Avainsana-arkisto: luonnonsuojelu

Ankeriaan testamentti

Julkaistu , kirjoittanut
1

’Aina silloin tällöin löytää kuin sattumalta mielenkiintoisen kirjan. Tuntuu, että tämä aika syöltää vain kauhua ja jännitystä, rikosta ja sen selvittämistä. Niinpä Ankeriaan testamentti on raikas tuulahdus kaiken mainitun vastapainona. Jännitystä tässäkin kirjassa on, on ihmissuhdetta ja on historiaa, on outoja käänteitä ja kuoleman pohdintaa, mutta eri lailla kuin dekkareissa. Mihin ryhmään tämä kirja sitten pitäisi pistää, se lienee yhtä vaikea asia kuin oli aikoinaan ankeriaan sijoittaminen luonnon puuhun. Kannattaa tutustua!’

Kirja on tarinan luonteinen kertomus ehkä maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Antiikin ajoilta saakka ankeras yritettiin sijoittaa eliöpuuhun oikealle paikalle. Vielä 1900-luvulla siitä tiedettiin kovin vähän. Jossain vaiheessa sentään yhdistettiin sen eri muodonmuutokset yhdeksi lajiksi: pajunlehteä muistuttava toukka, sormenvahvuinen lasiankerias, punaruskea mudassa ryömijä ja hopeanankerias. Salaperäinen lisääntyminen pääteltiin tapahtuvan Sargasson merellä Atlantin valtameressä, mutta vasta tanskalaisen Schmidtin vuosikausia kestäneen tutkimuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella, kun sukukypsä ankerias oli löydetty. Vaikka vieläkään ei itse tapahtumaa ole havaittu.

Kirja kertoo kalasta, joka on piinannut tutkijoita sen oudon elämän avautuessa hitaasti pala palata. Mutta se kertoo myös isästä ja pojasta, kalastuksesta, välittämisestä, elämästä ja kuolemasta. Isä ja poika pyydystivät ankeriaita siihen aikaan, kun kala oli vielä yleinen. Nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Kirja kertoo myös tunnetuista tutkijoista, mm. Freudista ja Rachel Carsonista, jotka yrittivät löytää sen salaisuuden. Toisesta tuli lopulta psykoanalyytikko, toisesta luonnon puolestapuhuja Äänetön kevät-kirjansa ansiosta. Varsinkin jälkimmäisen tuotantoon tällä kirjalla on selvät kiinnekohtansa.

Kirja on syntynyt ensin lehtijuttuna ja laajentunut siitä esseeksi ja lopulta kirjaksi, joka voitti August-palkinnon tiedesarjassa Ruotsissa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään varsinainen tietokirja. Siinä on omat puutteensa, toisto, jankkaus ja joskus luvattoman löysä kerronta. Se ei ole myöskään kaunokirjallinen teos yksityiskohtaisten tutkimusselosteiden vuoksi. Vähän ihmetyttää kirjan palkitseminen, mutta lukijalle se on kuitenkin hieno kokemus, kun jättää sen puutteet huomiotta. 

Kirja antaa hyvän kuvan tieteen vaikeudesta. Ei ole helppoa tutkia eläintä, joka saattaa vörnöttää vuosikymmeniä järven pohjassa, muuttua neljään kertaan aivan kuin toiseksi eläimeksi ja jolla ei tunnu olevan sukupuolielimiä ollenkaan. Vasta kun havaittiin kalan ruoansulatuselimistön näivettyvän viimeisessä vaiheessa ja muuntuvan sukupuolielimistöksi, päästiin selvyyteen, että kala tosiaan lisääntyy aivan normaalisti kutemalla, vaikka sitä ei kukaan olekaan nähnyt. 

Ankeriaan salaisuudet eivät varmaankaan ole kaikki vielä nähneet päivänvaloa ja saattaa olla jopa liian myöhäistä yrittää pelastaa tätä eläintä. Luonnon muuttuminen, liikakalastus ja saasteet ovat ajaneet ankeriaan ahtaalle. Jokien patoaminen ja lasiankeriaiden massapyynti tekevät sen elämästä vaikean. Nyt se on rauhoitettu, mutta tapahtuiko se liian myöhään. Voidaanko kalaa enää pelastaa?

