Minä olen monta

minä olen montaOlen lukenut lähes kaikki John Irvingin kirjoittamat ja suomennetut teokset. Monet niistä ovat muodostuneet tärkeiksi ja muistissa pysyviksi kokemuksiksi. Kun tartuin tähän viimeisimpään ja luin sen esittelyn, mietin pitkään, jaksanko pohtia kirjailijan kanssa seksuaalisuutta taas 600 sivun verran. Hänhän on käsitellyt aihetta useassa teoksessaan, erityisesti läpimurtoteoksessa Garpin maailma. Uteliaisuus vei voiton: Kannattiko, menikö aika hukkaan, sainko mitään? Vaikea sanoa näin lyhyellä aikajanalla, ehkä myöhemmin huomaa tästäkin teoksesta saaneensa jotain.’

Irvingin 13. romaani paneutuu tämän hetken pitkään jatkuneeseen muoti-ilmiöön, seksuaalisuuteen ja sen poikkeavuuksiin. Kuusisataa sivua pohditaan asiaa suvaitsemattomuudesta, tasa-arvosta ja suuntautumisesta. Jo kirjan puolessa välissä asia on tullut selväksi ja lukija jäi miettimään, ketä tässä painostetaan tai valistetaan. Kirja kääntyy väkisinkin suvaitsemattomaksi toisinajattelevia kohtaan, vaikka yrittääkin pysyä puolueettomasti aiheessaan.

Billy Abbot huomaa nuorena rakastuvansa vääriin henkilöihin eli poikiin ja vanhempiin naisiin. Tästä alkaa irvingmäinen kavalkadi henkilöitä, jotka eivät ole tavallisia. Kirjassa seurataan Billyn kehittymistä kaveripiirissä, suvussa, koulussa ja harrastuksissa. Hänen isoisänsä Harry näyttelee harrastajateatterissa naisena, isäpuoli ensirakastajana, täti naisrooleissa ja opiskelijat milloin miehinä milloin naisina sekaisin. Shakespeare tulee tutuksi kirjaa lukiessa kuin myös paini, joka esiintyy lähes kaikissa Irvingin teoksissa. Koulutovereista Billylle läheisimmäksi muodostuu Elaine, jonka kanssa hän useaan otteeseen yrittää sopeutua elämään normaalisti sekä voittamaton painija Kittredgen, joka lopulta luopuu mieheydestään ja muuntuu naiseksi.

Billyn ensirakkaus on kirjastonhoitaja neiti Frost. Tämä luotaa Billyn kirjallisuuden pariin ja auttaa häntä löytämään identiteettinsä biseksuaalisena. Neiti Frost osoittautuu transvestiitiksi, joka on muuntunut naiseksi. Häneltä Billy saa ensikosketuksen seksuaalisuuteensa. Se aiheuttaa kuitenkin paikkakunnalla pahennusta ja seuraamuksia. Lukiessani näitä pienen kaupungin ihmisten kokemuksia ja elämäntarinoita en voinut kuin ihmetellä. Tarina oli epäuskottava kaikin puolin. Omalta ajaltani 60- ja 70-luvulta ei muistissani ole ainuttakaan tämäntapaista henkilöä tai tapahtumaa. Homoseksuaalisuuteen törmäsin ensi kerran vasta 80-luvun lopulla, kun pikkupojat haukkuivat kavereitaan tietämättä asiasta yhtään mitään. Vermontin First Sisterin kaupungissa ei tainnut olla yhtään normaalia suhdetta tai ihmistä, kaikilla oli kirjan mukaan jokin seksuaalisuuteen liittyvä erityispiirre, jota yritettiin suvaita.

Billystä tulee kirjailija ja näin teos toistaa samaa teemaa kuin niin moni muukin koulu- tai yliopistopiireissä liikkuva amerikkalainen teos. Jos en tietäisi, että John Irving elää normaalissa suhteessa ja on kolmen pojan isä, voisin luulla kirjaa omaelämäkerralliseksi. Billynkin kirjat käsittelevät seksuaalisuutta ja tulevat hyvin suosituiksi ympäri maailman. Kirjallisuus kiertyy teoksessa kaiken ympärille. Se on täynnä sitaatteja niin Shakespearen näytelmistä kuin muistakin englantilaisen maailman klassikoista. Näitähän vilisee valtaosassa muutakin amerikkalaista kirjallisuutta nykyään. Näytteleminen tuo esiin kirjan nimen. Se on lainaus Shakespearen näytelmästä Rikhard II. Roolit vaihtuvat samoin kuin sukupuolet ja näyttelijä joutuu moneksi. Joillekin rooli jää päälle, kuten iso-isälle, joka pukeutuu edesmenneen vaimonsa vaatteisiin myös teatterin ulkopuolella, joillekin hakemalla haetaan roolia, jolla saadaan erityistä toimintaa aikaan, kuten tytöksi muuttuvan pojan esiintymisestä Juliana.

Kirjan yhtenä teemana on irvingmäiseen tapaan myös isättömyys. Koko kirjan ajan Billy etsii isäänsä, joka löytyy kirjan lopussa transubaarista Espanjasta naiseksi pukeutuneena. Irving toistaa teemojaan loppuun saakka. Niinpä kirjassa kliseisesti päädytään maailmaan, jossa on heikkoja miehiä, joiden identiteetti on hukassa ja olemattomia naisia, jotka esiintyvät suvaitsemattomuuden kaavussa tai ovatkin todellisuudessa miehiä. Koko maailma on kääntynyt nurinkuriseksi. Kirjallaan hän varmaankin tahtoo painottaa kaiken suvaitsemista ja ihmisen tuntemisen merkitystä ennen leiman lyömistä. Sinällään hyvä asia, mutta pitääkö sitä rautalankaa vääntää 600 sivun verran.

Olen aina pitänyt Irvingin tyylistä kirjoittaa ja käännellä juonta, hätkähdyttää lukijoitaan ja tuoda esiin uusia asioita. Varhaisemmissa teoksissaan hän pysyi linjassa ja kunnioitti lukijoitaan. Niinpä teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany ovatkin kaukana tämän teoksen edellä. Nyt kirjailija on langennut löysän kirjoittelun ansaan, toistaa selviä asioita kyllästymiseen saakka ja jankkaa samaa asiaa uudestaan ja taas uudestaan. Kirjasta olisi voinut karsia pari sataa sivua pois juonen tai sanoman yhtään käsimättä.

