Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Stoner

Julkaistu , kirjoittanut
2

stoner’Joskus se vain loksahtaa, lukukokemus ja ajankohta. Tiesiköhän John Williams aikoinaan kirjoittavansa klassikkoa, harmittiko häntä kirjan saama nuiva vastaanotto, osasiko hän odottaa, luottaa, elää tarinaansa? Kuinka paljon on unohduksiin vaipuneita mestariteoksia pitkin pölyisiä nurkkia odottamassa löytäjäänsä? Kannattaa siis lukea kirjoja menneisyydestä, kannattaa lukea tuntemattomia ja unohdettuja, jostain voi löytää itsekin helmen, Stonerin kaltaisen. Lämpimästi suosittelen!’

Kun kirjallisuuden ptofessori kirjoittaa kirjallisuuden opettamisesta ja elämästä, voisi luulla, ettei tylsempää aihetta ole. Onneksi vain luulla. Amerikkalainen kirjallisuus on täynnä tätä aihetta, enemmän tai vähemmän onnistuneita tuotoksia, viimeksi John Irvingin teos. Olen niitä itsekin kahlannut läpi ja ihmetellyt. John Williamsin Stoner pysyi unohduksissa viisikymmentä vuotta. Kun se vuonna 2006 herätettiin uudelleen henkiin, se nousi nopeasti sensaatioksi ympäri maailmaa, suoraan listojen kärkeen. Mikä sai tämän aikaan? Kirja todellakin kertoo opettajan työstä ja elämästä, vanhenevan miehen tarinan ilman suurempia kohokohtia. Mikä siinä koukuttaa? Näennäisesti tasaiseen jyräävä kirja on täynnä elämää, rakkautta ja järistyksiä.

William Stoner on maanviljelijän poika ja hänen elämänsä tarkoitus oli jatkaa isänsä työtä. Hän hakeutuu kuitenkin yliopistoon oppiakseen uutta maataloudesta. Opinnot muuttuvat ja pian hän huomaa olevansa perin pohjin rakastunut kirjallisuuteen ja runouteen. Hän vaihtaa suuntaa ja on kohta kirjallisuuden professorina samassa yliopistossa. Onko se turvapaikka, onnen paikka, elämän paikka vai pakopaikka? Tätä hän pohtii. Pian hän tajuaa, että paratiisissakin on käärme: ihmisten pahuus ja pikkusieluisuus. Hänen uransa törmää tässä kohtaa seinään, mutta rakkaus oppilaisiin ja opetukseen säilyy. Toinen törmäys tulee avioliitossa. Vaimo Edith on hienostotyttö, jolla on omat traumansa ja pian pariskunta on kaukana toisistaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirjallisuudesta voi hakea kauan yhtä kylmää ja tunteetonta naista kuin Edith on. Ihmeen kaupalla tämä väkisin vääntää tyttären Cracen, isän silmäterän, jota Edith käyttää lopulta miestään vastaan. Jotta Stoner ei jäisi vain näiden tragedioiden vangiksi, hän kohtaa myös Katherinen. Tästä hän löytää hengenheimolaisen, rakkaan, hyvyyden vuoden ajaksi, kunnes heidät erotetaan tai he sopivat erosta, koska pako tai muutos sosiaalisiin suhteisiin repisi rikki rakkaudenkin. Tämän jälkeen Stoner antautuu sanoille, lauseille, rakkaudelle kirjallisuutta kohtaan ja opettaa intohimolla kuolemaansa saakka.

Luulisi kaikessa tässä katkeroituvan, mutta näin ei Stonerille käy. Esimies, joka ei puhu kahteenkymmeneen vuoteen, vaimo, joka eristäytyy, tytär, joka vaipuu nuorella iällä alkoholismiin, eivät pysty sammuttamaan miehen intohimoa elämää ja kirjallisuutta kohtaan.

Williamsin teos on jäyhä, maanläheinen ylistys kirjallisuudelle ja elämän arvaamattomuudelle, yrittämiselle ja peräänantamattomuudelle, mutta myös elämälle. Vanheneva mies etenee kampuksella hitaasti, hymyilee, juttelee opiskelijoille, auttaa ja palvelee. Hänestä tulee legenda, jonka elämän tapahtumat saavat osakseen sekä pään pudistuksia että hymyjä. Kirjailija rakastaa päähenkilöään inhimillisesti, hän johdattaa tämän läpi vaikeuksien voittoon tyylikkäästi, jäyhästi, kuin kasvattaisi viljaa. Jos jostakin kirjasta tulee hyvä mieli ja joka saa ajatukset pysähtymään, niin tämä on sellainen kirja.

Williams itse oli luovan kirjoittamisen uranuurtaja Amerikassa ja varmaan toteutti samoja metodeja kuin kirjan päähenkilö. Hän toimi opettajana ja kirjoitti sekä runoja että romaaneja. Aikalaiset eivät häntä arvostaneet. Onneksi näin jälkeenpäin saa lukea hänen tuotantoaan ja se on nostettu arvoiseensa asemaan. Voisi sanoa, että tässä on käynyt samoin kuin Stonerin elämässä. Vuosikymmenet hän on johtaja Lomaxin mielivallan alainen, mutta loppupuolella elämäänsä hän murtautuu sieltä ulos ja nousee arvostetuksi henkilöksi. Edithin perssona jää arvoitukseksi. Mikä saa nuoren, kauniin ja älykkään naisen toimimaan kirjan kuvaamalla tavalla. Eniten kirjassa surettaa Cracen kohtalo, joka paetakseen kodin painostavaa ilmapiiriä tekee harkitsemattomia valintoja ja ajautuu jo nuorella iällä sivuraiteille elämässään. Kuvitteellisetkin henkilöt tarvitsevat vastakohtia – vahvuus heikkoutta, intohimo masentavaa tyhjyyttä.

Kirja on helmi ja sen kääntäminen suomeksi kulttuuriteko.

John Williams: Stoner. Bazar, 2015 (1965), suom. Ilkka Rekiaro. 306 s.

Haaste

Julkaistu , kirjoittanut
4

’Bloggareiden keskuudessa kiertää monenmoisia haasteita. Ehkä niiden tarkoitus on koukuttaa uusia seuraajia kiinnostumaan aiheista. Itse sain Elinalta haasteen kirjojen alueelta. Ns. Viiden kirjan haaste kyselee lähinnä lukukokemuksia, -historiaa ja -tottumuksia. En tiedä, osaanko siihen mitään kirjoittaa, koska edelleen pääaiheena blogissani on luonto sen eri muodoissa. Yritän nyt kuitenkin, kaikesta huolimatta.’

1. Kirja, jota luen parhaillaan:

Vaikka luen paljon vuoden aikana, niin usein luen vain yhtä kirjaa kerrallaan. Ehkä siinä on kyse keskittymisestä. Jos luen useampaa, niin kesken olevat kirjat ovat sellaisia, jotka olen joskus ennenkin lukenut. Niinpä työpöydän kulmalla majailee moneen kertaan luettu Hobitti, nyt alkuperäiskielellä ja Aapelin Onnen pipanoita hauskuuttamassa joskus niin ankeaa oloa. Puhelimessa majaansa pitää Valtosen Siipien kantamat, jonka juuri sain luettua e-kirjana. Nyt taukoja ja odotusta kattamaan olen valinnut David Nichollsin Sinä päivänä. Saa nähdä, kuinka kauan siinä menee. Mutta kirja, jota paraikaa kahlaan läpi on Katja Petrovskajan Ehkä Ester. Natsiajan vainoista on paljon kirjoitettu monelta taholta. Tämä kirja on saanut hyvän vastaanoton, mutta ehkä se ei ole minun kirjani. Olen loppupuolella, mutta edelleen aika sekaisin. Saa nähdä sitten, kun olen päässyt loppuun. Tuskin kirjoitan siitä blogitekstiä.

