Pikimustikka

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Kaikista pessimistisistä ennustuksista huolimatta mustikkasadosta taitaa tulla varsin hyvä. Olen tällä viikolla kierrellyt Luopioisten viimeisiä tekemättömiä kasviruutuja Aitoon suunnalla ja seurannut mustikan kypsymistä. Alkuviikosta vielä vihertävät mustikat ovat alkaneet saada vähitellen väriä ja tänään näin jo ensimmäiset poimijat koppineen mättäikössä. Kaikki marjat eivät vielä ole kypsiä, joten poimurin kanssa ei kannata marjaan lähteä. Piirakkamarjat sieltä kyllä saa. Marjaa tuntuu olevan erityisesti mäkien rinteillä varjoisilla kohdilla tai ainakin sellaisilla olen niitä itse nähnyt.

Mustikkaa voi poimia vielä pitkään. Viime syksynä keräsin poimurilla pari sangollista mustikkaa samaan aikaan kuin puolukkaakin. Hieman ne olivat vetisiä, mutta hyvää mehua niistä tuli. Radiossa kuulutettiin, että poimijat ovat lähtökuopissaan Thaimaassa ja yli 3000 työviisumia on myönnetty tänä vuonna uutterille matkaajille. Marjaa riittää meille kaikille, jos vaan haluamme niitä poimia.

Tänään tuli Tiede-lehden heinäkuun numero, ja siinä kerrottiin, että huippuvuosina metsämme tuottavat yli 300 miljoonaa kiloa mustikoita, josta ihmiset keräävät alle 15 %, eläimet syövät lopuista osan ja vihon viimeinen osuus tippuu maahan, josta pieneliöt pistävät sen poskeensa. Kaikki käytetään.

Mustikalla on parikin värimuotoa. Yleisempi on kuvan pikimustikka, jossa marjan pinnalle ei muodostu sinertävää vahapeitettä ollenkaan ja mustikka on silloin kuvan näköinen. Näitä mustikoita tapaa metsistä vuosittain. Harvinaisempi värimuoto on väritön tai vihertävä mustikka. Siihen ei sinistä eikä mustaakaan väriä muodostu ollenkaan. Sellaisiakin olen pari kertaa tavannut. Ensin luulin marjoja raaoiksi, mutta oikeilta ne maistuivat ja ihan kypsiltä tuntuivat. Kannattaa siis ottaa nekin talteen, jos vastaan tulee. Ravintoarvoista en tiedä, mutta maku ainakin on sama. Hyviä marjareissuja!’

Hybridi

MarRothfels1

’Tämän päivän Hesarin tiedeosiossa lukijoita hämmästytettiin raflaavasti saniaisella, joka löydettiin Ranskan Pyreneiltä. Koska sille ei löydetty lajinimeä, se tutkittiin tarkemmin ja päädyttiin toteamaan, että se on hybridi eli risteymä. Lopputulos oli vielä hämmästyttävämpi, sillä tutkimusten mukaan kantajalit olivat erkaantuneet toisistaan liki 60 miljoonaa vuotta sitten. Ihan tavalliselta saniaiselta tuo näyttää kuvassa, jonka kopioin tutkimuksesta tehdystä julkaisusta. Löydetyn kasvin kantalajeina ovat toimineen meilläkin yleiset kasvisuvut loikot (Cystopteris) ja metsäimarteet (Gymnocarpium). Lajilleen noita kantalajeja ei ole määritetty, joten nämä suomalaiset lajit sinällään eivät niitä ole.

Saniaisille risteytyminen on melko harvinaista. Itse olen törmännyt siihen vain muutaman kerran. Kusamossa harvinaiset metsäimarteet (idänimarre ja kalkki-imarre) risteytyvät yleisesti, samoin kortteissa järvikorte ja peltokorte. Risteymiä on löydetty myös karvayrteiltä, keltalieoilta ja alvejuurilta, mutta niitä en ole itse tavannut. Näissä kaikissa ristteymä on tapahtunut saman suvun sisällä. Tuon Pyreneitten kummajaisen kantalajit ovat huomattavasti kaempana toisistaan. Risteymien tapaan kasvi ei muodosta kelvollista itiöpölyä eikä pysty lisääntymään muuten kuin kasvullisesti.