Tämä kirja on Irvingin teoksista mustin. Vaikka juoni puetaan komedian verhoon ja asioita pohditaan kieli poskella, niin alla kuplii syvä mustuus. Ihmiset eivät ole onnellisia, eivät elä rakkaudessa eivätkä ystävyydessä keskenään, etsivät ja sekoilevat. Väkivaltaiset kuolemat sekoittavat soppaa entisestään ja 80- sekä 90-luvun aids-epidemia painaa kuoleman merkin useiden kirjan henkilöiden otsaan. Kun ihmiset kuolevat nelikymppisinä tuskallisesti tai tekevät itsemurhan kumppaninsa kuoleman jälkeen, ollaan todella mustilla vesillä. Billy ei paljasta tunteitaan rakastetulleen rakkaudentunnustusta kummemmin eikä osaa surra poismenneitä. Äidin traaginen kuolema sivuutetaan lähes olankohautuksella, ensirakkaus saa mennä samalla tavalla. Hän ei etsi isäänsä todella, ei nuoruuden kiusaajaansa, ei neiti Frostia, vaikka kaikki ne ovat olleet tärkeitä hänen nuoruudessaan. Niinpä kirja jää laajuudestaan huolimatta kovin pinnalliseksi.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kuten muutkin Irvingin teokset, mutta sille ei voi mitään, että se ei ole mitään miellyttävää luettavaa. Taidanpa harkita jatkossa tarkaan kannattaako aikaansa enää pistää hänen mahdollisten uusien teostensa lukemiseen.

Irwing, John: Minä olen monta (In One Person, 2012). Tammi, 2013, suom. Kristiina Rikman. 604 s.

Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Maf-koira ja hŠnen ystŠvŠnsŠ Marilyn Monroe’Kirjastoautolta löytyi Keltaiseen kirjastoon kuuluva muutaman vuoden ikäinen teos, jota en vielä ollut lukenut. Jostain syystä olen viehättynyt näistä kirjoista. Ehkä se on laatukysymys, sillä tähän kirjastoon ei ole huolittu kaikenlaista kirjallisuutta. Viime aikona tästä linjasta on kuitenkin hieman lipsuttu ja Keltaisen kirjastonkin kirjoihin on tullut epätasaisuutta, kuten edellisessä kirjajutussani tuumin. Se saattaa olla hyvä asia madaltamalla kynnystä tarttua tähän kirjallisuuteen, mutta voi myös karsia lukijoita toisesta päästä. Voi olla vaikeaa löytää maailmankirjallisuuden helmiä. Tosin lukeminenhan se on tärkeintä.’

Personifikaatio on vanha juttu lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Aikuisille tarkoitetuissa teksteissä sitä harvemmin tapaa ainakaan näin pitkässä tekstissä. Maf eli Mafia Honey on Marilyn Monroen koira, jonka hän sai ystävältään Frank Sinatralta vuonna 1960 pari vuotta ennen kuolemaansa. Kirjan päähenkilö on Maf, joka kertoo rakkaasta emännästään, tämän kahdesta viimeisestä sairauden ja uupumuksen täyttämästä vuodesta. Samalla koira pohtii ihmisen elämää filosofien, näyttelijöiden, kirjailijoiden ja muiden jukisten henkilöiden kautta. Koira keskustelee muiden koirien, kissojen jopa hyönteisten kanssa taluttaessaan emäntäänsä milloin New Yorkin Keskuspuistossa milloin Los Angelesin kaduilla. Marilyn on juuri eronnut kolmannesta miehestään kirjailija Arthur Milleristä ja pohtii tekonsa oikeutta. Maine kulkee näyttelijän edellä ja julkisuus vaatii häntä naamioitumaan. Ystävät ovat piikikkäitä, neuroottisia ja skandaalinhakuisia. Tässä sekasortoisessa ilmapiirissä koira elää koiran elämää ja ihmettelee, miksi ihminen ei osaa koiraa, miksi tämä ei ymmärrä, mitä sille haukutaan. Se voisi auttaa masennuksen ja lääkkeiden kierteessä.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että sellaiselle, joka tuntee tuon ajan ihmiset, juorut, julkkikset ja tapahtumat, tämä kirja on varmaankin oiva aarreaitta. Kun ei näistä asioista tiedä eikä oikeastaan välitäkään tietää, on kirjan lukeminen aika puuduttavaa. Lukiessa mietin, miksi tästä Norma Jeane Bakerista tuli Marilyn Monroe ja miksi hän saavutti niin legendaarisen maineen ja menestyksen? Elokuvat Miehet pitävät vaaleaveriköistä, Piukat paikat, Bussipysäkki, Kuinka miljonääri naidaan ovat aikansa klassikkoja ja nimenomaan Marilyn Monroen ansiosta. Hän ei saanut yhtään Oscar-palkintoa aikanaan, mutta yleisö rakasti häntä ja hänen elokuvansa pyörivät edelleen teattereissa ja TV:ssä.

Tämä kirja ei ole tähden elämäkerta, sillä sen päähenkilö ei ole Marilyn Monroa vaan hänen koiransa Maf. Tämä veijarimainen filosofi yrittää auttaa emäntäänsä siinä onnistumatta, koska tämä ei ymmärrä koiraansa. Maf-koiran käsittämättömät tiedot koirien ja tunnettujen henkilöiden historiasta ovat ilmiömäiset, suoraan Googlesta, samoin lainaukset niin kirjallisuudesta kuin filosofian historiastakin. Niinpä kirjassa tulee väistämättä veijarimainen tunne, että ketkähän tässä ovat oikeastaan niitä älykköjä ja ketkä perässähiihtäjiä.

Kirjan alkupuoli oli minusta sekava ja kun ei oikein tuntenut henkilöitä eikä tapahtumapaikkoja, tuli tunne joko liiallisesta viihteellisyydestä tai tekotaiteellisuudesta. Lopussa kirjasta kuitenkin muodostui kokonaisuus. Ehkä tämä kirja ei kuitenkaan ole niitä opuksia, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

O’Hagan, Andrew: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe. Suom. Heikki Karjalainen. Tammi, 2011. 322 s.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuus..Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

1Q84

1Q84’Utopistiset tulevaisuusmaailman kuvaukset jatkuvat tai tässä ei taida olla suoranaisesti kyse tulevaisuusvisiosta, kun puhutaan rinnakkaisista todellisuuksista. Olen lukenut Haruki Murakamilta muutaman kirjan (Suuri lammasseikkailu, Sputnik-rakastettuni) ja pitänyt niitä hieman kummallisina, joskin mielenkiintoisina. Helpolla ei päästä tämäkään jo pelkästään kokonsa vuoksi. Kirjailija itse jakoi kirjan kaksi ensiosaa yhdeksi niteeksi ja kolmannen erilleen. Niin se on myös meillä julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Luulen, että moni kavahtaa kirjaa sen massivisuuden vuoksi, mutta se on turhaa. Taru sormusten herrasta on liitteineen laajempi ja sen monet ovat lukeneet useammankin kerran, kyllä tästäkin selvitään. Ilman muuta suosittelen kirjaan tutustumista, se antaa uutta ajateltavaa.’

