Uusi vuosi

talvi maisema

’Vuoden lopulla on usein tapana koota yhteen kuluneet tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin. Teen sen tammikuussa. Vanhastaan vuosi vaihtui maaseutukulttuurissa kekrin aikaan, kun sato oli korjattu ja asetuttiin aloilleen vastaanottamaan kylmyys ja pimeys. Vasta 1500-luvulla maassamme omaksuttiin nykyinen kristillistä perua oleva tapa laskea vuodenkulku alkavaksi viikko joulun eli pimeimmän ajan jälkeen.’

’Yllä oleva kuva on otettu aamulla auringon noustessa lumisten oksien takaa. Tämä näky on ollut vallitseva Keski-Suomessa viime päivinä. Luonto on hellinyt esteettisyydellään. Olin joulun alla linturetkellä Gambiassa ja kaipasin siellä tätä kauneutta. Kun ympärillä on hiekkaa, pölyä, roskaa, hälinää ja yli kolmenkymmenen asteen helle, tulee väkisinkin mieleen oman maan täysin toisenlaiset olosuhteet. Osaa arvostaa niitä, vaikka kyllä lämpökin oli ihanaa ja olojen erilaisuus kiinnosti. Matkasta voin kirjoitella toiste enemmän, nyt on syytä keskittyä vuoden vaihtumiseen ja oman maamme satumaisuuteen.’

Oikein lämmintä ja havaintorikasta uutta vuotta 2013 kaikille lukijoille!

Hyvää Joulua

Joulukortti2

’Kun maas’ on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon.
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä,
kun joulu on, kun joulu on!’

Suven juhlaa

vanamo

’Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen. Keskikesän juhla kaikessa kauneudessaan löytyy hienolla tavalla juuri Eino Leinon runosta Nocturne. Tuttu ja monen rakastama runo on minullekin mieluisa, vaikka runot usein jäävätkin proosan jalkoihin. Tässä runossa, jolla on ikää toista sataa vuotta (kirjoitettu Kangasniemellä 1903), tulee esiin monia mielen syvimpiä ajatuksia ja vaikka biologisesti se onkin päin mäntyä, niin se ei haittaa. Runon kauneus yhdistettynä musiikkiin ja oivalliseen esittäjään tekee siitä vieläkin nautittavamman.’

Eino Leino: Nocturne. Vesa-Matti Loiri.

’Niin ja tietenkin itse runo vielä. Se kannattaa lukea aina uudelleen, muulloinkin kuin juhannuksena.

Kaunista juhannusta kaikille lukijoille!’


Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino: Nocturne (Talviyö, 1905)

Hyvää vappua!

maljakas (1)

’Taas on aika sienien, keväisten ja punaisten. Harvinainen punakevätmaljakas (Sarcoscypta coccinea) muistuttaa nimensä mukaan nopeasti katsottuna suurta leppäkerttua, joka on herännyt ennen aikojaan. Liekö vappupallokin saanut siitä värinsä, kun sekin komeilee usein tuossa värissä. Joka tapauksessa tämän maljamaisen sienen voi löytää Etelä-Suomen lehdoista toukokuun aikana. Sen lyhytjalkainen itiöemä on yläpinnalta kirkkaan punainen ja alapinnalta kermanvaalea. Kooltaan se on 1 – 4 cm leveä ja kasvaa suoraan lehtokarikeella, joka on muodostunut lepän tai pähkinäpensaan maatuvista oksista. Jos ei vappuna ole muuta tekemistä, niin näitä sieniä voisi etsiskellä ja muistiin merkitä. Joka tapauksessa, teetpä mitä tahansa, haluan toivottaa sinulle sihisevää vappua.’

Joulun taikaa


Heijastus

’Syksyn pimeys katkesi hetkeksi, kun aurinko loi lammen tummaan pintaan siltojaan. Kuva voisi olla joulutarinan alku tai luoja, se voisi olla hämyinen retki menneeseen tai sadun airut. Se on heijastus valoa pimeyden keskelle.’

Rauhaisaa Joulun aikaa kaikille lukijoille! Palataan juttuihin pyhien mentyä.

Joulutarina

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Metsä leviää kaukaisuuteen, tummana ja salaperäisenä. Kapea polku johtaa sen keskelle kuin eksyneenä. Polun pinnassa ei näy ainuttakaan painumaa, ei jälkeä eikä jätöstä. Se on kuin itsestään syntynyt sammalten keskelle, se alkaa jostakin ja loppuu johonkin, eikä sitä kukaan muista ei huomaa.

Polun vieressä kasvaa kuusi kuin luotu joulun iloksi, koristeeksi pieneen pirttiin. Sen oksat kurottavat tasaisina eri suuntiin alhaalla sammalta vasten ja kohoavat pystyinä kohti taivasta ylhäällä, aivan kuin pitääkseen kynttilät jouluaattona suorassa. Polun päälle kurottuva oksa näyttää pyytävän huomiota, ottamaan mukaansa.

