’Finlandia-voittaja tuntuu olevan syksyn pakollinen luettava, vaikka se ei sitä ansaitsisikaan, onhan se vain kaupallisen kilpailun tuote, jossa kirjan todelliset ansiot saattavat jäädä sivuosaan. Täytyy kyllä tunnustaa, etten ole vuosien varrella kaikkia voittajia lukenut, enkä myöskään kaikista lukemistani pitänyt. Ehkä oma makuni on niin erilainen, sillä kaihdan suurten massojen juttuja muutenkin kuin lukemisessa. No, kirja on luettu ja tässä muutama luonnehdinta siitä.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista. Suomalainen opiskelijatyttö matkaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan läpi Siperian. Hän asuu hytissä numero kuusi yhdessä keski-ikäisen venäläisen miehen kanssa.

Kirja keskittyy havaintoihin, joita junasta voi tehdä sen matkatessa läpi taigan, aron, aavikon, kaupunkien. Tyttö kuuntelee miehen juttuja, joita tuntuu riittävän ja kun on kyse entisestä vangista, elämää nähneestä juoposta ja siirtotöissä käyvästä elämänfilosofista, niin juttuja riittää. Ne ovat monet satua ja mies kysyykin usein tytöltä, että uskoitko. Tyttö ei kommentoi. Hän on koko ajan varuillaan, sillä jutustelu ei ole ainoaa, mitä hytissä tehdään. Siellä myös syödään. Ruoka on tuotava mukana eväinä, sillä junaemännältä saa vain teetä ja rinkeleitä. Junassa on kyllä ravintolavaunu, mutta sitä nämä matkaajat eivät juurikaan käytä. He syövät lähinnä miehen eväitä, joita tuntuu riittävän ja ne muodostuvat pääasiassa venäläisistä tuotteista: suolakurkkua, mustaa leipää, borssia, teetä ja votkaa.

Juna pysähtelee suuremmissa kaupungeissa ja viipyy niissä jopa useita päiviä ennen kuin matka taas jatkuu. Tyttö asuu sen aikaa hotellissa. Hän palaa ajatuksissaan menneeseen elämäänsä: lapsuuteen, opiskeluaikaansa ja aikaan Mitkan ja tämän äidin Irinan kanssa. Vähitellen paljastuu hänen taustansa. Mies kertoo omansa vuolaasti eikä kaihda vaikeitakaan asioita. Hänellä on varmat mielipiteet kaikesta eivätkä ne ole aina kovin humaanit. Sellaisia ovat mm. seksi, naiminen ja juopottelu. Niinpä tyttö on todellisessa vaarassa myös tämän suhteen eikä mies yhtään sitä kiellä.

Lopulta juna on perillä ja tyttö majoittuu Ulan Batorin hotelliin. Hänen halunsa on nähdä vanhat kivikirjoitukset, mutta opas ei päästä häntä ulos kaupungista. Taas tarvitaan miestä apuun. Vanhalla autonrämällä he matkaavat vuoriston jurttakyllään ja kuin pienenä häiveenä tyttö saa koskettaa kirjoitusta kiven pinnasta yön pimeydessä. Ikävä ajaa hänet kuitenkin lopulta takaisin Moskovaan.

Kirja sai siis vuoden 2011 Finlandia-palkinnon. Aiheellista olisi kysyä, miksi? Aikanaan minulle opetettiin, että tekstistä on syytä poistaa turhat adjektiivit. Tämä teos olisi näivettynyt tällä menetelmällä alla satasivuiseksi ja menettänyt sen ainoan syynsä olla luettava. Adjektiivit kuvailevat asioita, tässä kirjassa taivasta, aurinkoa, maisemaa, lunta, maata, kaupunkeja, rakennuksia, ihmisiä ja tavaroita. En tiedä ovatko ne kaikki tarpeellisia, monet ovat ainakin selventäviä tai pitkästyttäviä. Onko niitä sitten käytetty oikein? Kun kirjailija kuvaa aurinkoa ja luonnonilmiöitä, ne ymmärtää paremmin ja jopa nauttii rikkaasta kielestä. Se onkin kirjan parasta antia. Siperian taiga, sen avaruus ja sääilmiöt kuitenkin lisäävät sitä surumielisyyttä ja ahdistusta, joka tekstistä huokuu. Slaavilainen elämänlaatu ja alakulo on löydetty taitavasti ja kun siihen sekoittuu vielä neuvostoajan lopputuskat ja yleinen välinpitämättömyys, niin kirjan sanoma ei jää epäselväksi.