Murakamin pääteos liikkuu George Orwellin kuuluisan kirjan Vuonna 1984 innoittamana utopioissa. Se rakentuu useammasta rinnakkaistodellisuudesta, joiden maailmat ovat hyvin samankaltaisia, mutta eroavat lopulta hyvinkin paljon toisistaan. Kirja on taitavasti rakennettu kertomus aivan tavallisesta elämästä Japanissa, joka kuitenkin hajoaa, mitä pidemmälle tarinassa edetään ja saa lopulta hyvinkin kummallisia piirteitä, kunnes päähenkilötkin tajuavat joutuneensa aivan uuteen maailmaan, paikkaan, jossa taivaalla loistaa kaksi kuuta.

Murakamin teos on samanaikaisesti elämän kuvaus, rakkaustarina, seikkailukertomus, huikea fantasiakertomus ja tulevaisuusutopia. Hän rakentaa kerrontansa hätkähdyttävän pienillä liikkeillä ja pettävästi saaden lukijan koukkuunsa jo ensi sivuilta. Huikeat 1200 sivua luettuaan ja päästyään loppuun, lukija ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Tietenkin jos pitää tällaisesta kerronnasta.

Tarina etenee vuoroon Tengon ja vuoroon Aomamen ajatuksina. Tengo on matematiikanopettaja ja pöytälaatikkokirjailija, Aomame on liikunnanohjaaja ja salamurhaaja. He ovat olleet nuoruudessaan pari vuotta samalla luokalla koulussa ja kokeneet siellä sellaista yhteyttä, joka vetää heitä yhteen vielä kolmekymppisinäkin. Tengon isä toimi lupamaksujen kerääjänä ja kuljetti poikaansa pyhäisin mukanaan ovelta ovelle. Aomamen vanhemmat kuuluivat Todistajien uskonlahkoon ja tyttö joutui samaan liemeen lapsuudessaan kuin Tengokin. Muuta yhteyttä heillä ei ollut eikä muuta tietoa toisistaan kouluajan jälkeen aikuisena.

Laskeutuessaan ruuhkaiselta moottoritieltä alemmalle ohikulkutielle Aomame laskeutuu samalla rinnakkaistodellisuuteen, jossa asiat kulkevat eri lailla kuin hänen omassa maailmassaan. Hän surmaa väkivaltaisia miehiä ohuella neulalla, jonka hän työntää niskasta aivoihin. Näiden miesten rikokset kohdistuvat tavallisesti perheeseen eikä yhteiskunta pysty heitä rankaisemaan. Kuntohoitajana Aomame on tavannut vanhan rikkaan rouvan, joka pitää turvakotia hakatuille naisille ja jonka kanssa hän yhdessä valitsee rangaistavat miehet. Lopulta uhriksi tulee salaperäisen uskonnollisen liikkeen johtaja, joka käyttää hyväkseen nuoria tyttöjä. Murha saa yhteisön Aomamen kannoille ja tämän täytyy piiloutua.

Tengo puolestaan saa kustantajaltaan tehtävän muokata nuoren tytön Fuka-Erin kirjoituskilpailuun lähettämän tekstin romaaniksi. Kirja, Ilmakotelo, käsittelee samaa yhteisöä, jonka johtajan Aomame surmaa. Kirjasta tulee valtaisia menestys ja se tuhoaa yhteisön yhteyden ns. pikkuväkeen, jonka ääniä yhteisön johtaja kuulee. Ajojahti jatkuu entistä voimakkaampana. Tengo ja Aomame alkavat tietoisesti etsiä toisiaan. Heidän on tavattava, löydettävä toisensa, varsinkin kun Aomame huomaa odottavansa lasta ja kaikesta järjenvastaisuudesta huolimatta tajuaa sen olevan Tengon lapsen.

Kohdattuaan heillä on päälimmäisenä ajatus päästä pakoon niin uskonlahkoa kuin pikkuväkeäkin takaisin omaan todellisuuteensa ja päästä sinne kaikki kolme yhdessä. Maailma, jossa kuun vieressä ei ole pientä vihreää kuunsirppiä on löydettävissä, vai onko? Lopulta ei voida ollenkaan varmasti sanoa, missä todellisuudessa he ovat, vaikka taivaalla loistaakin vain yksi kuu.

Nopeasti ajateltuna teoksen juoni on naivi ja epäuskottava. Näin saattaa olla, jos ajattelee kirjaa vain juonen kannalta. Jos miettii muutakin, löytää kirjastakin rinnakkaistodellisuuden. Kirjaa on moitittu tylsäksi ja jankkaavaksi, hitaasti eteneväksi ja vivahteettomaksi. Yhtenä syynä on esitetty käännöstä englanninkielen kautta. Voi olla, mutta minusta ne kaikki palvelevat tunnelmaa, joka on vertaansa vailla. Eivät kai miljoonat ihmiset voi olla tässä väärässä. Niinpä romaanitrilogia onkin jakanut lukijansa ainakin kahteen leiriin. Toiset ovat aivan myytyjä, toiset eivät ymmärrä alkuunkaan. Itse luin kirjan ahmien lähes yötä päivää ja se jätti ajatuspohjaa monelle koiranulkoilutukselle. Kirjan juonta ei pidä ajatella liikaa, sen sanomaa vielä vähemmän. Orwellin maailmaan se liittyy ylättävän vähän ellei ajattele uskonnollisen väkivallan liittyvän Isoveli valvoo-teemaan. Kirjan voi ottaa uutena ajatuskuviona, rinnakkaisena olotilana, jossa loistaa kaksi kuuta. Katsoin muuten kirjan luettuani taivaalle ja huokasin helpotuksesta.

Murakami, Haruki: 1Q84, osat 1-3, suom. Aleksi Milonoff. Tammi, 2013. 783 + 446 s.

Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä

tässä ja nyt’Olen odottanut innokkaana, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Se on saanut seistä pitkään suuressa kirjapinossa työpöydän kulmalla aina Helsingin kirjamessuista saakka. Auster ja Coetzee ovat molemmat vallan valloittavia kirjailijoita, suosittuja ja hyviä, mikä ei suinkaan ole aina sama asia. Nyt kun kirja on luettu, voin sanoa kirjan nimen mukaan sen olevan mitä parhainta elämän pohdintaa juuri tässä ja nyt. Elämä virtaa eteenpäin ja tuleva muuttuu menneeksi. Tämä kirja kertoo osan siitä, mikä oli ajankohtaista pari vuotta sitten tällä planeetalla. Tässä muutama ajatus ja kommentti kirjasta.’

