on nykyäänkin, on sivullisia, jotka nousisivat keskeinkertaisuuden yläpuolelle, jos heidät huomattaisiin. Kirjassa N. huokaa: ”Jos tietäisin, miten jäkäliä käytettäisiin polttoaineena, ruoaksi tai kauneudenhoidossa, ack, sinkoaisin ’seurapiireihin’ kuin ilotulitusraketti!” Niin, ei jäkälät ole niin kovin hohdokasta tutkittavaa, vai onko? Hän muuten huomasi jo 1860-luvulla, että jäkälät katoavat kaupunkien keskustoista ja yhdisti tapahtuman ilmansaasteisiin.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella näistä fiktiivisistä elämäkerroista (ks. esim. Kärpäsenkesyttäjä, Kivi). Kirjailija pistää jo kuolleen henkilön suuhun puheita ja päiväkirjaan ajatuksia, jotka eivät ole totta tai voihan olla, että N:n elämän loppu oli tällainen, mutta oliko hänen luonteensa kirjailijan luoman mukainen. Emme tiedä! Fiktiivisyys pitää muistaa kirjaa lukiessaan. Tämä ei ole Nylanderin todellinen elämäkerta.

Carlson, Kristina: William N. Päiväkirja. Otava 2011. 153 s.

Pientä kauneutta


karve1

’Olen tänä keväänä kierrellyt kallioita etsien mielenkiintoisia lajeja. Kevät on valoa tulvillaan, aurinkoisina päivinä liikaakin. Tällöin on kuitenkin hyvä kuvata, myös sen vuoksi, että heinät eivät ole vielä kasvaneet eikä puissa ole lehtiä. Olen huomannut, että jäkälät ja sammalet saattavat olla hyvinkin kauniita, mutta niiden eteen on polvistuttava ja katsottava läheltä. Suosittelen!’

Monet karvejäkälät kasvavat ruusukkeisesti. Yläkuvan jäkälä on halkaisijaltaan noin sentin luokkaa ja kasvaa vanhan tiilinavetan seinällä, siitä taustan punainen väri. Laji ei ehkä ole ollenkaan karve, vaan lienee jokin laakajäkälä, joka saa ravinnelisää laastista ja kasvaa luonnostaan kalkkipitoisella kivellä. Monet ruusukkeiset jäkälät ovat niin toistensa näköisiä, ettei niitä erota ilman tarkkaa vertailua tai kemiallisia reagensseja.

Kivipinnoilla voi löytää muitakin mielenkiintoisia jäkälien muodostamia kuvioita. Alla on kuva karttajäkälästä. Sen kuvasin pystysuoralta kalliopinnalta viime syksynä. Kosteus antaa sille aivan oman sävynsä, joka ei valokuvassa pääse aina oikeuksiinsa. Luonnossa kalliopinnan muiden sävyjen kanssa se muodostaa kuitenkin hyvin koristeellisen pinnan.

karve2

Karttajäkäliä löytyy Suomesta yli neljäkymmentä erilaista lajia. Yleisin taitaa olla keltakarttajäkälä (Rhizocarpon geographicum), jonka voi bongata kalliopinnalta pienen etsimisen jälkeen ja se on yleensä helppo tunnistaa. Sen läiskät ovat usein pyöreitä ja sulautuessaan toisiinsa se muodostaa kalliolle laajojakin keltamustia väriläiskiä. Karttajäkälien ikää on vaikea arvioida, sillä ne voivat olla hyvinkin iäkkäitä. Ettei vain olisi niin, että omat esi-isämme olisi katselleet samoja jäkäliä jo silloin, kun maalasivat punamullalla kallioihin maalauksiaan.

Todellisia jäkäläjalokiviä esiintyy rannikon kallioilla tai Lapin tuntureilla. Sieltä korutaiteilija voisi löytää upeita malleja riipuksiin ja rintaneuloihin tai ehkäpä he ovat sellaisia jo löytäneetkin ja tuotteissaan toteuttaneet. Muistan ainakin lasitaiteilijoiden kuvanneen vaaseissa ja juomalaseissa jään haurasta kauneutta, miksei siis myös jäkälien loistoa.