Harri Haanpää, kirjan kustannustoimittaja, myönsi Suomen Kuvalehden haatattelussa pyyhityttäneensä käsikirjoituksesta puolet pois, mm. kaikki sivuhenkilöt saivat lähteä. Ovatko kirjailijan kotisivuillaan tarjoamat extrat juuri näitä poistettuja jaksoja? Olisi hauska, ihan vain mielenkiinnon vuoksi, lukea koko alkuperäinen teksti. Olisiko se voittanut palkintoa? Sekä kirjailija että kustantaja kiittivät tehtyä ratkaisua. Olisiko kirjaa julkaistu ilman leikkausta? Onko kirjailija pakon edessä? Monet kirjantekijät kiittävät toimitustyötä siitä, että se on avannut heidän silmänsä ja parantanut tekstiä. Syystä kuitenkin kysytään, kenen teksti se sen jälkeen on. Toimittajaa ei mainita kirjan kannessa eikä edes sisäsivuilla.

Hytin juonen rakennetta verrataan Tsehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tyttö on todellisuudessa vanki, niin kuin mielisairaskin. Hän ei pääse miehestä eroon, koska hän hakee tästä myös turvaa. Tässä lieneekin kirjan uskottavuusongelma. Suomalainen opiskelijatyttö seikkailee keskellä Siperiaa yksin väkivallan ja välinpitämättömyyden keskellä. Vain mies välittää hänestä, ehkä liikaakin. Turvan hakeminen ei ole ongelma, vaan se, ettei hänelle tapahdu mitään. Kun yhteiskunta hajoaa, pahuus saa sekasorrossa vallan ja elämä ei ole turvassa missään. Tyttö saa kokea sen Mongoliassa, mutta selviää sieltäkin, pikkulasten tungettelevasta kivityksestä huolimatta.

Koko kirjasta ei selviä se, mikä on matkan tarkoitus. Tytön piti tehdä matka Mitkan kanssa ja hänen piti mennä katsomaan kivikirjoituksia, mutta minusta ne ovat kirjassa vain sivujuonteita, eivät todellisia syitä ottaa tällainen riski. Kirjassa jää monta muutakin kohtaa vaille selitystä ja tarkoitusta. Nykykirjallisuuden pakollinen lesbosuhde kuitataan kuin olankohautuksella, vaikka se voisi olla syy ja seuraus, Afganistanin sota ja pelko samalla tavalla. Mikä ajaa tytön matkalle? Seikkailunhaluko, siihen hänen luonteensa on kuvattu väärin, vai pako, mutta mitä hän pakenee ja lopussahan hän haluaa palata Moskovaan. Ehkä tässä on se tavallisin ulottuvuus, kasvutarina. Tyttö ottaa mittaa itsestään ja kasvaa henkisesti kohtaamaan tulevan elmänsä.

Kirjasta jää monta kohtaa epäselväksi. Se on aivan kuin yhteiskuntakin. Me Neuvostoajan lapset ja nuoret saimme maasta virallisesti sen kuvan kuin se olisi ollut ihannevaltio, sitä ei saanut julkisesti arvostella ja sen oppeja levitettiin kouluopetusta myöten. Salassa kuitenkin kerrottiin aivan muuta ja meidät pumpattiin täyteen juuri tätä, mitä tassä kirjassakin esitetään. Ei siinä ole siis meille mitään uutta, onko sitten nuoremmillekaan. Neuvostoliiton romahdettua 90-luvulla paljastui kaikki maan sisäinen mätä ja siitä kirjoitettiin aivan tarpeeksi kauhistellen ja ehkä myös liioitellen. Ehkä se, mikä kirjasta jäi mieleen uutta, oli miehen loppujen lopuksi suoma suoja ja hyvyys tytölle. Hän jopa kunnioitti tyttöä niin paljon, että  luovutti tälle rakkaimman aarteensa, veitsen. Yleensä venäläinen mies on kuvattu rikolliseksi ja pahaksi. Tämä mies oli rikollinen, mutta lopulta hyvä.

