Leppäkertut

’Näin keväällä lämmön lisääntyessä horroksessa olevat eläimet heräävät liikkeelle. Erityisesti sen huomaa aikuisina talvehtivista perhosista. Tänä keväänä on ollut erityisen paljon nokkosperhosia liikkeellä. Muutama vuosi sitten ne katosivat lähes kokonaan, mutta nyt näyttää kanta taas voimistuneen. Paljon on ollut myös tienvarsilla keltaisia sitruunaperhosia. Sen sijään nämä myöhäisemmät tulokkaat neitoperhoset ja amiraalit loistavast poissaolollaan. Vielä en ole nähnyt ainuttakaan.

Myös kovapuoriaiset ovat heränneet. Kun tei viikolla puutöitä, niin yhden tuulenkaadon kannosta oikein pöllähti muurahaiskuoriaisia, jotka nopeasti karsottuna erehdyttävästi muistuttavat hevosmuurahaisia. kanto olikin kokonaan muutahaisten lokeroima. Samalta rungolta heilutteli tuntosarviaan myös sarvijaakko. Pieniä vikkeli lyhytsiipisiä vilahteli hakkuualueella yhtenään. Näkyipä muutama leppäkerttukin.

Talvella ilmestyi hieno kirja Leppäkertuista. odotan oikein ilmojen lämpenemistä, että pääsen testaamaan kirjan antia. Suomen leppäkertut-kirja esittelee kaikki maamme 64 lajia ja kuvien avulla selventää myös niiden muuntelua, joka tuntuu hämmästyttävältä. Tavallisesta ruutupirkostakin löytyy erilaisia variaatioita kymmenkunta. Minä kun aina olen luullut, että se jo mikä on lajina selvä.

Kirjassa on runsas kuvitus, jonka ottamista varten tekijä on kehitellyt ihan oman tekniikan. Kuvat on otettu studio-olosuhteissa, jotta lajien tuntomerkit on saatu esille. Luonnossa otetuissa kuvissa usein hyönteinen on vaikea saada kuvattavaan asentoon. Kuvien lisäksi selventävät tekstit kertovat lajin levinneisyydestä ja yleisyydestä sekä täsmentävät tuntomerkkejä. Tarkkaan myös kuvataan, mistä hyönteisen voi löytää.

Kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä luonnon rikkautta. Toivottavaa olisi, että monesta muustakin hyönteisryhmästä saataisiin vastaava teos aikaan. Itse harrastin nuorena koppisten keräilyä, mutta harrastus hiipui, kun kirjallisuus oli vaikeasti saatavaa ja vieraskielistä. Nyt voisi uudelleen herätellä harrastusta, jos se vielä mahtuu kaiken muun harrastamisen oheen.

Suosittelen kirjaa hyönteisistä kiinnostuneille ja muillekin, onhan seitsenpistepirkko maamme kansallishyönteinen ja monet tarinat sekä uskomukset liittyvät leppäkerttuihin. Verenväriset peitinsiivet kertovat oman tarinansa, lentokyky omansa. Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen… tai nimitykset onnentuoja, avaimenvartija, Neitsyt Maarian ilo ja suru, Jumalan sanansaattaja jne. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuleehan kuoriaisen nimikin Pyhästä Birgitasta, jonka kuollessa 1300-luvulla lähetettiin leppäpirkko ison kivikirkon juureen.’

Karjalainen, Sami: Suomen leppäkertut. Docendo, 2020. 256 s.

Savannin hyönteisistä

Yöperhonen saapui – yöllä

’Jos yksilömääriä tai vaikka vain lajimääriä lasketaan, niin hyönteisten ryhmä perii monessa asiassa voiton. Se on myös värikkyydessään ja monimuotoisuudessaan uskomaton (n. 80 000 kuvattua lajia E-A:ssa). Näin myös savannilla. En perehtynyt näihin pieniin kulkijoihin kovin perusteellisesti, se vaatisi niin paljon enemmän aikaa, tietoa ja taitoa etsiä näitä piilottelevia ja pakenevia lajeja. Kuvasin niitä, jotka tulivat vastaan ja olivat tarpeeksi suuria. Otos on siis varsin suppea, mutta mielenkiintoinen. Ei tämmöisiä kotimaassa tapaa.

