Avainsana-arkisto: luonto

Kaikki luodon linnut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuoden tauon aikana on tullut luettua useita kirjoja ja hyviä kirjoja. Lukulaite on siitä erinomainen väline, että siinä kulkee mukana koko kirjasto eikä paina paljon. Niinpä sen voi kaivaa esiin tauon aikana, matkalla, yöllä valvoessa tai rentoutuessaan eikä tarvitse lähteä kirjahyllylle etsimään luettavaa. Valtaosa lukemistani kirjoita on nykyään lukulaitteella e-kirjana. Myös tämä esittelyssä oleva. Edelleen olen yrittänyt lukea monipuolisesti, mutta sille ei voi mitään, että mielellään tarttuu tieteelliseen tai tiedettä selventävään tekstiin. Tämä Kunttujen kirja on juuri sellainen ja muutenkin mielenkiintoinen ja monipuolinen teos.

Kirjoittajat saivat idean toistaa Pentti Linkolan vuonna 1972 tekemä matka Saaristomeren ympäri laskien linnut luodoilta ja saarilta. Linkola teki matkan vaimonsa Aliina ja tyttäriensä kanssa soutuveneellä, Kuntun pariskunta meloi kajakeilla. Panu on biologi ja Sanna-Mari lintuharrastaja ja eräopas. Matka kesti kesäkuulta elokuulle niin kuin Linkoloidenkin matka. He pyrkivät kaikessa toistamaan matkan ajankohtaa ja päivämääriä myöten. He poikkesivat samoille saarille ja luodoille, laskivat samat paikat ja vertasivat sitten tuloksia eri retkien suhteen. Kirjassa kerrotaan paljon juuri tästä osin tuskastuttavasta pakosta toistaa piirulleen edellinen retki ja saada näin vertailukelpoista aineistoa. Kirja kertoo myös niistä vaikeuksista, joihin he joutuivat niin myrskyissä kuin vesiliikenteenkin suhteen. Se kertoo myös saariston kauneudesta, rauhasta ja elämästä. He tapaavat retken aikana ystäviä eri saarissa, vierailevat majakoilla ja luotsiasemilla niin kuin Linkolakin teki aikoinaan. Myös melonnan salaisuudet tulivat esiin kirjassa, samoin retkeilyn vaativuus. Kirjassa painottuu myös luonnon muuttuminen, seuranta ja säännökset, joita he pyrkivät piirulleen noudattamaan.

Kirja oli mielenkiintoinen. Kirjallisesti kirja vähän jankkasi asioita. Monet oli jo edellisessä luvussa kerrottu. Mielenkiintoista oli retken eri paikkojen kohdalla kerrotut suojelutoimet, elämän kuvaukset ja historia. Näin kirja sai laajemman perspektiivin kuin vain lintujen laskenta. Enemmän odotin yhteenvedolta ja vertailulta, mutta se ehkä on jonkin tieteellisemmän artikkelin paikka. Nyt luokittelin tämänkin tietokirjaksi, vaikka suurelta osin se oli jotain muuta. Romaani se ei kuitenkaan ollut, koska tapahtumat ja retki olivat faktaa. 

Kirjaa lukiessa tuli entistä enemmän mieleen, että Linkolan retki on ollut jotain, jota ei oikein ymmärrä. Heidän liittonsa kariutui pian tämän jälkeen ja siitä voi päätellä, ettei se ollut ihan sopuisa eikä harmooninen huviretki. Sitä ei ollut Kunttujenkaan retki ja vaikka kirjassa ei riidoista kerrota eikä vaikeudet korostu, niin niitä on varmasti myös ollut. 