Kumarrun kuusen ääreen. Kopautan sen runkoa kirveen hamaralla vanhan tottumuksen mukaan, vaikka lunta sen oksilla ei olekaan. Tarkkailen sen sopivuutta parin askelen päästä. Hyvä on, hyvin sopii meille, turha sitä on enää kauempaa mennä etsimään. Otan tämän ja tästä on iloa meille kaikille, ehkäpä sille itselleenkin. Tuntuu kuin päätökseni olisi kuusellekin mieleen; sillä on tehtävä.

Muutamalla terävällä kirveen napsauksella kaadan kuusen ja karsin siitä alimmat jo kuolleet oksat pois. Sitten lasken sen pitkälleen sammalten päälle ja työnnän kirvesvarren saappaan suusta sisään. Siinä se kulkee mukavasti mukana, kun kannan kuusen tanhualle.

Nyt huomaan, että kuusen takana maassa välkyy, hohtaa, kimmeltää aivan kuin sinne olisi ripoteltu pieniä tähtiä, kultahippusia kaatuneen puun juurakon alle. Kumarrun ihmettä katsomaan. Maassa makaa puuvanhus, jo puoliksi lahonnut, runko kätkössä sammalten alla, polulta poispäin. Sen ennen niin jykevät oksat ovat katkeilleet ja lojuvat nyt sikin sokin rungon ympärillä, sen juuret sojottavat kohti taivasta tummina ja harmaantuneina. Juurakon alta silmiini heijastuu valoa juuri kuin tähtien hohdetta. Kumarrun vielä lähemmäksi.

Onko joulu saapunut metsään? Onko tämä sitä salaperäistä, sadunomaista hohdetta, josta vanhat aikoinaan puhuivat, kun he kertoivat meille taatiaisille metsän aarteesta. Lasken polveni sammalelle, kallistun kohti, hohde lisääntyy. Näen silmissäni kauniin maiseman, metsän ja mökin ja joulukuusen kynttilät oksillaan ja touhuavia ihmisiä, jotka kulkevat tuvasta tupaan, navettaan, latoon ja takaisin. Näen pienen hevosen tai poron, paketteja, koristeita kuin joulukalenterin luukuissa lapsena.

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Kuulen pienet kellot, näen pehmeät nutukkaat tiukuineen, haistan joulun tuoksut: omenan, kuusenhavun, lanttulaatikon ja kinkun. Kumarrun vielä lähemmäksi nojaten kirvesvarteen ja katselen ihmettä. Tunnen, kuinka jokin muuttuu minussa kuin kasvaisi, kutistuisi. Nyt näen itseni maisemassa aivan kuin peilistä pitkäpartaisena kumarana ukkona, jonka vaatteet hohtavat punertavina ja jonka kasvot siristyvät hymyyn silmien kohdatessa toisensa. Joulu on saapunut minuunkin. Olen itse kuin vanha joulupukki. Vaaleaa maisemaa ympärilläni koristavat tuikkivat valot pienten palmunlehviä muistuttavien sammalten keskellä.

Sitten maisema muuttuu. Nyt metsä on hävinnyt ja tilalle on tullut avointa kumpuilevaa niittyä. Yksi muita kirkkaampi valo loistaa kaiken yllä ja kun oikein pinnistelen kuuloani, niin tiukujen keskeltä kaikuu hentona tuttu joululaulu: Enkeli taivaan lausui näin… Vanha lapsuuden joulukuvaelma piirtyy silmiini kannon alta aarnisammalten huojuessa palmunlehvien tapaan ja tähden loistaessa kaiken yllä ilosanomaa toivottaen.

Havahdun, pudistan harteitani ja kohottaudun. Tähtien tuike himmenee. Kanto heijastaa enää vain omaa lahon luomaa valoaan. Nousen ja nostan kuusen olkapäälleni. Mennessäni unohdettua polkua pitkin pois metsästä kurkistan olkapääni yli ja hymyilen. Joulun sanoma kantovanhuksen alla, joulun taika metsän pimeydessä, joulumieli sydämessä.

Kilisee kilisee, helisee helisee!