Pirate (Catacroptera cloanthe)

Perhosia pidetään yleensä kauniina, värikkäinä, koristeellisina ja tarpeeksi suurina huomattavaksi. Näin täälläkin (satoja lajeja), mutta kun ne eivät istu mihinkään, niin kuvaaminen on hankalaa. Toki voisi ampua 1000 kuvaa lentävään perhoseen ja ruokota sieltä sitten yksi onnistunut esiin. En lähtenyt tähän. Siipeensä saanut Pirate istui tielle ja antoi ottaa kuvan, samoin huoneen seinälle yöllä ilmestynyt kahdeksansenttinen yöperhonen. Sillä oli muuten uskomattoman kauniit silmätäplät takasiivissään, mutta ujona se ei niitä kameralle esitellyt. Ei pitänyt minua siis liian vaarallisena, sillä vihollisten hämäämiseen nämä ”silmät” on tarkoitettu. Monarkki-tyyppisiä perhosia lenteli yhtenään savannilla, samoin kirkkaan keltaisia keltaperhosia  ja keltatäpläinen pohjaltaan orvokinsinisiä kaunottaria. Kuvat vaan jäivät ottamatta.

rukoilijasirkka –löydätkö kuvasta

Toxic Milkweed Grasshopper – pelotusvärit kohdallaan

Heinäsirkatkin osaavat olla komeita, jostain kohtaa. Meilläkin on sirkkoja, jotka lentäessään paljastavat värikkäät lenninsiipensä, mutta täällä koko otus saattoi olla uskomattoman kirjava tai sitten niin hyvin naamioitunut, ettei kauemmaksi erottanut puunoksasta. Vieressä oleva nelisenttinen heinäsirkka, tai siinähän on paritteleva pari, on vielä nymfi eli nuorukainen ilman siipiä. Se on kuitenkin häjy otus, sillä se syö ravinnokseen hyvin myrkyllisen kasvin osia ja kerää näin myrkkyä itseensä puolustautuakseen vihollisiaan vastaan. Käärmeenpistoyrtteihin kuuluva Meadow star kasvaa juuri kulkemillamme alueilla. Kasvia en nähnyt, mutta ihmisellekin vaarallinen sirkka tuli kuvattua vaimoni huomattua sen tiellä. Onneksi emme trendikkäästi paistaneet sirkkaa lounaaksi.

hyvin maastoon suojautuva heinäsirkka oli nelisen senttiä pitkä

Viereisessä kuvassa oleva tavallisen näköinen sirkka omistikin sitten juuri ne mainitsemani ruusunpunaiset lenninsivet, en vaan saanut sitä kuvattua lennossa. Sirkkoja oli monenlaisia, näinpä ensi kerran luonnossa myös rukoilijasirkan ja sepä osasikin kätkeä itsensä lehvistöön oivallisesti, vain pieni liike pajasti sen olinpaikan. Mikähän tuonkin kolmisenttisen otuksen historia on, kovin on eksoottinen ja mielenkiintoinen laji?

Itse olen aina ollut kiinnostunut kovakuoriaisista, nehän ovat kuin jalokivia tai koruja. Toisaalta niitä on hieman helpompi kuvata kuin noita poisliihottelijoita. 

tämä pyörittäjä kävisi rintakorusta – no, jos ei tietäisi sen muita harrastuksia

pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.) etsii kuljetettavaa

Koska savanni on täynnä märehtijöiden papanoita pieniä ja suuria, on paljon myös pillerinpyörittäjiä ja lantakuoriaisia, meiltähän jälkimmäiset ovat lähes hävinneet. Pieniä palleroita pyörittivät pienet lajit tai sitten useampi oli tarttunut samaan palloon, suuria palloja pyörittävät jopa viisisenttiset monenlaisilla sarvilla varustetut pelottavannäköiset otukset.

kokoa piisaa ja ulkonäköäkin – olisipa ollut vielä uros sarvineen

Yllä olevaa tulitikun mittaista kuoriaista luulin jo sarvikuonokkaiden edustajaksi kokonsa ja ulkonäkönsä vuoksi, mutta kyllä sekin näihin pyörittäjiin kuuluu. Muistan kaukaa lapsuudesta tuijottaneeni ötökkäkirjasta epäuskoisena toistakymmentä senttiä pitkiä herkuleskuoriaisia. Vieläkään en ole niitä luonnossa tavannut.

