Avainsana-arkisto: keräily

Joulu on taas!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jaspisyökkönen (Staurophora celsia)

Näin eläkkeellä ollessa tuntuu kuin vuodet kuluisivat aina vain nopeammin. Se varmaan on luonnollista, kun elämä menee tavallisiin rutiineihin päivästä toiseen. Vuoden aikana olen yrittänyt löytää jotain uutta katseltavaa ja silloin on vanha lapsuuden kiinnostus kaiken maailman öttiäisiin virinnyt uudelleen. Silloin tuli kesäisin kerättyä ensin kouluun, sitten omaksi huviksi perhosia, kovakuoriaisia, sudenkorentoja. Sitten eläimen tappaminen alkoi tuntua kiusalliselta ja siirryin kasvimaailman pariin. Nyt kesällä palasin lapsuuden muistoihin ja keräilin taas hyönteisiä, nyt kuitenkin valokuvin. Nykytekniikka antaa siihen hyvät mahdollisuudet ja jopa millin mittaisesta kuoriaisesta saa kelvollisen kuvan kokoelmaansa. Näitä on sitten talvella hauska yrittää määrittää. Toki pitää muistaa, ettei kuva korvaa aitoa näytettä ja määritys jää usein suku- tai peräti heimotasolle. Etsiminen oli kuitenkin hauskaa ja koko ajan oppi jotain uutta. Niinpä kannustan muitakin yrittämään.

Parin kesällä otetun kuvan myötä kaikille lukijoille

Rauhallista Joulun aikaa!

Haavankäärökärsäkäs (Byctiscus populi)

Syysmarmorilude (Phyctocoris tiliae)

Talven odotusta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kulosammal on kuvattu toukokuun alussa, mutta vastaavia näkee jo nyt.

’Tänä talvena maamme on todettu olevan hyvin kahtiajakoinen säiden suhteen. Meteorologit ovat illasta toiseen toistaneet kuinka etelässä on lauhaa, plusasteita, maat viheriöivät ja sataa vettä, mutta pohjoisessa paukkuvat pakkaset paksujen kinosten päällä ja lunta tupruttelee aina vain lisää. Täällä keskisessä Suomessa sitten värjötellään milloin koleassa vesisateessa milloin räntää laseista pyyhkien. Talvea on saanut odottaa.

Termien talvi määritellään alkavan siitä kun vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvästi nollan alapuolelle. Niin ei täällä ole vielä tapahtunut. Omissa max/min-mittauksissani jatkuvasti molemmat lukemat ovat plussalla ja vain satunnaisesti päästään jommassa kummassa muutaman asteen verran miinukselle. Talvi siis ei ole vielä alkanut. Omana kouluaikanani talvikuukausia olivat joulu-, tammi- ja helmikuu. Nyt mennään siis talven viimeistä kuukautta jo puolivälissä.

Tämän on pakko vaikuttaa luontoon. Ystäväni Orivedeltä kertoi käyneensä jo usealla sammalretkellä tämän vuoden puolella, Etelästä kuuluu, että mustarastaat pesivät, leskenlehdet kukkivat ja itsekin löysin maastosta lehdessä olevia mustikanvarpuja tammikuun lopulla. Kaikki ovat poikkeuksia.

Lehdessä oli uutinen, että lehtopöllöjen ruskea värimuoto on yleistynyt maassamme viime vuosien aikana. Harmaata on pidetty pohjoisten havumetsien muotona, mutta se näyttää nyt syrjäytyvän luonnonvalinnan kautta. Miten käy metsäjäniksen, joka valkoisena pilkkuna mustassa metsässä on näkyvä suupala pedoille, entä riekon ja kiirunan pohjoisessa. No, nämä viimeksimainitut saavat vielä nauttia lumen tuomasta suojasta ja omasta suojaväristään mutta kuinka kauan.