Tuota kuvaa katsellessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, kuinka paljon vastaavia menee ohi silmien, kun ei katso tarpeeksi tarkkaan. Itselläni on kasvistossani muutama määrittämätön saniainen, joissa tuntomerkit menevät ristiin. Vasta tarkka DNA-tutkimus saattaisi paljastaa onko kyseessä tavallinen hieman erinäköinen saman lajin yksilö vai kokonaan uusi lajitaksoni tai risteymä. Tämä löytö kannustaa harrastajia katsomaan paremmin löytöjään ja lähettämään niitä tarkempiin tutkimuksiin. Kokonaan toinen asia on sitten, ehtiikö kukaan näitä tutkimuksia tänä päivänä tehdä tai löytyykö sellaiseen rahoitusta. Ensi kesän retkillä kuitenkin kannattaa pitää taas silmät auki.’

Vuoden yhteenvetoa

Kaamos

Kaamos on saanut jo väriä loppusyksyn harmauteen verrattuna. Kunhan lunta tulisi vielä vähän lisää, alkaisi tuntua paremmin talvelta.

’Vuosi on vaihtunut ja on yhteenvedon aika. Luopioisten kasvimaailma oli tarkastelun pääasiallisena kohteena viime vuonnakin. Asetin itselleni vuosi sitten kaksi päämäärää: saada Luopioisten kasvikartoitus loppuun ja löytää alueelle uutta lajistoa. Edellinen tavoite ei toteutunut kokonaan. Kartoitus jatkui, mutta vieläkin jäi tekemättä toista kymmentä neliökilometriruutua. Kolusin ruutuja eri puolilla aluetta, etenkin Aitoossa. Siellä ovat myös vielä tekemättömät ruudut. Uusia lajeja alueelle ei kartoituksessa löytynyt. 

Tavoitteen toinen osuus eli uusien lajien löytyminen toteutui paremmin. Putkilokasvien uutuuksina merkitsin listoihin kananhirssin (Echinochloa crus-galli), joka ilmaantui kukkapenkkiin Padankokskella, marjasavikan (Chenopodium foliosum), joka samalla tavalla esiintyi satunnaisena Ämmätsässä, konnantataren (Bistorta officinalis), jota löytyi villiintyneenä koristeena ja harmion (Berteroa incana), jonka satunnaisesiintymä löytyi Rautajärveltä. Näitä en vielä ole ehtinyt siirtää sivuille, mutta tässä talven aikana sekin tapahtuu. Luopioisista löydettyjen kasvilajien kokonaismäärä on nyt 746 lajia.

Vielä paremmin toteutui muiden ryhmien osalta: uusia sammalia löytyi kymmenen, jäkäliä seitsemän ja mikrosieniä 62 lajia. Sammalia Luopioisista on nyt löytynyt 350 lajia, mutta lisäksi kohtaan muita sammalia on liitetty 96 lajia, joiden kasvualueet ovat Luopioisten ulkopuolella. Jäkälistä edelleen puuttuvat lähes kokonaan rupijäkälät, joista minulla ei ole tarvittavaa kirjallisuutta määrityksen tueksi. Mikrosienet liitin kasvisivuille vasta viime helmikuussa ja nykyinenkin lajimäärä on vasta pieni osa todellisesta määrästä. Tämä osio varmaan kasvaa tulevaisuudessa.

Iloinen olen kaikista löydöistä, mutta erikoisesti muutamien sammalten löytymisestä alueelta. Isotumpurasammalen, josta oli erillinen postaus viime vuoden lopulla, löytyminen Rankkimäen jäteaseman kentältä miellytti erityisesti. Myös pieni ojakielisammal ja sarvisammal olivat mukavia tuttavuuksia. Näistä kaikista tuli kerättyä myös näytteet. Vaikka vuoden alussa päätin, että rajoitan näytteiden keruuta, kun niitä alkaa olla joka paikassa, niin siitä huolimatta olen liimannut tai pussittanut liki viisisataa näytettä viime vuoden aikana. Tänä vuonna täytynee sitä uudelleen vakavasti harkita.’