pullea kuin pallo, nimeä vailla

edellisen sukulainen, mutta värit

 

 

 

 

 

 

 

Eksoottisin kovakuoriainen ei ollut ollenkaan sellainen kuin kovakuoriaisten kuuluisi olla, siivet pehmeät kuin perhosen, kulku vaappuvaa ja elämä muutenkin kuin hukassa. Niinpä vaan tämä Net-Winged Beetle (Lycus trabeatus) ruskokuoriainen on paikkansa lunastanut savannin heinikosta. Hetken se viipyi ja liihotteli sitten tiehensä.

ruskokuoriaisten heimo, siivet kuin verkkoa

ja sama alapinnalta, eipä ole itse otus suuri

 

 

 

 

 

 

 

Vielä täytyy esitellä kaunis pieni sarvijäärä (Promeces longipes). joka näytti viihtyvät meikäläisten jäärien tapaa kukissa. Tuolla värityksellä ja noilla sarvilla voisi parjätä jopa kauneuskilpailuissa, koko vain oli muihin verrattuna vaatimaton, sentin luokkaa. Tietysti savannille kuuluvat muurahaiset ja termiitit. Välineeni eivät pystyneet ikuistamaan pikkuruista termiittiä, kun se lisäksi oli syvällä sementtisen kekonsa uumenissa, mutta maassa kotiaan pitävien muurahaisten (Pheidole sp.) ulko-oven sain kuvaan. Itse asujaa en pystynyt houkuttelemaan esiin.

kaunis sarvijäärä on mieltynyt keltaisiin kukkiin

Kolon asukas ei suostunut mannekiiniksi, on muuten hirvittävät leuat sillä

 

 

Uima-altaalla lenteli pelottavan näköisiä siivekkäitä, joilla tuntui olevan varsinainen invaasio läheisen piikkiakaasian oksistossa. Näitä meikäläisten toukohärkien sukuun kuuluvia kovakuoriaisia löytyi maasta ja puusta, vedestäkin. Näytti siltä, etteivät ne kelvanneet ravinnoksi linnuille, vaikka niiden kömpelö lento olisi hyvinkin tehnyt niistä otollista saalista. Meillä toukohärät ovat viime vuosina voimakkaasti uhanalaistuneet, täällä niitä näytti riittävän.

blister beetle, toukohärkä akaasiassa

sama otus maassa

Tässä pieni otos siitä maailmasta, josta olisi kuvattavaa löytynyt vielä toiseksikin viikoksi. Pientä kulkijaa hämmästyttää edelleen luonnon monimuotoisuus ja tarkoituksemukaisuus. Hyvin on suunniteltu ja tehty!’

Jääräpäistä aikaa

Viherjäärä

Viherjäärä

’Maassamme tavataan yli kahdeksankymmentä sarvijäärää, joista monet ovat näin kesäisin usein nähtävillä. Nyt onkin ehkä paras aika tutustua näihin kiehtoviin kovakuoriaisiin, sillä ne viihtyvät usein pihan ja pientareen kukilla. Niiden suosiossa ovat etenkin putkikasvit, päivänkakkarat, angervot ja kärsämöt.

rusokukkajäärä

Rusokukkajäärä

Kovinkaan pitkään ei tarvitse kulkea niittytien laitaa, kun tapaa jo ensimmäisen sarvijäärän. Yleensä se kuuluu kukkajääriin, jotka käyttävät ravinnokseen kukkien siitepölyä, vaikka niiden toukat elävätkin usein metsissä puuravinnolla. Tällöin ainakin täällä Hämeen sydämessä hoikkakukkajäärää löytää kukista yhtenään. Laskin eilen saman kärsämön kukasta kymmenen jäärää, naaraita ja koiraita.