Luonto muuttuu ja eliöt löytävät omat sopeutumistapansa. Osan lajeja yksilömäärät muuttuvat, osan levinneisyydet, osa kuolee, osa kokee invaasion ja sitten tasoittuu. Näin on ennenkin tapahtunut. Varsinkin hyönteisillä kannanvaihtelut saattavat olla hyvinkin jyrkkiä. Afrikassa tuskaillaan miljoonien heinäsirkkojen kanssa paraikaa, ne kun syövät ihmisten uurastuksen tulokset ja aiheuttavat nälänhädän. Heinäsirkoilla on oma elinkiertonsa ja näitä invaasioita tulee määrävuosin, mutta eri kokoisina. Lapsuudesta muistan, kuinka isä vei minut katsomaan mäntypistiäismetsää. Miljoonat toukat söivät männynneulaset suihinsa ja vain rankut jäivät jäljelle. Olen nähnyt painajaisia siitä useasti jälkeenpäin, mutta en koskaan enää sen jälkeen livenä metsässä. Yksittäisiä pistiäistoukkia näkee aina silloin tällöin. Tuholainen on saatu kuriin.

Tämä lähde on Hämeestä syyskuulta, mutta ei se ole kovinkaan paljon muuttunut tähän mennessä. Lepänlehdet ovat pudonneet ja maassa olevat maatuneet jonkin verran.

Nyt on oiva aika retkeillä talvisessa lumettomassa metsässä ja keräta vaikka sammalnäytteitä. Sammal kasvaa jo. Sehän on ainavihanta ja kun vesi on sulaa, niin se pystyy yhteyttämään. Kallionkyljissä maailman ehkä yleisin sammal kosmopoliitti kulosammal työntää jo kiivaasti punaista pesäkeperäänsä pystyyn. Ajallisesti se on pari kuukautta etuajassa, mutta sen toimintoja ei ohjaakaan kalenteri vaan luonnon olosuhteet. Samoin lähteet ovat nyt otollisia kasvinkeruupaikkoja. Tunnetusti lähde ei jäädy tavallisina talvinakaan, nyt niiden kasvit ovat olleet vihreitä koko talven vaikka eivät kukikaan. Tähtimöt, heinät, vesitähdet jne. löytyvät sieltä hyväkuntoisina. Tällaisen olemattoman talven kasviretkessä on eksotiikkaa, siis retkille!’

Syksy ja sammalet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pahtaomenasammal

’Tuntuu siltä, että tämä blogi on kääntynyt lähes kokonaan sammalpohdinnoiksi. Vuoden aikana olen riipustanut tänne joka viikoksi yhden sammalen tarkoituksena lisätä sammalten tunnettavuutta ja lukijoiden mielenkiintoa niitä kohtaan, jopa mahdollisuutta opetella niitä tuntemaan. Vielä tätä vuotta on jäljellä muutama viikko ja niillekin olen esiteltävät katsonut valmiiksi.

Koko ikäni olen tarkkaillut luontoa, lintuja, hyönteisiä, sieniä ja kasveja. Aikojen kuluessa on tullut otettua toistasataatuhatta valokuvaa ja kerättyä muistikirjat täyteen havaintoja eliöistä. Lisäksi ovat näytteet. Olen pitänyt kortistoa, johon olen tallentanut etiketit kaikista keruuksista vuosien varrella. Itse näytteet ovat suurelta osin museoiden kätköissä, mutta niiden tiedot ovat edelleen tallessa koneellani. Näitä lienee liki parikymmentä tuhatta, pääasiassa kasvinäytteitä, putkilokasveja ja sammalia, mutta myös sieninä.

Savikkolapiosammal

Mikä sitten juuri sammalissa kiinnostaa? Viimeisten vuosien aikana olen kerännyt ja kuvannut lähes yksinomaan sammalia. Alkusysäys oli tietenkin oppia jotain uutta, kun kotimaiset ja lähialueiden putkilokasvit olivat tulleet tutuiksi. Mielenkiinto suuntautui siis muualle. Sammalet on hieno ryhmä, josta en ennen alkua tiennyt oikeastaan mitään. Nytkään en vielä tiedä paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että mielenkiinto säilyy. Usein kuulee sanottavan, ettei sammalissa ole paljoa mietittävää, kun niitä on niin vähän. Tämähän ei pidä paikkaansa, meilläkin lajeja on liki tuhat ja lisää löytyy vuosittain. Toiseksi sammalet ovat joskus tosi vaikeita määrittää.. Sekin lisää intoa. Ja tietysti myös se, että niitä voi katsella ja keräillä ympäri vuoden. Muutama päivä sitten olin vielä retkellä sammalten vuoksi.