Suomen jäkäläopas


jakalaopas_kansi’Kevään tähänastinen ilouutionen numero yksi on ollut uuden jäkäläoppaan ilmestyminen – vihdoinkin. Olen monesti murissut, kun uhanalaiskirjoja kyllä ilmestyy läjäpäin, mutta tavallisia perusoppaita ei tahdota saada aikaan ei niin millään. Kuitenkin me, jotka emme ole alan ammattilaisia, tarvitsemme perustietoa, jotta voimme erottaa sitten ne harvinaisuudetkin. Jäkälien osalta tämä puute on nyt vihdoin korjattu. Edellisestä jäkäläkasviosta ehtikin kulua jo melkein viisikymmentä vuotta. Oppikouluaikaisen biologianopettajani Rainar Hakulisen kirja on kyllä hyllyssäni, mutta sen käyttäminen ei ole enää aikoihin ollut riittävää.’

Suomen jäkäläopas on kaunis teos. Itse kuvatessani jäkäliä olen aina ihaillut niiden värien ja muotojen rikkautta. Kun katsoo sateen kostuttamaa puun kylkeä tai tihkuvetistä kalliopintaa, ei voi kuin ihmetellä sitä rikkautta, minkä jäkälät pinnoille loihtivat. Kirjassa on loistavia kuvia, vaikka tietenkin aina haluaisi enemmän. Nyt jokaisesta lajista on yksi kuva ja yleisosassa joitakin lisää. Kuvien tarkkuus riittää joissakin tapauksissa jopa määritykseen, ainakin niistä pääsee jyvälle, mistä lajia tulee etsiä. Kuviin onkin kirjassa kiinnitetty erityistä huomiota, mikä on hyvä asia.

Kirja esittelee noin neljäsosan maamme jäkälistä eli kaikki lehtimäiset ja pensasmaiset jäkälät, sekä muutamia helppoja rupijäkäliä, joilla on esimerkiksi indikaattoriarvoa laskettaessa kasvupaikan suojeluarvoa, yhteensä 481 lajia. Rupijäkälät on jätetty pois, koska kirja olisi paisunut valtavasti ja lisäksi ne ovat usein vain ryhmän asiantuntioiden lajilleen määritettävissä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ne harrastajaakin kiinnostavat. Jokaisesta lajista on ensin ulkonäköesittely, sitten lajin kemiallinen rakenne, kasvupaikat ja levinneisyys. Lopuksi kerrotaan vielä lajista yleistä ja esitellään ne lajit, johon sen voi sekoittaa.

Monesti, kun ryhtyy jotain jäkälälajia määrittämään, ei osaa asettaa sitä edes oikeaan lajiryhmään, sukuun tai heimoon. Kirjassa on määrityskaavat sellaisista suvuista, joissa on lajeja enemmän kuin neljä. Lisäksi kirjan lopussa on yksi määrityskaava, jolla voi selvittää karvemaisia jäkäliä. Tämä on hyvä, sillä ainakin itsellä on käynyt niin, että saatan päätyä hienoon ja harvinaiseen lajiin, kunnes huomaankin, että se on ihan eri suvun laji ja kaiken lisäksi tuiki tavallinen. Tämän lisäksi koko taksonomia on ollut viime aikoina käymistilassa, kun sukuja on pilkottu pienemmiksi ja lajien nimiä vaihdettu uusien tietojen valossa. Heimotasohan on edelleen sekaisin eikä kirjassa siksi lajeja olekaan esitelty heimojärjestyksessä vaan sukujen aakkosjärjestyksessä.

