’Heinäkuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Tällaisilla helteillä se vain on yhtä tuskaa, kun ei paarmojen ja hyttysten vuoksi voi uimahousuissakaan kulkea ja kaikki muu tuntuu tukahduttavan kuumalta. Mieli kuitenkin vetää kulkemaan soita ja metsiä, rantoja ja pientareita. Muutama päivä sitten Puutikkalan Nivunkulmalla soistuneessa järvenlahdessa törmäsin kuvan kasvierikoisuuteen. Se lillutteli sarojen ja sammalten seassa vesiallikossa lähes upoksissa eikä oikein sopinut mihinkään tuntemaani kasvilajiin. Sen tajusin, että se on vesiherne, mutta mikä laji?’

Vesiherneet ovat lihansyöjäkasveja, joita maassamme on kahdessa heimossa: kihokkikasveissa kolme lajia ja vesihernekasveissa kolme yökönlehteä ja kuusi vesihernettä. Yhteistä niille on, että ne kasvavat niin karuissa ympäristöissä, että saadakseen tarvittavan ravinnon kasvamiseen ne pyydystävät pieniä eläimiä ravinnokseen. Näistä ne imevät typen ja fosforin talteen sylkäisten sen jälkeen tyhjän kuoren pois. Niiden elinympäristö on suo tai järvi, yleensä märkä paikka.

Keräsin kuvan kasvista näytteen ja kotona kiikutin sen mikroskoopin alle saadakseni lajin selville. Pikkuvesiherne (Utricularia minor) karsiutui heti pois, koska haaroja on noin paljon, samoin isovesiherne (U. vulgaris), joka on kookas yleensä järvissä ja ojissa vapaasti kelluva kasvi. Seuraavana tipahtivat pois piilovesiherne ja lännenvesiherne, koska ne ovat sen verran harvinaisia, ettei niitä ole täältä koskaan löydettykään. Se ei tietenkään ole hyvä peruste määritykselle, mutta eivät tuntomerkitkään täsmänneet. Jäljelle jäivät rimpivesiherne (U. intermedia) ja kalvasvesiherne (U. ochroleuca). Tuntomerkkien pohjalta lopulta päädyin jälkimmäiseen.

Luopioisten kasvistossa on ennestään yksi täplä tämän kasvin kohdalla. Löysin kasvin 1980-luvulla Käenniemeltä vastaavanlaiselta paikalta. Silloin se tuli vahingossa mukaan, kun keräsin pikkuvesihernenäytettä. Siinä joukossa oli silloin yksi verso minulle outoa kasvia. Määritin sen, mutta jostain kumman syystä en tallentanut siitä näytettä. Jälkeenpäin en samalla paikalla ole käynyt.

Kalvasvesiherne pyytää rakkuloillaan vedestä vesikirppuja ja pieniä hyönteisiä. Se yhteyttää jonkin verran vihreillä versoillaan ja turvaa näin myös ravinnonsaantiaan. Sen kukka on keltainen ja muistuttaa hernekasvin kukkaa, josta kasviheimo on nimensäkin saanut. Yleensä nämä kasvit jäävät huomaamatta, koska ne kasvavat sellaisilla paikoilla, missä ei juurikaan liikuta ja kätkeytyvät vielä muiden kasvien sekä veden alle. Voisi sanoa, että vesiherneet ovat niitä hankalimpia löydettäviä kartoituksessa. Niinpä ne usein jäävätkin löytymättä. Kalvasvesiherne kuuluu nyt kuitenkin varmuudella Luopioisten kasvimaailmaan rikastuttaen sitä taas yhdellä erikoisuudella, sillä kirjatietojen mukaan se on melkoisen harvinainen kasvi Suomessa, vaikka löytöjä onkin lähes koko maasta.