Itse muistan nähneeni sen katiskassa 1970-luvulla ja pelastyneeni. Luulin sitä käärmeeksi ja päästin sen nopeasti pakoon. En halunnut olla moisen otuksen kanssa missään tekemisissä. Kuitenkin ankerias on ollut suurta herkkua parhaimmissakin ravintoloissa ja sen vuoksi sitä onkin pyydetty. Kun sillä kerran on näin erikoinen elämä, niin soisi lajin säilyvän hengissä. Toivotaan sen vielä kerran yllättävän tutkijansa. Kirjassa kuitenkin pelätään pahinta. Kertomukset dodon, muuttokyyhkyn ja stellerimerilehmän kohtaloista luovat synkän varjon tämänkin lajin ylle.

Svensson, Patrik: Ankeriaan testamentti, pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi, 2020, suom Maija Kauhanen. 272 s.

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.

Mehiläisten historia

Julkaistu , kirjoittanut
2

’Nuorena ajattelin, että voisin alkaa harrastaa mehiläisten hoitoa. Ostin muutaman kirjankin sitä varten, mutta sitten huomasin, ettei se käykään, kun asumme talvet ja kesät eri paikkakunnalla ja vaimoni on mehiläisille voimakkaasti allerginen. Niinpä tämä harrastus jäi teorian tasolle, kirjojen lukemiseen ja luonnossa mesipistiäisten seurantaan. Lopulta poikani alkoi mehiläisharrastajaksi ja toteutti oman unelmani. Hienoa! Tämä kirja on siksi koskettava ja myös hyvin ajankohtainen.’

Kirjan kannessa on kuollut mehiläinen. Kirjan sisältä löytyy kolme fiktiivistä tarina, joiden pohjalla on paljon myös faktatietoa. Norjalainen lastenkirjailija Maja Lunde on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille tarkoitetun kirjansa. Se ei ole nimestään huolimatta tietokirja vaan romaani, niin kuin kirjan kannessakin lukee. Oikeastaan se on kolme romaania samoissa kansissa ja näiden romaanien yhteisenä tekijänä ovat mehiläiset.

Tarinat sijoittuvat kolmelle vuosisadalle. Vanhin tarina kertoo Williamista, joka elää 1800-luvun lopulla Englannissa. Hän on nykytermein sanottuna masentunut eikä pysty tekemään töitään siemenkaupassa. Niinpä hänen vaimonsa Thilde ja kahdeksan lastaan näkevät nälkää. Lopulta tämä tiedemies terästäytyy ja innostuu mehiläisistä. Hän alkaa suunnitella mehiläisten kesyttämistä ja kasvattamista päältä avattavissa pesissä. Keskimmäinen kertomus tapahtuu Amerikassa nykyaikana. George kasvattaa mehiläisiä Williamin suunnittelemissa pesissä. Samaan aikaan kuitenkin kuuluu uutisia oudosta mehiläisiä hävittävästä taudista ja hänen ammattinsa on uhattuna. Kolmas tarina kertoo Tao-nimisestä kiinalaisesta naisesta 2000-luvun lopulla. Hänen työnään on sivellä sulkasiveltimellä siitepölyä hedelmäpuiden kukkiin, koska mehiläiset ovat kadonneet.

Kirjan luvut on otiskoitu päähenkilöiden mukaan ja tarinat etenevät vuorotellen. Williamilla on ongelmia poikansa Edmundin kanssa, joka ei suostu opiskelemaan, vaan viettää aikaansa pubeissa ja joutilaisuudessa. Hän ei myöskään kestä sitä, että epäonnistuu työssään pesän kehittelyssä, vaan vajoaa uudelleen vuoteen pohjalle. Pesän piirustukset onneksi pelastuvat Charlotten, yhden tyttäristä, mukana. Georgellakin on ongelmia poikansa kanssa. Tom haluaa opiskella kirjallisuutta ja tulla toimittajaksi, vaikka isä haluaisi hänestä työlleen jatkajan, niin kuin hänestäkin tuli oman isänsä jälkeen. Aika on kuitenkin muuttunut ja ala ei ole enää olenkaan niin houkutteleva kuin aikaisemmin. Tao menettää ainoan poikansa oudon sairauden seurauksena ja alkaa etsiä tätä romahtaneessa maailmassa. Mehiläisten kadottua yhteiskunta toisensa jälkeen raunioitui. Kiinan järjestelmällinen totalitarismi pitää pintansa parhaiten ja niinpä tuhannet naiset kiipeilevät puissa pölyttämässä kukkia. Toivo tulevaisuudesta on kuitenkin vähissä.

