Avainsana-arkisto: laho

Tammikuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
4

Hämeenlahti’Kun viime viikolla aloitin Viikon kasvi-sarjan, niin miksen voisi aloittaa myös Kuukauden sammal-sarjaa. Joskus sitä vain kasaa itselleen paineita ja yrittää sitten niistä selvitä. Sammalten osalta tehtävä on helpompi, ainakin näin talvella, koska ne ovat vedossa pidempään ja löytyvät tuoreina ja terveinä vaikka lumen keskeltä. Tässä ensimmäinen eli tammikuun sammal!’

Laholimisammal (Lophocolea heterophylla) on hyvin yleinen lahopuun maksasammal. Voi tuntua oudolta, että valitsin sen esimerkiksi tästä ajasta. Kuitenkin eilen kierrellessäni rannalla lähinnä lintuja katselemassa, huomasin myös tämän sammalen vihreät versot maahan kaatuneiden lahoavien lehtipuiden rungoilla. Kuva on otettu joulukuussa, mutta samalta ne edelleen näyttivät, yhtä elävän näköisiä kuin kesälläkin.

Laholimisammal kuuluu siis maksasammaliin, siltä puuttuu lehdestä suonitus eikä lehdet juurikaan eroa varsita. Kooltaan se on pieni muutaman sentin pituinen ja parin millin levyinen. Onneksi se muodostaa jopa kymmenen sentin kokoisia puhtaita kasvustoja lahopuun pinnalla ja on siksi melko helppo havaita. UrkanjärviVäriltään sammal on kalpean vihreä, mikroskoopissa jopa lähes valkoinen, läpikuultava, kuten viereisessä kuvassa näkyy. Oikeastaan se on aika koristeellinen kasvi, niin kuin monet maksasammalet ovat.

Tämä sammal on helppo tunnistaa haistamalla sitä. Millään muulla sammalella en ole tavannut tällaista hajua, sen saattaa haistaa vaikka seisaaltaan. Haju on hieman tympeä jopa pistävä. Se usein antaa lahopuulle sen luontaisen hajun. Toinen hyvä tuntomerkki liittyy sen tieteelliseen nimeen: heterophylla. Se tarkoittaa monenmuotoisia lehtiä. Usein sammalten lehdet ovat keskenään samannäköisiä, mutta tällä sammalella saattaa samassakin versossa olla hyvinkin erilaisia lehtiä, täysin ehytlaitaisesta kuvan pitkäliuskaiseen.laholimisammal

Laholimisammal on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Se kasvaa kosteissa olosuhteissa rannoilla, puronvarsissa, korvissa ja joutomailla yleensä lahoavalla puulla, rakenteilla tai karikkeella, joskus suoraan maassakin ja on runsas.

Talvea odotellessa silmät auki pientenkin kasvien puoleen ja rannoille maatuvia lahopuita koluamaan. Onnea yritykseen!

 

Myrskyretken satoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sieni1

’Loppusyksy on minulle usein sienten aikaa. Silloin tekee kummallisia löytöjä, niin kuin tuo yläkuvan kääväkäs. Jätin sienikirjat pois muuttokuormasta, kun tulimme kesälomalta kaupunkiin. Mikä lie järjen niksahdus sekin, mutta nyt on odotettava seuraavaa käyntiä ennen määrityksiä. Toisaalta on jännä etsiä outoja muotoja ja vähät välittää biologiasta ja lajituksesta. Tuossa kuvassa en näe tyypillisiä sieniä, vaan enemmänkin siinä istuu rungolla perhosia, kanelilla kuorutettuja leipäsiä tai kuivuneita lehtiä. Otin kuitenkin vanhasta tottumuksesta näytteen, jotta sitten joskus saan lajinkin selville. Kaunista pintaa joka tapauksessa.

sieni2

Toinen kuva on jostakin hytykästä. Se kasvoi lahoavalla lehtipuulla ja muodosti siihen korvasienimäistä koukeroa. Samanlaisia kasvoi oksien reunoilla kielimäisinä ja kannoilla levymäisinä. Varmaankin kukin omaa lajiaan. Minua viehätti tässä sienen kaunis väri, tuollainen vaalean kanelin kellertävä. Itse sieni oli aika ällöttävä limaisine rustopintoineen. Sitähän ei kuvasta pääse aistimaan. Ehkä joskus voimme kosketella kuvaa ja tuntea sen saman tunteen, minkä kohde antaa luonnossa.

sieni3

Kolmas sieni lienee jokin lahokka. Se kurkisteli oksan alta ujona ja pelkurimaisena. Sienen alapinnalla levittäytyivät kaunniit ruskeat heltat voimakkaassa kontrastissa mustan varren kanssa. Jotenkin mieleeni tulivat varpaat, aivan kuin ne olisivat heiluneetkin, mutta se varmaankin johtui vain tuulesta.

sieni4

Viimeinen sieni näyttää olevan aikamoinen ahmatti. Siinä se pisteli lahokoivun pinnalla suihinsa lehteä kaikessa rauhassa. Tämäkin sieni kuulunee kääväkkäisiin, mutta oli vielä liian pieni ilmiantaakseen millään lailla taksonomiaansa. Koivunlehti tuntui sille maistuvan, vaikka todellisuudessa lehti taisi olla siinä vain sattumalta ja joutui sen vuoksi sienen sisään. Joskus näkee sienen kiertyneen kokonaisen puun tai varvun ympärille ja ottavan ikään kuin tukea siitä. Varsinkin maakäävät kasvavat usein mustikan tai puolukan varpujen ympäri, vaikka ensin voisi luulla toisinpäin, varvun kasvaneen käävän läpi.