2. Kirja, josta pidin lapsena:

Olin huono lukija alakoululaisena. Äiti maksoi markan jokaisesta Hipsuvarpaasta, jonka sain luettua loppuun. Tietenkin poikien juttuja olivat Burroughsin Tarzanit. Ne opettivat minut lukemaan. Itse kuitenkin pidin Tarzaneita enemmän saman kirjailijan Mars-kirjoista. Marsin prinsessa oli suosikkini joka kesäkuu, kun koulu loppui ja pääsi vapaalle. Luin sen varmaankin puolenkymmentä kertaa. Viimeksi luin kirjan kymmenisen vuotta sitten ja edelleen pidin siitä, vaikka se ihan puhdasta fantasiaa onkin ja aika rasistinen ja väkivaltainen. Joskus vain sellainenkin iskee.

3. Kirja, joka jäi kesken:

Tämä on vaikea. Luonteeltani olen vähän perfektionisti ja kirjan kesken jättäminen on vaikeaa. Ajattelen, että jos joku jaksaa tämän kirjoittaa, jaksan minä sen myös lukea ja niin kahlaan kirjan loppuun vaikka väkisin. Niinpä ne muutamat kirjat, jotka ovat kesken, saattavat tulla luetuiksi vielä jossain vaiheessa. Kesäpaikan kirjahyllyssä on Danten Jumalainen näytelmä. Olen sen puolivälissä enkä ole nyt tarttunut kirjaan muutamaan vuoteen. Kuitenkin se odottaa ja ehkä saan helvetin kuvauksenkin kahlattua läpi lähivuosina. Työaikana tuli luettua lasten- ja nuortenkirjoja, jotka toki saattoivat jäädä kesken ihan vahingossakin. Yritinkö pitää itseni nuorekkaana? Toisaalta niissä on meille aikuisillekin ihan valtavasti ajateltavaa. Itsekin nuortenkirjoja kirjoittaneena sen huomaan.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen:

Tällaisia kirjoja on paljon. Ehkä siksi me kirjoja luemme. Nuorena Linnan Tuntematon sotilas pamautti suoraan otsalohkoon ja kirjoitin Hietasesta elämäni parhaan kouluaineen, ainakin omasta mielestä. Myöhemmin vaikutuksen on tehnyt ainakin Tolkienin Taru sormusten herrasta (kolmeen kertaan luettu), Kullervo Kemppisen Poropolku kutsuu, joka koukutti Lapinvaelluksille ja Setonin Kaksi partiopoikaa, joka antoi kokonaan uuden ohjeen poikavuosien elämälle. Kaunokirjallisuudessa vaikutuksen tehneitä kirjailijoita ovat olleet Singer, Morrison, Saramago, Pamuk, vain muutamia mainitakseni, kotimaisista Waltari ja Itkonen.

5. Kirja, johon palaan uudelleen:

Kun lukee paljon ja haluaa pysyä tahdissa mukana, ei jää kovin aikaa lukea enää uudelleen hyviäkään kirjoja. Ja vaikka kliseisesti ajattelee, ettei minulla ole aikaa lukea hyvää kirjallisuutta, ainoastaan parasta, niin siitä huolimatta muutamat nautituttavat yhä uudelleen. Aikaisemmin mainitsin jo Mars-kirjat, mutta nehän on vain fantasiannälkää tyydyttämässä ja välipalana. Klassikoista luen Kiven Seitsemän veljestä-kirjaa usein, varsinkin Aapon vallan verrattomia tarinoita. Hyllystä saatan kaivaa myös Graham Greenen kirjoja (Kolmas mies, Jutun loppu, Kiveä kovempi, Hiljainen amerikkalainen), joita selailen ja luen pätkittäin. Hän olisi mielestäni ansainnut Nobelin, mutta ehti poistua keskuudestamme ennen tunnustusta.

Tässähän nämä vastaukset nyt olivat. Paljon luen myös tietokirjallisuutta, määritysoppaita ja tiedeartikkeleita, mutta niiden pohdinta lienee muualla ja muuna ajankohtana. Vaikein on edessä, eli kelle haasteen heitän eteenpäin. Luen valitettavan vähän blogeja, omaanikin luetaan seurannan mukaan kovin vähän. Pitäisi varmaan verkostoitua paremmin. Niinpä selailtuani blogilistaa tunnin verran valitsin Jorin blogin Kaikkea voi lukea. Toivottavasti et ole vielä tässä haasteessa mukana. Mukavia hetkiä sinulle!

Minä olen monta

Julkaistu , kirjoittanut
4

minä olen monta’Olen lukenut lähes kaikki John Irvingin kirjoittamat ja suomennetut teokset. Monet niistä ovat muodostuneet tärkeiksi ja muistissa pysyviksi kokemuksiksi. Kun tartuin tähän viimeisimpään ja luin sen esittelyn, mietin pitkään, jaksanko pohtia kirjailijan kanssa seksuaalisuutta taas 600 sivun verran. Hänhän on käsitellyt aihetta useassa teoksessaan, erityisesti läpimurtoteoksessa Garpin maailma. Uteliaisuus vei voiton: Kannattiko, menikö aika hukkaan, sainko mitään? Vaikea sanoa näin lyhyellä aikajanalla, ehkä myöhemmin huomaa tästäkin teoksesta saaneensa jotain.’

Irvingin 13. romaani paneutuu tämän hetken pitkään jatkuneeseen muoti-ilmiöön, seksuaalisuuteen ja sen poikkeavuuksiin. Kuusisataa sivua pohditaan asiaa suvaitsemattomuudesta, tasa-arvosta ja suuntautumisesta. Jo kirjan puolessa välissä asia on tullut selväksi ja lukija jäi miettimään, ketä tässä painostetaan tai valistetaan. Kirja kääntyy väkisinkin suvaitsemattomaksi toisinajattelevia kohtaan, vaikka yrittääkin pysyä puolueettomasti aiheessaan.

Billy Abbot huomaa nuorena rakastuvansa vääriin henkilöihin eli poikiin ja vanhempiin naisiin. Tästä alkaa irvingmäinen kavalkadi henkilöitä, jotka eivät ole tavallisia. Kirjassa seurataan Billyn kehittymistä kaveripiirissä, suvussa, koulussa ja harrastuksissa. Hänen isoisänsä Harry näyttelee harrastajateatterissa naisena, isäpuoli ensirakastajana, täti naisrooleissa ja opiskelijat milloin miehinä milloin naisina sekaisin. Shakespeare tulee tutuksi kirjaa lukiessa kuin myös paini, joka esiintyy lähes kaikissa Irvingin teoksissa. Koulutovereista Billylle läheisimmäksi muodostuu Elaine, jonka kanssa hän useaan otteeseen yrittää sopeutua elämään normaalisti sekä voittamaton painija Kittredgen, joka lopulta luopuu mieheydestään ja muuntuu naiseksi.