Kirja on siis kahden toisiaan ihailleen kirjailijan kirjeenvaihto muutaman vuoden ajalta. He tapasivat ensimmäisen kerran toisensa vasta vuonna 2008 ja huomasivat välittömästi tulevansa hyvin toimeen keskenään. Coetzeen aloitteesta he ryhtyivät kirjeenvaihtoon, koska toinen asuu New Yorkissa ja toinen Australiassa. Pitkästä välimatkasta huolimatta he tapasivatkin näiden muutaman vuoden aikana ilahduttavan monta kertaa yhteisillä luento- tai esittelymatkoillaan eri puolilla maapalloa. Coetzee sai Nobelin palkinnon tuotannostaan vuonna 2003 ja Austerille sitä on useammankin kerran ehdotettu.

Kirja on siis kirjekokoelma, jossa lukija pääsee seuraamaan kahden huippukirjailijan työskentelyä, ajatuksia ja arkielämää. Samalla kirjailijat pohtivat ja ottavat kantaa maailman tapahtumiin vuosina 2008 – 2011. Älyllinen sananvaihto ei missään vaiheessa muutu riidaksi tai jankkaamiseksi, vaikka he ovat joskus asioista hyvinkin eri mieltä. Perustellusti ja toista kunnioittaen he selventävät ajatuksiaan kirjeissä. Usein he saavat joko toisen hyväksynnän tai sitten uuden pohdinnan vastauksekseen.

Keskustelun aiheet liikkuvat usein urheilun ympärillä: jalkapallossa, pesäpallossa, kriketissä jopa shakissa. Austerille ne ovat olleet varsinkin nuorempana intohimon kohteena eikä Coetzeekaan ole niistä aivan sivuun jäänyt. Keskustelu kiertyy myös politiikkaan. Juutalaisena Auster pohtii Lähi-Idän ongelmia tuomitsematta niin israelilaisia kuin arabejakaan. Coetzee on nähnyt Etelä-Afrikan vuosinaan apartheidin koko kuvan eikä voi olla vertaamatta tilannetta siihen. Kannanotot kulkevat faxeina maapallon toiselta puolelta toiselle. Niiden väliin mahtuu aikaa, joten pikaistuksissa kirjeisiin ei ole vastattu vaan harkitusti. Niinpä lukija saa luettavakseen punnittua ajattelua kulloisestakin tilanteesta.

Arabikevät on samaan aikaan menossa ja siihen he myös ottavat kantaa ja harvinaisen hyvin heidän ennustuksensa toteutuvat parin vuoden päästä kirjeiden jälkeen. Elokuvat ovat myös yhtenä kesksutelun aiheena. DVD:t kulkevat valtamerten yli katsottavaksi ja niiden tuomia ajatuksia käsitellään sitten kirjeissä. Oman alueensa kirjeenvaihdossa saa tietenkin myös kirjallisuus. He lähettelevät toisilleen tekstejään, kommentoivat niitä ja pohtivat niiden saamaa kritiikkiä ja julkisuutta. Kirjeissä vilahtelee suuri joukko amerikkalaisia nykykirjailijoita, joiden kanssa varsinkin Auster käy keskustelua. Myös hänen vaimonsa kirjailija Siri Hustvedt saa oman osansa kirjassa. Hän toimii eräänlaisena innoittajana molemmille.

Nämä kirjailijat ovat olleet jo pitkään suosikkejani. En aina täysin ymmärrä, mitä he kirjoittavat, mutta hyvä ja selkeä kieli vie mennessään ja kun molemmilla on vielä hyvät kokeneet suomentajat, ei voi olla nauttimatta heidän kirjoistaan. Se niissä kuitenkin on, että luettuaan kirjan loppuun, käy usein niin, ettei juurikaan muista, mitä siinä tapahtui, varsinkaan muutaman kuukauden kuluttua. Niistä jää kuitenkin jäljelle hyvänolontunne, huomaa saaneensa jotain miellyttävää. Kirjat eivät itsessään ole aina miellyttäviä, mutta kannanotot ja ajatusrakennelmat ovat kiinnostavia ja tuoreita. Siksi onkin aika mielenkiintoista, että nämä herrat edelleenkin kirjoittavat mekaanisilla kirjoituskoneilla, lähettelevät faxeja sähköpostin sijaan eivätkä kirjoissaan juurikaan pistä sankareitaan puhumaan kännykkään tai käyttämään internettiä. Jotenkin tämä toimintatapa vaikuttaa vanhahtavalta, mutta luo niin kirjoihin kuin tähän kirjekokoelmaankin ajattomuutta.

En ota kantaa näiden mestareiden ajatuksiin enkä kirjoittamiseen. Se veisi aivan liian suuren ajan ja paikan. Yhteistä heille lienee sujuva kielenkäyttö, viisas ajattelu ja perusteellinen asioiden tietämys. Vaikka monet kirjeissä käsiteltävät asiat ovat niin arkipäiväisiä kuin vain voivat olla, luo kirjeenvaihto lukijan eteen pohtimisen arvoisen pinnan kuin peilin. Siinä kirjailijat katsovat itseään, toisiaan ja samalla lukijat voivat peilata omia puutteitaan ja hienouksiaan.

Paul Auster, J.M. Coetzee: Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen (Auster) ja Seppo Loponen (Coetzee). Tammi, 2013. 296 s.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi


resize’Kirjavuosi alkoi tiiliskivellä, mutta hetkeäkään en ole katunut. Suosikkikirjailijani teos ei pettänyt. Vuosikymmeniä tätä kirjaa on saatu odottaa. Tiedän, että suurelle joukolle meistä se ei merkitse mitään, vaikea, mahdoton luettava, ei tapahdu mitään, ikävä, absurdi jne. Kaikkea tuotahan se on, mutta lisäksi ihastuttava, haasteellinen, kaunis, abstrakti. Saramagon henkilöiden sisällä asuu muita henkilöitä, lukijan sisällä asuu utelias pieni löytöretkeilijä. Antaa palaa, niin kirjailijakin on tehnyt. Tuntuu kuin Ricardo Reisin myötä esirippu laskeutuu myös suuren kirjailijan jälkeen, enkä tarkoita tällä pelkästään Fernando Pessoaa.’

