Avainsana-arkisto: loinen

Erikoinen tapaus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Illosporiosis christiansenii

’Aina ei aamulla tiedä, mitä illalla löytää. Olin ystäväni kanssa keskisuomalaisilla koskilla kuvaamassa, kun hän huomautti, että seuraavaksi mennään hautausmaalle. – No, mennään, mutta miksi? – Siellä on jotain värikästä, josta oli puhe FB:ssä. Yläkuvassa näkyy tätä värikästä, mutta mitä se on.

Jyväskylän vanhalla hautausmaalla 1800-luvulta olevilla jäkälöityneillä hautakivillä näkyi aniliininpunaista roisketta. Ensin tosiaan luulin, että ystäväni vetää nyt huulesta, sillä niin kovin tuo näytti maalilta, jota kiveen olisi roiskittu tai sitten marjalintujen ruokailujäämiltä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei tästä ole kyse. Väri on kovin harvinainen suomalaisessa luonnossa. Oikeastaan vastaavaa olen nähnyt vain limasieniin kuuluvalla sudenmaidolla, joita en kuitenkaan ole koskaan tavannut talvella enkä kivipinnalta. Muodoltaankin nämä täplät ovat erikokoisia ja -näköisiä kuin sudenmaidolla. Jotakin muuta oli kiinnittynyt kiven jäkäliin.

Yläkuvan alle olen kirjoittanut lajin tieteellisen nimen, sillä ei ole suomalaista nimeä. Kyseessä on jäkälillä loisiva jäkälä. Enpä ole moista ennen nähnyt enkä kuullut. Lajimääritykseen tuli FB:n kautta vinkki ja hakukoneella netistä löytyi sitten laji ja siitä otettuja kuvia. Samannäköisyys ei vielä varmista lajinmääritystä, mutta kun kirjallisuudesta löytyvät isäntäkasvit täsmäävät, niin kuvan jäkälälajia voi pitää melko varmana. Illosporiopsis christiansenii loisii pääasiassa laakajäkälillä (Physcia) ja keltajäkälillä (Xanthoria). Molempia löytyi hautakiviltä ja kuvassa oleva verkkomainen harmaa jäkälä on juuri hentolaakajäkälä (Physcia tenella).

Tämä jäkälä on todella outo olento. Se siis loisii eli kiinnittyy toisen jäkälän pintaan ja imee ravinnon tästä. Se on jäkälälajin suvuton muoto. Suvullista muotoa ei tunneta. Laji kasvattaa 1-1,5 mm äkämämäisiä, pinkkejä muodostumia isäntäjäkälän sekovarren päälle. Laji suosii typellistä ympäristöä. Suomesta se on tavattu seuraavista eliömaakunnista: V, U, EH, PH, PeP, InL. Ei siis ole kovin yleinen, mutta toisaalta se on vaikea huomata ja tunteakin.

Kun tuota jäkälää katselee tarkemmin, sijoittaisi sen paljon mieluummin sienten ryhmään. Toisaalta luetaanhan jäkälätkin nykyään sieniin. Kun sitten selasin nettiä, niin osa lukeekin tämänkaltaiset lajit sieniin, mm. Lajitietokeskuksen sivuilla se on sienten lahkossa (Hypocreales). Ehkäpä sen oikea paikka onkin siellä, jolloin se ei enää olekaan kovin suuri kummajainen. Toisaalta uusimmassa jäkäläkirjassa (Suomen rupijäkälät, 2015) se on mukana jäkälälajien luettelossa.’

Pöhötystä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pursunpöhö1

’Lomalaiset manailevat märkää kesää ja kylmiä ilmoja. Niin minäkin siihen aikaan, kun se loma oli määrämittainen. Näin eläkkeellä se ei tunnu niin tärkeältä. Yrittää elää sään mukaan, vaikka ei silti, kyllä retkelläkin on mukavampi olla, kun ei koko ajan valu jotain kylmää kauluksesta sisään pitkin selkää. Joka tapauksessa tällainen sää on suosinut pienten mikrosienten kehittymistä kasvien lehdille ja varsille. Meillä ilmisillä on omat riesamme, metsän eläimillä omansa. Usein ei tule ajatelleeksi, että kasveillakin on sairauksia ja vihollisia. Milloin jokin eläin syö suihinsa, milloin toukka nakertaa lehteä tai äkämäsääski istuttaa jälkeläisensä lehtisolukkoon. Myös erilaisia loisia viihtyy kasvien pinnalla, etenkin sieniä. Nehän viihtyvät kosteassa ja paahteettomassa ilmastossa.’