sinijäärä

Sinijäärä

Pienemmät jäärät ilmestyvät yleensä juhannuksen aikaan ja suuremmat näin heinäkuun puolivälissä. Nyt voi löytyä nelivyöjääriä, viherjääriä ja juomujääriä kukilta. Toiset jäärät syövät aikuisenakin puuta lähinnä kaarnan alla olevaa nilaa. Sarvijaakot ja räätälit voivat olla jopa pahoja tuholaisia metsässä. Löytyypä sellainenkin jäärä, joka ei aikuisena syö enää mitään, nimittäin jymyjäärä, joka on koostaan huolimatta aika lempeä otus, mutta saattaa pihdeillään tarttua hätistelijänsä sormeen ja nipistää.

hoikkakukkajäärä

Hoikkakukkajäärä

Mikäs on sen mukavampaa näin kauniina päivinä kuin tutustua näihin valloittaviin hyönteisiin!’

juomujäärä

Juomujäärä

jymyjäärä

Jymyjäärä

Turilas

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2

Leppis

leppis2

’Perkasin tässä viikolla kasvimaata. Vihdoinkin oli sen verran poutaa, että porkkanan saattoi harventaa ilman, että taimet tarttuivat multapaakuiksi muuttuneisiin sormiin. Vesiheinä on tänä kesänä vallannut kaikki paikat eikä siitä tahdo päästä millään eroon, kun sen juurakosta jää aina pala maan alle ja parissa päivässä siitä nousee uusi kasvi. Toinen samanmoinen on meidän kasvimaassa ollut otavalvatti. Senkin juuresta nousee aina uusi lehtiruusuke ja jos sitä ei poista, niin hyvin nopeaan siitä nousee mehevä varsi ja pian keltaiset kukat loistavat jo porkkanapenkin yli kauas. Mokomia riesoja.

Nyt porkkanoiden välistä pilkoitti jotain mielenkiintoista. Punainen selkäpanssari, mustat jalat ja täplät, siis leppäkerttu, se kuuluisin niistä eli seitsenpistepirkko. Mutta eihän se sittenkään, sillähän on 11 pistettä peitinsiivissään. Siis jokin muu. Minulla herää aina mielenkiinto, kun näen jotain uutta ja outoa, niin tälläkin kertaa. Kiikutin siis koppiksen mukanani sisälle. Asetin sen vesiheinän kanssa lautaselle ja viritin kameran jalustalle. Muutaman kymmenen kuvaa otettuani pistin koppiksen tulitikkulaatikkoon ja vein sen jäähylle jääkaappiin. Päästyään sieltä pois takaisin lautaselle se vipelsi samalla tempolla edelleen. Kuinka näitä kuvataan makrolla? Otin varmaan satakunta kuvaa, mutta yksikään ei ollut täydellinen ja lopulta koko otus lensi pois.

Niin, mutta mikäs se sitten oli? Kaivoin kirjallisuutta esiin ja googlasin sitä. Lopulta päädyin Idänpirkkoon (Hippodamia notata). Tämä on kuitenkin arvaus, sillä leppäkerttuja on maailmassa tuhansia ja meilläkin tavataan yli 60 lajia. Idänpirkko, jos tämä nyt se on, on levinnyt maahamme pääasiassa vasta 2000-luvulla. 1990-luvulla se on tavattu ensimmäisen kerran itärajan tuntumasta. Ruotsista se tavattiin ensimmäisen kerran 2010. Kaikkiaan havaintoja lienee ainoastaan hieman yli sata, joten kyseessä ei ole kovin yleinen hyönteinen. Tämä siis kuuluu samaan ryhmään kuin hirvikärpänen, taigapunkki,  idänhepokatti ja muutamat perhoset, jotka ilmeisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi ovat levittäytyneet meille kaakon suunnalta. Hyönteisissä ilmastonmuutoksen huomaa selvimmin. Hieno löytö joka tapauksessa ja itselleni uusi tuttavuus.’

leppis1

Ullakon yllätys

sarvikuonokas2

’Näin kesäaikaan tulee siivottua kaikkea vanhaa tarpeetonta pois. Yleensä silloin löytää jotain käsittämätöntä, kuten vanhoja lehtiä, muovikasseja, kenkärojuja, silputtua paperia tai lepakonulosteita. Vanhoilla vinteillä on kaikkea. En kuitenkaan uskonut vastaan tulevan kuvan kaltaista hyökkäysvaunua. Lapsenlapset sen löysivät ja kantoivat ihmetellen minulle. Siirsin kuolleen kuoriaisen puutarhaan kiven päälle ja otin kuvan. Lähes ehjä otus oli lojunut sahanjauhon päällä vintin syrjäisessä kolkassa kuin nukuksissa, mutta henki siitä oli lähtenyt eikä se kertonut kuinka kauan sitten, saattaa olla vuosia ellei vuosikymmeniä.’

