Kaamos

syksy

’Pimeys hiipii hitaasti kohti etelää. Tänään ilmoitettiin kaamoksen saavuttaneen Halti-tunturin tasan. Joulun aikaan ollaan Napapiirillä. Sitten taas helpottaa. Työssäollessa tämä aika oli joskus hyvinkin masentavaa, kun ei aamulla nähnyt mitään töihin mennessä eikä iltapäivällä sieltä palatessa. Näin eläkkeellä voi sentään nauttia hetken valosta keskipäivän aikaan.

Yllä oleva kuva on otettu viikko sitten. Korjailin sitä työpöydän ääressä valotuksen automatiikalla ja totesin, ettei se silloin vastaa todellisuutta. Ninpä peruutin korjailut. Nytkin se on vielä aavistuksen verran liian valoisa. Vastasatanut lumi heijastaa enemmän valoa kuin sitä todellisuudessa on. Vaikka kuva on otettu puolenpäivän aikaan, on ero kesäaikaan valtava. Ei yhtään ihme, että me suomalaiset hullaannumme silloin valon määrästä. Matkaan nyt pariksi viikoksi etelän valoon ja lämpöön, joten blogi päivittyy, jos tekniikka toimii, vain etukäteen tehdyillä jutuilla. Jouluksi palaan takaisin ehkä uusin kuvin ja uusin ajatuksin.’

Syksyn synkkyys?

Pyhänpää

’Näin syksyllä usein synkistellään ja aivan suotta. Podetaan kaamosmasennusta ja valon kaipuuta ja aivan suotta. Olen vähän sitä mieltä, että se on asennekysymys. Kyllähän se täytyy myöntää, että paljon mieluummin katselee maisemaa kesäisen aurinkoisena päivänä tai kuulaana keväisenä aamuna kuin marraskuun pimeydessä. Yllä oleva kuva on otettu muutama päivä sitten, kun ystäväni kanssa olin sammalretkellä Kuhmoisissa. Kuva on otettu Pyhävuorelta, Pyhänpäästä, Päijänteelle ja sen yli. Tämä vuori nimensä mukaan on ollut ihmisille pyhä. Siitä kertovat 1990-luvulla löydetyt kalliomaalauksetkin, joita Pekka Kivikäs löysi sieltä kahdestakin eri paikasta. Muistan olleeni kerran tilaisuudessa, jossa hän esitteli ja kertoi näistä kivikautista maalauksista. Tuo kuva voisi olla kesäkuvakin miksei myös syyskuva. Alhaalla selällä troolattiin kalaa ja harmaalokit kärkkyivät saalista verkonperältä. Aurinko paistoi, oli lämmin, hyvä olo. Emme me mitään erikoisia sammalia löytäneet, karuilta kallioilta, emme edes noita maalauksia, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin synkkä ja pimeä.

Saana2

Tämä toinen kuva on otettu seuraavana päivän metsäautotieltä aamulenkillä. Koira juoksi innoissaan edestakaisin myyrän tai hiiren perässä, hävisi sitten sumuun ja putkahti vettävaluvana takaisin tielle. Tämä on enemmänkin kuva oikeasta syksystä, voisi sanoa ankeasta syksystä. Kuitenkin  pidän myös tämänlaisesta säästä ja maisemasta. Kuinka paljon siinä loppujen lopuksi on värejä, tunnelmaa, elämääkin. Sumu kietoo sisäänsä ja estää näkemästä Päijänteen toiselle puolelle. Kuusimetsä ääntelee tippuvan veden äänellä ja viirupöllö liitää äänettömästi puusta puuhun vierellämme. Koira sen ensin huomasikin ja näytti minulle. Kuljin ja nautin.

Molemmat kuvat kuuluvat syksyyn. Molemmista tilanteista voi todellakin nauttia. Joskus tuntuu, että syksyn hämäryys ja tihkusade virkistävät samalla tavalla kuin keväinen sadekuuro. Liekö elämä koskaan sitä parasta mahdollista. Olemme varmaan rakentuneet sen varaan, että aina pitää miettiä parempaa. Miettiä voi ja kaivatakin, mutta myös nauttia olevasta.’

Rikkautta

ruska1

’Elämän rikkautta – luonnon kauneutta!

Yläkuvassa värikkäät tuomenlehdet ovat sitä rikkautta, jota näin syksyllä saa kohdata retkillään. Kun kasvi siirtää vihreän klorofyllin talteen seuraavaa kasvukautta varten, jää lehtiin jäljelle vähemmän tärkeät aineet ja värit, jotka voi huoletta hukata maatumaan ravinnoksi tuleville kasveille. Vain leppä pudottaa lehtensä vihreinä, koska pystyy valmistamaan ilmakehän typestä juurinystyröidensä avulla ravintoa. Me saamme nauttia ruskan väreistä syksyisin aivan ilmaiseksi. Tänä syksynä luulin, ettei ruskaa tule ollenkaan, kun tuuli ravisteli pihapuiden lehdet maahan ennen aikojaan, mutta se oli vain paikallista. Jo naapurikylällä haavat hehkuivat keltaisina, pihlajat punaisina, koivut hillitymmissä vivahteissa. Erityisesti ihailin pihaan istuttamaani pilvikirsikkaa. Sen syvät punavoittoiset värit sykähdyttivät maisemassa. Silloin en ollenkaan muistellut tämän tulokaskasvin satoja siementaimia keväisellä kasvimaalla enkä metrisiä juurivesoja syksyn puutarhassa. Pysyyhän se kurissa, kun vain jaksaa hoitaa.

korte1Myös metsässä ruska näkyy, me vain usein kuljemme sen ohi. Havupuut pysyvät vihreinä, sammalet myös, heinät ruskettuvat, kukkakasvit kuivettuvat tunnistamattomiksi. Oikeastaan metsästä ruskan näkee parhaiten jo elokuun mustikanlehdissä, mutta ne varisevat aikaisin. Lehtipuut tietenkin kellastuvat ja pensaat saavat aikanaan värinsä, itse olen aina ihaillut kortteiden kauniita syysvärejä korpimetsässä, jossa muuten on hyvinkin tummaa ja väritöntä. Lehtokorte muuttuu valkoiseksi ja on kuin haamu maisemassa, kuvan metsäkorte on kauniin kellertävä ilopilkku pilkistellessään muun kasvillisuuden seasta. Kohta sekin maatuu, mutta vielä nyt sen värin helposti huomaa.

Olen aina pitänyt syksystä, ehkä syynä ovat juuri metsän värit. Vaikka kylmän ja pimeän ajan tulo on väistämätöntä, antavat syksyn värit voimia kestää. Turhaan ei puhuta kaamosmasennuksesta, se on monesti ihan todellinen. Muistelemalla syksyn rikkautta, kaamoksen hämärän ja kuoleman ottaa vastaan helpommin.’