Lajien uhanalaisuus on myös harrastusta lisäävä tekijä. Sammalissa on lintujen ohella eniten uhanalaisia lajeja maassamme. Näiden etsiminen ja ilmoittaminen eteenpäin luo jännitystä. Toiseksi sammalet vaativat usein mikroskooppityöskentelyä, koska tuntomerkkien erot ovat vähäisiä. Jonkin lajin parissa pitää uurastaa uudestaan ja taas uudestaan. Oppimista riittää koko ajan. Tänäkin kesänä luulin löytäneeni täältä jo ammoin hävinneen lajin uudelleen, mutta kun sitten porukalla mietittiin ja vertailtiin, se osoittautui kuitenkin toiseksi lajiksi ja löytö latistui. Tämä kuitenkin innosti jatkamaan ja suuntaamaan askelet uusille paikoilla.

Purokinnasammal

Sammalten tutkimisen voi aloittaa kotiovelta. Betoniportaan kyljessä kasvoi kalvashiippasammal (Orthotrichum pallens), pihalaattojen välissä pieni jyväsvarstasammal (Pohlia annotina) ja pihapuun oksanhaarassa kujasammal (Pylaisia polyantha). Pitkälle ei siis tarvitse mennä. Myös pientä tutkimusta voi tehdä ihan pihapiirissä: millaisella alustalla sammal kasvaa, miltä sammal näyttää kuivana tai märkänä, mitkä sammalet ensinnä tulevat muokatulle alustalle tai pihakiveykselle? Mahdollisuuksia on, vaarana vain on liiallinen innostuminen ja pian löytää itsensä ryömimästä pitkin pellonpientareita. Vaan onko sekään vaarallista? Joka tapauksessa, sammalten harrastaminen kannattaa.’

Vappua!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Tähän aikaan toivotetaan iloista, hyvää, onnellista, hauskaa jne. vappua, säästä huolimatta. Tätä kaikkea toivotan minäkin lukijoilleni! Vappu on saanut meidän elämässämme eräänlaisen käännekohdan merkityksen. Puhutaan ajasta ennen vappua, jolloin on vielä kylmää ja koleaa sekä ajasta jälkeen vapun, jolloin kesän pitäisi jo alkaa ja lomien olla lähellä. Monesti näissä petytään, kun takatalvi hyytää loma-aikeet ja kylmä viima siirtää kesän alkamista.

Itse hurahdin huhtikuussa toivottamaan kevään ja kesän tulevaksi lähtemällä epävirallisesti 1000 lajia kampanjaan. Tämähän on FB:n ryhmä, joka kannustaa ihmisiä tarkkailemaan luontoa monipuolisesti ja keräämään tunnistettavasti eliölajeja sivuilleen. Itse en ole FB:ssä, enkä tämän vuoksi sinne myöskään liity, mutta halusin kokeilla, kuinka vaikeaa tuon tavoitteen saavuttaminen on. Siitä johtuu tuo sana epävirallinen. Rakentelin taulukkoon lajilistoja ja perään pari saraketta päivämäärää ja summalaskua varten. Valmiit listat sain putkilokasveihin, sammaliin, jäkäliin, sieniin ja lintuihin jo koneellani valmiina olevista listoista, hyönteiset, nilviäiset, kalat ja nisäkkäät sun muut on sitten kirjoiteltava laji kerrallaan.