Adventti

ruskaa

’Adventtiaika oli lapsuudessa sitä jännittävää odotuksen aikaa, jolloin kaikki hauska oli vielä edessäpäin. Odotettiin, niin kuin adventtiaikaan kuuluukin, mutta odotuksen kohde oli silloinkin jo jokin muu kuin se alkuperäinen. Löysin ensipakkasten jälkeen ottamani kuvan pihan viimeisistä värikkäistä lehdistä, jotka vielä uhmaavat syksyn ruskeaa ja kuolemaa. Juhannusruusun punaiset lehdet komeilevat nurmikolla kilpaa vuorijalavan keltaisten lehtien kanssa. Kun aamulla avaa oven ja ensimmäisenä hämäryydestä sumuisen ja kostean ilman läpi siintävät värikkäät lehdet, tulee aamuun iloa kuin ystävän nähtyään. Joskus maalla tällainenkin ystävä on arvokas, kun naapurit ovat kaukana eikä ketään näe päiväkausiin. Koira ei näistä perustanut. Se nuuskaisi kerran ilmaa ja suuntasi sitten sumuun omille reiteilleen. Värisokea olento elää hajujen maailmassa ja niitä riittää syksyisessäkin maisemassa. Pihassa on yön aikana viivähtänyt ainakin kontiainen, sillä taas on noussut uusi keko nurmikolle. Rusakko on loikkinut talon nurkalla ja supikoira viivähtänyt puutarhan laidassa. Koira kiertää reittinsä ja palaa sitten takaisin asettuen värikkäiden lehtien päälle pitkälleen. Kyllä sekin niitä arvostaa, vaikka aivan eri tavalla kuin ihminen.’

Mielle

hamahakki3

’Yleensä kuulee ensimmäisen kerran puhuttavan joulusta heti juhannuksen jälkeen. Nyt ollaan kohta jo puolivälissä, vaikka ei sitä mielellään ajattele, koska siihen liittyy aina sellaista stressiä ja pimeyttä, joka tuntuu ahdistavalta. Kuitenkaan en voi olla löytämättä kuvasta mielleyhtymää jouluun: pallo roikkuu kuin kuusen oksalla jouluaattona. Kun näin tämän noin puolen sentin suuruisen sammalesta riippuvan pallon hämäläisessä lehdossa, ajatus joulusta tuli elävästi mieleen, oli hämärää, hiljaista ja salaperäistä. Todellisuudessa tässä on hämähäkin koti. Siitä, minkä hämähäkin se on, en tiedä mitään, ellei joku valista minua asiassa. Hämähäkki kutoo riippuvan pallonsa munien suojaksi ja tuolla joulupallon sisällä saattaa olla satoja munia ja myöhemmin saman verran pikkuisia hämähäkkejä, ellei jokin suurempi otus pistä koko komistusta ennen sitä poskeensa. Tällä paikalla kasvoi muuten upeita sammalia: ripsikellosammal, suikalesammal ja karvahiirensammal. Kaikki ovat jonkinmoisia harvinaisuuksia täälläpäin.’

Juhannus

kasvit

’Kesä etenee pitkin harppauksin eikä aina tahdo pysyä siinä mukana. Pari päivää sitten tasattiin päivää ja yötä ja nyt mennään kohti pimeämpää aikaa. Onneksi se on vielä kaukana. Juhannus on valon juhla ja hämärän yön tunnelmaa. Täällä Hämeessä siihen liittyvät myös kullerot, niin kuin Lapissakin. Tämä Lapin maakuntakukka on yllättävän yleinen myös Luopioisten itäosissa.’

Parikymmentä vuotta sitten tein tarkkoja kartoituksia kulleron esiintymisestä lomaseudullani ja pidin sitä aivan tavallisena kasvina, kunnes joku valisti minua, ettei se ihan näin olekaan. Vaikka se täällä on yleinen ja runsaskin, niin muualla Etelä-Suomessa se on huomattavasti harvinaisempi ja puuttu laajoilta alueilta kokonaan. Niinpä mielenkiintoni juhannuksenajan kukkijaa kohtaa lisääntyi entisestään.

Pitkään mietin löytämieni kulleroesiintymien alkuperää ja tein jopa mittauksia karttojen ja perimätiedon avulla lähimpiin taloihin ja autioksi jääneisiin rakennuksiin. Suuri osa löydetyistä esiintymistä sijoittui siten, että niiden olisi hyvällä syyllä voinut sanoa levinneen talojen kukkapenkeistä ensin pientareelle ja sitten pihan ulkopuolelle lehtoon. Mutta paljon löytyi myös sellaisia kasvustoja, joita ei voinut selittää näin yksinkertaisesti. Niiden täytyi siis olla luonnollisia ja kasvaa aivan itsenäisesti kasville sopivalla kasvupaikalla. Ehkä juuri tällaisista paikoista sitä onkin siirretty puutarhoihin kaunistukseksi, onhan sitä ollut omassakin puutarhassani. Ihmiset ovat siirtäneet kauniita kukkia kautta aikojen puutarhoihinsa vaihtelevalla menestyksellä. Kullero on ollut niitä helpoimpia. Ninpä tällä hetkellä talojen jäätyä autioiksi ei aina voida sanoa, ovatko kasvustot luonnonmukaisia vai pihoista takaisin luontoon karanneita.