Ricardo Reis palaa loppuvuodesta 1935 Brasiliasta Portugaliin kuudentoista vuoden poissaolon jälkeen, koska Portugalin kansallisrunoilija Fernando Pessoa on kuollut. Kirja keskittyy tähän aiheeseen, sillä todellisuudessa Ricardo on yksi Pessoan runoilijana käyttämistä monista nimimerkeistä. Ricardo Reis on siis itsekin runoilija, vaikka ammatiltaan onkin lääkäri ja sitä työtä hän Lissabonissa hetken myös harjoittaa. Hetken vain, sillä hänen aikansa menee pääasiassa runojensa paranteluun, Pessoan runojen naishahmojen Lidian ja Marcendan tavoitteluun ja ajan traagisten tapahtumien seuraamiseen.

Maailmalla kuohuu tuona vuonna, kun Saksassa valtaansa vahvistaa Hitler, Italiassa Mussoliini ja naapurimaassa Espanjassa puhkeaa sisällissota, jossa kenraalit Francon johdolla nousevat kapinaan kansan valitsemaa parlamenttia vastaan. Reis seuraa tarkasti lehtiä ja lopulta myös radiota pysyäkseen selvillä tapahtumista. Samalla hän solmii läheiset välit siivoojansa Lidian kanssa ja saattaa tämän raskaaksi. Lidian veli palvelee matruusina laivastossa ja sitä kautta Reis saa tietoa myös tapahtumista niiden toiselta puolelta. Lidia, oppimaton nainen, tuo veljensä hädän ja vihan runoilijan korville ja punnittavaksi. Reisin saavuttamaton rakkaus on kuitenkin raajarikko Marcenda, jota hän tavoittelee ensitapaamisesta vuotensa loppuun saakka, saamatta tyttöä heltymään vanhan miehen kosintaan.

Yhdeksän kuukautta kuolemansa jälkeen vainaja hakeutuu toisten seuraan, mutta lopulta hänen on pakko saada sielulleen rauha. Ricardo Reisin ja Fernando Pessoan tapaamiset ja filosofiset keskustelut harvenevat. Maailma menee eteenpäin, mutta Reisin on aika kohdata todellisuus, kohdata itsensä ja runoilijansa.

Saramago kirjoitti siis kirjan jo liki kolme vuosikymmentä sitten. Vasta nyt saamme lukea tämän mestariteoksen suomeksi. Teoksesta henkii aito saramagolainen poljento. Lause alkaa ja loppuu joskus tai jatkuu loputtomiin, kappaleet ovat sivujen mittaisia, juoni etenee kuin Tejo-joki kohti merta sitkeänä ja vahvana. Jos kirjan lukee vain juonen kannalta, menettää sen kielen kauneuden. Kääntäjä Sanna Pernu on saanut luotua siihen oikean hengen myös meidän suomalaisten lukea se niin kuin se on kirjoitettu, tai ainakin niin uskon. Tekniikka on siinä, että pitää lukea, antaa mennä, vaikka ei ymmärtäisikään, ei saa pysähtyä miettimään, sillä lopulta teksti alkaa elää ja koko panoraama avautuu aivan kuin näkymä Santa Catarinan kukkulan terassilta yli Lissabonin. Seisoin itse tuolla paikalla muutama vuosi sitten ja ihailin maisemaa, tietämättä kirjasta mitään. Nyt tuntuu kuin Ricardo Reis olisi silloin seissyt rinnallani tai takanani. Vanhat papat istuivat kaiteen ääressä sanomalehti sylissään, patsas katseli yli laakson kohti linnoitusta ja Tejo-joki vyöryi kohti merta. Kirja oppaanaan voisi seurata Ricardon retkiä Lissabonin keskustassa ja pysähtyä hänen suosikkikahviloihinsa, katsoa hänen silminsä maisemia ja tuntea kaupungin elävän, niin elävää kerronta on.

Helppohan Saramagon kirja ei ole, niin kuin eivät muutkaan hänen kirjansa. Jo asetelma kuolleesta kirjailijasta ja hänen nimimerkistään asettaa lukijalle paineita. Keskustelu kuolleen kanssa, kun ei itsekään ole elävä, ei liene ihan tavallinen juttu. Myöskään historian esiinmarssi kuin kerroksittain luo oman jännitteensä, eikä kaikkia tulkintoja voi hyväksyä eikä tulekaan hyväksyä. Loppua kohti elämän tarkoituksettomuus tunkee kerronnasta läpi ja myös Saramagon teema ihmisen eri persoonista ja niiden eroista (’Meissä asuu monia’), luo kuvan päähenkilön moninaisuudesta, jonka kuitenkin runoilija Pessoa tuntee parhaiten. Reis on monta eri henkilöä sisäkkäin. Tätähän esiintyy useissa Saramagon teoksissa. Nyt ei riehuta soikeutumisen kanssa eikä taluteta elefanttia, nyt liuetaan ysinäisyyteen ja Portugalin talviseen sateeseen.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis). Suom. Sanna Pernu. Tammi, 2012. 539 s.

Fima

wp-content_uploads_2012_05_fima.jpeg_200_129
’Isänpäivän aamuna on syytä päivittää blogi esittelemällä kirja, joka on kaukana isänpäivästä, elämään tulee kontrastia. Kun lueskelin tätä kirjaa, ajattelin isyyttä useammankin kerran, sillä kirjan päähenkilö Fima ei ollut kypsä isäksi ja kirjailija antoi sellaisen kuvan, ettei hän halunnutkaan tulla isäksi, vaan pelkäsi sitä. Kuitenkin elämän yksi perusedellytys on niin isyys kuin äitiyskin. Amos Oz on yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen teoksensa, joita olen vuosien saatossa lukenut kymmenkunta, käsittelevät monipuolisesti elämää ja sen ilmiöitä. Lisäksi niissä on usein esillä niin juutalaisuus kuin myös sen mukanaan tuomat ristiriidat, joita Lähi-Idässä esiintyy. Oz itse on ajatteleva, kriittinen ja jopa kapinallinen, ristiriitainen persoona juutalaisessa yhteiskunnassa ja sellaisista lähtökohdista syntyy aina mielenkiintoisia tarinoita.’

Tämä kirja on alkuperäisellä kielellään ilmestynyt jo parikymmentä vuotta sitten, mutta on edelleen yhtä ajankohtainen kuin silloinkin. Tarinan sanoma, jos sellaisen haluaa kirjasta löytää, on kätketty Fiman valtavan verbaalisen vyörytyksen keskelle. Fima eli Efraim Nisan on keski-ikäinen mies, joka ei ole saanut minkäänlaista otetta järjestäytyneestä elämästä, vaan elää edelleen kuin lapsi, joka vähät välittää huomisesta ja joka odottaa, että kaikki rakastavat häntä ja haluavat olla hänen kanssaan, oli hän itse sitten millainen tahansa. Egoistina Fima itse elää kaaoksessa niin tavaroidensa kuin ihmissuhteittensakin kanssa.