Onko tällaisella sitten mitään syvempää merkitystä? Kirja on hyvä retkikirja ja saattaa houkutella ihmisiä melomaan. Toivottavasti ei kuitenkaan kokemattomia samanlaisiin olosuhteisiin. Muutamat kuvaukset aavan meren tai laivareittien ylityksistä pienellä kajakilla myrskyssä eivät oikein vastannut turvallisuudesta annettuja ohjeita. Suuri lautta ei varmaankaan olisi huomannut pientä kajakkia reitillään, puhumattakaan nopeista moottoriveneistä. Onneksi läheltäpiti tilanteita oli vähän.

Kirja oli hyvä pienistä puutteista huolimatta ja se kertoi hyvin luonnon muuttumisesta, vaikeuksien voittamisesta ja sinnikkyydestä. Onnistunut retki on kertomisen arvoinen.

Kunttu, Panu ja Sanna-Mari: Kaikki luodon linnut. Otava, 2022. 377 s.

Yksi elämä, yksi planeetta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Nyt esittelyssä on paljon huomiota saanut kirja. 94-vuotias dokumenttitoimittajien grand old man on kirjoittanut testamenttinsa eli tarinan siitä, mitä hänen elinaikanaan on tapahtunut luonnossa. Kirja liittyy dokumenttiin, jota en ole vielä nähnyt. Vaikka faktantarkastajat ovatkin osin kritisoineet kirjaa, niin se kannattaa kuitenkin lukea. Paraikaa lehdissä (esim. Hesari 26.1.) on ollut parikin artikkelia siitä, kuinka tiedemiehet vähättelevät maapallon tilaa. Tutkimukset ja huomiot on otettava tosissaan. Tässä muutama huomio kirjasta.’

Suuren luontodokumentaristin testamentti. Sain kirjan luettavakseni jouluna ja luin sen saman tien. Atteborough on elinaikanaan tehnyt valtavan määrän matkoja eri puolille maapalloa ja koonnut havaintoja ympäristön tilasta niin filmille kuin myös teoksiinsa.

Nyt tulevaisuus on vaakalaudalla. Hän aloittaa teoksen todistajalausunnolla, jossa hän kertoo oman elämänsä aikana tapahtuneista muutoksista. 30-luvulla asukkaita oli reilut kaksi miljardia ja koskematronta luontoa liki 70%. Nyt luvut ovat aivan muuta: 7,8 miljardia ja 35 %. Myös hiilipitoisuus ilmakehässä on kasvanut dramaattisesti 280:stä 415 miljoonasosaan, elämme voimakkaan ilmastonmuutoksen aikaa. Surullisena hän toteaa, kuinka erilainen planeettamme tila on nyt kuin ennen. Keräämme meristä vuosittain yli 80 miljoonaa tonnia ravintoa ja kalakannat ovat huvenneet uhanalaisiksi. Olemme menettäneet puolet matalikkojen koralleista. Asutus on tuhonnut yli 30 % rannikoiden luonnotilaisista mangrove- ja heinäniittykasvustoista. Muovia löytyy kaikkialta, jokien virtaus on keskeytetty, käytämme vesistöjä kaatopaikkoina, kuivatamme kosteikkoja, hävitämme metsiä etenkin sademetsiä, eliöiden määrä hupenee huolestuttavasti niin lajillisesti kuin yksilömääräisestikin. Hyönteisten määrä on pudonnut neljänneksellä 30 vuodessa, massasta on kadonnut paikoin jopa 75 %. Puolet maapallon hedelmällisestä maapinta-alasta on maatalouden käytössä ja samalla maa köyhtyy niin lannoitteiden kuin jatkuvan muokkauksenkin vaikutuksesta. Tulvat vievät ravinteisen maan vesitöihin, jotka rehevöityvät. Ravinnon tuottaminen vaatii yhä enemmän maapinta-alaa ja energiaa. Syömme 50 miljardia kanaa vuodessa ja 70 % lintuyksilöistä on nykyään kesyjä, kasvatettuja ja 60 % eläimistä on tuotantoeläimiä. Samalla luonnonvaraisten eläimien populaatiot ovat pienentyneet alle puoleen etisestään. Olemme vaihtaneet villin luonnon kesyyn luontoon.