Mikä on kirjan jännite: löytääkö tyttö kirjoitukset, selviääkö hän vai saako mies sen mitä haluaa? Jännite ei näiden kysymysten varaan rakennu ja niinpä huokailin jo sadan sivun jälkeen, vieläkö tämä matkakertomus jatkuu, eikö jo löydy jotain? Jokin muu juju kirjassa täytyy olla tai sitten en ymmärrä yhtään mitään, tai sitten kirja on vain kertomus, kasvusellainen. Sellaisenaan hyvä, vaikka pettynyt olinkin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011. 187 s.

Kun on lukenut kaikki muutkin Westön kirjat, ei tätäkään voinut jättää lukematta. Lienee aika kliseinen mielipide, mutta tässä tapauksessa se pitää paikkansa. Näihin jää kiinni. Muutama kommentti näin äkkiseltään ei ehkä anna oikeaa kuvaa tästä kirjailijasta, mutta suosittelen kuitenkin hänen teoksiaan.

Kirjan minä-kertoja on Frank Loman. Hän kertoo elämästään ja läheistensä elämästä sodanjälkeisessa Suomessa, Helsingissä ja Kalliossa. Ennen kuin hän pääsee kertomaan omasta elämästään, hän kertoo Arielista, Jounista ja Adrianasta. Ariel Wahl änkyttää, tekee lauluja ja soittaa kitaraa, Jouni Manner pieksee ensin Arielin, mutta päätyy lopulta tämän ystäväksi ja suojelijaksi, Adriana Mansnerus on kuin eksyksissä, laulaa ja yrittää selvitä. He levyttävät yhdessä Arielin säveltämän ja sanoittaman laulun Älä käy yöhön yksin, mutta levystä tulee floppi, sen upeudesta huolimatta. Pian levyn teon jälkeen yhtye hajoaa. Ariel sulkeutuu huoneeseensa, elättää itsensä huumekaupalla ja laittomilla keikoilla, Jouni menestyy ja hänestä tulee radiotoimittaja ja lopulta kansanedustaja, Adriana toimii valokuvamallina ja mannekiinina, mutta sairastuu lopulta masennukseen ja joutuu hoitoon. Ariel kulkeutuu Ruotsiin laittomiin hommiin ja lopulta hänet julistetaan kuolleeksi. Jouni yrittää vielä pelastaa Arielin, mutta ei onnistu siinä.

Toinen osa alkaa Frankin syntymästä. Jouni Manner on silloin viisitoistavuotias Kallion koltiainen. Tarina etenee nyt pitkään kertoen Frankin, Peten ja Männistön kaupunginosan elämästä. Frank rakastuu kolmetoistavuotiaana Eva Mansnerukseen, Adrianan pikkusiskoon ja seuraa tätä kerran toisensa jälkeen Helsinkiin vain nähdäkseen tytön. Pete Everi kuitenkin vie Evan tyttöystäväkseen. Frank tutustuu myös Adrianaan, joka ei koskaan toivu sairaudestaan, vaan erakoituu ja kuolee lopulta tulipalossa. Eva ei puhu asiasta kenenkään kanssa. Hän vetäytyy eikä halua tavata enää ketään. Lopulta Eva ottaa yhteyttä Frankiin ja heidän myrskyisä suhteensa alkaa. Ylioppilaspäivänään Frank saa tietää, ettei Harry Loman olekaan hänen biologinen isänsä, vaan se on Ariel Wahl. Tämä tieto rikkoo perheen. Ariel alkaa kirjoittaa ja ottaa selvää menneisyydestään. Hän pääsee eduskunnasta pudonneen Jouni Mannerin uskotuksi ja luottotoimittajaksi tämän lehteen. Asiat eivät kuitenkaan suju niin kuin Frank toivoo. Eva leikkii hänen kanssaan ja saa lopulta lapsen muusikon kanssa, joka ei halua olla ollenkaan tietoinen tyttärestään Nadjasta. Frankista tulee kummitytölleen kuin oikea isä ja vaikka Eva menee naimisiin Ruotsiin, lähettää Frank Nadjalle lahjoja kaikkina heidän Ruotsin vuosinaan. Jouni Manner pääsee taas eduskuntaan ja lopulta Euroopan parlamenttiin. Sielä hän kuitenkin putoaa Pete Everin tekemien paljastusten vuoksi ja perustaa lopulta konsulttitoimiston. Frankin kirjat huononevat ja hän on pitkään pohjalla, mutta nousee lopulta alkoholismista ja alkaa taas kirjoittaa. Vihdoin hän tajuaa Evalta saamiensa Adrianan päiväkirjojen kautta, kuka asuu Gotlannissa ja matkustaa sinne.