Näin myrskypäivä ei mennyt hukkaan. Kun saan määrityskirjat käsiini, niin yritän ainakin itselleni selventää sienet myös lajilleen.’

Kummallinen löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

torvijkl3’Kävin eilen lyhyellä kasviretkellä pyhäinpäivän kunniaksi. Paikka oli vanha tuttu Leppäjärvi täällä sydänmailla kolmen maakunnan risteyksessä. Matkaa retkipaikalta ei ole kilometriäkään Kanta-Hämeeseen eikä Päijät-Hämeeseenkään. Itse paikka on kuitenkin Pirkanmaata. Olin alkukesästä löytänyt järven rantasuolta muutaman uuden tai harvinaisen sammallajin Luopioisiin (lettokuirisammal, lehtolaakasammal, korpihohtosammal, hetekuirisammal) ja niinpä lähdin katsomaan, josko löytyisi vielä lisää, rehevä suo kun on harvinaisuus täällä etelässä. Jotain löytyikin, mutta siitä olen vielä hiljaa, jospa sen joku minulle ehtisi määrittää tai varmistaa oman määritykseni, etten taas kerran hätiköisi. Kuitenkin, lopulta koko retken huomion vei ylläolevassa kuvassa esiintyvä laji. Ensin hämärässä metsässä en tiennyt edes mihin ryhmään se kuuluu, onko se kasvi, sieni, levä vai jokin täysin outo otus. Työpöydän ääressä se sitten lajittui: norjantorvijäkälä (Cladonia norvegica), eli se on siis sieniin kuuluva jäkälä.’

Torvijäkälät ovat aika vaikeita määrittää lajilleen, niin tämäkin, mutta usein siinä on yksi hyvä tuntomerkki, sehän minutkin herätti sen huomaamaan, nimittäin nuo punaiset laikut sen pinnalla. Torvijäkälä muodostuu alustan pinnalla kasvavasta lehtimäisestä sekovarresta ja pystystä usein pikarimaisesta podetiosta. Tällä lajilla sekovarsi on hienoliuskainen ja vihreä. Sen reunat ovat usein soreidiset ja se pysyy matkassa mukana koko jäkälän kasvukauden. Podetiot ovat vaatimattomia alle kaksisenttisiä vaaleanvihreitä tappeja, joihin ei muodostu minkäänlaista pikaria, kotelomaljatkin ovat harvinaisia. Tuossa kuvassa näkyy yksi tällainen tappimainen podetio keskellä kuvaa.

Niin ja sitten tuo punainen väri. Sitä esiintyy vain tällä lajilla sekovarren pinnalla ja sen aiheuttaa pieni punkki, jonka ärsytyksen seurauksena jäkälän pinta punastuu, näin kertoo Suomen jäkäläopas. Ilman tuota värireaktiota tämä jäkälä on hyvin vaikea huomata ja määrittää lajilleen. Se sotkeutuu helposti toisiin lähes samannäköisiin lajeihin. Väri on siis hyvä tuntomerkki.

Norjantorvijäkälä on suuri harvinaisuus, silmälläpidettävä laji. En ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat vanhat korpimetsät. Sieltä sen saattaa löytää pitkälle lahonneen kuusen rungolta kosteasta ja suojaisasta paikasta. Kooltaa se ei ole suuruudella pilattu, sillä tuokin kuvan kasvusto oli vain sentin kokoinen. Samanlaisia siinä rungolla oli muutama.

Vaikka syksy kääntyy jo lopuilleen ja kohta talvi työntyy päälle, kannattaa vielä lähteä retkille etsimään uutta ja mielenkiintoista. Norjantorvijäkälä on juuri tällainen etsimisen arvoinen laji ja kun sen nyt oppi tuntemaan ja tietää mistä sitä voi etsiä, niin se saattaa tulla jossain vaiheessa uudelleenkin vastaan – niin kuin vanha ystävä.

Kruunu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kruunu2

’Näin syksyllä, kun ruskan värit alkavat hiipua ja ankea ruskea eri vivahteissaan hiipii kaiken ylle, huomaa helpoimmin kääpämäisten sienten väriloiston. Monesti myös kosteus korostaa niiden värejä. Helposti ajattelee, että kaikki puissa kasvavat sienet ovat kääpiä, mutta ainakin itse vasta muutama vuosi sitten tajusin, että siellä elää paljon muitakin sieniryhmiä, kuten orvakat, nahakat ja vuotikat. Lajeja näissä ryhmissä on satoja ja niiden toisistaan erottaminen vaatii asiantuntemusta. Yhteistä näille kantasienille kääpiin verrattuna on se, ettei lakin alla ole pillejä, ei myöspään helttoja tai piikkejä. Alapinta on usein nahkamaisen sitkeä ja sileä. Värityskin muistuttaa nahkaa. Monet niistä ovat lisäksi kokonaan tai puoliksi resupinaattisia eli puun pinnanmyötäisesti kasvavia sieniä.