Kuvassa on suopursunpöhösieni (Exobasidium ledi), jonka löysin eilen uutena lajina Luopioisiin. Suopursuhan (Ledum palustre) on yleinen rämeiden ja soistuvien metsien laji, hyväntuoksuinen ja kauniskukkainen. Sitähän on yritetty viedä alppiruusujen (Rhododendron) sukuun, koska se on niille hyvin läheinen laji, mutta nykyään taas palautettu Ledum-sukuun. Retkillä olen etsinyt siltä ruostetta, koska kuusensuopursuruoste (Chrysomyxa ledi) on hyvin yleinen sieni kuusen neulasilla loppukesästä. Turhaan olen kuitenkin tähän asti sientä etsinyt. Niinpä nyt luulin sen löytäneeni, mutta kirjat kertoivat toisin. Kyseessä on pöhösieni, joka onkin sitten yleisyydeltään ihan eri luokkaa eli harvinainen sieni. Vaikka sitä on tavattu pohjoiselta pallonpuoliskolta sirkumpolaarisesti eli ympäri maapallon, ei se ole tutkituilla alueilla kovinkaan yleinen. Laji puuttuu muista Pohjoismaista, muutamaa Pohjois-Norjan esiintymää lukuunottamatta ja suuresta osasta Eurooppaa. Suomessa sitä tavataan itäpainotteisesti, mikä kertoisi siitä, että Venäjän laajoilla saloilla se saattaa olla tavallisempikin. Sienen harvinaisuudesta kertoo sekin, ettei aina niin ’viisas’ Googlekaan näytä siitä yhtään kuvaa eikä suomenkielistä artikkelia. Kuitenkin sieni on Karstenin toimesta kuvattu aikoinaan Mustialasta eli ensimmäinen tunnistettu löytö on tehty täällä Etelä-Hämeessä. pursunpöhö2

Pöhösienet ovat usein niitä mikrosieniä, joista kysellään, mitä ne ovat. Jokainen marjanpoimija on törmännyt puolukanpöhöön (E. vaccinii). Sienen sairastuttamat lehdet, paksuuntuneet, päältä punaiset ja alapinnalta valkoiset, tarttuvat helposti poimuriin. Soilla liikkuvat karpalonpomijat ovat saattaneet ihmetellä suokukanpöhön (E. karstenii) helakanpunaisia latvalehtiä. Myös muilla kanervakasveilla on omia pöhösieniään, toista kymmentä lajia. Näyttää siltä, ettei sienestä ole kasville sanottavampaa haittaa, vaikka se loinen onkin. Terveitä versoja ja lehtiä tuntuu rittävän aivan tarpeeksi marjantuotantoon ja kasvuun.

Näitäkin luonnon erikoisuuksia on mukava seurata. Viime talvena kokosin kuva-arkistostani n. 150 mikrosientä ja tein niistä kasvisivuille oman osionsa. Sieltä voi käydä katselemassa, mitä muuta on vielä löydettävissä. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että nämä esimerkinomaiset lajit ovat vasta pieni osa koko hieman epämääräisestä mikrosienten ryhmästä ja että ne kaikki eivät suinkaan ole kovin kauniita. Lisäksi on muistettava, että ne ovat kasvin loisia tai taudinaiheuttajia. Maanviljelijä yrittää suojata viljelyksensä niiltä myrkytyksin ja peittausaineilla, puutarhuri tappalee niitä vastaan saadakseen hyvän sadon puutarhastaan. Mielenkiintoinen eliöryhmä kuitenkin!

Pöhö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

puolukanpöhö

’Tänä syksynä on puolukkaa tullut paikoitellen valtavasti. Varsinkin kosteiden valoisien soiden reunuksissa ja mättäillä on saattanut olla marjaa röykkiöittäin. Marjajutut ovat aina vähän vaarallisia, ettei mene kehumisen puolelle. Ne on verrattavaissa kalajuttuihin, aina joku on saanut suuremman ja käsien mitta ei tahdo riittää kuvaamaan saaliin määrää. En aio nyt kehua, vaan kertoa hyvin usein mukana tullevasta sienestä, puolukanpöhöstä. Siltä ei näytä voivan välttyä, varsinkin jo poimii marjoja koneella.’