Helsinki-kirjojen kolmas osa kertoo tarinan nuorista ihmisistä Helsingissä 60-luvulta aina nykyaikaan asti. Miljöö on tässä jo tuttu ja kerronta myös. Kirjailijan tyyli edetä rauhallisesti ja yllätyksin tuntuu tässä jopa liiankin pitkältä ja verkkaiselta, varsinkin kirjan alussa. Frankin elämä junnaa paikallaan Evan suhteen ja hän ei pääse jaloilleen, ei saa elämästään otetta eikä osaa tehdä ratkaisuja. Hän lipuu läpi elämänsä ja voi ihan oikeutetusti kirjan lopussa sanoa, että hän tuhlasi elämänsä. Muutenkin kirjassa on paljon ihmisiä, jotka ovat kuin levää vedessä, eivät tiedä, mitä elämällään tekisivät ja ajautuvat sitten joko laittomuuksiin (Ariel), masennukseen (Adriana), juoppouteen (Frank) tai juurettomuuteen (Make Everi). Onnistujia kertomuksessa on vähän. Jouni Manner pääsee pitkälle, mutta romahtaa nopeasti alas, Pete Everi on ehkä ainoa, joka etenee nousujohteisesti ja pääsee lopulta johonkin asemaan. Eva on outo olento, joka ei hänkään tiedä, mitä tekisi. Hän ei päädy samaan kohtaloon kuin sisarensa, mutta ei se varmaan ole kaukana. Hän väittelee lopulta tohtoriksi ja elämä näyttää alkavan sujua, mutta suhdetta Frankkiin hän ei pysty selkiyttämään, vaikka toinen on rakastanut häntä 13-vuotiaasta asti. Tarinassa yksi päähenkilö on Helsinki, niin kuin edellisissäkin osissa. Kaupunki kasvaa yhdessä kirjan sankareiden kanssa ja siitä tulee vähitellen nykyaikainen toimiva city. Metropoliksi sitä ei voi sanoa, vaikka Helsingin syke muuttuukin kirjan myötä kiihkeämmäksi.

Kirjassa sykkii myös musiikki. Oikeastaan tässäkin on samaa kuin Leijat Helsingin yllä-kirjassa. Musiikki antaa kirjalle pohjakumun. Kirjan nimi on Arielin folk-kappaleen nimi ja sen symbolisuus tulee vastaan monessa kohtaa kirjan edetessä. Yksin ei ole hyvä olla, ei ainakaan yössä. Musiikki on kirjailijalle tärkeää, mutta tässä sen pikkutarkkuus ja luettelomaisuus jopa häiritsee tällaista 60-luvun kulkijaa, joka ei ole ollut kiinnostunut tuontyyppisestä musiikista. Kirja vilisee yksityiskohtia, jotka eivät sano mitään ei-helsinkiläiselle toisenlaisen musiikin kuuntelijalle. Yritin suodattaa sen osuuden pois, mutta se tunki joka puoleta vastaan. Päähenkilöt, jotka oli kuvattu eri sukupolviin olivat yllättävän, jopa piinallisen, samankaltaisia. Eva ja Adriana ovat sisarukset ja käyttäytyvät samalla tavalla, Ariel ja Frank ovat isä ja poika, rakastavat musiikkia, mutta eivät pääse elämässä alkuun. Pete Everi ja Jouni Manner menestyvät, ovat häikäilemättömiä, kirjoittavat ja selviävät vastoinkäymisistä. Kummassakin osassa on siis kolme toimijaa ja kummallisella tavalla he ovat silmiinpistävän samanlaisia keskenään. Tämä on varmaan harkittua. Se painottaa elämää ei saavutuksia.