Toinen osa käsittelee kysymystä mitä on edessä, jos jatkamme entiseen malliin. Onko maailmaa olemassa enää seuraavan 90 vuoden kuluttua, koska jo nyt maailma on romahtamassa. Katastrofi olisi suurempi kuin mitä olemme missään vaiheessa tähän mennessä kokeneet. Jos siitä selvitään, asettuu elämä huomattavasti köyhemmälle tasolle kuin nykyinen. Valtaosa ympäristöntutkijoista ennustaa, että tuho on välitön seuraus nykyisestä elämänlaadusta.

Kolmas osa kirjasta käsittelee visiota tulevaisuudesta, jos toimimme vastuullisesti ja nopeasti. Hänen reseptinsä on villiinnytys eli meidän on palautettava villi luonto maapallolle. Tämä tarkoittaa esim. merien laajaa suojelemista, jotta kalakannat pääsisivät palautumaan. Kun ne saadaan suojelualueilla kasvuun, ne leviävät alueen ulkopuolelle ja sen jälkeen kalastus voi taas hyödyntää suojelualueiden ulkopuolisia kantoja. Samalla tavalla osa metsistä tulee saattaa takaisin luonnontilaan, samoin pelloista, soista ja niityistä. Hän puhuu donitsimallista, jossa on kaksi tasoa ekologinen katto ja yhteiskunnallinen perusta. Näiden välissä on kestävä taso maapallon selvitä. Kattoa ei saa ylittää, mutta yhteiskunnallisesti on turvattava kohtuulliset elinolosuhteet kaikille ihmisille. Tämä tarkoittaa nykyisen eliitin luopumista tuhlailevasta elämästään ja nykyisen kehitysmaaväestön nostamista elintasossa lähemmäksi nykyistä keskitasoa. Valitettavasti nykyihmiskunnalla ei ole pienintäkään aikomusta saavuttaa tämänkaltaista tasaista vaihetta. Tämä ns. tasannevaihe vaatii luopumista jatkuvan kasvun periaatteesta, siirtymistä puhtaaseen energiaan ja villiinnyttämistä.

Kaikki ovat valtavia mullistuksia nykyiseen elämäämme. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen olisi otettava oppia virheistään ja oltava nimensä mukainen, viisas ihminen. Me tällä hetkellä elävät olemme vastuussa tästä. Meillä on tarvittavat elementit apunamme tässä työssä, samoin kyky toimia ja kuvitella mihin päädymme. Vielä on aikaa hyvittää tekomme ja muuttaa kehityksen suuntaa elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa, vain tahto puuttuu. Näin hän lopettaa testamenttinsa.

Maailmanlopun ennustajia ja varoittajia on esiintynyt maailman sivu ja aina ne tähän asti on saatu vaiennettua ja vahingot jollakin tasolla korjattua. Otsoonikato saatiin kuriin lopettamalla vahingollisten aineiden pääsy ilmakehään, happosateet vähenivät ja metsät toipuivat, kun savukaasut puhdistettiin ja luovuttiin kaikkein saatuttavimmista aineista. Meillä soita ennallistetaan sen suunnattoman hävityksen jälkeen, jonka ne kokivat sodan jälkeen. Samoin ilman laatu on parantunut, kun on siirrytty puhtaampaan energiaan, kivihiilestä luovutaan, turpeenpoltto vähenee koko ajan jne. Myös maamme on panostanut puhtaanpaan maatalouteen, liikennepäästöjen kuriin saattamiseen ja metsien laajempaan suojeluun. Mitä sitten halutaan muuta? Tietenkin tässä on vain yhden maan toimenpiteitä ja nyt vaaditaan globaaleja toimia. Lisäksi olemme eläneet yli maapallon varojen jo kauan. Tälläkin hetkellä vuositason kulutusraja tulee vastaan jo heinäkuussa eli kulutukseemme tarvittaisiin liki kaksi maapalloa. Suomalaisilla paljon aikaisemmin.

