Muotoja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Näin juhannuksena koivu on tärkeä koriste-elementti juhlistamaan keskikesää, sen valoa ja vihreyttä. Tuomme tuoreita koivunoksia sisälle niin saunaan kuin pirttiinkin. Ne antavat hyvän tuoksun, puhtaan ja raikkaan. Vanha perinne on myös pystyttää limot eli nuoret koivut portaiden pieleen kertomaan suuresta juhlasta. Näinhän tehtiin ennen maalla myös kesähäissä ja seuroissa. Keveydessään ja herkkyydessään koivu antoi juhlallekin keveän tunnun toisin kuin vuoden pimeimmän ajan juhlapuu, kuusi.

Itsekin olen hakenut joka vuosi koivut portaiden pieleen. Vesurin kanssa lähdin rantametsään pienet pojat mukanani. Tuosta otamme komean limon, sanoin ja kumarruin iskemään rungon poikki. Vesuri jäi koholle ja katse kiersi puun lehvistöä. Tätä puuta ei kyllä kaadetakaan, sanoin ja menin seuraavan luo. Kaatamatta jääneen puun lehdet olivat pienet, voimakkaan sahalaitaiset ja tyviliuskat olivat kiertyneet sirppimäisesti ylöspäin. Jossakin mielen sopukoissa oli näkymä kirjan kuvasta, jossa kerrottiin koivun erilaisista muodoista. Niinpä, kun limot oli pystytetty, oli hetki aikaa syventyä verrattomaan kirjaan Suomen puu- ja pensaskasvio. Sieltähän se kuva löytyi. Rannassamme kasvoi loimaankoivu (Betula pendula f. crispa), tai ainakin minä niin päättelin tuntomerkkien täsmätessä. Pirkkalankoivun B. p. f. bircalensis) liuskat olisivat ehytlaitaiset ja taalainmaankoivun (B. p. ’Dalecarlica’) paljon pidemmät ja epämääräisemmät.

Loimaankoivu sai nimensä puun löytöpaikan mukaan. Sitä on sen jälkeen jalostettu koristepuuksi, koska sen oksat riippuvat hauskasti ja lehdet ovat liuskaisuudessaan hienot. Loimaankoivu kasvaa harvinaisena Etelä-Suomessa, nyt siis myös Luopioisissa. Hienoa!

Pikkupojat eivät taineet inoani ymmärtää, katsoivat vain pitkään, taas se ukki höpsöttää!’

51: kanerva

Immola’Syksyn mittaan olen katsellut kukkalaatikoihin istutettuja kanervia ja ihaillut niiden punaista väriä. Toki tiedän, etteivät nämä koristekanervat ole meidän omaa kanervaamme vaan erilaisia jalosteita ulkomaalsisista lajeista (Erica-suku). Tiedän myös, että niiden kasvattaminen ja tuottaminen on suurta bisnestä ja että ne yleensä menehtyvät ensimmäisiin pakkasiin, jääden kuitenkin kuolleinakin koristamaan pihapiiriä. Kaikesta tästä huolimatta ne luovat harmaaseen syksyyn iloa ja miksei myös tällaiseen harmaaseen talveen. Viikon kasviksi otin kuitenkin kotoisen lajin, joka sekin on lumettomassa metsässä usein hyvinkin kaunis näky, vaikka usein sen kukat ovat jo vaalenneet ja koko kanervatupas näyttää kuin lumen kuoruttamalta.’

Kanerva (Calluna vulgaris) on antanut suomalaisen nimen koko Ericaceae-heimolle. Se on meillä sukunsa ainoa laji ja kasvaa yleisenä koko maassa kuivilla kankailla, kalliolla, rannoilla ja soilla. Jotenkin kanervalla on samantyyppiset kasvupaikkavaatimukset kuin männyllä, jonka seurassa se hyvin usein viihtyy. Metsäluokittelussa kanerva on kuivan kangasmetsän nimikkolaji yhdessä männyn kanssa, puhutaan Calluna-tyypin metsistä. Kokonaislevinnäisyydeltään kanerva on alkuperältään eurooppalainen laji, joka kasvaa erityisen runsaana Keski-Euroopan nummilla yhdessä Erica-sukuisten kellokanervien kanssa.

AsmalampiKanerva on ehkä selkein kalkinkarttaja maassamme. Se ei menesty emäksisellä maaperällä ja sen tuottama karike on hyvin hapanta (pH n. 3,5). Niinpä kanervaa saa turhaan etsiä kalkkimailta ja runsasravinteisista lehdoista. Ravinteensa se ottaa maaperästä sienijuurensa avulla. Kasvien välisessä kilpailussa se ei menesty, vaan tuhoutuu voimakkaassa varjossa ja runsasruohostoisilla alueilla.