Billyn ensirakkaus on kirjastonhoitaja neiti Frost. Tämä luotaa Billyn kirjallisuuden pariin ja auttaa häntä löytämään identiteettinsä biseksuaalisena. Neiti Frost osoittautuu transvestiitiksi, joka on muuntunut naiseksi. Häneltä Billy saa ensikosketuksen seksuaalisuuteensa. Se aiheuttaa kuitenkin paikkakunnalla pahennusta ja seuraamuksia. Lukiessani näitä pienen kaupungin ihmisten kokemuksia ja elämäntarinoita en voinut kuin ihmetellä. Tarina oli epäuskottava kaikin puolin. Omalta ajaltani 60- ja 70-luvulta ei muistissani ole ainuttakaan tämäntapaista henkilöä tai tapahtumaa. Homoseksuaalisuuteen törmäsin ensi kerran vasta 80-luvun lopulla, kun pikkupojat haukkuivat kavereitaan tietämättä asiasta yhtään mitään. Vermontin First Sisterin kaupungissa ei tainnut olla yhtään normaalia suhdetta tai ihmistä, kaikilla oli kirjan mukaan jokin seksuaalisuuteen liittyvä erityispiirre, jota yritettiin suvaita.

Billystä tulee kirjailija ja näin teos toistaa samaa teemaa kuin niin moni muukin koulu- tai yliopistopiireissä liikkuva amerikkalainen teos. Jos en tietäisi, että John Irving elää normaalissa suhteessa ja on kolmen pojan isä, voisin luulla kirjaa omaelämäkerralliseksi. Billynkin kirjat käsittelevät seksuaalisuutta ja tulevat hyvin suosituiksi ympäri maailman. Kirjallisuus kiertyy teoksessa kaiken ympärille. Se on täynnä sitaatteja niin Shakespearen näytelmistä kuin muistakin englantilaisen maailman klassikoista. Näitähän vilisee valtaosassa muutakin amerikkalaista kirjallisuutta nykyään. Näytteleminen tuo esiin kirjan nimen. Se on lainaus Shakespearen näytelmästä Rikhard II. Roolit vaihtuvat samoin kuin sukupuolet ja näyttelijä joutuu moneksi. Joillekin rooli jää päälle, kuten iso-isälle, joka pukeutuu edesmenneen vaimonsa vaatteisiin myös teatterin ulkopuolella, joillekin hakemalla haetaan roolia, jolla saadaan erityistä toimintaa aikaan, kuten tytöksi muuttuvan pojan esiintymisestä Juliana.

Kirjan yhtenä teemana on irvingmäiseen tapaan myös isättömyys. Koko kirjan ajan Billy etsii isäänsä, joka löytyy kirjan lopussa transubaarista Espanjasta naiseksi pukeutuneena. Irving toistaa teemojaan loppuun saakka. Niinpä kirjassa kliseisesti päädytään maailmaan, jossa on heikkoja miehiä, joiden identiteetti on hukassa ja olemattomia naisia, jotka esiintyvät suvaitsemattomuuden kaavussa tai ovatkin todellisuudessa miehiä. Koko maailma on kääntynyt nurinkuriseksi. Kirjallaan hän varmaankin tahtoo painottaa kaiken suvaitsemista ja ihmisen tuntemisen merkitystä ennen leiman lyömistä. Sinällään hyvä asia, mutta pitääkö sitä rautalankaa vääntää 600 sivun verran.

Olen aina pitänyt Irvingin tyylistä kirjoittaa ja käännellä juonta, hätkähdyttää lukijoitaan ja tuoda esiin uusia asioita. Varhaisemmissa teoksissaan hän pysyi linjassa ja kunnioitti lukijoitaan. Niinpä teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany ovatkin kaukana tämän teoksen edellä. Nyt kirjailija on langennut löysän kirjoittelun ansaan, toistaa selviä asioita kyllästymiseen saakka ja jankkaa samaa asiaa uudestaan ja taas uudestaan. Kirjasta olisi voinut karsia pari sataa sivua pois juonen tai sanoman yhtään käsimättä.

Tämä kirja on Irvingin teoksista mustin. Vaikka juoni puetaan komedian verhoon ja asioita pohditaan kieli poskella, niin alla kuplii syvä mustuus. Ihmiset eivät ole onnellisia, eivät elä rakkaudessa eivätkä ystävyydessä keskenään, etsivät ja sekoilevat. Väkivaltaiset kuolemat sekoittavat soppaa entisestään ja 80- sekä 90-luvun aids-epidemia painaa kuoleman merkin useiden kirjan henkilöiden otsaan. Kun ihmiset kuolevat nelikymppisinä tuskallisesti tai tekevät itsemurhan kumppaninsa kuoleman jälkeen, ollaan todella mustilla vesillä. Billy ei paljasta tunteitaan rakastetulleen rakkaudentunnustusta kummemmin eikä osaa surra poismenneitä. Äidin traaginen kuolema sivuutetaan lähes olankohautuksella, ensirakkaus saa mennä samalla tavalla. Hän ei etsi isäänsä todella, ei nuoruuden kiusaajaansa, ei neiti Frostia, vaikka kaikki ne ovat olleet tärkeitä hänen nuoruudessaan. Niinpä kirja jää laajuudestaan huolimatta kovin pinnalliseksi.

Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kuten muutkin Irvingin teokset, mutta sille ei voi mitään, että se ei ole mitään miellyttävää luettavaa. Taidanpa harkita jatkossa tarkaan kannattaako aikaansa enää pistää hänen mahdollisten uusien teostensa lukemiseen.

Irwing, John: Minä olen monta (In One Person, 2012). Tammi, 2013, suom. Kristiina Rikman. 604 s.

Pelin henki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

08PV_Pelin kansi.indd’Syystoimien vuoksi kirjojen lukeminen on jäänyt vähemmälle. Joka ilta tartun johonkin luettavaan, mutta jo parin sivun jälkeen kirja putoaa rinnalle ja kuorsaus kertoo muille pelin hengen. Niinpä Chad Harbachin kirja Pelin henki on pyörinyt pöydällä monta viikkoa, mutta loppuun sain sen luettua vasta eilen. Siksi siitä ei muodostunut oikein kunnon kuvaa  vaan hyvinkin kaksijakoinen. Kehuttu kirja ei vakuuttanut. Vastaavaan ja parempaan ovat pystyneet niin monet, John Irving etunenässä. Näitä yliopistokuvauksia vaivaa liika kliseisyys ja kaksinaismoralismi, mutta ehkä tämä on sitä amerikkalaisuutta ja se on sellaisena otettava vastaan.’

Tämä on tarina ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä yliopistomaailmassa ja baseballista. Näistähän on kirjoitettu maailman sivu, paljon ja hyvin. Miksi sitten tämä kirja nousisi muiden edelle, paremmaksi kuin muut? Henry Skrimshander on ilmiömäinen polttaja, joka vaistonvaraisesti osaa asettua pallon eteen ja heittää vuorenvarmasti sinne minne tahtoo. Hän ei halua tehdä mitään muuta elämässään kuin pelata, treenata ja pelata, voittaa itsensä ja voittaa joukkueelle. Hän ystävystyy Mike Schwartzin kanssa, joka on joukkueen kapteeni ja vaatii pelaajilta enemmän kuin he ovat valmiit antamaan. Hän itse uhrautuu pelaajien menestyksen puolesta ja ottaa erityisesti Henryn suojatikseen. Kirjan henkilöihin kuuluu myös Owen, Henryn kämppäkaveri, jota toiset kutsuvat Buddhaksi. Owen on homo, ja muut hyväksyvät sen. Neljäs nuori on koulun rehtorin tytär Pella Affenlight, joka palaa Kaliforniasta epäonnistuneen avioliittonsa jälkeen isänsä opinahjoon jatkamaan opintojaan. Hän ajautuu värikkääseen suhteeseen Mike kanssa. Nuorten nelikkoa täydentää rehtori Affenlight, joka ihastuu ja lopulta rakastuu Oweniin. Hän on koko uransa varonut suhteita opiskelijoihin ja nyt hän lankeaa poikaan eikä osaa pitää varaansa.