Puolukanpöhö (Exobasidium vaccinii) kuuluu piensieniin, jotka loisivat kasvien pinnalla, hedelmissä, kukissa tai juurissa. Pöhösienet ovat nokisieniä ja muodostavat usein värikkäitä kerroksia kanervakasvien lehdille tai latvuksiin. Lähes jokaisella Ericaceae-heimon lajilla on oma pöhönsä, joskus useampiakin. Ne eivät juurikaan vaikuta kasvin kasvamiseen, sillä usein sientä on vain muutamassa lehdessä. Sieneen törmää usein ollessaan poimimassa puolukoita, mutta jos vertaa sitä puolukkaversojen määrään, niin loppujen lopuksi sitä on vähän. Pöhö värjää ensin lehden yläpinnan punaiseksi ja siirtyy sitten alapinnalle, jolloin lehti kupertuu voimakkaasti. Alapinnalle muodostuu valkeaa itiömassaa. Sieni voi esiintyä myös verson latvassa, kuten toisessa kuvassa. puolukka sTällöin koko latvus on punertavanvalkean pöhön peitossa. Tällainen latvus katkeaa helposti ja tulee poimittujen puolukoiden mukana kerätyksi. Pohjois-Suomessa puolukalla on toinenkin pöhösieni, joka värjää puolukan verson aivan ruskan väreillä punaiseksi, mutta ei paksunna lehteä.

Puolukanpöhön lisäksi Luopioisista on löytynyt myös karpalonpöhö (Exobasidium rostrupii), sianpuolukanpöhö (Exobasidium arctostaphyli), mustikanpöhö (Exobasidium myrtillii), juolukanpöhö (Exobasidium pachysporum) ja pari kappaletta suokukanpöhöjä (Exobasidium sundstroemii ja Exobasidium karstenii). Suopursunpöhöä (Exobasidium ledi) olen monesti etsinyt, mutta vielä se ei ole mukaan päätynyt.

Suopursuruoste

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

suopursuruoste

’Yksi useasta kuusta vaivaavasta sienitaudista on kuusensuopursuruoste (Chrysomyxa ledi). Olen sitä aina ihmetellyt, koska sen pitäisi olla yleinen, mutta sitä kuitenkin niin harvoin näkee tai ainakaan se ei ole usein tullut minua vastaan. Nyt tuli ja tulikin oikein ryminällä. Kiertelin kartoitusta tekemässä tavallisessa kangasmetsässä Holjan ja Puutikkalan välimaastossa. Alue oli karua ja kivikkoista. Ylhäällä mäen päällä oli yllättäen pienialainen suo, isovarpuräme ja sillä kasvoi männyn lisäksi muutama kuusikin. Ensin ajattelin löytäneeni kultakuusia, mutta sitten muistin niiden esiintyvän parhaiten keväällä, kun vuosikasvaimet värittyvät kullan värisiksi. Kuusten alla kasvoi mattonaan suopursua ja silloin arvasin, mistä on kyse.’

Suopursuruoste on tyypillinen isäntää vaihtava piensieni. Sen helmi-itiövaihe esiintyy kuusella ja kun tarkkaan katsoo ruosteen vioittamaa oksaa, näkee vaaleat kärjestään avautuneet helmi-itiökopat, kuten alla olevassa kuvassa.

suopursuruoste2

Nämä syntyvät kuusen neulasiin ja käpysuomuihin heinä- elokuussa ja ovat hyvin helposti havaittavissa. Aikanaan sieni vaihtaa sitten isäntää. Sienen toinen ja kolmas vaihe eli kesä- ja talvi-itiöt löytyvät suopursun lehtien alapinnalta tai varsista. Nekin ovat punakellertäviä väriltään. Tästä vaiheesta täytyy taas sanoa, että etsikelyistä huolimatta en niitä ole suopursuissa havainnut. Kirja kertookin, ettei sieni ole isännänvaihdosta riippuvainen.

Oleellista tämän sienen löytymisessä onkin se, että se esiintyy loppukesästä. Kun kuusella näkee ruostetta keväällä tai alkukesästä, onkin kyseessä kokonaan toinen sieni kuusenruoste (Chrysomyxa abietis). Tämä ei tiettävästi vaihda isäntää, vaan sen löytää ainoastaan kuuselta. Kuusenruoste on yleensä enemmän ruosteen kaltainen ruskeine itiöpesäkkeineen kuin suopursuruoste. Nämä kaksi sientä menevät helposti sekaisin, jos ei muista niiden esiintymisajan eroa.