Yläkuvan kääväkäs lienee karvanahakka (Stereum hirsutum), joka on hyvin yleinen lehtipuun valkolahottaja. Se ilmaantuu nopeasti ulos varastoituun puutavaraan ja aloittaa välittömästi työnsä eli puun selluloosan hajoittamisen. Näissä sieniryhmissä on myös vahingollisia sieniä, jotka saattavat lahottaa eläviäkin puita. Sienihän on oikeastaan rihmaa ja lisääntyäkseen suvullisesti se muodostaa rihmasta itiöemiä eli niitä lakkimaisia tai koukeroisia palleroita, joita me kutsumme sieniksi. Näissä itiöemissä sitten muodostuvat itiöt, jotka toimivat sienen suvullisina leviämiseliminä. Harvoilla sienillä itiöemät ovat monivuotisia kuten suurella osalla kääväkkäistä.

kruunu1Kun olin ottanut ylläolevan kuvan, käänsin raitapölkyn pystyyn ja huomasin sienen valloittaneen koko pölkynpään. Karvanahakka oli muodostanut pölkylle kruunun. Monesti kääväkäs levittäytyykin koko puulle ja muuttaa sen nopeassa tahdissa puruksi ja maaksi jälleen. Oikeastaan sienet ovat hyödyllisiä eliöitä, sillä ilman niitä metsät olisivat täynnä lahoamatonta puuta ja jätettä. Valtaosan tuosta hajottamistyöstä tekevät juuri lahottajasienet. Samalla niiden luoma alusta pitää yllä uskomattoman monimuotoista elämää: matoja, hyönteisiä, alkueläimiä yms.

Täytyypä jatkossa kuvata muitakin kääväkkäitä, vaikka vain niiden kauniin syysvärin vuoksi, niin ja miksei niiden hauskojen nimienkin vuoksi. Kirjasta löysin nimittäin nahakoiden, orvakoiden ja vuotikoiden lisäksi myös kesiköitä, pehmiköitä, punakoita, nahkoja, kuorikoita, kelmukoita, torvakoita, rypyköitä, vanukoita, rosokan, silokoita, härmäköitä ja niin – tietenkään ei saa unohtaa myöskään kääpiä.’

Elämää metsässä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orava

’Muuttolintujen mentyä alkaa metsässä katsella muitakin kuin siivekkäitä. Niiden näkeminen tuntuu olevan vaikeaa. Hirvet ovat metsästyksen alettua aivan säikkyjä, ne harvat, jotka vielä liikkuvat lähimetsissä. Muita eläimiä pääsee näkemään vain sattumalta. Paremmin huomioi niiden jätöksiä ja siitä tietää, että vielä on metsässä elämää. Yläkuvassa näkyy ruokailupaikka. Piikikäs ranka ja kasa suomuja on jäänyt jäljelle, kun kuusenkäpyä on silputtu. Syöjänä lienee itse heiluhäntä orava. Niitä on ilahduttavasti näkynyt tänä syksynä. Talon kulmalla näin yhden ilman häntääkin ja katselin ihmeissäni, miten se aikoo selvitä talvesta saalistajien keskellä. Niin ja kuka siltä oli hännän vienyt? Orava Töpöhännästä en saanut kuin kännykuvan eikä sekään ollut kaksinen, varsinkin kun se häntä puuttui.

polloViereistä kuvaa saakin katsella kunnolla. Itse pelästyin, kun hämärissä sen näin tillittävän puun kyljestä. Pöllökö siinä vai mikä kummajainen? No, joku on joskus rouhinut kuusen kylkeä ja pihkavuoto on sitten täydentänyt siihen pöllön naaman. Joskus näkee kylestymiä, jotka valitettavasti nykyään ovat hyvän metsänhoidon ansiosta harvinaisia metsän aarteita. Niissä näkyy usein pöllön naamakiehkura paremmin, mutta vain toiselta puolen, sillä harvoin kylestymä on kahdella puolella symmetrisesti.

Yksi parhaista löytämistäni metsän elämästä kertovista kummajaisista on alakuvan muumipappa, joka löytyi lähimetsästä hakkuun jäljiltä. Aika vain puree näihinkin hienouksiin. Tänä päivänä muumipappa lienee jo aivan kuoreton ja kääpien syömä. Jos vaikka muumia ei olisikaan, niin tällainen lahokanto sisältää puun kuolemasta huolimatta runsaasti elämää, niin lahottajasieniä kuin muitakin pieneliöitä. Sellaisenaan se on metsässä arvokas ja onhan se hauskan näköinenkin.’

Muumipappa muumi2