’Muuttolintujen mentyä alkaa metsässä katsella muitakin kuin siivekkäitä. Niiden näkeminen tuntuu olevan vaikeaa. Hirvet ovat metsästyksen alettua aivan säikkyjä, ne harvat, jotka vielä liikkuvat lähimetsissä. Muita eläimiä pääsee näkemään vain sattumalta. Paremmin huomioi niiden jätöksiä ja siitä tietää, että vielä on metsässä elämää. Yläkuvassa näkyy ruokailupaikka. Piikikäs ranka ja kasa suomuja on jäänyt jäljelle, kun kuusenkäpyä on silputtu. Syöjänä lienee itse heiluhäntä orava. Niitä on ilahduttavasti näkynyt tänä syksynä. Talon kulmalla näin yhden ilman häntääkin ja katselin ihmeissäni, miten se aikoo selvitä talvesta saalistajien keskellä. Niin ja kuka siltä oli hännän vienyt? Orava Töpöhännästä en saanut kuin kännykuvan eikä sekään ollut kaksinen, varsinkin kun se häntä puuttui.
Viereistä kuvaa saakin katsella kunnolla. Itse pelästyin, kun hämärissä sen näin tillittävän puun kyljestä. Pöllökö siinä vai mikä kummajainen? No, joku on joskus rouhinut kuusen kylkeä ja pihkavuoto on sitten täydentänyt siihen pöllön naaman. Joskus näkee kylestymiä, jotka valitettavasti nykyään ovat hyvän metsänhoidon ansiosta harvinaisia metsän aarteita. Niissä näkyy usein pöllön naamakiehkura paremmin, mutta vain toiselta puolen, sillä harvoin kylestymä on kahdella puolella symmetrisesti.
Yksi parhaista löytämistäni metsän elämästä kertovista kummajaisista on alakuvan muumipappa, joka löytyi lähimetsästä hakkuun jäljiltä. Aika vain puree näihinkin hienouksiin. Tänä päivänä muumipappa lienee jo aivan kuoreton ja kääpien syömä. Jos vaikka muumia ei olisikaan, niin tällainen lahokanto sisältää puun kuolemasta huolimatta runsaasti elämää, niin lahottajasieniä kuin muitakin pieneliöitä. Sellaisenaan se on metsässä arvokas ja onhan se hauskan näköinenkin.’