Varmaan Attenboroughin ajatukset ovat oikeansuuntaiset ja jotta päästäisiin tasapainoiseen tilaan, ne tulisi kirjaimellisesti toteuttaa. Luvut joita hän kirjassaan tuo juki eivät ole uusia, hän on ne vain koonnut yhteen ja todennut sen katastrofaalisen muutoksen, mikä hänen elinaikanaan on tapahtunut. Tätä tuskin kukaan pystyy kieltämään ellei syytä tutkijoita valehtelusta tai huonosta tutkimuksesta. 

Kuitenkin on vaikea olla opitimisti, kun näkee miten tänä päivänä asioita käsitellään ja millä mittakaavalla. Lehdessä julkaistiin vuoden aluksi muutokset, jotka maassamme vaikuttavat ihmisten elämään vuonna 2021. Ne olivat marginaalisia, ympäristö näytti jääneen autojen romutuspalkkion varaan ja kuitenkin meillä pitäisi olla hyvinkin ympäristötietoinen hallitus ja  joka on lupautunut saamaan maamme tasapainoon vuoteen 2030 mennessä. Aikaa on vähän ja tehtävää paljon. Näin se ei toteudu. Onko niin, että me toimimme vasta kun on pakko? Silloiin se on kuitenkin liian myöhäistä, sillä muutos takaisinpäin on hitaampaa kuin toiseen suuntaan. Vastustus tulee silloin olemaan rajua, mielenosoitukset laajoja ja väkivallaltakaan emme tule välttymään. Siksi vähittäinenkin liike oikeaan suuntaan on tarpeen. Meillä vaan ei taida olla siihen enää aikaa.

Hyvä ja hyvin tehty kirja ei saisi jäädä unholaan. Se pitäisi saada laajoille piireille luettavaksi ja sen ajatukset toteutettavaksi, vaikka se kirpaiseekin, vaikka se tuntuukin mahdottomalta.

Atteborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta. WSOY, 2020, suom. Ilkka Rekiaro. 286 s.

Vuosi alkaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Taas on siirrytty uuteen vuoteen ja voidaan tehdä hyviä ja kauaskantoisia lupauksia, kuten päivitän joka viikko, otan loistavia kuvia, kirjoitan hienoja juttuja. Ja kuitenkin tiedän, etten sen kummemmin tule toimimaan kuin ennenkään. Näinhän se näiden lupausten kanssa usein käy.

Viime vuosi oli meille kaikille poikkeuksellinen. Korona rajoitti toimintaa ja oli haettava uusia muotoja tekemiselle ja olemiselle. Kun on ikänsä tottunut vain tekemään ja jättämään sen olemisen vähemmälle, niin pohdittavaa riitti. Meillä Suomessa tämä kuitenkin oli inhimillista ja kun maalla lähdin sammalretkelle, niin ei se paljon poikennut edellisistä vuosista. Yksin kun kulkee, niin ei koronakaan tartu. Kuitenkin koko ajan oli sellainen levoton olo, riskiryhmään kun kuulun.

Viime vuoden aikana keskityin tutkimaan lähteitä. Hain yli viisikymmentä karttoihin merkittyä lähdettä Luopioisten alueelta ja tutkin niiden sammalet. Se oli sopiva yhden kesän homma ja oli myös antoisa, sillä kaksi hienoa sammalta löytyi uutena alueelle: hetehiirensammal ja kantokinnassammal. Se olikin puolet viime vuoden uusista lajeista.Jossain välissä, kun ehdin, teen yhteenvedon noista lähteistä ja niiden sammalista.