Tarinoilla on yhteinen loppu ja ne punoutuvat toisiinsa hieman ennalta-arvattavasti. Siitä huolimatta kirjan jännite riitti loppuun asti. Vaikka siis tarinat ovat fiktiivisiä, niin oikeastaan vain Taon kertomus on sitä kokonaan. Mehiläispesä kehiteltiin Keski-Euroopassa 1800-luvun lopulla ja siitä tuli juuri sellainen kuin Williaminkin pesästä ja se on edelleen käytössä. Mehiläiskuolemat alkoivat 2000-luvulla ja varsinkin Amerikassa ne ovat olleet hyvin tuhoisia. Syytä kuolemille ei varmuudella tiedetä. Toiset syyttävät punkkia toiset hyönteismyrkkyjä. Muitakin syitä on esitetty, mm. ilmastonmuutosta. Tosiasia on, että jos mehiläiset kuolisivat kokonaan, niin yhteiskunnat romahtaisivat. Albert Einstein ennusti aikoinaan, että mehiläisten kuoltua ihminen säilyisi hengissä korkeintaan neljä vuotta. Puhutaan siis asiasta, jonka kanssa ei kannattaisi leikkiä.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Turhaan se ei ollut Norjassa kirjakaupiaiden valinta vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi vuonna 2015. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen ja koukuttava. Toisaalta sitä olisi voinut tuntuvastikin karsia. Muutamassa kohdin kirja oli pitkästyttävä. Toinen erikoisuus oli, että kaikkien kolmen tarinan henkilörakenne oli oudosti samanlainen: isä, äiti ja poika. Isä oli joko öykkäri tai saamaton nahjus, äiti oli toimintaa täynnä ja vei asioita eteenpäin hellien poikaansa, joka taas oli joko mitäänsanomaton tai kapinallinen. Miksi näin on valittu? Tahtooko kirjailija kertoa tällä rakenteella jotain? Itse en löydä muuta syytä, kuin naisten asema eri yhteiskunnissa. Mehiläisethän ovat naaraita eli tekevät työn yhteiskunnassa. Ehkä tässä peilataan tähän. Kuhnurit ovat heikkoja ja joutavat kuolemaan tehtyään työnsä. Kun mehiläiset kuolevat, tekevät naiset niiden työn. Onko näin?

Voi meitä miehiä, jos emme muuhun kelpaa. Tietenkin täytyy katsoa myös aikakautta. Williamin aikaan naiset eivät päässeet kouluun eikä siten vaikuttamaan. Charlotte, hänen tyttärensä, oli kirjan mukaan pesän keksijä. Isä otti kunnian, mutta tytär pelasti tuloksen. Näin siinäkin asia kääntyi naisten suuntaan. Tao taisteli kuolleen poikansa puolesta viimeiseen saakka, mutta ei voinut mitään luonnolle. Palasivatko mehiläiset pojan kuoleman jälkeen, sitä tarina ei kerro?

Maja Lunde: Mehiläisten historia. Tammi, 2016, suom. Katriina Huttunen. 431 s.

Suomen luonnon päivä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurkisuo

’Tänään vietetään Suomen luonnon päivää! Maamme 100-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvä tapahtumasarja pitää sisällään neljä päivää, jolloin toimitaan luonnon puolesta ja luonnossa.  Tämän neljännen päivän suojelijana on tasavallan presidentti puolisoineen ja päivän aikana järjestetään tapahtumia ympäri maan. Teeman puitteissa on tehty koko vuoden retkiä, tutustuttu näyttelyihin, käyty luontotiloilla, osallistuttu miljoonan pöntön talkoisiin, oltu luonnossa, järjestetty talkoita, suojeltu Itämerta jne. Paljon hienoa toimintaa. Näistä saa tietoa Luonnonsuojeluliiton sivuilta, piirien toimintapalstoilta ja luonnonpäivän sivulta. Ei muuta kuin kaikki mukaan toimimaan, ei vain tänään, vaan ympäri vuoden.