Kirja on hyvä, ei siitä muuta voi sanoa, vaikka jossain vaiheessa ajattelin, että siitä olisi pitänyt karsia puolet pois ja tiivistää loppuakin, jotta siitä olisi tullut selkeämpi ja kokonaisempi. Nyt se piti rinnastaa edelliseen Finlandia-palkinnolla palkittuun Missä kuljimme kerran-teokseen ja Leijat Helsingin yllä-kirjaan. Niissä rytmi on sama ja etenemisen laatu samoin. Näin ajateltuna tämäkin kertomus asettuu paikalleen ja sen sanoma avautuu lukijalle. Monet kohtaukset suorastaan pursuavat silmille ja niitä on ilo lukea, tuntuu kuin olisi itse siinä mukana, vaikka nyt Jimi Hendrixin konsertissa Kulttuuritalolla. Oikeastaan vasta, kun on päässyt kirjan loppuun ja lukenut sitten ensimmäiset sivut uudelleen, siitä saa selkeän kokonaisuuden ja siitä voi vilpittömästi pitää. Kuitenkin hitaana lukijana olisin tiivistänyt joistakin kohdin rajusti.

Suodittelen, mutta varatkaa aikaa.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin. Suom. Katriina Huttunen. Otava. 604 s.

Vuoden Finlandia-voittaja on pakollinen luettava, että pysyy ajan hermolla. Liekö tämä sellainen kirja, mutta sen lukeminen oli ainakin nautinto. Onneksi joulun aikaan on tähän mahdollisuus. Alle kokosin muutamia ajatuksia teoksesta.

Ristiriitaisen vastaanoton saanut Finlandia-voittaja. Kirjassa kuvataan leivinuunin rakentamista Iijoki-varressa ensimmäisistä tiilistä aina siihen asti, kunnes uunissa paistetaan ensimmäiset ohuet orsileivät. Kerronta etenee verkkaisesti kuin tiili tiileltä ja kohoaa yhdessä uunin ja sen piipun kanssa kohti huipennusta eli ensimmäistä lämmitystä ja toteamusta siitä, että uuni on onnistunut ja toimii.

Uunin rakentamisen kanssa rinnakkain etenee eläkeläispariskunnan elämä vanhassa talomiljöössä. Ruoka ja lepo ovat keskeisiä asioita, ensin syödään puuro ja sitten mennään pitkälleen. Työtä tehdään viikko ja sitten levätään pyhäpäivä keräten marjoja tai säilöen. Rytmi on verkkainen, mutta tehokas, luterilainen. Uuninrakentaminen keskeytyy ainoastaan silloin, kun Pietari käy etelässä tekemässä poikansa kotiin sähkötöitä tai kun käydään viikonlopun matkalla Tornionjokilaaksossa kirkkoja ja urkuja katsomassa. Pietari kaipaa työmaalleen apumiehiä, talkooväkeä ja avustajia. Jokainen, joka tulee asumaan valkoiseen taloon pääsee kiinni työhön, kantamaan tiiliä, sekoittamaan laastia, valamaan lattiaa, kokoamaan marjoja tai siivoamaan. Lapsetkin opetetaan suoraan työn tekoon.

Uuni valmistuu ja siellä paistetaan ensimmäiset leivät. Työ on tehty, kirja on kirjoitettu.