Ruosteiden vahingollisuus johtuu siitä, että ne viottavat kuusen vuosikasvaimia ja neulaset  karisevat ennen aikojaan, viimeistään syksyllä. Jos tämä tapahtuu useana vuonna peräkkäin, niin kuusen kasvu hidastuu, taimet voivat jopa tuhoutua. Suopursuruoste on hyvin yleinen sieni maamme pohjoisosissa, mutta vähenee eteläänpäin tultaessa. Nyt on sen löytymisen aika, sillä luonnossa on nähtävillä runsaasti erilaisia piensieniä.

Harmaata härmää – mikrosienten maailmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paatsamanharma

’Olen kaiken muun ohella etsinyt ja kuvannut myös pienen pieniä sieniä. Jotkut kutsuvat niitä mikrosieniksi toiset piensieniksi, mutta minulla kyseessä ovat sellaiset sienet, jotka kasvavat loisina kasvien pinnalla. Tällaisia ovat ruosteet, härmät, lehtihomeet, pikisienet, pöhösienet yms. Niitä on mukava katsella, koska ne usein värjäävät kasvin aivan erinäköiseksi kuin se luonnostaan olisi. Kyllähän siinä viivähtää mielessä sekin, etteivät nuo kasvit taida aina näistä loisistaan pitää. Mikrosienet ovat kuitenkin helppo ryhmä tutkia, koska suuren osan voi määrittää isäntäkasvin mukaan. Jos sitten perehtyy niihin syvällisemmin, ollaan taas kerran mikroskoopin kanssa tekemisissä.

Nyt on mikrosienirintamalla hyvä aika. Lämmin kesä on kypsytellyt sienet kasvamaan ja niitä näkeekin tällä hetkellä kaikkialla, on heinän härmää ja ruostetta, vaahteran tervätäpläsientä ja pajun pikisientä. Täällä Sydän-Hämeessä yläkuvan paatsamanhärmä saa kasvin lehdet hopeanhohtoisiksi ja alakuvan tuomenpunalaikkusieni värjää lehdet kuin veritäplillä. Nyt löytyy niin härmiä kuin ruosteitakin. Ruttojuurikasvuston lehdet ovat alapinnaltaan ruosteen värjäämät, leskenlehdissä on toisenlaisia ruosteita ja monissa maitikoissa näkyy kuin maalitahroja.

Sieni heikentää isäntäkasvin kasvua. Eilen näin amerikanhorsmalla härmää, joka oli tappanut koko kasvin. Tällainen ärhäkkä härmä voisi tulla isokiertokasvustoihinkin tai jättipalsamin riesaksi. Ei olisi niin paljon kitkettävää, mutta kierrolla on vain laikkusienensä eikä se näytä edes paljon heikentävän kasvua eikä jättipalsamilla ole edes härmää niin kuin serkullaan lehtopalsamilla.

Mikrosieniä on helppo kerätä. Sienen vaivaamia kasvinosia vain hetkeksi prässiin kuivumaan ja sitten paperista taiteltuun koteloon. Hyvä olisi ottaa mukaan myös jotain, josta kasvin voi määrittää, kukka tai hedelmä. Keruutiedot vielä mukaan ja talteen lähetettäväksi vaikka jollekin luonnontieteelliselle museolle. Mikrosienistä on kovin vähän keruuksia ja tietoja niiden levinneisyydestä maassamme. Näin voi auttaa tiedettä eteenpäin.’

tuomi

Pieniä puikkoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sammalpuikko

’Eilen sadekuurojen välissä lähdin käymään tutulla lehtopurolla, josta viime vuonna löysin lehmuksen rungolta piirtojäkälää (Graphis scriptaa). Se on sinällään viehättävä jäkälä aivan kuin vanhan ajan kalligrafiaa. Puro suikertaa syvällä kivien välissä ja muodostaa onkaloihinsa kylmän ja kostean mikroilmaston, jossa viihtyvät hyvin sekä maksasammalet että pienet sienet. Lahopuun päältä silmiini osui kuvan kaltaista nukkaa, jota oli kömmittävä tutkimaan lähempää. Vasta kun otin sitä käteeni ja nostin päivänvaloon, sain selville, että se olikin sieni, joka kasvoi sammalesta. Minulle aivan outo otus ennestään. Niinpä otin siitä kuvan ja lähetin eteenpäin. Lasse Kosonen osasi ystävällisesti neuvoa: sammalpuikko (Eocronartium muscicola).