Henryn vaikeudet alkavat, kun kykyjenetsijät saapuvat ja alkavat tarkkailla häntä. Henry tulee epävarmaksi ja siinä ei auta yhtään se, että hänen harhaheittonsa osuu Owenin kasvoihin ja tämä loukkaantuu. Henryn elämä menee sekaisin ja lopulta hän eroaa joukkueesta. Mike prässää porukan kuitenkin kunnianhimoisesti voitosta voittoon ja lopulta mestaruustaistoon saakka. Henry ei ole mukana, rehtori jää kiinni suhteestaan ja saa sydänkohtauksen, elämä mutkistuu ja romahtaa monen kohdalla, mutta peli jatkuu. Lopussa Miken ja Henryn ystävyys korjaantuu, Pella jatkaa opintojaan, Owen saa stipendin Japaniin.

Niin, miksi tämä kirja nousee Suomen Kuvalehden arvijoijan mielestä vuoden parhaaksi kirjaksi ja miksi se USA:ssa saa ylistystä ja hehkutusta ylenmäärin? Kirjaa on kirjoitettu kymmenen vuotta, joten sen jokainen sana on mietitty, sen juoni on tarkkaan harkittu ja sen kieli on erinomaista, mutta tällaisia kirjoja on paljon. Yliopistomaailmasta ja kirjallisuuden opiskelusta on kirjoja vinot pinot ja parempia. Tässä on paljon höttöä, jonka olisi voinut jättää pois, on paljon amerikkalaisuutta, joka on meille vierasta, osin epäuskottavaakin. Henkilöt jäävät ohuiksi ja sävyttömiksi. Kirja on miehinen. Ainoa nainen, Pella, jää väistämättä sivuun pomppimaan osin marionettina miesten maailmassa. Päähenkilöiden suhteet on kuvattu kyllä tarkasti, kerrottu surut ja ilot, erot ja uudelleen löytymiset, ehkä hyvinkin amerikkalaiseen tapaan, mutta jotain menee yli ja jotain puuttuu.

Itse basebal kulkee läpi kirjan punaisena lankana, mutta jää lopulta toissijaiseksi, kirjalilijan kahlatessa läpi päähenkilöiden ihmissuhdeviidakkoa. Nykytrendien mukaan yhdeksi teemaksi muotoutuu homous ja se lieneekin asia, joka nostaa tämän kirjan muista vastaavista erilleen, vaikka onhan näitäkin kuvauksia ollut. Rehtorin rakastuminen Oweniin kuvataan naivisti. Tuntuu kuin aikuinen mies olisi menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hänhän on ollut naimisissa ja hänellä on tytärkin. Rehtorin suhde opikelijoihin ja näiden suhde rehtoriin lienee amerikkalainen, sillä ei tällaista avoimmuutta näe meillä, enkä näe edes tarpeelliseksi. Yliopistossa on tuhansia opiskelijoita, mutta rehtori puuhastelee vain muutaman kanssa jopa intiimeissä suhteissa. En pidä sitä uskottavana juonen kannalta. Se kuitenkin lienee syy kirjan suosioon. Joku uskaltaa sanoa asiat näin. Kaikki kunnia kirjailijalle, asiat on kerrottu luontevasti ja jopa kauniisti. Kokonaan eri asia on, suhtautuisivatko kirjan nuoret tähän näin ymmärtäväisesti vai pitäisikö heidän suhtautua siihen niin kuin koulun johto vaatiessaan rehtorin eroa. Ehkä nykyään on vihdoin päästy eroon fobioista, Amerikassakin.

Kaikesta puutteistaan huolimatta kirja on ihan luettava, vaikka en sitä kehuisi vuoden parhaaksi.

Harbach, Chad: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011). Suom. Tero Valkonen. Otava, 2013. 468 s.

Omegapiste

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Omegapiste’Tässä muutamana sateisena päivänä on voinut toteuttaa pienten kirjojen teemaa ja lukea taas muutaman satasivuisen. Siinä oli kotimaista ja ulkomaista proosaa, mutta parhaiten mieleen jäi DeLillon tuotantoon kuuluva Omegapiste. Nimenä se ei sanonut ennen lukemista yhtään mitään ja lukemisen jälkeenkään en oikein sitä hahmottanut. Niinpä asiaa oli tutkittava ja kun jotain tiesi, niin kirjakin aukeni. Suosittelen!

Helposti luettava kirja, mutta vaikeasti käsitettävä. Kirja pohtii syyllisyyttä, menetystä, katumusta, mutta ei kovin näkyvällä tavalla. Tarina on ehkä tavallinen. Nuorimies näkee videotekniikalla tehdyn elokuvan eli Psykon hidastetun version, joka kestää 24 tuntia. Hän jää siihen koukkuun. Hän tai joku muu, kirja ei kerro, päättää tehdä itse taiteellisen kokeilevan elokuvan tunnetusta, mutta syrjäänvetäytyneestä puolustusministeriön neuvonantaja Richard Elsteristä. Siinä hän yhdellä otoksella antaisi miehen puhua seinää vasten koko elokuvan ajan. Siksi hän matkustaa syrjäiselle talolle erämaahan tapaamaan Elsteriä. Ajatus on viipyä pari päivää, mutta vierailu venyy viikoiksi jopa kuukausiksi eikä elokuvaa synny. He keskustelevat ja juovat aamusta iltaan, myöhään yöhön. Elsterin filosofia tulee esiin keskustelujen kautta. Omegapiste on ranskalaisen filosofipapin Pierre Teilhardin kehittämä käsite kompleksisuuden ja tietoisuuden tasosta, jota kohti maailmankaikkeus etenee. Käsite on vaikea ja sen tutkiminen vaatii nykyäänkin valtavasti tietokonekapasiteettia, koska muuttujia on paljon. Miesten juttelun keskeyttää Elsterin tytär, Jessica, joka saapuu tilalle. Tasapaino hajoaa ja lopulta tyttären katoaminen nostaa esiin kaiken piilossa olleen, jota ei kuitenkaan kerrota.

Hyvin vaikea kirja ymmärtää. Sitä sanotaan DeLillon parhaaksi teokseksi ja taas häntä arvostetuimmaksi tämän hetken amerikkaliseksi kirjailijaksi. DeLillo on saanut monia arvostettuja palkintoja teoksistaan ja häntä on povattu vuosi toisensa jälkeen myös Nobel-palkinnon saajaksi. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että hänen teostensa filosofia on vaikea ja vaikka juoni olisikin helposti luettavissa, niin lopputulos jää ontumaan, kun ei ymmärrä, mitä hän lopulta tarkoittaa. Näin on ollut ainakin niissä kirjoissa, jotka olen aikaisemmin lukenut (mm. Etsijä, Valkoinen kohina). Omgapiste on käsite, joka ei välttämättä Elsterin puheissa aukea: ”Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olle kiviä pellolla.” Elster viittaa Teilhardiin ja teoriaan ja samaa pohditaan monessa miesten välisessä keskustelussa. Toisaalta kuka haluaa olla kivi pellolla, kun tietoisuuskin on olemassa, vaikkakin hyvin kompleksinen.