Itse en tänään pääse mukaan, sillä pakkaan tavaroita koko ensi viikon kestävälle luontoretkelle Sallaan. Sinne kokoontuvat sammalharrastajat kartoittamaan Tuntsan erämaan sammalharvinaisuuksia. Oikeastaan siis koko ensi viikko menee maamme uskomattoman monipuolisen luonnon tarkkailussa ja inventoinnissa. Varmaankin tuon sieltä myös tähän blogiin joitakin näytteitä kuvien muodossa retkeilyn jälkeen.’

Saaressa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

rajalansaari1

’Kävin tänään Luopioisten uusimmalla suojelualueella. Kunnan omistuksessa olevasta Rajalansaaresta on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla saaren pohjoispää. Rauhoituksen kritteerinä olivat runkomaiset lehmukset, joita lehtomainen metsä on väärällään. Tämä on hieno asia, sillä saari on toiminut pitkään kunnan ja seurakunnan virkistysalueena, leiripaikkana lapsille sekä kokoontumispaikkana. Rauhoitetun alueen kasvillisuus on upeaa lehtokasvillisuutta, josta löytyy niin imikät kuin konnanmarjatkin, pensaista näsiä, lehtokuusama ja erilaiset herukat. Alueen hienoista sammalista kerroin jo viime syksynä, kun vierailin siellä edellisen kerran. Nyt löydettiin soikkokaksikkokin, joka syksyllä jäi huomaamatta.

Rajalansaari

Olin saaressa tutustumassa sinne suunnitteilla olevaan luontopolkuun. Yhdessä toimijoiden kanssa kiersimme uudella suojelualueella luikertelevan polun ja katselimme mielenkiintoisia paikkoja, joille on suunniteltu polun rasteja. Löysimme Tobleronekivet, Lehmusmajan, Runoilijan puun, Näköalapaikan, Mäyränpesän, valtavan Peikonkiven ja salaperäisen Louhikon. Niiden luo rakennetaan aikanaan levähdyspaikkoja tai opastauluja. Retkeilijät voivat siten tutustua saaren luontoon lähemmin.

Rajalansaari

Saareen pääsee vain veneellä, joten mikään massaturismin paikkaa siitä ei muodostu. Kuitenkin toivottavaa olisi, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan Kukkian kauneudesta saaren luontopolun näköalapaikoilta tai samoamaan hiljaisessa lehmusmetsässä keväistä linnunlaulua kuunnellen. Veneen voi laskea saaren pohjoisrannassa olevaan poukamaan, josta opastetaan polulle, jahka se valmistuu. Tässä opastuskeskuksessa voi myös nauttia eväitään tai pulahtaa uimaan lämpimänä päivänä. Kesäisin rannalla lämpiää savusauna, jonka löylyistä pääsee nauttimaan keskiviikkoisin klo 18.00 alkaen. Parhaastaan saunalla on vieraillut illan aikana useita kymmeniä pehmeästä löylystä nauttivaa. Paikkaan kannattaa siis tutustua! Lämmin kiitos niille kaikille, jotka ovat edesauttaneet tämän paikan valmistelussa.’

Rajalansaari

Rajalansaari

Julkaistu , kirjoittanut
1

rajalansaari1

’Rajalansaari on jo vanhastaan tunnettu ja suosittu retkipaikka niin luonnosta nauttiville kuin kasviharrastajillekin. Tiettävästi siellä ovat viihtyneet ja havaintoja tehneet enstisajan suuret kasvigurutkin Kaarlo Linkolasta alkaen. Ainakin hänen havaintojaan on niin kasvi- kuin jäkälätiedostoissakin 20-luvulta. Jo silloin löydettiin monia hienouksia, joista nykyään voi vain uneksia. Etiketeissä vilahtaa niin saari kuin Rihkan talokin ja sen suuri kuusi, josta on tallennettu monta harvinaista jäkälää. Itse olen sitä suurta kuusta etsinyt, mutta lienee mennyt manan maille jo kauan sitten jäkälineen. Nykyiset metsät ovat liian nuoria näille hienouksille.