Fiman isä on kosmetiikkatehtaan perustaja ja johtaja, rikas mies, joka ylläpitää poikansa elämää toivoen hänestä koko ajan jotain hyvää ja valmista. Niinpä Fima ei pääse kasvamaan aikuiseksi. Hän pohtii politiikkaa nyt ja menneisyydessä, hän kirjoittelee tutkivia kannanottoja lehtiin ja kyseenalaistaa valtion toiminnan niin Länsirannalla kuin maailmallakin. Hän joutuu jatkuvasti väittelyihin niin taxikuskien kuin lähipiirinsäkin kanssa, jotka ajattelevat toisin, mutta Fima ei anna periksi ennen kuin on saanut sanottavansa perille. Hän kiusaa puheluilla ja käynneillä ystäviään mihin aikaan vurokaudesta tahansa, harjoittaa irtosuhteita kenen kanssa vaan ja on riippuvainen ystäviensä vaimoista niin seksuaalisesti kuin elämänhuollonkin kannalta.

Jael on Fiman entinen vaimo, josta tämä ei ole erosta huolimatta päästänyt irti, vaan osallistuu Jaelin uuteen elämään kuin läheinen sukulainen. Hän on hyvin kiintynyt Jaelin ja Tedin poikaan Dimiin. Tätä Fima yrittää auttaa ja muokata tämän ajatuksia. Nina on toinen Fiman entisistä heiloista ja tämänkin kanssa hän edelleen on suhteessa. Uusiakin suhteita hän solmii vain omien mielihalujensa varaan. Ihmiset naureskelevat hänelle, mutta pitävät myös hänestä huolta.

Kirjan lopussa Fiman isä kuolee. Se ei tunnu mitenkään vaikuttavan hänen maailmaansa. Ystävien lämmin huolenpitokin jää ilman vaikutusta. Fima ei kertakaikkiaan pysty näkemään toisten maailmaan eikä ottamaan heitä huomioon elämässään. Hän käyttää heitä vain hyväkseen, tahtomattaan.

Nopeasti ajateltuna Fima on täysi sika. Hänen toimintansa ei ole millään lailla hyväksyttävää ainakaan suomalaisen mittapuun mukaan. Pienessä mitassa tällaisia henkilöitä tietenkin on olemassa, mutta näin törkeitä, tuskin. Totta kai kirjailija on kärjistänyt tapahtumia, mutta siitä huolimatta näin irrallaan olevan ihmisen kuvaaminen ei ole varmaankaan ollut helppoa. Toisaalta Oz on siinä onnistunut hyvin, sillä kirjan juoni on looginen ja pysyy hyvin kasassa kaikista rönsyistä ja järjettömyyksistä huolimatta.

Fiman ajatukset kuvaavat hyvin sitä monenkirjavaa pohdintaa, mitä Israelissa käydään ja on käyty niin maan omasta politiikasta kuin siirtokuntienkin politiikasta. Fima kyseenalaistaa siirtokunnat, hän haluaa keskustelua ja vuorovaikutusta arabien kanssa, vaikka kohtaa usein ihmisiä, jotka haluaisivat heittää arabit pois maasta. Hän luo omia fantasioita elämän parantamiseksi, mutta ei osaa niitä selvittää muille, jotka niistä vain hermostuvat. Jael lopulta konkreettisesti heittää hänet ulos. Fima ei ole tätä huomaavinaan, vaan jatkaa loppumatonta puhumistaan ja selittämistään. Ihailtavalla tavalla kirjailija pitää tämän kaiken kasassa, vaikka jossain vaiheessa kyllä ajattelin, että myös kirjailijalla on loputon selittämisen ja puhumisen taakka niskassaan.

Kirjaa lukiessa ymmärsi taas kerran sen valtavan ristiriidan, mikä Lähi-Idässä on, Israelin sisälläkin. Fiman ajaukset ovat varmaan hyvin lähellä Ozin omia ajatuksia ja niinpä se loputon poliittinen ja yhteiskunnallinen vyörytys on hänen tapansa yrittää avata pahoin lukkiutunutta solmua, joka tuolla alueella vallitsee. Tämä on kertomus 80-luvun lopulta ja edelleen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on sama, joidenkin mielestä jopa pahempi. Fimalla eli Ozilla on konkreettejakin ehdotuksia tilanteen parantamiseen, mutta ne eivät saa vastakaikua hänen ystäväpiirissään tai lukijakunnassaan, ihmiset ovat niin erilaisia ja niin erilailla ajattelevia.

Monena vuonna on ennustettu Ozille Nobelin palkintoa, mutta ainakin tähän asti se on jäänyt häneltä saamatta. Ainesta olisi, moni vähemmänkin merkittävä kirjailija on sen jo pokannut. Oz on aikamme merkittävimpiä tarinankertojia ja jo sekin vuoksi hän ansaitsisi palkintonsa ennen kuin se on liian myöhäistä, onhan hän jo pitkälti yli 70-vuotias. Onko juutalaisille annettu jo liian monta palkintoa vai onko hän väärän maan kansalainen? Nämä asiat eivät tietenkään saisi vaikuttaa päätökseen.

Omegapiste


Omegapiste’Tässä muutamana sateisena päivänä on voinut toteuttaa pienten kirjojen teemaa ja lukea taas muutaman satasivuisen. Siinä oli kotimaista ja ulkomaista proosaa, mutta parhaiten mieleen jäi DeLillon tuotantoon kuuluva
Omegapiste. Nimenä se ei sanonut ennen lukemista yhtään mitään ja lukemisen jälkeenkään en oikein sitä hahmottanut. Niinpä asiaa oli tutkittava ja kun jotain tiesi, niin kirjakin aukeni. Suosittelen!

Helposti luettava kirja, mutta vaikeasti käsitettävä. Kirja pohtii syyllisyyttä, menetystä, katumusta, mutta ei kovin näkyvällä tavalla. Tarina on ehkä tavallinen. Nuorimies näkee videotekniikalla tehdyn elokuvan eli Psykon hidastetun version, joka kestää 24 tuntia. Hän jää siihen koukkuun. Hän tai joku muu, kirja ei kerro, päättää tehdä itse taiteellisen kokeilevan elokuvan tunnetusta, mutta syrjäänvetäytyneestä puolustusministeriön neuvonantaja Richard Elsteristä. Siinä hän yhdellä otoksella antaisi miehen puhua seinää vasten koko elokuvan ajan. Siksi hän matkustaa syrjäiselle talolle erämaahan tapaamaan Elsteriä. Ajatus on viipyä pari päivää, mutta vierailu venyy viikoiksi jopa kuukausiksi eikä elokuvaa synny. He keskustelevat ja juovat aamusta iltaan, myöhään yöhön. Elsterin filosofia tulee esiin keskustelujen kautta. Omegapiste on ranskalaisen filosofipapin Pierre Teilhardin kehittämä käsite kompleksisuuden ja tietoisuuden tasosta, jota kohti maailmankaikkeus etenee. Käsite on vaikea ja sen tutkiminen vaatii nykyäänkin valtavasti tietokonekapasiteettia, koska muuttujia on paljon. Miesten juttelun keskeyttää Elsterin tytär, Jessica, joka saapuu tilalle. Tasapaino hajoaa ja lopulta tyttären katoaminen nostaa esiin kaiken piilossa olleen, jota ei kuitenkaan kerrota.