Tarinaan tulee uutta säpinää tyttären, Jessican, myötä, mutta samalla se latistuu. Pohdinta muuttuu samaksi tykkää-ei tykkää jutuksi, mikä on tyypillistä kirjallisuudelle, ehkä kaikelle. Jessican katoaminen saa järisyttävät piirteet muutoksena ja hyvä on, ettei kirjailija ryhdy selittämään niitä auki. Näin lukija saa itse pohdittavaa, jos jaksaa pohtia. Onko sittenkin parempi olla kivi pellolla kuin tietoinen ja epätoivoinen menettäjä, syyllisyytensä vanki.

Ei huono kirja, muttei niin helppokaan, ainakaan kesälukemisena. Kirjan alku ja loppu Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hour Psycho äärellä jäi ainakin minulla vielä pohdinnan tasolle. Kuinka se liittyy lopulta tähän tarinaan?

DeLillo, Don: Omegapiste. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 123 s.

Kiusaajat

Julkaistu , kirjoittanut
2

Kiusaajat
’Kun kesä on alkanut ja sen kaikki kiinnostava, ei tahdo enää jäädä aikaa lukemiselle. Hain kirjastoautolta puolentusinaa pieniä kirjoja eli katsoin sellaisia, joissa ei ole yli kahta sataa sivua. Jospa ehtisi, jaksaisi, ne lukea iltalukemisena. Kevään aikana olen aloittanut useita kirjoja, mutta ne ovat jääneet kesken, ehkäpä nekin tulisi luettua loppuun. Kasvimaailma rehottaa ja odottaa penkojaansa, monet ihmeellisyydet pohtijaansa. Stressiä ei kuitenkaan saisi ottaa. Ensimmäisenä käteen sattui tunnetun näytelmäkirjailijan ja novellistin Pasi Lampelan ensimmäinen romaani, joka ilmestyi viime vuonna.’

Kirja kertoo aikuisuuden kynnyksellä olevasta pojasta, jota pään sisäiset ahdistukset, demonit, kiusaavat. Tuomas lopettaa lukion kesken ja jää tyhjän päälle. Vanhemmat ovat eronneet ja hän asuu äitinsä kanssa Pukinmäessä. Jotta hänellä olisi jotain tekemistä kesän aikana hänen enonsa Eero palkkaa Tuomaksen hoitamaan vanhaa huvilaa ja samalla tämä voisi miettiä elämänsä jatkoa. Mökillä ei ole juurikaan mitään tekemistä, puiden pilkkomista, uimistä, nurmikkoa ja ajattelua. Tuomas lukee kirjoja, joita hän hakee kirjastosta. Siellä hän tapaa Sannin, hevostytön, joka asuu lähitilalla. Juttelua pidemmälle he eivät kuitenkaan pääse. Sen sijaan Eeron vaimon Kaarinan kanssa löytyy enemmän yhteistä. Eeron firman asiat ajautuvat huonoon suuntaan ja hän joutuu myymään perustamansa yrityksen japanilaiselle suuryritykselle. Myös Kaarina jättää hänet. Tuomas miettii koulua, elämäänsä, tulevaisuutta ja menneisyyttä. Miksi hänestä tuli tällainen?

Lampelan romaani on hitaasti etenevä tarina kiusatun pojan ajautumisesta ahdistukseen ja syrjäytymisen alkuvaiheeseen. Kirjassa ei syytellä ketään, ei anneta valmiita vastauksia eikä mässäillä suurilla muutoksilla. Todelliset vaikeudet eivät ole suuruudesta kiinni. Tuomaksella ne ovat yksilötasolla, Eerolla globaaleja. Aina kuitenkin ne koskevat yksilöä. Kun Eeron firmasta pistetään työntekijöitä ulos, vaikeudet kasautuvat sinne ja johtavat jopa hirmutekoihin. Kun Tuomas jättää lukion, vaikeudet eivät häviä, vaan ne nakertavat edelleen hänen elämäänsä. Eeron asioiden kautta hän ehkä huomaa, ettei kiusaaminen ole ainoa paha maailmassa. Selviääkö Tuomas, sitä ei kerrota, sen saa lukija itse päätellä tekstistä. Matka hirmutekoihin alkaa kaukaa, mutta on usein pienestä kiinni.

Kirjassa Tuomas kuvastaa nyky-yhteiskunnan ongelmaa. Kaiken pitäisi olla hyvin tai ainakin melko hyvin, mutta kun ei ole välineitä taistella, ajaudutaan ahdistukseen ja masennukseen. Kun pieni ihminen ei pysty hallitsemaan tapahtumia, ei jaksa pureutua kiinni, ajaudutaan yhä kauemmaksi helpoista ratkaisuista. Tuomas vetäytyy, syrjäytyy, hautoo mielessään kauheita asioita, hän on selvästi elämänsä käännekohdassa, josta hänen on itse löydettävä ratkaisu päästä eteenpäin, kouluun, työhön, opiskelemaan vaiko luuseriksi. Mikä on valinta? Osaako hän, pystyykö hän, onko hänellä enää voimia tai välineitä tehdä ratkaisu?

Kirjassa ei ole voittajia, kaikki häviävät. Tuomas pohtii syntymäänsä, vahinkoa. Miksi hänet tehtiin? Hän pohtii äitinsä tappamista ratkaisuna elämäänsä, toisen päästämistä pahasta, itsensä vapauttamista vankilaan. Vaihtoehdot risteilevät laidasta laitaan, sillä myös Kaarina ja tämän rahat viivähtävät pojan mielessä. Ahdistusta ei ole helppo sivuuttaa ja kiusaajat jatkavat mielen vainoamista. Taitava kuvaus jättää lukijalle paljon pohdittavaa myös  viime aikojen tapahtumien valossa.

Pasi Lampela: Kiusaajat. WSOY, 2011. 123 s.

Alkusoitto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


alkusoitto’Olen ollut muutaman viikon ulkomailla ja blogin pitäminen on jäänyt vähälle. Ulkona kevät tekee tuloaan räntäkuurojen keskellä, aurinko sulattelee hankia ja muuttolinnut palailevat kaukomailta. Etelässä ne olivat hyvinkin jo lähtökuopissaan, niin pääskyt kuin kahlaajatkin. Tervetuloa vain. Matkalla luin pieniä kirjoja, joilla on suuri sisältö. Tällainen on varsinkin muutaman vuoden takaisen Nobel-kirjailijan Le Clézion palkintovuonnaan kirjoittama kirja nuoren Ethelin kasvusta lapsuudesta aikuisuuteen ja vastuuseen. Upeaa kerrontaa, niin kuin muutkin hänen kirjansa. Autiomaa oli fantastinen lukukokemus aikoinaan ja nyt juuri kun vaelsin kuumassa erämaassa kivien, punaisten kallioiden ja mystisen hiljaisuuden keskellä, muistelin usein juuri tätä kirjaa. Le Cléziota kannattaa lukea useampaankin kertaan.’