Usein ajatellaan kasvin olevan sitä tärkeämpi mitä hyödyllisempi se on ihmiselle. Tällöin kanerva voidaan asettaa hyötykasvien joukkoon. Vanhastaan on tiedetty sen kukista keitetyllä teellä olevan rauhoittavan ja unettavan vaikutuksen. Itsekin olen aikoinaan kerännyt kanervankukkia teeaineeksi talven varalle. Calluna-nimi viittaa kreikankieliseen sanaan, joka tarkoittaa lakaisemista. Kanervanvarvuista onkin Etelä-Euroopassa ja pula-aikana meilläkin tehty luutia ja harjoja. Itse olen maaseudulla nähnyt kanervanoksista punottuja kynnysmattoja. Mehiläisten hoitajat suosivat kanervaa, koska se jatkaa kesän hunajasatoa syksyn puolelle, koska kanerva kukkii vasta elo-syyskuussa. Kanervahunaja on väriltään tummaa ja kirpeää. Kankaanvärjääjät aikoinaan keittivät villalankoja kanervan kanssa ja saivat aikaan kauniita värisävyja: ruskeaa, keltaista ja punaista. Saksan nummilla kanerva on karjaeläinten ehkä tärkein ravintokasvi. Hyödyllinen siis, vaikka sen hyödyt taitavat nykyään olla unohtuneet.

Nyt kanerva on jo syyskosteuden ja -pakkasten vioittamaa, kukat kuihtuneet ja versot asettuneet talvilepoon. Toivottavasti ne pien saavat lumipeitteen päälleen, sillä pakkanen tuhoaa laajalti kasvustoja lumettomilla alueilla samalla tavalla kuin kuivuus kesähelteillä. Onneksi kanerva tuottaa runsaasti pieniä siemeniä, jotka leviävät tuulen mukana avoimille paikoille kasvattaakseen uutta kasvustoa tuhoutuneen tilalle. Viime talven erikoislaatuisuus rusketti laajoja kanervakasvustoja metsissämme, mutta syksyllä oli jo huomattavissa niiden elpyneen kasvullisesti. Sitkeä kasvi!Padankoski

Yllätystä lehdosta

pyökki1

’Tämän vuoden kasviyllätykset eivät ole vielä ohi! Luulin kylmien tultua, että voisi jo asettua odottamaan hiihtokelejä ja käsittelemään kesän saalista, mutta toisin on. Puhelin pirahti ja tuttu ääni ’langalla’ kertoi oudosta kasvista heidän metsässään. Muutama vuosi sitten olin ihaillut pihapiirin perinnekukkia ja laajalle levinneitä saarnentaimia. Nyt kyseessä oli ihan eri luokan kasvi. Eläkkeellä olevana biologian opettajana soittaja osasi katsoa kasvia oikeasta kulmasta ja hänellä olikin oma käsityksensä siitä: Voisiko se olla? Eihän sitä pitäisi? En tiedä, mistä se on tullut? En ole ennen huomannut? Siihenhän ei voinut muuta sanoa kuin, minä tulen, haluan tämän ihmeen nähdä. Niinpä menin heti kun pääsin, ja katsoin. Soittaja oli oikeassa, mutta kumpikaan meistä ei asiaa ymmärtänyt. Metsässä kasvoi – pyökki.’

Pyökki (Fagus sylvatica) ei kasva Suomessa. Se on tosiasia, joka on otettava huomioon, vai kasvaako? Pyökki on Keski-Euroopan komein lehtipuu ja muodostaa esimerkiksi Saksassa komeita metsiä. Ruotsista sitä tavataan, mutta vain aivan eteläisimmästä osasta maata. Meillä se viihtyy vain etelärannikolla koristepuuna ja hoidettuna puistoissa ja arborettumeissa. Kun puun nimi selvisi, kävin läpi Kastikka-tietokannan kaikki pyökkihavainnot maastamme. Niitä ei ollut kovin montaa ja lähes kaikkien perässä oli C-kirjain, mikä tarkoittaa viljeltyä kasvia. Vain yhdessä kohtaa Inkoossa oli merkintä levinneestä kasvustosta (TNV=tulokas-uusi-vakiintunut). Otin yhteyttä sähköpostitse havainnon tekijään Pentti Alankoon ja sain kuulla, että siellä tosiaan puistoon istutettu puu oli tehnyt siementaimia. Hän kertoi löytäneensä niitä muualtakin lähinnä kartanoiden puutarhasta eteläisimmästä Suomesta. Pentti on yksi parhaita asiantuntioita tällä saralla, joten hänen sanomisiinsa on syytä uskoa. Hän kuitenkin suuresti ihmetteli Luopioisista löydettyä puuta. Niin minäkin.

pyökki3Mistä se sitten Evinsaloon on päätynyt? Pyökki kasvoi lähellä Kukkian rantaa lehdossa noin parinkymmenen metrin päässä rantasaunalle vievästä tiestä. Talon asukkaat eivät ole sitä sinne istuttaneet eivätkä ole myöskään saaneet selville, että kukaan heidän sukulaisistaan tai tuttavistaan, jotka ovat tilalla vierailleet, olisi sitä sinne tuonut. Kasvi on noin metrin korkuinen hyvinvoivan oloinen ja rehevä puun alku. Sen iäksi arvelisin noin kymmenen vuotta. Ensin vierastin hieman lievästi sahalaitaisia lehtiä ja korvakkeellisia latvaversoja, koska määrityksen mukaan tällaisia pyökillä ei pitäisi olla, mutta kun se ei sopinut mihinkään muuhunkaan puuhun Puu- ja pensaskasvion mukaan, niin oli hyväksyttävä tällaiset pienet poikkeamat. Pyökki mikä pyökki!