Kuoriainen on sarvikuonokas (Orycyes nasicornis) yksi Euroopan suurimmista kovakuoriaisista. Se kuuluu lehtisarvisiin eli on turilaiden, sittiäisten, lantakuoriaisten ja kultakuoriaisten kanssa samassa ryhmässä. Lajin päälevinneisyysalue on Länsi-Euroopasta Etelä-Aasiaan ulottuva alue, meillä sitä tavataan melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta. Kuoriaista pääsee näkemään kovin harvoin, sillä se liikkuu hämärissä ja yöllä. Sen voimakkaan surinan saattaa kuulla kesäiltana, mutta itse kuoriainen jää silloinkin yleensä näkemättä. Se tulee helposti valoille, joten pihalampun valosta sen voi tavata, samoin hyönteisvaloilta, joilla harrastajat houkuttelevat esiin pääasiassa yöperhosia. 

Sarvikuonokas on helppo tuntea kokonsa vuoksi. Koiraalla on otsassa kookas sarvi, naaraalla vain kyhmy, mutta sitä ei voi meillä sekoittaa mihinkään muuhun hyönteiseen. Se elää metsissä ja pihapiirissä. Liki kymmensenttinen toukka ruokailee lahokannoissa, komposteissa, lantapattereissa ja lehtikasoissa. Toukkana se elelee jopa viisi vuotta, mutta muiden hyönteisten tapaan aikuisvaihe on kovin lyhyt. Onkohan niin, ettei aikuinen monien muiden hyönteisaikuisten tapaan edes syö mitään?

’Itse törmäsin kuoriaiseen, tai se törmäsi minuun, ensimmäisen kerran lapsena, kun lauantai-iltana hämärissä juoksentelin mökin pihassa ja jokin kova tömähti otsaani. Lensin nurin ja aloin vimmatusti etsiä taskulampun valossa törmääjää. Siinä se kömpi polulla yhtä pyörällä päästään kuin minäkin, levitti sitten ’suuret’ siipensä ja lensi suristen pois. Minä pengoin kaikki hyönteiskirjat, jotka silloin omistin ja löysin sille nimen. Kohtaaminen jäi muistiin, ainakin minulle.’

sarvikuonokas1

Luonnon taidetta

mantokuoriainen’Koiran kanssa aamulenkillä tulee löytäneeksi kaikenlaista ihmettä ja kauneutta. Tänä suvena kukat ovat kukkineet viileydestä ja pölyttäjistä johtuen erikoisen komeasti ja pitkään. Olen niitä ihaillut, mutta tänään polun varresta äkkäsin jo elämänsä ehtooseen vaipuneen koivuvanhuksen. Tuuli oli sen kaatanut ja nyt puun juuret sojottivat kohti taivasta ja runko lojui pitkin pituuttaan sammalikossa. Joissakin oksissa oli vielä näivettynyttä lehtimössöä, mutta muuten se oli rankkumuodossa. Erityisesti sen latva näytti huonokuntoiselta ja epäilinkin heti, ettei se ennen kaatumistaankaan ollut voinut enää kovin vetreältä näyttää. Kuorella huomio kiinnittyi suorassa rivissä oleviin pyöreisiin noin millin halkaisijaltaan oleviin reikiin. Utelias kun on, niin pitihän sinne kuoren alle kurkistaa, mihin ne reijät johtavat. Sieltä löytyi kuvan kaltainen taideteos. Koko koivun latva oli täynnä näitä kuvioita.

– Nyt ovat olleet kaarnakuoriaiset asialla, välähti päässäni.

Olinhan näitä nähnyt ennenkin. En vain ollut koskaan erotellut eri lajeja toisistaan pelkän puun pintakuvioinnin perusteella. Nyt otin kuviosta kuvan ja päätin työpöydän ääressä löytää tekijän.’