rajalansaari3Viikko sitten meloin kanootilla saareen ja tein sieltä putkilokasvien kartoituksen. Vinkkinä oli kesällä tullut tieto soikkokaksikon löytymisestä saaresta. Tämä orkidea on käynyt Luopioisissa kovin harvinaiseksi, kun yksi kasvusto toisensa jälkeen häviää kuivumisen tai pusikoitumisen seurauksena. Niinpä tällä hetkellä ei varmaa kasvupaikkaa ole ollenkaan. Itse kaksikkoa en retkelläni enää nähnyt, mutta ensi suvena sitä voisi uudelleen käydä etsiskelemässä. Sen sijaan löysin upeaa lehtoa lehmuksineen, lehto-orvokeineen ja konnanmarjoineen. Kalliolta äkkäsin karvakiviyrtin (kuva) suuret kasvustot.

Kun olen viime aikoina keräillyt ja katsellut erityisen suurella mielenkiinnolla sammalia, en voinut nytkään niitä sivuuttaa. Niinpä Luopioisiin löytyi saaren suuren kivenlohkareen kyljeltä uusi sammallaji, isoriippusammal (Neckera crispa). Pieni parin käämenen kokoinen läntti sitä vain oli ja koska saaren leiriläiset mielellään kiipeilevät kivillä ja kallioilla, on tämä kasvusto suuressa vaarassa pudota maahan ja tuhoutua. Mitäpä sille voisi tehdä?

rajalansaari2Muitakin harvinaisuuksia löytyi. Soukkalehväsammal (Mnium hornum) oli täällä rantapalteessa valloillaan. En muista eteläisintä Suomea lukuunottamatta missään nähneeni sitä niin paljon kuin Rajalansaaren penkassa tervalepän juurten lomassa. Sitä on kyllä monella muullakin paikalla, muttei näin paljon. Yleensä sitä näkee vai pienen tupsun puron partaalla. Kolusin kalliot erityisen tarkkaan etsien kierrekivisammalta, joka on Suomessa hyvin yleinen laji, mutta joka edelleen Luopioisista puuttuu. Eipä löytynyt täältäkään.

rajalansaari4Kaikkiaan saaresta löytyi 171 kasvilajia, kun koko neliökilometriruudun saldo oli 241 lajia. Tämä on hieno tulos yhdelle saarelle, josta puuttuvat kokonaan pellot, asutus ja tiet. Saari on siis ainutlaatuinen kokonaisuus lehtoa ja rehevää metsää, ravinteista kalliota ja puhdasta rantaviivaa. Lehmuksia saarella on valtavasti ja siksi ihmettelenkin, miksei sitä ole otettu aikoinaan lehmustensa vuoksi lehtojensuojeluohjelmaan. Myös kalliot ovat edustavia ja löytyihän saaresta harvinainen tummaraunioinenkin kallionraosta. Sillä ei taida olla kymmentäkään kasvupaikkaa koko entisessä pitäjässä. Seurakunnalla on leiripaikka saaressa ja suosittu savusauna lämpiää kesäaikaan ahkeraan. Ehkä tämä pitää saaren luonnontilaisena, ehkä ei.

Toivoisin saarelle hyvää tulevaisuutta ja rauhallisia aikoja. Se ei kaipaa rannoilleen mökkejä eikä metsiinsä hakkuita. Näin juuri tällaisena se palvelisi parhaimmin hiljaista kulkijaa ja rauhassa luonnosta nauttijaa.

Väitös

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syynisaari

’Pari viikkoa sitten oli Jyväskylässä FM, YTM Aleksi Räsäsen väitöstilaisuus. Tutkimuksessaan hän tarkasteli uusia menetelmiä luontoarvojen kartoitukseen (Developing and comparing methods for mapping habitat types and conservation values using remote sensing data and GIS methods). Mielenkiintoiseksi tutkimuksen tekee se, että siinä on osamateriaalina käytetty Luopioisista kerättyä kasviaineistoa. Sama aineisto on nähtävillä omien kasvisivujeni levinneisyyskartoissa. Tässä muutama huomio tehdystä työstä referoiden Jyväskylän Yliopiston tiedotetta väitöstilaisuudesta.’