Kun koiran kanssa liikkuu paljon, löytyy paljon lajejakin. Muistiin ne on kuitenkin maastossa merkittävä, niin nopeasti tahtoo unohdus viedä löytöjä mennessään. Hämmästyin, kun kuvittelin asian olevan vain läpihuutojutun onhan sivuillani 750 putkilokasvia, yli 500 sammalta ja parisataa jäkälää sekä sientä. Pianhan nuo löytää ja merkitsee muistiin. Mutta näin se ei tietenkään ole, jos vähänkin on asiassa kriittinen. Mielenkiintoista etsimisessä on ollut, että nyt huomaa, kuinka kevät todellakin vyöryy esiin maasta. Pienet hennot taimet putkahtelevat maanpintaan ja niistä lajin tunnistaminen asettaa haastetta. Voisihan ne vasta kesälläkin merkitä, mutta hauskaa on ollut etsiä ja tunnistaa vasta nousevia kasvin taimia tai koettaa pitää muurahainen mikroskoopin alla lajin varmistamiseksi tai sulatella suon rahkasammalta sormien välissä.

Lajeja on huhtikuun aikana kertynyt reilut neljä sataa, joten tavoite tulee kyllä täyteen, mutta niin kuin sanoin, ei se ihan läpihuutojuttu ole. Tässä on huomannut, kuinka huonosti tuntee esim. hyönteisiä tai kuinka paljon voisi havaintomaailmaansa avartaa pitämällä aistit valppaina kulkiessaan. Suosittelen kokeilemaan, vielä ehtii mukaan. Ja todellakin tämä ei vaadi yhteisöllisyyttä, vaikka sen kautta kieltämättä saattaisi saada vinkkejä ja ehkä pientä kilpailullisuuttakin, jos sitä kaipaa.

Joka tapauksessa: Mukavaa vappua kaikille!’

Harmaata härmää – mikrosienten maailmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paatsamanharma

’Olen kaiken muun ohella etsinyt ja kuvannut myös pienen pieniä sieniä. Jotkut kutsuvat niitä mikrosieniksi toiset piensieniksi, mutta minulla kyseessä ovat sellaiset sienet, jotka kasvavat loisina kasvien pinnalla. Tällaisia ovat ruosteet, härmät, lehtihomeet, pikisienet, pöhösienet yms. Niitä on mukava katsella, koska ne usein värjäävät kasvin aivan erinäköiseksi kuin se luonnostaan olisi. Kyllähän siinä viivähtää mielessä sekin, etteivät nuo kasvit taida aina näistä loisistaan pitää. Mikrosienet ovat kuitenkin helppo ryhmä tutkia, koska suuren osan voi määrittää isäntäkasvin mukaan. Jos sitten perehtyy niihin syvällisemmin, ollaan taas kerran mikroskoopin kanssa tekemisissä.

Nyt on mikrosienirintamalla hyvä aika. Lämmin kesä on kypsytellyt sienet kasvamaan ja niitä näkeekin tällä hetkellä kaikkialla, on heinän härmää ja ruostetta, vaahteran tervätäpläsientä ja pajun pikisientä. Täällä Sydän-Hämeessä yläkuvan paatsamanhärmä saa kasvin lehdet hopeanhohtoisiksi ja alakuvan tuomenpunalaikkusieni värjää lehdet kuin veritäplillä. Nyt löytyy niin härmiä kuin ruosteitakin. Ruttojuurikasvuston lehdet ovat alapinnaltaan ruosteen värjäämät, leskenlehdissä on toisenlaisia ruosteita ja monissa maitikoissa näkyy kuin maalitahroja.

Sieni heikentää isäntäkasvin kasvua. Eilen näin amerikanhorsmalla härmää, joka oli tappanut koko kasvin. Tällainen ärhäkkä härmä voisi tulla isokiertokasvustoihinkin tai jättipalsamin riesaksi. Ei olisi niin paljon kitkettävää, mutta kierrolla on vain laikkusienensä eikä se näytä edes paljon heikentävän kasvua eikä jättipalsamilla ole edes härmää niin kuin serkullaan lehtopalsamilla.