Hyryn teksti on tässä niin kuin edellisissäkin teoksissa äärimmilleen pelkistettyä, lyhyttä ja toteavaa. Kirjaa on moitittu puuduttavaksi kokemukseksi, sen havaintoja lapsellisiksi, kerrontaa maailmasta vieraantuneeksi. Jos ei ole perehtynyt uunin muuraamiseen tai sen rakenteeseen, voi kirja olla kaikkea tuota eikä siitä saa irti muuta kuin käsittämättömiä irrallisia lauseita. Itse olen ollut muurarin apumiehenä neljässä eri uunissa ja saatoin seurata kirjan kautta uunin valmistumista kuin elokuvaa, juuri noin se menee ja juuri noin se nousee vaihe vaiheelta, tiili tiileltä. Kirjan ’ohjeiden’ mukaan voisi muurata samanlaisen uunin tässä kuvattua näkemättä. Minua jopa häiritsivät nämä syrjähypyt etelään ja Ruotsiin. Ne tuntuivat irrallisilta ja olisin halunnut seurata niidenkin ajan uunin nousua. Toisaalta ne toivat myös jotain uutta hieman junnaavaan kerrontaan. Liekö seuraava kirja urkujen rakentamiseen liittyvää. Suomen Kuvalehden haastattelussa Hyry ei sitä kuitenkaan myönnä.

Kirja on hyvä, kun sen lukee nopeasti ja keskittyen vain siihen. Silloin asiaan perehtyneelle nousee suorastaan majesteettinen olo, juuri näin se on, näin sen pitää mennä. Kirjan teksti kasvaa lukemisen myötä kokonaiseksi elämäksi ja filosofiaksi. Kun tekstiä sitten pohtii tarkemmin, huomaa sieltä kummallisuuksia, joihin ei lukiessa ole edes kiinnittänyt huomiota: Miksi kysymysmerkit puuttuvat? Miksi lauseet ovat vaillinaisia? Miksi sama asia kerrotaan lähes samoin sanoin niin lukemattoman monta kertaa? Samalla löytyy tekstin taakse piiloutuneita salaisuuksia: lestadiolainen yhteisöllisyys, minä-keskeisyys, työn moraali ja erilaisten töiden jako miehen ja naisen välille. Pietari on keskiössä kaikessa minä- tai hän-kerronnalla, vaimo, Hanna, jää tylysti sivuun, sukulaiset tulevat ja menevät ilman sen kummempaa selvitystä. Keskiössä on uuni ja sen rakentaja, mikä kai on aika luonnollista, mutta tylyä. Hyryn tekstistä puuttuu sen kaltainen kuvaus, jota on muualta tottunut löytämään: ihmisten elämä ja ulkonäkö, toisten ajatukset ja toimet, esineiden toiminta jne. Hän vain toteaa vaikkakin moneen kertaan kulmahiomakoneen, taikinakoneen, ruoat ja erilaiset tiilet, muttei selitä niitä puhki, sanoo vain nimeltä. Kirjassa huomio kiintyy yksittäisiin oksiin, jotka heiluvat tuulessa ikkunan takana, mereen, jonka rannalla talo on, tavaroihin, joita haetaan kaupasta, marjoihin soilla ja niityillä. Kaikista kerrotuista asioista kuvastuu vahva asiantuntemus. En löytänyt edes kasveista mitään huomautettavaa.

Työnteko on siis keskiössä. Erityisesti minua viehätti se, millä lailla työhön tartuttiin, itsestäni löydän saman. Ensin syödään, sitten käydään pitkälleen ja vasta sen jälkeen aloitetaan pienistä asioista. Kun Pietari teki myllyllisen laastia, asetteli tiilet uunin viereen ja rakensi linjalaudat paikoilleen, niin hänellä oli kuupallinen laastia käytettävänä ja siksi muurattava muutama kerros tiiliä uuniin. Näinhän suuret työt valmistuvat, toimeen on tartuttava, jos aiotaan saada valmista.

Kirjassa on hyvin paljon samaa kuin Aitta-teoksessa. Luettuani sen aikoinaan, olin samanlaisissa ajatuksissa kuin nytkin: Mitä kirjailija haluaa tekstillään sanoa? Miksi tällainen kirja on kirjoitettu?

Vastausta en osaa antaa, mutta minun mielestäni kirja oli hyvä, palkintonsa arvoinen, mutta voin kyllä kuvitella, että se nykyajan kiireisessä elämäntyylissä on kuin satua, jossa ei ole vastoinkäymisiä, ei hidasteita eikä ikäviä asioita. Pahuus on tästä paratiisista kaukana. Tällaisenaan se on seesteinen ja sen symbolisuus elämän ohjeena ja rakenteena on ilmeinen.

Antti Hyry: Uuni. Otava 2009. 400 s.