Kirja on pieni kertomus suuresta asiasta. Nuori Ethel kasvaa kirjan myötä lapsesta aikuisuuteen ja saa kokea kaiken sen muutoksen, jonka sota tuo Eurooppaan 30-luvulla. Hän elää rikkaassa porvarillisessa perheessa Pariisissa, soittaa pianoa, käy koulua ja seurustelee vanhan isosetänsä Solomonin kanssa elämästä. Hänen perheensä on muuttanut Pariisiin Mauritiukselta ja isän on tarkoitus hoitaa perheen raha-asioita täältä käsin niin, että he voisivat jatkossakin viettää turvattua ja vakaata elämää. Toisin kuitenkin käy. Isä ei osaa hoitaa asioitaan, ei omiaan eikä muiden. Hän elää yli varojensa pitämällä salonki-iltoja, tarjoamalla lainoja, haaveilemalla uusista keksinnöistä, jotka eivät toimi ja sijoittamalla rahaa arveluttaviin kohteisiin. Isosetä huomaa tämän ja testamenttaa kaiken omaisuutensa Ethelille, varsinkin kalliin tontin, jonne oli tarkoitus rakentaa Ethelille Malvanvärinen huvila. Isä kuitenkin sedän kuoltua tuhlaa myös Ethelin varat ja niin he ovat kaikki tuuliajolla, kun sota syttyy.

Kirja kertoo myös Ethelin ystävyydestä Ksenjan, venäläisaatelisen emigranttitytön, kanssa. Ksenja on köyhä, todellä köyhä, mutta ylpeä ja kantaa köyhyytensa kunnialla. Tytöt ovat rakastuneita toisiinsa ja ystävyys on muuttumassa jopa vaaralliseksi. Sota kuitenkin muuttaa senkin. Ksenja menee naimisiin ja ystävyys loppuu. Ethel seurustelee englantilaisen Laurentin kanssa ja menee tämän kanssa naimisiin kirjan lopulla sen jälkeen, kun isä Alexandre on kuollut, perhe kärsinyt hirvittävän köyhyyden ja alennuksen joutumalla karkoitetuksi Pariisista ensin Nizzaan ja sitten maaseudulle toisten ihmisten armopalojen varaan. Kun on itse kärsinyt nälän ja puutteen, osaa antaa arvon hyvinvoinnille ja toisten kärsimyksille.

Kirja on osittain omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan omasta äidistä. Siinä ei oikeastaan tapahdu kerrottuna kovinkaan paljon, mutta sen pienten tapahtumien taustalla vellovat suuret asiat, joiden laineet keinuttavat myös kirjan henkilöitä. Hitler on kummajainen, jota ensin nauretaan sitten vihataan. Puute on peikko taustalla, jonka ei suotaisi tulevan omalle kohdalle, mutta joka on siedettävä sitten kun se osuu.

Kirjailija kuvaa hyvin kauniisti nuoren Ethelin elämää Pariisissa. Hän ei kaunistele asioita, mutta tunkeutuu kuitenkin syvälle nuoren tytön sielunelämään. Tuntuu joissakin paikoissa jopa kiusalliselta lukea tytön omista ajatuksista. Tyttöjen ystävyys on kuvattu myös hyvin kauniisti ja vaikka se johtaa lähes lesbomaiseen suhteeseen, niin siitä ei läpitunge nykykirjallisuuden niin helposti paisuttamaa seksuaalisuutta. Kuvaus on arkaa, niin kuin varmaankin nuoren tytön itsensä etsiminen on. Ksenja kuvataan kylmäksi ja itsekkääksi, kuten usein kliseisesti venäläisiä kuvataan. Toisaalta Ethel on runotyttömäinen sinisilmäinen onnessaan eikä osaa ajatella toisista mitään pahaa.

Koska kirja on kertomus Hitlerin hirmutekojen ajalta, se ei jätä näitäkään asioita rauhaan. Vasta kirjan lopulla selviää, että Laurent on juutalainen eikä Ethel. Laurent on kuitenkin englantilainen sotilas, eikä joudu kärsimään, mutta hänen perheensä joutuu keskitysleirille. Koko ajan pelkäsin sen tapahtuvan Ethelin perheelle. Pahuus kasvaa kirjan edetessä ja koska siitä aiheesta on paljon kirjoitettu, se vaikuttaa, ahdistaa, vaikka sitä ei kerrota. Kerronnan tahdittajana on Ravellin Bolero. Alku on verkkainen, mutta tahti kiihtyy kohti loppua. Se on ikään kuin alkusoittona elämälle, johon Ethel valmistautuu.

Kirja on kaunis pieni helmi, joka kannattaa lukea huolella. Se jää helposti ulkokohtaiseksi eikä pysy mielessä, mutta hieman vaivaa nähden siitä saa uskomattoman paljon irti pienestä koostaan huolimatta.

Le Clézio, J. M. G: Alkusoitto. Otava 2010 (2008). Suom. Annikki Suni. 179 s.

Häväistyt

Julkaistu , kirjoittanut
2


Häväistyt’Kun talvi alkaa hävitä taistelun keväälle, jää aikaa vähemmän lukemiselle. Nyt olenkin hiljaiselon aikana päässyt taas vauhtiin ja kaivanut väliinjääneitä teoksia tutustuttavaksi. Yksi tällainen on viime vuonna ilmestynyt Sahlbergin Häväistyt. Pistän tähän siitä joitakin kommentteja, jospa joku löytää niistä syyn tutustua tähän vähemmän tunnettuun kirjailijaan. Suosittelen, vaikka en voikaan taata mielihyvää.’

Göteborgissa asuvan suomalaiskirjailijan kymmenes romaani on yhtä synkkä ja kaunis kuin edeltäjänsäkin. Itseeni teki aikoinaan suuren vaikutuksen kirja Höyhen, jossa kuljetaan kehitysvammaisen pojan mielenmaisemassa laitoksessa, samoin syrjäytyneestä maahanmuuttajasta kertova Hämärän jäljet. Sen sijaan Tammilehdosta en pitänyt ja niinpä jätinkin kirjailijan rauhaan tähän päivään asti. Ehkä se kannatti, tuli perspektiiviä.

Häväistyt on kirja pakomatkasta, rikoksesta, pahoinvoinnista, pienistä ihmisistä yhteiskunnan rattaissa. Kirjailija ei sido tarinaansa mihinkään aikaan eikä paikkaan. Se olisi voinut tapahtua viime vuonna tai kymmeniä vuosia sitten missä päin maailmaa tahansa. Oikeastaan siitä tuli sellainen kuva, jonka olisi voinut piirtää joku 30-luvun kirjailija: William Flaukner tai Pentti Haanpää. Kun on viime aikoina lukenut monia puolifiktiivisiä tarinoita, tuntui virkistävältä paneutua täysin keksittyyn tarinaan. Tällä ei ole totuuspohjaa ja kuitenkin se on totta. Samanlaisia juttuja on kerrottu tuhansia ympäri maailman, tarinoita, joita lama ja puute saa aikaan.

Kirjassa ihmiset kuvataan hyvin lakoonisesti: mies, nainen, tyttö, poika, Mestari. Osalle heistä nimet tulevat vasta aivan kirjan lopussa. Samoin paikat ovat yleiskäsitteellisiä: rannikon kaupunki, lähikylä, kaivos.