Mikrosieniä on helppo kerätä. Sienen vaivaamia kasvinosia vain hetkeksi prässiin kuivumaan ja sitten paperista taiteltuun koteloon. Hyvä olisi ottaa mukaan myös jotain, josta kasvin voi määrittää, kukka tai hedelmä. Keruutiedot vielä mukaan ja talteen lähetettäväksi vaikka jollekin luonnontieteelliselle museolle. Mikrosienistä on kovin vähän keruuksia ja tietoja niiden levinneisyydestä maassamme. Näin voi auttaa tiedettä eteenpäin.’

tuomi

Digitalisointi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hiirensammal2

’Sanomalehdessä (KSML 18.3.2013) oli laaja artikkeli museoiden siirtymisestä digiaikaan. Siinä olivat erityisenä kohteena luonnontieteelliset kokoelmat. Sinänsä hyvä kirjoitus herätti myös kysymyksiä, kuten varmaan tuleekin herättää. Artikkelissa kerrottiin siitä valtavasta urakasta, mikä museoilla on, kun kymmenet miljoonat näytteet skannataan ja tiedostot siirretään tietokantoihin. Työn tarpeellisuudesta vallitsee laaja yhteisymmärrys, mutta sen käyttö onkin sitten eri asia.’

kanervisaraViereisessä kuvassa on skannattuna kanervisara. Sen tunnistaa kuvasta, jos on lajin nähnyt joskus näytteenä tai maastossa. Itse olen nähnyt sen siksi monta kertaa, että tunnistan sen seisaaltaankin. Siitä huolimatta digitaalisesta kuvasta ei näe pullakoiden muotoa eikä karvaisuutta, ei tukilehden rakennetta eikä tähkäsuomujen värieroja. Siis määritykseen tuosta skannatusta kuvasta ei ole. Tässä onkin minusta asian ongelma. Määritystä varten tarvitaan aina näyte. Kyseinen artikkeli kertoo digitalisoinnin yhtenä tavoitteena olevan sen, ettei enää tarvitse lähetellä hauraita näytteitä tutkijoille ympäri maailman. Tämähän on tarpeen ainakin siinä tapauksessa, ettei näytteellä ole vielä nimeä. Yllä on skannattu kuva sammalnäytteestä, jonka keräsin viikonvaihteessa auringon sulattamasta tienpenkasta. Sammal on siis määrittämättä. Kun katsoo 400 diopterin tarkkuudella skannattua kuvaa, voi päätellä, että sammal kuuluu hiirensammaliin (Bryum sp.), mutta eipä juuri muuta. Tai ainakaan minä en pysty sitä kuvasta määrittämään. Sammalen verso on vietävä mikroskoopin alle, sitä on kasteltava, pyöriteltävä, rikottava lehtiä erilleen ja tutkittava solukoita. Sittenkin voi olla, ettei laji selviä, kun näytteessä ei ole itiöpesäkkeitä.

Digitaalinen kuva, olkoon kuinka tarkka tahansa, ei korvaa näytettä eikä tutkijoiden pöytää mikroskooppeineen. Niinpä digitalisointi ei saa vaarantaa näytteiden keruuta eikä tallentamista, nitäkin tarvitaan edelleen. Se ei myöskään saa poistaa alkuperäisnäytteiden tutkimista, sillä vain niistä näkee ne tuntomerkit, millä lajit erotetaan toisistaan. Olen vuosikymmenet katsellut yliopistonäytteitä, hyvinkin vanhoja, ja hyvin usein sieltä löytyy virheitä. Määritystä ei ole aikoinaan tehty oikein, eikä kukaan ole huomannut sitä myöhemminkään korjata. Tuttujakin lajeja on käytävä uudelleen läpi.

Kokonaan toinen asia on sitten digitalisoinnin varmuus. Omassa pöytälaatikossani lojuu edelleen lerppuja, korppuja, cd- ja dvd-levyjä, muistitikkuja ja hylättyjä muutaman gigan kovalevyjä. Kaikkia en saa enää auki enkä niiden tiedostoja tutkittavakseni, yhteensopivat laitteet puuttuvat. Osa on rikki, tiedostorekisterit tuhoutuneina. Kuitenkaan näiden tallenteiden, vanhimpienkaan, teosta ei ole kulunut vielä täyteen kahtakymmentä vuotta.