Sammalpuikko on loissieni. Sen imujuuret työntyvät sammalen solukkoon ja imevät veden ja ravinnon sitä kautta. Yleensähän sienet käyttävät sienirihmojaan ravinnon ottamiseen karikkeesta tai symbioosissa sienijuuristen kasvien kanssa. Tämä vaalea hyvin hento ja hauras puikkomainen sieni on siis aito parasiitti. Kuvan sammal on jokin suikerosammal, tarkemmin en ole sitä vielä tutkinut. Kirjatietojen mukaan sieni voi loisia usealla eri sammalella esim. palmusammalella, siipisammalilla ja kamppisammalella suikerosammalten lisäksi.

Sieni ei ole kovin yleinen. Varsinkin aikaisemmin sitä pidettiin suurena harvinaisuutena, josta oli Pirkanmaallakin vain muutama löytö, mutta nykyään sitä on kuitenkin löydetty laajemmaltakin. Mikään tavallinen se ei kuitenkaan ole. Sieni kasvoi siis puronvarsilehdossa. Sen isäntäsammal suikersi lahopuun päällä, jonka lahoamisaste oli jo hyvin pitkällä, oikeastaan vain kuori piti tämän lehtipuun enää kasassa. Niinpä en saanut enää selvää, mihin lajiin laho kuului. Ympärillä kasvoi harmaaleppää, tuomea ja lehmusta, siis jokin näistä. Sientä oli noin pari neliön alalla runsaasti ja koko puun pinta näytti olevan tuon alle parisenttisen nukkamaisen kasvuston alla. Ensin luulin sitä homeeksi, sitten jonkin maksasammalen itiöpesäkkeiksi, mutta lopulta sen sienimäinen pinta vei lajin oikeaan suuntaan.

Tällaiset mikroilmastoiset onkalot ovat hyvin mielenkiintoisia paikkoja etsiä jotain uutta. Harvinaisten lajien löytymiselle voi tietenkin olla syynä myös se, ettei kukaan selväjärkinen sulloudu purokivien väliin tonkimaan jotain mikroskooppisen pientä kasvustoa, kun miljoona hyttystä kyttää ateriaa vieressä. No, onneksi meitä hulluja vielä piisaa, saadaan nämäkin kummajaiset päivänvaloon.

Vino päivä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sammalvinokas

’Eilisen syksyn ensimmäisen kylmän päivän piriste oli pieni vino sieni, joka pilkisteli sammalten seasta Kuhmalahden kirkkoaidan tolpan päässä. Ensin ajattelin sienen menneen rikki ja jääneen sen vuoksi kyljelleen kuin resuisena, mutta lähempi tarkastelu paljasti, ettei siinä mitään vikkaa ollut. Vika oli katsojan silmissä. Sieni oli vinossa ja sen kuuluikin olla, sillä se on sammalvinokas (Arrhenia spathulata). Nythän senkin sitten tunnen.’

Sammalvinokas ei ole kovin yleinen sieni, ei ainakaan näin kaukana sisämaassa. Sitä tavataan yleisimmin Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta ja harvinaisempana Etelä-Hämeestä ja yllätys yllätys Kuusamosta. Se viihtyy kedoilla, kuivilla niityillä, pihakivillä, kiviaidoilla ja -rakenteissa. Sen seurana on lähes aina pieni hauskannäköinen sammal, ketopartasammal (Syntrichia ruralis), jolla se usein loisii. Kuvastakin erottuvat sammalen tylpät lehdet, joissa on hauska karvakärki. Sammal on sekin monin paikoin harvinainen, mutta kasvaa juuri samanlaisilla paikoilla kuin sienikin. Lisäksi sitä tavataan emäksisiltä lehtokallioita liki koko Suomesta. Molemmat ovat kalkinsuosijoita eli tarvitsevat elääkseen runsasravinteisen kasvualustan.

En ole aikaisemmin kiinnittänyt tähän sieneen huomiota sammalia katsellessani. Vinokas ei ole aivan pieni, onhan sillä korkeutta yli sentin ja leveyttäkin melkein saman verran. Lisäksi se on sammalmatolta hyvinkin helposti havaittavissa vaalean värinsä vuoksi. Lajina se kuuluu vinokkaisiin ja samassa suvussa on kuusi muuta lajia. Kaikki ovat pieniä ja vaikeasti löydettäviä tai puutteellisesti tunnettuja. Niinpä tämän löytyminen olikin iloinen yllätys. Ruokasieneksi siitä ei ole eikä sillä taida muutenkaan olla mitään hyötykäyttöä, mutta se on taas yksi osoitus luonnon monimuotoisuudesta ja rikkaudesta. Pitäisiköhän vielä paneutua noihin sieniinkin oikein kunnolla?