Koska talon pihapiirissä on villiytynyttä saarnea ja vaahteraa, maaperä on lehtomainen ja ilmasto suotuisa, niin epäilykset heräävät siementaimen mahdollisuuteen. Mistä sitten siemen on tuonne lehtoon joutunut. Talonväen mukaan sinne ei ole mitään kylvetty eikä heidän tietonsa mukaan lähitienoollakaan ole pyökkiä koristepuuna. Voisiko siemen tulla veden mukana järveltä? Voisivatko linnut levittää sen siemeniä? Onko jossain Kukkian rannalla sittenkin istutettuna pyökki, jonka siemenestä se olisi voinut tänne kasvaa? Pari vuotta sitten löysin Padankoskelta autiotalon pihasta noin kolmemetrisen pyökin, joka oli sinne selvästi istutettu. Senkin alkuperä on hämärän peitossa, sillä näillä korkeuksilla ei pyökin pitäisi kovin hyvin menestyä. Tämä oli kuitenkin rehevä ja hyvinvoiva. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen silloin ja ihmettelin kovasti kasvin esiintymistä sisämaassa. Tämän toisen löydön tiimoilta huuli on entistä pyöreämpi. Onko kyseessä sittenkin kaukoleviäminen ja luontaisesti paikalle ilmaantunut laji? Johtuuko pyökin ilmaantuminen etelähämäläiseen lehtoon mahdollisesti ilmastonmuutoksesta? Onhan tammikin nykyään lähes joka neliökilometriruudun kasvi ja vaahtera on ryöpsähtänyt vallan mahdottomasti valloilleen. Eipä voi muuta sanoa kuin, että kannattaa kulkiessaan seurata ja katsoa erityisen tarkkaan jokainen vähänkin epäilyttävä puu ja pensas – miksei muukin kasvi.

pyökki2

23: kullero

Kuparikallio

’Ihmetystä saattaa herättää, että olen valinnut tämän viikon kasviksi Lapin maakuntakukan. Eihän sitä täältä Hämeen sydämestä löydä kuin kukkapenkistä. Laajoilla alueilla näin onkin, mutta minulle tämä kasvi on joka vuosi kesän avaus. Vaellan sen kasvupaikoille hartaana ja katson, joko palleroiset kukat ovat auenneet, joko kullerot kukkii. Niinpä se on aivan luonnollinen valinta kesän avaukseen.’

Niittykullero (Trollius europaeus) kasvaa lehdoissa, pientareilla, koivutaimikoissa ja pihoilla. Luopioisissa sen esiintymisalue on Kukkian itäpuolisilla alueilla: Kuohijoella, Padankoskella, Kyynäröllä ja Ämmätsässä. Muutama hajaesiintymä on lännempänä mm. Savisten alueella. Vanhan Pälkäneen puolelta en esiintymiä tiedä, mutta kartaston mukaan sitä on sieltäkin muutamalta paikalta löydetty. Kasvupaikoillaan se on rehevä ja hyvinvoipa, joskin sen kasvualueet ovat pusikoitumisen myötä vähentyneet ja kukinta heikentynyt viime vuosina.kullero1

Kulleroa kutsutaan myös juhannuskukaksi. Ehkä sen vuoksi sitä on siirretty puutarhoihin koristeeksi. Usein se löytyy vielä nykyäänkin vanhojen jo aikoja sitten autioituneiden talojen pihapiiristä ja ympäristöstä. Niinpä usein jää miettimään, kuinka alkuperäinen se täällä onkaan. Lehdosta siirretty puutarhaan, josta villiytynyt takaisin lehtoon. Varmaan näinkin, mutta aivan luonnontilaisiakin kasvupaikkoja on runsaasti.

Kullero on leinikkikasvi. Siitä tunnistaa leinikin katsoessaan tarkkaan sen lehden muotoa ja kukkaa, joskin kukka on kerrottu ja terälehdet kuperat peittäen heteet ja emit sisäänsä. Lehden liuskaisuus sotkee sen helpommin metsäkurjenpolveen. Kulleron lehdet ovat kuitenkin liuskoittuneet tyveen saakka. Kukassa ollessaan se ei sekoitu muihin luonnonkasveihin, se on omannäköisensä, mutta kukkimisen jälkeen sitä on vaikeampi ruohikosta löytää.

Kullero kukkii yleensä muutaman viikon ajan eli juhannukseen. Sen levinneisyydestä olisi mukava saada uutta tietoa. Ilmoittakaapa, mistä olette kulleroa löytäneet joko minulle tämän blogin kautta tai suoraan Helsingin Kasvimuseon Hatikka tietokantaan.