Väitöskirjassa tutkija on kehitellyt menetelmiä elinympäristötyyppien ja luontoarvojen kartoitukseen paikkatietomenetelmien sekä kaukokartoituksen avulla. Tutkimuksessa todetaan, että esim. sateliittikuvien avulla voidaan ennustaa elinympäristötyyppien esiintymistä ja siten myös kartoittaa luonnonsuojelullisia arvoja. Näin voidaan vähentää maastotyön määrää, joskaan ei kokonaan poistaa sitä.

Tutkimuksessa huomattiin eri luokitteluvaihtoehtoja vertailemalla, että elinympäristötyyppien kartoituksessa tarvitaan monenlaisia aineistoja: sateliittikuvia, ilmakuvia, maastokartoitusta, laserkeilausaineitoja jne. Näistä laskettavat piirteet kuvaavat esimerkiksi maaston muotoja, puuston rakennetta ja kohteiden heijastavuutta.

Saamiensa elinympäristötyyppikarttojen avulla tutkija kartoitti alueen luonnonsuojelullisia arvoja ja vertaili erilaisia kartoitusmenetelmiä toisiinsa. Eri menetelmin tehdyt luontoarvokartat poikkesivat huomattavasti toisistaan. Räsänen havaitsi, että kartoituksessa ja karttoja tutkittaessa tulee kiinnittää huomiota tapaan, millä kartat on luotu. Tutkimuksen yhtenä osana oli saada selville, miten tyyppikartta toimi neliökilometriruutukartoituksessa havaittujen putkilokasvien lajirunsauden selvittäjänä. Tutkimuksen mukaan putkilokasvien lajirunsautta selittivät parhaiten elinympäristötyyppien runsaus ja kohteen korkeus merenpinnasta.

On ollut suuri kunnia olla mukana osana tätä tutkimusta. Toivottavasti sillä on myös jonkinlaisia seurauksia käytännön luonnonsuojelutyössä. Onnea tuoreelle tohtorille tulevaisuuden haateiden edessä.

 

Luonnonkukkien päivä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurjenpolvi1

’Ensi sunnuntaina 15.6. on taas Luonnonkukkien päivä retkineen. Tänäkin vuonna järjetetään virallisia retkiä liki sata kappaletta ympäri maan. Oman paikkakuntasi tilanteen voi tarkistaa Luonnonsuojeluliiton sivuilta (www.sll.fi/luonnonkukat). Päivähän on yhteispohjoismainen hanke ja sillä on useita tukijoita. Retket ovat ilmaisia.

Itse olen oppaana taas kerran Luopioisten Padankoskella. Lähdemme klo 12.00 kiertämään Kyläjärveä ja katselemaan, mitä hienouksia retki meille tällä kertaa tarjoaa. Luvassa on niitty- ja piennarkasveja, metsäkasveja ja myös ravinteisen kallion kasveja. Edellisillä kerroilla on mukana retkeillyt 30 – 50 henkeä, joten yksin ei varmaan tälläkään kerralla tarvitse matkaan lähteä. Ota mukaan kumisaappaat, koska kuljemme myös kosteiden paikkojen poikki. Mukaan voi ottaa lisäksi eväitä, muistiinpanovälineitä, suurennuslasin ja kasvikirjan. Retken pituus on kolmisen kilometriä ja aikaa siihen käyetään säästä riippuen 2 – 3 tuntia.

Tämän vuoden nimikkokasvi on valkolehdokki, tuo huumaavatuoksuinen yön ritari ja yritämme nähdä sen myös retken aikana. Tosin tämä kasvi on metsien mullistusten myötä käynyt harvinaisemmaksi, enkä siksi voi varmuudella luvata sen löytymistä, mutta yritetään.

Retkelle lähdemme kylän keskustasta linja-autopysäkiltä. Tervetuloa mukaan!