Yksi asia on myös raha ja työmäärä. Jatkuvasti harrastaja törmää määritysoppaiden puutteeseen. Selitys kuulluu, ei ole tekijöitä, ei ole rahaa tehdä. Toimitin muutama vuosi sitten satoja sieninäytteitä yliopistolle ja kun sitten kyselin vuoden päästä, joko niiden määritykset on saatu tarkastettua, sain kuulla, ettei sellaiseen ole rahaa. Eli vasta sitten jotain tapahtuu, kun joku opiskelija haluaa tutkia juuri sitä aluetta. Silloin hänen on ensin tarkastettava lähettämäni näytteet ja vasta sen jälkeen ne saattavat siirtyä osaksi digitalisoitua museokokoelmaa. Lehtiartikkelin mukaan tämä sinänsä tärkeä digitalisointi vie aikaa tämän hetken resursseilla 20 vuotta. Siihen löytynee rahoitus, toivottavasti myös käyttö ja saatavuus työn jälkeenkin. Tuo aika on lyhyt, kun katselee museossa vanhaa kasvinäytettä vuodelta 1862, joka on aivan priima ja josta lajin pystyy määrittämään tavallisella suurennuslasilla. Toivottavasti samalla tavalla voi toimia digitalisoidun näytteen kanssa vuonna 2163 ja sen jälkeen.

Karpalon aikaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karpalo

’Kävin tänään Luopioisten ja Padasjoen rajalla olevalla suurella suoalueella, Kurkisuolla. Se on Natura 2000- kohde ja siksi suurelta osin rauhoitettu. Onneksi, sillä se on laajalla alueella Etelä-Hämettä ainoa suurempi luonnontilainen suo. Lokakuun alku on aika , jolloin suolle on pakko päästä. Sen kertoo kuvakin.’

Tänä vuonna on marjoja tullut Etelä-Hämeessä lähes ennätystahtiin. Ensin mättäät peittyivät mustikoihin, sitten puolukoihin ja nyt on karpaloiden aika. Itse en pidä mustikoiden noukkimisesta kaikesta siitä propagandasta huolimatta, joka kertoo marjan terveellisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Niinpä mustikat jäivät paljolti metsään, vaikka niitä oli vielä syyskuullakin aivan kelvollisena noukittavaksi. Ehkä yksi syy on myös se, ettei mustikka oikein sovellu konepoimintaan. Puolukka onkin sitten eri asia. Taisin noukkia niitä iltojen ratoksi aivan yli tarpeen. Kun marjaa on paljon ja koneella noukkii, ei sangolliseen montaa kymmentä minuuttia mene. Niinpä tiinut ovat kellarissa täynnä herkkua talven varalle.

Karpalo on marja, joka monesti jää mättäille lintujen ravinnoksi. Kuitenkin se taitaa olla näistä meikäläisistä marjoista kestävin säilöttävä. Aikoinaan karpalot säilöttiin kokonaisina veden alle kellariin ja ne säilyivät hyvin seuraavaan suveen saakka. Myös harsopusseihin kuivaan tilaan niitä ripustettiin eikä vaurioita juurikaan tullut. Karpalot vain ovat hitaita noukkia, sillä konepoimintaa ei oikein voi tehdä ja jokainen marja on poimittava erikseen, usein moneen kertaan, kun se aina lipeää käsistä joustavien varsiensa vuoksi. Kuvan kaltaisia paikkoja on tänä vuonna ollut paljon ja niistä noukkiminenkin käy joutuisasti.

Moni pitää karpaloa liian kirpeänä marjana. Pelkältään syötynä se sitä varmaan onkin. Itse pistän karpaloita luonnonjugurtin joukkoon ja ripaus sokeria päälle. Silloin katrpalon kirpeys laimenee jugurtin pahmeyteen ja sokeri poistaa liiallisen ärhäkkyyden. Suosittelen! Aivan erinomaista on karpaloista puristettu mehu. Sitä vain pitää jonkin verran laimentaa eikä siinäkään sokeri ainakaan pahasta ole. Vanhastaan tiedetään karpalohyydykkeen kruunaavan monen liha-aterian. Hirvenmetsästys on menossa parhaillaan ja hirvipaistin koristeeksi ja kirpeydeksi kuuluvat ehdottomasti karpalot.