Kirjassa on myös lajien levinneisyyskartat luonnonmaakuntajaolla. Tämäkin on hyvä asia, sillä nyt voi heti heittää vain karttaa vilkaisemalla osan lajeista sivuun, kun määrittää EH-alueen jäkäliä. Tuskin siellä tavallisessa metsässä kasvaa mitään tunturijäkäliä. Toisaalta joidenkin lajien suhteen saa olla tarkkana, sillä vaikka lajit onkin merkitty maakunnittain, niin niiden paikkatietoihin tulee jatkuvasti uusia tietoja ja levinneisyydet saattavat vaihdella. Löysinpä kirjasta yhden omankin löydökseni, jonka olin unohtanut ilmoittaa ja niinpä PH-alueella ei ole merkintää kääpiökilpijäkälästä (Dermatocarpon meiophyllizum), jonka löysin Jyväskylän Leppäveden luodolta muutama vuosi sitten hiihtoretkellä. Olisihan sekin tieto siellä saanut olla, mutta tästä kömmähdyksestä saan syyttää vain itseäni.

Kirjoitusvirheitä tai muita epäolennaisuuksia en ole ryhtynyt kirjasta etsimään. Minulle se tulee olemaan seuraavat vuodet jäkälämaailman raamattu ja kulumaan käytössä, vaikka täytyy sanoa sen miinukseksi, että kirja painaa aivan tolkuttomasti maastoon kannettavana, mutta tieto painaa eikä pidä valittaa.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys. L. (toim.): Suomen jäkäläopas (2011). Norrlinia 21: 1 – 534. Kasvimuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.

Pitkäikäisyyttä

tuulirokko

’Viime kesänä törmäsin kasviretkelläni tuttuun jäkälään, joka mielestäni oli kyllä väärässä paikassa. Olen tottunut siihen, että tuulirokkojäkälä (Ophioparma ventosa) viihtyy tuulenpieksemillä tunturilakeuksilla tai saariston luodoilla, mutta mitä se teki keskellä tuoretta kangasmetsää eteläisessä Hämeessä. No, uskottava se oli ja tulihan siitä samalla havainto myös Luopioisiin.’

Silmiini sattui viimeisestä Suomen Luonto-lehdestä Seppo Vuokon kirjoittama pieni vastaus Kysy luonnosta-palstalla. Hän pohti siinä jäkälän ikää ja jäkälän avulla tapahtuvaa iänmääritystä. Jäkälä muodostuu sienestä ja levästä, jotka elävät symbioosissa keskenään. Ensin levä valtaa sopivan tyhjän alustan itselleen kasvupaikaksi ja sitten jäkälän itiöstä kehittyvä sienirihma valtaa levän eli ottaa sen sisäänsä ja alkaa kasvaa yhdessä sen kanssa jäkäläksi, joka luokittelussa onkin nykyään sieni. Artikkelissa todettiin, että paikasta ja jäkälälajista riippuen voidaan rupijäkälän kokoa mittaamalla määrittää rakennelman ikä, esim. patsaan, louhoksen tai vaikka jäätikön sulamisen.

Kysymys kuuluukin, kuinka kauan jäkälä elää? Jäätikön sulamisesta on kulunut jo pieni iäisyys, ainakin täällä. Tuskin mikään jäkälä niin kauaa elää. Kuitenkin artikkelissa todettiin, että pohjan perillä saattaa olla mittausten mukaan tuhatvuotisia rupijäkäliä. Siinä ajassa on jo paljon virrannut vettä Kemijoessa. Etelässäkin rupijäkälien iäksi saattaa tulla satoja vuosia, ehkäpä tuo tuulirokkojäkäläkin on jo ikäjäkäliä. Jos asia on noin, niin täytyypä suhtautua tietyllä kunnioituksella arvon vanhuksiin.

Jos asiaa hieman laajentaa, niin mikähän rupijäkälän tappaisi. Porot eivät niitä syö, enkä ole muitakaan eläimiä nähnyt niiden kimpussa. Onko jäkälä ratkaissut ikuisuusongelmansa ja viettää sen kiven kyljessä? Samahan on sammalillakin: ne kasvavat toisesta päästä ja kuolevat eli maatuvat toisesta. Missä on niiden alku ja missä loppu? Kun poltamme ikiaikaista suota surutta lämmöksi, niin ehkäpä se vaatisi pientä kunnioitusta sekin. Voisi ottaa ainakin hatun päästä ja viettää hiljaisen hetken.