Hyvin vaikea kirja ymmärtää. Sitä sanotaan DeLillon parhaaksi teokseksi ja taas häntä arvostetuimmaksi tämän hetken amerikkaliseksi kirjailijaksi. DeLillo on saanut monia arvostettuja palkintoja teoksistaan ja häntä on povattu vuosi toisensa jälkeen myös Nobel-palkinnon saajaksi. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että hänen teostensa filosofia on vaikea ja vaikka juoni olisikin helposti luettavissa, niin lopputulos jää ontumaan, kun ei ymmärrä, mitä hän lopulta tarkoittaa. Näin on ollut ainakin niissä kirjoissa, jotka olen aikaisemmin lukenut (mm. Etsijä, Valkoinen kohina). Omgapiste on käsite, joka ei välttämättä Elsterin puheissa aukea: ”Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olle kiviä pellolla.” Elster viittaa Teilhardiin ja teoriaan ja samaa pohditaan monessa miesten välisessä keskustelussa. Toisaalta kuka haluaa olla kivi pellolla, kun tietoisuuskin on olemassa, vaikkakin hyvin kompleksinen.

Tarinaan tulee uutta säpinää tyttären, Jessican, myötä, mutta samalla se latistuu. Pohdinta muuttuu samaksi tykkää-ei tykkää jutuksi, mikä on tyypillistä kirjallisuudelle, ehkä kaikelle. Jessican katoaminen saa järisyttävät piirteet muutoksena ja hyvä on, ettei kirjailija ryhdy selittämään niitä auki. Näin lukija saa itse pohdittavaa, jos jaksaa pohtia. Onko sittenkin parempi olla kivi pellolla kuin tietoinen ja epätoivoinen menettäjä, syyllisyytensä vanki.

Ei huono kirja, muttei niin helppokaan, ainakaan kesälukemisena. Kirjan alku ja loppu Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hour Psycho äärellä jäi ainakin minulla vielä pohdinnan tasolle. Kuinka se liittyy lopulta tähän tarinaan?

DeLillo, Don: Omegapiste. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 123 s.

Tuolla taivaalla

tuollataivaalla
’Pienten kirjojen kausi jatkuu. Ennen aina ajattelin, että suuruudessa on voimaa ja luin tiiliskiviromaaneja. Kuitenkin pienet kirjat tiiviydessään antavat paljon. Parhaita edelleen ovat Steinbeckin
Helmi ja Hemingwayn Vanhus ja meri, puhumattakaan Ahon Rautatiestä, joka olisi aikanaan ansainnut maailmanlaajuisen levikin. Sellaisen sai baskikirjailija Atxaga, jonka kirjat ovat uutta espanjalaista kirjallisuutta. Hän on nostanut baskikielen maailmankielien joukkoon teoksillaan. Onneksi saamme lukea niitä suomeksi, sillä vaikka jotkut sanovatkin baskeja meidän sukulaisiksemme, niin kieli ei ainakaan suomelta tunnu. Kirja on hyvä ja suositeltava.’

Irene vapautuu vankilasta Barcelonassa kärsittyään neljän vuoden vankeuden osallisuudesta aktiiviseen toimintaan Baskimaalla. Hän astuu ulos vankeudesta maailmaan, joka ei ole enää sama kuin aikaisemmin, mutta ei ole joiltain osin myöskään muuttunut yhtään. Poliisit ovat heti hänen kimpussaan, miehet haluavat käyttää häntä hyväkseen, hän on köyhä ja turvaton ja nainen. Hän ostaa matkalipun kotiin Bilbaoon ja matkaa sinne bussilla. Matkan aikana hän läpikäy elämäänsä vankilassa, sellitovereitaan, suhdettaan anarkistiin, joka sai surmansa, tulevaisuuttaan. Hän näkee unia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Niihin sekoittuvat paitsi hänen vankilatoverinsa niin myös hänen haaveensa ja pelkonsa. Bussissa poliisit yrittävät ensin lipevästi sitten väkivaltaisesti saada hänet ilmiantajaksi, koska hän on anonut vankilassa armahdusta ja päätynyt sitä kautta ystäviensä ja aatetovereidensa pettäjäksi. Hän tietää, ettei hän enää voi kohdata vanhoja ystäviään eikä saada vanhaa työpaikkaansa. Hän tietää, että antautumalla poliisin houkutuksiin hän on yhtä pahassa liemessä kuin ilmankin. Silti hän matkustaa kotiin ja torjuu poliisien yhteistyön. Päästäkseen pulasta hänen tulisi saada uusia ystäviä, uutta työtä ja uusi elämä. Bussi kiitää läpi yön ja tunnelma kiristyy lähestyttäessä Bilbaota.

Kirjassa on herpaantumaton koko ajan tiivistyvä tunnelma, kun seitsemän tunnin öistä matkaa taitetaan Barcelonasta Bilbaoon. Matka tapahtuu fyysisesti bussissa, mutta kirja kertoo yhtä paljon Irenen henkisestä matkasta menneestä nykyaikaan jopa tulevaan. Se pohtii paitsi yksilön selviytymisen mahdollisuuksia myös laveammin yhteiskuntaa. Irene on vahva nainen, joka ei häkelly ja joka selviää, mutta se ei ole eikä tule olemaan helppoa. Yhä edelleenkin Baskimaalla kuohuu. Vähän päästä alue nousee otsikoihin milloin terrorin merkeissä, milloin itsenäisyyspyrkimysten kautta. Baskit ovat arvonsatuntevia, kiihkeitä ja toimeentarttuvia. Irene on kuvattu juuri tällaiseksi. Hän ei ota vastaan helppoa ratkaisua eikä myy itseään miehelle eikä poliisille, hän ponnistelee eteenpäin itse menneisyydestään huolimatta vaikkakin katastrofaalisissa tunnelmissa. Unohtaako ihminen menneisyytensä tai luottaako hän sokeasti tuelvaisuuteen, niitäkin tunnelmia kirjasta löytyy? Irenen unet bussissa tuntuvat ensin irrallisilta, mutta saavat kirjan loputtua oman paikkansa aikaa luotaavina haaveina ja pelkoina. Inhimillisyys tulee niiden kautta lukijaa lähelle.