Jokohan tämä palopuhe riittää ja huomenna kaikki lukijat säntäävät lähimmälle suolle tätä herkkua hakemaan. Tänä vuonna kannattaa sitten ottaa pitkävartiset saappaat, sillä syksyn säät ovat saaneet monen suon tulvimaan. Karpalot löytyvät helpommin puiden juurilta ja mättäiltä, suon välipinnoilla ne ovat painuneet rahkan sisään eivätkä näy kovinkaan helposti ohikulkijalle.

Antoisia karpaloretkiä!

Härmää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orvokinhärmä

’Vuosien kuluessa olen aina vain enemmän kiinnostunut myös kasvien vieraista, taudeista, äkämistä ja muodoista. Tänä kosteana kesänä olisi luullut sienitautien riehuneen kasvustoissa oikein antaumuksella, mutta ainakin Etelä-Hämeessä toisin on käynyt. Ainakaan vielä ei mitään suurempaa invaasiota ole tapahtunut. Itselleni uutena äkkäsin kukkaistutuksesta orvokinhärmän (Erysipha ovontii), joka peitti lopulta koko padan, johon kasvi oli keväällä istutettu.’

Kasvien taudit on melko helppo tunnistaa, kun tuntee kasvilajin. Monet ruosteet, härmät, noet yms. ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin tai sukuun. Niinpä heinällä on oma härmänsä, orvokilla omansa. Olen keräillyt mikrosieniä näytteiksi asti aina kun niitä on vastaan tullut ja toimittanut eteenpäin. Se on loppujen lopuksi aika vaivatonta hommaa. Kun näytteen ottaa, on vain huomioitava, että ottaa kasvilajia ainakin sen verran mukaan, että siitä pystyy tunnistamaan lajin, siis vähän kukkaakin mukaan, vaikka sientä ei siinä osassa kasvia olekaan.

Mikrosieni on kasvilla loinen ja lopulta se näivettää tai peräti tappaa isäntänsä. Monet sienet ovat näyttävän näköisiä, varsinkin ruosteet. Ne muodostavat kasvin lehdille läiskämäisiä kasvustoja, joihin kehittyy kotelokoppia itiöineen. Ruosteet ovat usein isäntää vaihtavia eli niillä on useita kehitysvaiheita eri kasvilajeilla. Esimerkiksi happomarjan-heinänruoste (Puccinia graminis) elää osan elämäänsä happomarjapensaalla ja leviää toisessa vaiheessa heiniin. Pensas ei näytä siitä kärsivän, mutta heinä näivettyy ja tuhoutuu. Niinpä se onkin viljojen paha tuholainen eikä happomarjapensaiden istuttamista maaseudulle suositella.

Mikrosienten tutkimista ja määrittämistä vaikeuttaa kirjallisuuden puute. Niistä kyllä tiedetään paljon ja asiantuntijat keräilevät, kartoittavat ja seuraavat niiden kehitystä, mutta tavallisille tallaajille tarkoitettuja opaskirjoja ei ole. Vanha Rauhalan kirja taitaa olla 30-luvulta ja se on edelleen lähes ainoa määrityskirja alalta. Ruotsalainen Galler-kirja on hyvä myös, sillä pääsee alkuun, jos muistaa pakkoruotsista tarpeeksi tai omistaa hyvän sanakirjan, sillä näilläkin lajeilla on oma erikoissanastonsa. Niinpä odotan jonkun tarttuvan härkää sarvista ja tekevän asialle jotain, että saataisiin mikrosieniä valottava suomalainen kirja.

Kirjaa odotellessa kannattaa pistää sienet prässiin ja tavalliseen sammalista ja jäkälistä tuttuun paperikoteloon odottamaan määrittäjäänsä. Ainakin itse teen niin edelleen.