Hoitohakkuu

kalkkialue

’Kuohijoen kalkkilehtoa ja kalliolouhosta muutama viikko sitten otetussa kuvassa. Silloin valo pääsi vapaasti aina pohjakerrokseen asti, tällä hetkellä puiden lehdet estävät valon pääsyn maahan, vai estävätkö?’

Olin kuvaamassa kalliosammalia Kuohijoen Natura-alueella, kun törmäsin Metsähallituksen metsureihin. He olivat tekemässä alueella hoitohakkuita. Paljon puita ja pensaita oli nurin sikin sokin louhoksen pohjalla. Kohtaamishetkellä he tekivät aitaa jyrkänteiden laidoille, ettei kukaan alueella liikkuva suistuisi alas kivikkoon. Pian paikalle saapui myös heidän työnjohtajansa. Keskustelu vei hoitohakkuiden laatuun ja tarpeeseen. Olimme niistä paljolti yhtä mieltä: varjostavia puita tulee poistaa, että pohja- ja kenttäkerros saavat valoa. Muistan itsekin joskus raporttia alueesta tehdessäni ehdottaneeni vastaavia hoitotöitä. Niinpä nyt alueelta poistettiin pienet puumaiset kuuset sekä suuri osa lehtopensaista. Kuuset on ihan hyvä juttu, mutta lehtokuusaman, humalan, taikinanmarjan, tuomen ja pihlajan täydellinen poisto ihmetyttää. Tosin ne kasvavat kyllä muutamassa vuodessa uudelleen ja valtaavat takaisin kasvualueensa. Syy näiden pensaiden näin laajamittaiseen poistoon oli Museovirasto. Jäin huuli pyöreänä kuuntelemaan, kuinka Museoviraston mielestä louhokset on saatava paremmin näkyviin ja niitä haittaava pusikko on sen tähden raivattava pois. Ihmettelin asia työnjohtajalle, kun sentään ollaan Natura-alueella. Tällöin kuulin, että Museoviraston päätökset menevät luonnonsuojelu- ja Natura-päätösten edelle. Samalla tavallahan myös kaivoslaki ohittaa luonnonsuojelulain eli räikeimmillään kansallispuistoon voidaan perustaa kaivos, jos sieltä vain löydetään tarpeeksi rikas esiintymä.

Katselin ammattimiesten työn jälkeä, eikä minulla ollut siitä mitään huomautettavaa. Katselin omilla silmilläni työn jälkeä ja ajattelin, etten olisi toiminut ihan noin. Risujen poltto oli tuhonnut osan kallioseinän kasvillisuudesta, onneksi ei juuri siitä kohdin, missä kaikkein uhanalaisimmat sammalet kasvavat. Osa suurista haavoista oli kaulattu lahopuun lisäämiseksi. Kauhulla etsin niiden emäksisiltä pinnoilta harvinaisia lajeja. Onneksi, kuin vahingossa, viuhkasammalet olivat säästyneet, samoin hyytelöjäkälät ja löysinpä lukinsammalenkin vielä voimissaan. Aika näyttää, syntyykö uutta lahopuuta, tikoille koputeltavaksi, sammalille kasvualustaksi. Nyt puukiipijä pesi harmaalepän irronneen kuoren alla ja liito-oravan papanat täplittivät useammankin haavan tyveä.

Kuitenkin jäin mielessäni pohtimaan marssijärjestystä. Museovirasto vai luonnonsuojelu, ihmisen tekoset vai luonnon koskemattomuus. Kun metsuri osaa ammattinsa, puu kaatuu oikeaan suuntaan, tuli polttaa oikeat risut ja kirveellä kolotaan oikeat puut, mutta lajien asiantuntija osaisi sanoa, missä pitää varoa ja mitä ei saa missään nimessä tehdä. Näin olisi ehkä säästytty kalliosammalten tuholta, raidankeuhkojäkälän ainoan puun kaatamiselta ja ehkä muiltakin arvaamattomilta seuraamuksilta.

Aika näyttää, toivotaan parasta!