Hyönteiskirja kertoi kyseessä olevan koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi), joka on reilun puolen sentin pituinen kovakuoriainen ja todellakin se kuuluu kaarnakuoriaisiin. Aikuinen kuoriainen kaivautuu juuri näihin aikoihin kesästä koivun latvaosissa tuohen läpi nilakerrokseen ja syö sinne reilun sentin mittaisen emokäytävän. Sen laidoille se munii munansa, joista toukat kuoriutuvat heinäkuussa ja aloittavat kukin oman toukkakäytävänsä nakertamisen. Nämä näkyvät kuvioina emokäytävästä poispäin. Toukka talvehtii ja koteloituu keväällä. Kesäkuulla se kuoriutuu ja etsii lähes välittömästi uuden paikan aloittaakseen lajin elämänkierron taas alusta. Kuoriaisen elämä on siis vuoden mittainen.

Tyypillistä tälle hyönteiselle on aloittaa koivun tuhoaminen latvasta ja siksi latvastaan kuolleet koivut hyvin usein ovat juuri mantokuoriaisen viottamia. Joskus puu kuolee, hyvin usein selviää hyönteisen hyökkäyksestä ja siksi siitä ei juurikaan ole vahinkoa metsälle. Pihapuiden kohdalla on eri asia. Kuoriaisen viottama puu joudutaan usein kaatamaan pihasta ja se saattaa olla maisemallisesti pahakin menetys. Kuoriainen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa Oulun korkeudelle saakka.

Monet muutkin kaarnakuoriaiset tekevät puun kaarnan alle vastaavia toukkakäytäviä. Niitä määritettäessä kannattaa katsoa puun laji, kuvion paikka rungolla ja sen suunta. Näin paljastuvat niin kirjanpainajien kuin tähtikirjaajienkin salat, nävertäjistä ja tikaskuoriaisista puhumattakaan.

Kohtaaminen suolla

sinijäärä

’Retkeilin tänään, helteestä huolimatta, pienen suolammen reunamilla. Etsin sammalia ja niitähän löytyi. Jos oikein määritin, niin saatoin löytää parikin uutta lajia Luopioisiin. Niihin kannattaa palata myöhemmin. Täytyy kuitenkin ne vielä varmentaa ylemmällä taholla. Suo oli kaunis aamukuudelta. Sudenkorennot pörräsivät ympärilläni, naurulokit olivat vallanneet lammen keskustan luodon ja joutsen hautoi saramättäikössä juuri niin kuin ei mitään kummallista tänä aamuna tapahtuisikaan. Odotin ruskosuohaukkaa tai nuolihaukkaa, mutta kumpainenkin pysytteli näkymättömissä.

Terttualpin lehdellä nökötti kovakuoriainen. Katselin sitä kummissani, kun se ei pelännyt ollenkaan. Oliko se vioittunut? Jostain kaukaa menneisyydestä palasi muistoihin samanlainen kohtaaminen. Lapsena keräsin kovakuoriaisia ja muistin nähneeni tuon silloin. Nimeä sille en silloin löytänyt, koska kirjallisuus oli lähinnä Renkosen Pienen kovakuoriaiskirjan varassa. Siihenhän se harrastuskin loppui, tiedon puutteeseen. Nyt on kirjoja monen moisia ja on nettiä, joten harrastustakin voisi viritellä uudelleen. Hento luontoni ei vain enää anna periksi tappaa kauniita olentoja.

Kuoriainen on sinijäärä (Gaurotes virginea) eikä se muistuta minusta ollenkaan jäärää. Se elelee toukkana männyissä kaarnan alla ja viihtyy aikuisena kukissa. Jäärän voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta eikä se ole mikään suuri harvinaisuus. Sentin pituisen kovakuoriaisen siivet ovat hohtavan siniset ja sen takaruumis oranssinpunainen. Näillä tuntomerkeillä sen erottaa muista kuoriaisista. 

En tiedä, mitä kuoriainen teki suolla. Minä otin siitä kuvan ja ikuistin sen nyt vielä bittiavaruuteenkin. Harva otus päätyy niin laajaan levikkiin. Eipä se itse sille mitään voinut. Missä lienee tällä hetkellä? Sinne sen jätin suon laitaan ihmettelemään, itse palailin kotiin yhtä muistoa rikkaampana.’