Äänetön kevät

Julkaistu , kirjoittanut
1

Keskusta

’Lähdin tänä aamuna seitsemän jälkeen koiran kanssa aamulenkille lähimetsiin. Aurinko nousi ja alkoi lämmittää yönjälkeistä ilmaa. Tuuli heilutteli koivunosia, lepistä pöllähteli siitepölyä. Tunnelma oli kuin huhtikuun lopulta, kuulasta, raikasta, kirkasta. Vain yksi puuttui, linnunlaulu. Metsä oli äänetön, ranta oli äänetön, suo oli äänetön. Yksi joutsen lensi ylitsemme, pyyparvi pyrähti taimikosta, korppi raakkui kuusen latvassa ja palokärki huusi, mutta nehän ovat täällä talvilintuja. Missä olivat huhtikuun lopun peipot, punarinnat, rastaat. Kun palasin kotiin, lauloi mustarastas arasti puutarhan perällä, yksi sentään.’

Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (Silent Spring) vavahdutti maailmaa 1960-luvun alussa. Nykyään katsotaan sen olleen lähtölaukaus nykyaikaiselle ympäristöliikkeelle. Yritin aikoinaan poikana lukea tätä kirjaa, mutta minua se ei sytyttänyt, oli ehkä liian aikuismainen tai vaikea, tieteellinenkin. Tämä takaisku ei kuitenkaan estänyt ajattelemasta ja toimimasta kirjan sanoman mukaan.

Äänetön kevät otti voimakkaasti kantaa kasvinsuojeluaineiden ja hyönteismyrkkyjen vaarallisuuteen eliöstölle ja myös ihmiselle. Siinä selvitettiin ensimmäisen kerran kansantajuisesti, kuinka DDT kulkeutuu ravintoketjuissa ja rikastuu aiheuttaen lopulta ravintoketjun päässä ongelmia. Kirja yritettiin tuoreeltaan tuomita ja jopa sen julkaiseminen estää, mutta se saavutti nopeasti maailmanlaajuisen maineen eikä sen ääntä voitu enää vaientaa. Rachel Carlson sairasti jo kirjan julkistamisen aikoihin rintasyöpää ja menehtyi siihen parin vuoden kuluttua. Hänelle myönnettiin kuitenkin korkea-arvoinen kunniamerkki vapauden puolesta vuonna 1980. Näin hän sai sen arvostuksen, joka hänelle kuluikin. Kirjasta otetaan jatkuvasti uusia painoksia eri puolilla maailmaa.

Carsonin kirja kuvaa tilannetta, jossa linnunlaulua ei enää keväällä kuulu. Tuhoaineet ovat hävittäneet laululintumme. Kirjan vaikutus luonnon- ja ympäristönsuojeluun on ollut valtava. DDT kiellettiin USA:ssa 1972 ja muu maailma seurasi perässä. Samalla alettiin suhtautua muihinkin kemiallisiin aineisiin kriittisesti. Myöhemmin kieltoon tai rajoituksiin ovat joutuneet niin freonit kuin PVC-muovitkin. Edelliset vaikuttavat ilman otsoonikerrokseen ja jälkimmäisten polttamisesta syntyy vaarallisia ympäristömyrkkyjä. Maailmamme on tullut puhtaammaksi ja linnunlaulu on säilynyt.

Viitaniemi

’Kevät on kuusi viikkoa ajastaan edellä, näin sanottiin säätiedotuksessa. Linnut vasta palailevat pesimäseuduilleen. Keski-Suomessa on nähty tai kuulut 25 muuttavaa lintulajia ja näitäkin vain yksittäisinä. Muuttolintujen massat saapuvat varmaankin oikeaan aikaan, kunhan kevät tulee huhtikuulla. Nyt viikonvaihteeksi on luvattu kylmenevää ja lumisateita. Iskeekö takatalvi vai oikea talvi, pääseekö taas hiihtämään, saadaanko vielä kunnolliset huhtikuun hankiaiset? Naakat täyttävät nyt puistot, mutta kunhan päästään kuusi viikkoa eteenpäin, voidaan taas kuulla railakas peipon laulu ja punarinnan pulina, kaikkialta, kiitos Rachel Carsonin.’