Kirja alkaa siitä, kun talosta tulee ulos kolme henkilöä, poika, nainen ja mies, tässä järjestyksessä ja sitten mies palaa taloon ja hakee mukaansa kiväärin. Tästä alkaa pakomatka, joka etenee kuin dekkari lopun ratkaisuun saakka. Perhe pakenee rikosta, jonka motiivit tulevat esiin teoksen edetessä. He joutuvat hankkimaan toimeentulonsa rikollisin keinoin ja pakenemaan virkavaltaa useaankin kertaan. Heidän päämääränään on löytää Mestari, joka on kertomuksessa kuin Jumala, joka ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa. Mestari kuitenkin liikkuu nopeasti paikkakunnalta toiselle eikä häntä ole helppo saavuttaa. Mies tekee sen, minkä voi ja mihin pystyy, vaikka loukkaa jalkansa paetessaan ja vaikka on monesti eksyä jäljiltä. Suurelta osin kerronta on ulkopuolista, mutta minä-kertojina ääneen pääsevät myös kaivoksen palopäällikkö, vanha yksin asuva nainen ja poliisi. Heidän kuvauksensa perheestä antavat jonkinlaista käsitystä siitä, miltä he näyttävät. Yllätys oli ainakin minulle heidän ikärakenteensa ja ulkonäkönsä, josta ulkopuolinen kertoja ei kerro juurikaan mitään.

Hyvin keskeiseksi tarinassa nousee mykkä poika. Jo alusta pääsee käsitykseen, että häneen liittyy jotain erikoista, jotain mikä on tapahtunut ennen tarinan alkua. Salaisuus pysyy salaisuutena lähes loppuun saakka eikä sitä voi oikeastaan arvatakaan sillä kirjailija aintaa aivan liian vähän johtolankoja tähän. Myös rikoksen laatu ja suorittaja pysyvät lähes loppuun saakka arvoituksina, vaikka niistä annetaankin selviä osviittoja pitkin matkaa.

Sahlberg on kirjailijana omintakeinen. Hänen romaaninsa eivät ole helppoja, mutta ne ovat koskettavia. Hän kertoo vakavista asioista: vähäosaisista, syrjäytyneistä, köyhistä ja sairaista. Aiheet ovat siis synkkiä. Teksti ei aina ole synkkää, mutta ei sieltä juuri huumoriakaan löydy. Siksi kirjailijaa pidetäänkin eräänlaisena marginaalikirjailijana, joka ei ole saavuttanut suuren yleisön suosiota. Hän on kuitenkin pysynyt tyylilleen uskollisena koko tuotantonsa ajan. Toiset pitävät toiset eivät, niin kuin elämässä usein on.

Sahlbergin teksti on karua. Se kuvaa tapahtumia ottamatta niihin selvää kantaa. Sen saa tehdä lukija. Lauseet eivät ole helppoja, mutta luettavia. Joissain kohdin kyllä katsoin kaksikin kertaa jotain kielikuvaa ennen kuin sen ymmärsin. Jossain toisessa kohdin esimerkiksi personifikaatio häiritsi kokonaiskuvaa ja sen olisin jättänyt pois. Yllättävä auton tekemä havainto tai ikkunaverhojen tukahtuneet äänet voivat olla vain lipsahduksia, jotka sellaisinaan ovat turhia. Myös vaikeat tai kliseiset kielikuvat olisivat voineet olla parempia yksinkertaisemmassa muodossa. Ei aina tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä ajattelee. Myöskään lopun selittelyä ei kirjassa olisi kaivattu. Asiahan tuli kerrottua jo pitkin matkaa.

Kyllä tämä oli luettava kirja, ei mikään tusinatuote, mutta ehkä taas odotin jotain enemmän. Se saattaa johtua siitä, että meidät lukijat on viime aikoina totutettu puolittain tosipohjaisiin kertomuksiin ja silloin tällainen täysfiktiivinen teos on erilainen ja tuntuu ehkä turhalta, sadulta, jolla kuitenkin on oma tärkeä sanomansa.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

Jumalan sana

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jumalan_sana-hotakainen_kari-14308636-frnt’Kari Hotakainen on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen, rahaan. Vaikka kuinka yrittäisi ajatella, ettei raha saa ratkaista kaikkea, niin silti me elämme sen talutusnuorassa ja sitä jatkuvasti ajattelemme. Jumalan paikan on ottanut Mammona, näin raamatullisesti sanottuna ja siitä tämä kirja kertoo. Olen lukenut lähes kaikki Hotakaiset ja ehkä tässä hän pääsee taas siihen tyyliin ja tasoon, joka oli Juoksuhaudan tiessä. Kirja on kokonainen, kantaaottava ja ajatuksia herättävä, mutta ei helppo. Kannattaa tutustua.’

Tämä on eräänlainen On the Road-romaani Suomesta yhden päivän ajalta, jossa vanha autonkuljettaja Armas Kallio kuljettaa investointipankkiiri Jukka Hopeaniemeä Lapista Helsinkiin seitsemän minuutin TV-esiintymistä varten. Oikeastaan kirjan juoni on siinä, mutta se ei tietenkään ole koko kirja, vain sen kehys.

Matkalla tapahtuu oikeastaan melko vähän mainittavaa. He ottavat liftarin kyytiin ja joutuvat siitä kärsimään; se lienee eräänlainen matkan taitekohta. Suurin osa matkan ajasta puhutaan, muistellaan, kuunnellaan musiikkia ja vanhan Ukon kasetteja. Ukko on Hopeaniemen isä, teollisuuspohatta, joka loi lähes tyhjästä menestyvän liikelaitoksen Kekkosen aikaan. Hän haluaa kuolemansa jälkeen valistaa poikaansa maailman vaaroilta ja elämän oikuilta. Armas Kallio oli Ukon autonkuljettaja koko tämän uran ajan. Suostuessaan kuljettamaan pojan Lapista etelään, Armas haluaa auttaa tytärtään Saaraa, joka on peliriippuvainen. Jukka Hopeaniemi on koko uransa ajan vältellyt jukisuutta eikä ole antanut TV-haastatteluja. Miksi hän nyt suostuu? Se jää lukijan arvailujen varaan, mutta sen voi arvata jo kirjan alussa, että tarina huipentuu tuohon haastatteluun aamun Huomenta maa-ajankohtaislähetyksessä. Se onkin käänteentekevä haastattelu monella tavalla.

Kirja etenee kronologisesti illasta aamuun ja matkallisesti Saariselältä Pasilaan. Sen kerronta takautuu muisteluihin Ukon ajan tapahtumiin ja luotaa myös kysymyksiin, mitä tapahtuu haastattelussa ja mitä sen jälkeen. Hopeaniemi tilittää elämäänsä enemmänkin itselleen kuin kuljettajalle ja kuljettaja vertailee isän ja pojan elämää toisiinsa. Kerronta tapahtuu preesensissä ja se antaa sille ajankohtaisen tunnun. Se on paikoin karua ja todentuntuista, mutta aina välillä pursuaa todellista elämää, viisauksia, runollisuutta ja pohdintoja. Kirjailija on pukenut ajatuksensa usein Raamatun lauseisiin, sananlaskuihin, aforismeihin tai muihin tunnettuihin lausahduksiin, muuttamalla niiden sanoja jonkin verran, mutta pitäen ajatuksen samana. Kirjasta toisin paikoin tulee mieleen aforismikokoelma ja sanaleikkien temmellyskenttä.