Loinen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

humalanvieras

’Jospa siirtyisin taas kasvien maailmaan. Linnut suuntaavat kohta etelään, mutta kasveja voi katsella vielä monta kuukautta. Omassa pihassa on kasvanut jo vuosikymmeniä kasvi, joka tuntuu hakevan aina uuden paikan ja ilmaantuvan odottamatta pientareille. Se on humalanvieras (Cuscuta europaea), maamme ainoa täysloinen kasvimaailmassa.’

Humalanvieras ei ole yleinen. Oikeataan se on huomattavasti taantunut viimeisten vuosikymmenien aikana. Sitä tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa harvakseltaan vanhojen talojen ja kartanoiden läheisyydestä. Sanotaan, että se kuuluu vanhan kulttuurin seuralaislajeihin yhdessä monen muun taantuvan lajin kanssa. Lapsuudesta muistan sen versoja kiertyneen nokkospuskiin ja heinänkorsiin enemmänkin usealla paikalla, mutta nykyään sitä saa hakemalla hakea eikä joka vuosi löydä ollenkaan, ei tutuiltakaan paikoilta. Merenrannoilla elää sen toinen alalaji, joka on ilmeisesti päälajia yleisempi.

Humalanvieras on siis loinen. Se kasvaa siemenestä niin kuin muutkin kasvit. Sen verso luikertaa jo pienenä kohti muita korkeampia kasveja ja alkaa kiertyä niiden ympärille yhä tiiviimmin ja tiiviimmin. Kun se saa tukevan jalansijan kasvin varrelta se työntää imujuurensa isäntäkasvin solukkoon ja alkaa elää loisena. Samalla se katkeaa alhaalta ja yhteys maahan, ravinnon lähteeseen, on poissa. Nyt se elää pelkästään isäntäkasvinsa ravinnolla. Sillä ei ole edes yhteyttävää lehtivihreällistä solukkoa, ei lehtiä eikä siis tavallisia juuriakaan, väriltään se on kellanvalkea. Kirjallisuuden mukaan se loisii nimensä mukaan humalalla, mutta myös nokkosella, apilalla, virnoilla, keltamataralla, maitohorsmalla ja monilla heinillä. Listassa on toista sataa lajia. Kuvan kasvi loisi juolavehnällä, nokkosella ja vuohenputkella.

Luopioisista on tätä kasvia löydetty kuudelta eri paikalta, mutta nykyään se ei enää näillä kaikilla kasva. Vuosittain käyn tarkistamassa omat tuntemani paikat ja saan usein todeta kasvuston hävinneen tai siirtyneen toiseen paikkaan. Oman pihan kasvusto vaihtelee muutaman kymmenen mertin säteellä ensimmäisestä löytöpaikasta. Kasvin siemenet, joita kehttyy runsaasti, itävät kuitenkin hitaasti ja niinpä syntyneessä siemenpankissa saattaa olla kasvuvoimaa useaksi vuodeksi. Huonoina kesinä se ei idä ollenkaan tai kasvusto jää hyvin pieneksi jopa täysin kukkimattomaksi, siksi siemenpankki onkin hyvä turva kasvin säilymiselle. Mikä sen sitten tekee harvinaiseksi ja mikä saa häviämään? Sitä ei tiedetä. Itse luulin, että se viihtyy karjatalouden typpipitoisessa maassa, mutta omalla pihalla karjaa ei ole tallustanut enää yli kolmeenkymmeneen vuoteen eikä maata ole lannoitettu sen jälkeen. Kuitenkin se vielä löytyy. Toisaalta toimivien karjatalouksien läheltä sitä saa turhaan hakea. Sopivia nokkospuskia ja muita isäntäkasveja löytyy pilvin pimein kasvin kasvualustaksi. Outo kasvi, monella tapaa, mutta siinähän luonnon moninaisuus onkin, on monenlaista ja -tapaista kasvajaa ja kulkijaa.

Humalanvieras kukkii paraikaa, joten nyt sen huomaa ja helpoimmin löytää. Silmät auki ja kasvi tarkkailuun, on se sen verran oudon näköinen, että sen kyllä tavallinen kulkijakin huomaa.