Nyt se sitten…

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

insinööri3

’Nyt se sitten tuli meidänkin metsään, majava nimittäin. Viime keväänä kirjoitin löytämästäni kaadetusta puusta ja sen aiheuttajasta. Majava oli ollut silloin asialla. Silloinen puun kaato oli vanha, mutta yläkuvan jäljet ovat tuoreet. Siinä talttahammas on katkonut koivusta sopivankokoisia pätkiä kuljetettavaksi pesäänsä. Lastut ovat usean sentin pituisia ja levyisiä, eikä puremajälki puussakaan ole mitään hiiren jyrsintää. Kovasti on töitä tehty. Kun pölkyt sitten on saatu poikki, ne raahataan veteen. insinööri2Viereisessä kuvassa näkyy taustalla osa kanaalia, jonka majava on kaivanut ja jota pitkin puu kulkee, isokin runko. Jotta vettä kanavassa piisaisi, eläin tarvitsee padon. Pato on rakennettu puron poikki asettamalla ensin tuoreita pajunoksia ja rankoja ristikkäin penkasta penkkaan. Sen jälkeen rankojen väliin virran puolelle on aseteltu pienempiä oksia, puunkappaleita ja sammalta, turvettakin. Savea ja multaa majava on raahannut penkoista tilkkeeksi. Sitä mukaa kun vesi padon takana nousee, eläin korottaa patoa ja saa näin kuljetusreitit jatkumaan kauemmaksi metsään. Nyt sillä on vettä pölkkyjen, oksien ja rankojen uittamiseen. Kovinkaan pitkiä ojia majava ei joudu kaivamaan, jos se osaa kaataa puun oikeaan suuntaan ja nostaa veden oikealle korkeudelle ja tämän taidonhan se osaa,

Tässä kohtaa astuin minä mukaan kuvioon, sillä en halua metsän hukkuvan tulvaan. Jokusen puun nakertaja vielä voisikin ottaa, mutta vedenpaisumus tappaa liikaa ja majavallekin vääränlaista pihkapuuta. insinööri1Niinpä tarttuin padosta esiinpistäviin rankoihin ja aloitin purkamisen. Viereisessä kuvassa näkyy jo osittain purettu pato, sen takana olevat vesimassat ja padon korkeus, toista metriä. Tuhansia litroja vettä valui solkenaan alajuoksulle ja metsä alkoi kuivua, kun sain päälimmäiset kerrokset poistettua padosta. Majava ei tästä pitäisi ja tiedän, että tämä on vasta taistelun alkua. Huomenna saan mennä uudelleen padolle. Nyt varaan kuokan mukaani. Saan huhkia olan takaa saadakseni padon taas nurin, sillä sen minkä minä päivällä puran, sen majava yöllä rakentaa uudelleen.

Patohan ei ole majavan pesä. Pesä sijaitsee aivan muualla. Padolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin äsken kuvaamani kuljetusveden määrän takaaminen ja toiseksi pesän pitäminen sopivalla korkeudella vedenpinnasta. Kun pesään on ainoastaan vedenalainen kulkureitti, niin vedenpinnan on oltava tarpeeksi korkealla, että sisäänkäynti pysyy veden alla. Toisaalta vesi ei saa nousta pesään eli pesä on kuiva ja puhdas. Pesän alapuolinen pato säätelee vedenpinnan korkeuden millilleen oikeaan kohtaan. Kun nyt hävitin yläpuolisen padon, en tuhonnut pesää, mutta vaikeutin majavien ravinnon ja rakennuspuun saantia. Voi olla, että ne näkevät ensi talvena nälkää pesässään, mutta jos joku hajoittaa pesän alapuolisen padon, ne saattavat joutua petojen saaliiksi tai kuolla kylmään. Eläin on rauhoitettu, mutta miten ovat sen rakennelmat? Valtio korvaa majavan aiheuttamia tuhoja. Siitä huolimatta harva metsänomistaja antaa tahallaan majavan turmella metsänsä saadakseen sitten hakea korvauksia. Niinpä maaseudulla majavan padot hajotetaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.’