Sen olen huomannut myös vuosien kuluessa, että maaseudun autioituminen, pientareiden pusikoituminen ja voimakkaat metsätyöt hävittävät kasvustoja eikä kullero enää kuki samalla tavalla kuin ennen. Kasvustot pienenevät tai jopa häviävät.

Hämeessä kulleroa on kutsuttu myös juhannuskukaksi, siksi siitä kannataa kirjoitella juuri nyt. Toisten mielestä juhannuskukka on kurjenpolvi, jopa talvikki. Nettipalstoilla asiasta on tänäkin juhannuksena väännetty kättä, liekö päästy yhteisymmärrykseen. Mauno J. Kotilainen, suuri kasviasiantuntijamme menneiltä vuosikymmeniltä, yritti aikoinaan hänkin nimetä jonkin kukan juuri juhannuskukaksi, mutta epäselvyys jatkuu silti. Minusta juhannuskukka on kullero, vaikka se monessa osin maatamme onkin harvinainen. Mielipiteitä voi toki lausua tämänkin palstan kautta.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Joulutarina

lyhty

’On lunta tulvillaan… ja pakkanen paukkaa… luo loistettaan… taas iltaan pimeään. On taas aika toivottaa lukijoille Rauhaisaa Joulua vanhan Joulutarinan myötä!’

Hän katsoi kissanluukusta. Hän katsoi nurkalta. Hän katsoi liiterin harjan yli. Missään ei sitä näkynyt. Lumi oli vastasatanut, puhdas ja pumpulinen. Illan sininen hämärä laskeutui juuri porraspuulta metsään ja se vaelsi pesämaillaan viitsimättä nousta laskemaan kesäisiä lapsiaan. Hän kapusi kaihoten korkeammalle ja yritti nähdä sen, mutta ei voinut.

Joulukirkkoon hän halusi mennä, sinne menivät muutkin, vaikka se olikin sitä uutta. Hän istuisi reen jalaksille ja nauraisi kovassa kyydissä. Ei sitä kukaan huomaisi. Hän menisi mukana juuri niin kovaa kuin Polle jaksaisi juosta, ylämäet ja alamäet kirkolle asti. Sitten hän hyppäisi hankeen ja katsoisi sieltä. Olisiko se siellä? Hän halusi nähdä sen pesässään.

Vaan uskaltaisiko hän, kun sanottiin, että se ei ole heille kotitontuille hyväksi, se hävittää, sanottiin ja puhuttiin pienellä suulla. Uskaltaisiko hän sittenkään mennä? Jos se ei vaikka olekaan siellä. Kyllä se on, jouluna se on, siihen hän uskoo. Joulukirkosta, sieltä hän sen löytää, sen auringon. Hän uskaltaa, onhan hänellä tarpeeksi ikää. Ei tässä enää pelätä.

Hän kurkisti kissankolosta, hyppäsi jalaksille. Hän matkasi tuulispäänä, syöksyi hankeen. Eikä kukaan huomannut. Mutta hän näki, että kaikkialla oli kilinää ja vilskettä, helinää ja helskettä. Hän veti harmaan hiippansa tiukemmalle päähänsä ja kiersi suurten kivien reunaa lähemmäksi joulukirkon ovea. Siitä kaikki menivät sisään löytääkseen paikkansa, siitä hänkin.

Jakojen välistä hän ryömi aina vain eteenpäin, sinne hän ryömi mihin kaikkien katseet olivat kääntyneet. Siellä sen täytyi olla, sen auringon pesän. Mutta kuinka se näin pimeässä, eihän se kesälläkään? Vaan sittenkin, edessä hohti valo ja sen hän halusi nähdä, vaikka henki menisi. Sanoivat muut mitä tahansa.

Se oli siellä, se oli. Hän näki sen pienessä seimessä, samanlaisessa kuin Pollella kotona. Seimi oli nostettu korokkeelle kaikkien eteen, sitä he katsoivat ja kumarsivat, sille hymisivät kauniita laulujaan. Seimestä nousi lämmin hehku ylös kohti joulukirkon kivistä kattoa ja kuuranpeittämiä kiviseiniä. Sieltä paistoi valo suoraan hänen sydämeensä. Hän tunsi, hän tiesi, hän riemuitsi. Se oli auringon pesä.

Nyt hän voisi julistaa kaikille, missä aurinko asui talvella ja hän tuli tästä niin onnelliseksi, että livisti leveästi virnistäen, vaarasta välittämättä pitkin joulukirkon keskikäytävää aina ulko-ovelle asti ja katosi iloisesti helisten aamun hämärälle kirkkotielle.

Ja seimen aurinko värjäsi hehkullaan vanhan kiiruhtavan kotitontun harmaan hiipan kauniin punaiseksi.

– Joulutonttu, kantoi kirkkokansan huokaus tontun perään ja – sadun onnellinen hymy.