Luin aikoinaan Atxagan Yksinäisen ja en oikein ymmärtänyt sitä. Se tuntui liian etäiseltä. Tämä kirja oli paljon lähempänä ja sen tapahtumien hahmottaminen helpompaa.

Bernardo Atxaga: Tuolla taivaalla. Tammi 1999. 156 s.

Hiljainen talo


hiljainen talo
’Talvipäivien ratoksi kannattaa valita hyvä kirja. Pamuk ei ole vielä koskaan pettänyt. Kun hiihtolenkki on takana ja päivän työt suunniteltu tai tehty, mikä on sen hienompaa kuin hyvä kirja. No, monet saattavat olla eri mieltä kanssani, mutta erilaisuus on rikkautta. Tammikuun aikana olen selaillut useitakin kirjoja, mutta tämän luin kokonaan, onneksi. Siksipä paikallaan on muutama kommentti siitä.’

Kirja on Orhan Pamukin nuoruudenteos, jonka hän kirjoitti vuonna 1983 vuoden 1980 kesästä vain hetkeä ennen sotilasvallankaappausta. Moniäänisen kertomuksen päähenkilöinä ovat eri sukupolvien kertojat: isoäiti Fatma edustaa vanhinta polvea, seuraavasta polvesta esiintyvät Fatman puolison Selahattinin pojat kääpiö Recep ja rampa arpakauppias Ismail ja viimeisestä lapsenlapset juoppo hitstorioitsija Faruk, vasemmistolainen Nilgün ja lukiolainen Amerikkaan kaipaava Metin. Lisäksi kertojaääni on annettu Ismailin pojalle oikeistoradikaalille Hasanille. Minä-kertojat valottavat tarinaa jokainen omasta näkökulmastaan ja tuovat siksi tarinan lähelle lukijaa. Koko tarinan keskiössä on vanha ränsistynyt talo lähellä Istanbulia, jonne Fatma ja Selahattin ovat aikoinaan joutuneet pakenemaan levottomuuksia. Talossa ratkotaan nykyhetken asioita, mutta vaietaan menneisyyden salaisuuksista, joita tuntuu olevan enemmänkin. Fatma muistelee katkerana miestään, joka oli jumalankieltäjä ja kirjoitti ensyklopediaansa koko ikänsä saamatta sitä koskaan valmiiksi. Hän oli suuri lännen ihailija ja selitti kaiken hyvän tulevan sieltä. Fatmalle olivat kaikki miehen kirjoitukset kauhistusta. Hänen salaisuutensa kävelee kääpiönä talon huoneissa palvellen häntä, mutta sen hän kieltää ja haukkuu. Faruk etsii paikkakunnan historiaa, mutta suurin osa hänen ajastaan menee juomiseen. Hän on juuri eronnut vaimostaan eikä tahdo päästä siitä irti. Nilgün on opiskelija, joka tuntee viehtymystä vasemmistolaisuuteen. Hän käy vapaamielisesti uimarannalla aikaisin aamulla ja ostaa vasemmistolaisia lehtiä. Hasan tuntee vetovoimaa serkkuaan kohtaan, mutta joutuu samalla ristiriitaan oikeistaryhmänsä kanssa. Asiat kärjistyvät kohti tuhoa. Metin on nuori lukiolainen, joka etsii viihdykettä paitsi talosta niin myös samanlaisista kylän nuorista. Toimettomuus, huumeet, juopottelu ja poukkoilu eri suuntiin saavat hänet toimimaan päättömästi eikä hänen toiveensa päästä Amerikkaan tule yhtään lähemmäksi.

Pamukilla on taito luoda tunnelma, joka jää kirjan lukemisen jälkeen moneksi päiväksi päälle. Kirjan lopussa on Fatman mielenkiintoinen ajatelma, joka kuvaa hyvin Pamukin maailmankuvaa:

…täällä sängyssä maatessani, ajattelin: elämää, sitä matkaa jonka kulkee vain kerran, ei voi aloittaa alusta, mutta jos sinulla on kirja kädessäsi, oli se miten sekava ja käsittämätön tahansa, niin sen kirjan loputtua voit halutessasi siirtyä takaisin alkuun ja oivaltaa uudestaan jonkin käsittämättömän asian ja elämän ja lukea kirjan uudestaan…

Vaikka tämä on Pamukin nuoruudenteos, niin tässä ovat mukana jo monet niistä teemoista, joita hän on käyttänyt myöhemmin kirjoissaan: historia, poliittiset ja uskonnolliset kysymykset ja niiden kipupisteet, turkkilaisuus. Hän kärjistää tekstiä vastakohdilla, joiden eroja hän pohtii minä-henkilöidensä ajatuksissa. Vastakkain ovat länsimainen ja itämainen elämä, nuoruus ja vanhuus, oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus, eri uskonnot. Keskiössä on myös talo ja siihen liittyy kirjassa paljon symboliikkaa. Voisi kuvitella että se kuvaa Turkkia pienoiskoossa: ränsistynyt, jäänne, pysähtynyt, hiljainen, mutta sen ulkopuolella on toisenlainen elämä, uimaranta jonka äänet kantautuvat taloon, kuvaten länsimaalaisuutta, vapautta, iloa ja elämää. Toisaalta Farukin auto Anadol nousee keskeiseksi symboliksi länsimaisen elämän haavoittuvuudesta ja rappiosta. Sen kokee erityisesti Metin, joka joutuu autolla vaikeuksiin monella tapaa, vaikka itse unelmoi Amerikan ihmeistä.

Kirja on aitoa Pamukia eikä se jätä kylmäksi. Itse olisin hieman tiivistänyt sitä. Nyt joissain kohdin teksti karkaa kauas päälinjasta ja jos lukee sitä vain iltalukemisena, voi olla vaikeaa päästä uudelleen kertomukseen mukaan. Se ei ehkä ole parasta, mitä Pamukilta olen lukenut. Suuren vaikutuksen minuun teki aikoinaan ensimmäinen, Nimeni on punainen sekä vähän myöhäisempi Lumi. Upea lukukokemus oli myös Viattomuuden museo. Tässäkin, kuten edellisissä, hienoa työtä on tehnyt myös suomentaja Tuula Kojo. Teksti on luontevaa ja hyvin meidän kieleemme sopivaa. Eipä uskoisi, kuinka paljon lukunautinto riippuu myös kääntäjästä. Heille pitäisi antaa enemmän arvoa.

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Suom. Tuula Kojo, Tammi 2011 (1983). 433 s.