Ajatuksellisesti tässä on kaksi maailmaa, Ukon ja Hopeaniemen. Ukko eli Kekkosen ajan maailmassa, jossa juotiin ja remuttiin myös johtoportaassa ja kun nimet olivat paperissa, oli asiat kunnossa viiden vuoden ajan. Hopeaniemellä on valtaa ja rahaa mutta ei vapautta. Markkinavoimat reagoivat pienimmästäkin muutoksesta. Siksi kaikki sijoittajat, johtajat, pelaajat odottavat kauhulla TV-ohjelmaa, jossa suuren Konserni oyj:n toimitusjohtaja voi päästää sammakoita suustaan. Jumalana ei ole enää vanhatestamentillinen Ukko vaan kasvottomat Markkinavoimat, jonka sana on laki.

Kirjassa on vähän henkilöitä eikä heitäkään kuvata kovin tarkkaan. He ovat kuitenkin kuin vastakohtia toisilleen. Hopeaniemi kadehtii autonkuljettaja Armaksen elämää ja päinvastoin. Pakkaa he eivät vaihtaisi, mutta näinkään ei ole hyvä. Naisakselilla TV-toimittaja on petollinen analyytikko, joka toimii markkinavoimien palveluksessa ja Armaksen tytär Saara yrittää tähyillä siihen suuntaan voidakseen kuitata pelivelkansa. Ehkä tässä akselissa erilaisuutena on inhimillisyys.

Haastattelussa Hopeaniemi päättää kertoa totuuden, mutta sitähän kukaan ei halua kuulla eikä kestää, ei ainakaan TV-toimittaja eivätkä Markkinavoimat, vaikka median hypettämällä kansalla onkin hauskaa. Matkalla on kuunneltu milloin Beethovenia milloin Jussi Björligiä, jotka edustavat Ukon aikaa tai sitten Dylania ja Williamsia, jotka edustavat nykyisyyttä. Lopussa taustalle jää soimaan Bob Dylanin vanha hitti, jota myös Armas kuuntelee.

Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala 2011. 324 s.

Hiljaisten historia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


sauli_niinisto’Olemme saaneet maalle uuden presidentin. Siksi lienee paikallaan tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Markkinoilla on häneltä kaksi kirjaa: Viiden vuoden yksinäisyys ja Hiljaisten historia. Luin jälkimmäisen. Kun vielä tutustuin Kanava-lehden tuoreessa numerossa olevaan Osmo Pekosen pohdintaan kirjasta ja presidentistä, päätin pistää jotain tänne itsekin. Kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, mutta ainakin pokkaripainosta edelleen on saatavilla. Kirja on pieni, vaatimattoman oloinen, mutta täynnä pohdintaa, tunnetta, ajatuksia. Kannattaa tutustua.’

Presidentti Niinistön toinen kirja koostuu kuudestatoista tarinasta, joissa pohditaan pienten ihmisten elämän pieniä tai miksei suuriakin tapahtumia, tragedioita, häviämisiä, onnistumisia. Tapahtumat eivät aina ole suuria historian tapahtumia, mutta pienelle ihmiselle ne ovat suuria, jopa ainutlaatuisuudessaan musertavia. Samalla nämä pienet asiat laajenevat suuremmiksi käsittämään kokonaisia maailmoita ja saavat samalla yhteiskunnallista ja poliittista painoarvoa, kannanottoja paremman elämän puolesta. Vaikka asiaa ei aina suoraan sanotakaan, niin lukija voi lukea sen rivien välistä.

Pari sanaa jokaisesta kertomuksesta, niitä lienee tarpeeton ruveta sen kummemmin selittämään. Ne kannattaa lukea itse. Hiljainen sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan upseerista, jota kukaan ei huomaa. Uusi jako pohtii kiinalaista rahapolitiikkaa. Ameriikan pojassa ihmetellään vaihto-oppilasta. Kadonnut kunta ottaa kantaa kunnan kehtittämiseen. Juoksijassa jänis ottaa vallan ja voittaa. Ryöstetyssä elämässä mietitään kommunismia Itä-Euroopan maissa. Sukat kertomus etsii kadonneita sukkia. Velka ja vankeus on kovin tuttu kertomus 90-luvun laman vaikutuksesta yrittäjälle. Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu on kannanotto erilaiseen elämänmuotoon. Perussuomalainen ei suinkaan kerro Persuista, vaan tyypillisestä suomalaisesta työmiehestä. Käsi pohtii kauneutta. Landisin tuska ottaa kantaa dopingiin ja ammattipyöräilyyn. Ehdokas on selvitys kirjoittajan presidenttiehdokkuudesta ja sen tuomista mietteistä. Maailman parasta maalaria etsimässä luotaa läpi taidemaailmaa MonaLisan kautta Vermeerin Tyttöön. Surun silhuetit on laaja kuvaus Thaimaan tsunamista ja Niinistön kokemuksista lähellä kuolemaa.

Kirja on valtaosin avointa ja rehellistä kuvausta arjen sankareista. Siihen on koottu tarinoita, jotka ovat tärkeitä kertoa. Joistakin kuultaa läpi puoluekanta, mutta valtaosin ne ovat melko puolueettomia kuvauksia. Vaikka kerrotaan tarinaa kommunismista ja Neuvostodiktatuurista, niin ei sorruta kauhistelemaan tai tuomitsemaan. Asiat otetaan asioina, vaikka otsikko provosoikin elämän tulleen ryöstetyksi. Monet tarinat ovat tuttuja toisista yhteyksistä ja siksi niin sattuvia. Osa on uutta hyvinkin empaattista ajattelua, jota pitää herätellä ja pohtia edelleen.

Kirjoitusvaiheessa vielä tulevalta presidentiltä olisi odottanut ehkä muunlaista kirjaa. Vein isälleni pari kuukautta sitten presidentti Koiviston järkäleitä luettavaksi. Ne ovat ainakin kokonsa vuoksi aivan eri luokan kirjoja. Eikö Ninistö halua kirjoittaa sellaisia? Onko häneltä odotettavissa muunlaistakin kerrontaa? Toisaalta näistä pienistä kertomuksista saa melko hyvän kuvan siitä, miten hän ajattelee ja mitä mielikuvia hänellä on politiikasta ja ihmisistä. Virkaanastujaispuheessaankin hän muisti pieniä ihmisiä, syrjäytyviä, työttömiä. Ne ovat mukana myös tässä kirjassa. Ehkäpä hän voi presidenttinä tehdäkin heille jotain eikä vain puhua tai kirjoittaa.

Kirja ei korosta Niinistön tekemisiä tai ajatuksia erinomaisina, se kertoo vaatimattomasti asiansa. Viimeinen kertomus tsunamista on ehkä henkilökohtaisin, koska hän oli itse siellä läsnä ja kertoo juuri siitä, kuinka hän toimi ja pelastui. Ehkä siinä on hieman sensaatiomakuisuutta, mutta vain hieman. Tuollaisessa tilanteessa ei aina ajattele loogisesti tai osaa toimia juuri niin kuin olisi tarpeen. Sadat tuhannet ihmiset kuolivat siinä mullistuksessa ja ne jotka selvisivät, muistavat sen koko lopun elämäänsä. Sellaisena kertomuksena se oli onnistunut ja tärkeä.

On hienoa, että meillä on kirjoittava presidentti. Sellaisiahan on ollut ennenkin, mutta tällainen pieni hillitty kerronta on enemmän ainakin minun mieleeni kuin suuret yksityiskohtaiset muistelmat. Onnea ja menestystä hänelle niin presidenttinä kuin kirjailijanakin, toivottavasti hän kaiken ohessa vielä ehtii kirjoittaakin.

Sauli Niinistö: Hiljaisten historia. Teos, 2007. 219 s,