Linturetkillä tuli kierreltyä lähinnä keväällä. Silloinhan se on antoisinta. Kun ei päässyt liikkumaan laajemmalti, jäi lajimääräkin vähemmäksi kuin edellisinä vuosina. Kuitenkin 160 lajia tuli vuoden aikana nähtyä, eikä se kovin paljon jää jälkeen monen vuoden keskiarvosta, huonoin kuitenkin. Pois jäivät niin Lapin kuin merenrannan lajitkin. Niistä olisi varmaan parikymmentä lajia tullut lisää ja olisin päässyt normaaliin määrään.

Kun täällä blogissa olen myös kirjoitellut kirja-arviointeja, niin voisi niistäkin jotain sanoa. Korona-aikana luulisi luettujen kirjojen määrän nousseen ennätyslukemiin, mutta niin vaan se jäin normaaliin viikko per kirja tahtiin. Pitäisi tietenkin katsoa myös kirjan kokoa. Vuoden aikana tuli luettua useita mammuttitautisia kirjoja ja paljon myös tietokirjoja, joista osan olenkin esitellyt täällä blogissa. Mieleenpainuvimpia olivat seikkailut ankeriaan kanssa ja tutustuminen maamme piensieniin. Moni mielenkiintoinen kirja jäi myös esittelemättä.

Nyt on uusi vuosi jo päässyt hyvin vauhtiin, joten kaikille onnea ja menestystä tälle vuodelle. Kävin tänään hiihtämässä ja testaamassa lumen luistoa. Tämän sivun kuvat kertovat maisemista tällä hetkellä täällä Keski-Suomessa. Lunta on ja kaunista. Toivotaan, että tästä tulisi kunnon talvi viime vuotisen vastapainoksi. Mieli virkistyy, kun valo lisääntyy.

Jos alussa lupailin enemmän postuksia tänne blogiin, niin sen lupauksen yritän pitää. Ei ehkä yhtä viikkoa kohti, mutta ainakin pari kertaa kuukaudessa. Odotellaan!’

 

Margarita

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Anni Kytömäki on kirjoittanut kolme kirjaa ja jokainen on tehnyt ainakin minuun suuren vaikutuksen. Ehkä syynä on luonto, jota hän kuvaa pikkutarkasti ja oikein. Hän on toiselta ammatiltaan luontokartoittaja ja tuntee lajit joihin luonnossa törmää. Lisäksi hän osaa kertoa niistä uskottavasti. Hän on myös hieroja, joten tämän kirjan alkupuolen kuvaus kylpylän elämästä tuntuu uskottavalta. Margarita on uskomaton ilotulitus elämästä, kuolemasta ja luonnosta, mutta myös selviytymisestä. Kannattaa tutustua.’

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) eli kansanomaiseti raakku on erittäin uhanalainen nilviäinen, joka elää puhtaiden jokien pohjahiekalla suurina yhdystkuntina tai eli. Nykyään sen elinpaikat ovat tuhoutuneet laajalti ja sitä yritetään monin konstein pelastaa. 

Tämän kirjan yksi päähenkilö on jokihelmisimpukka. Sen elämää verrataan kirjan muihin päähenkilöihin. Sen kuori, sen sulkeutuneisuus, sen helmen tuoma kipu, sen taistelu elämästä toistuvat symbolisesti ihmisen elämässä. Kirjan päähenkilö on Senni Sarakorpi. Hän menettää isänsä sodassa, lapsensa polioon, elämänhalunsa ihmissuhteisiin. Hän elää kuin raakku, mutta hän kuitenkin ponnistelee pinnalle, ehkä löytää myös elämälleen tarkoituksen ja kivuilleen ratkaisun.

Senni on kylpylän hieroja 50-luvun alussa. Hän hoitaa asiakkaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aaro on kylpylävieras, mutta lapsi ei ole Aaron. Metsässä asui sodan runtelema mies, salaperäinen, outo ja kuollut. Kun metsä hakataan, hänet löydetään. Mikko on pudonnut jyrkänteeltä ja taittanut selkänsä. 

Kylpylä lakkautetaan ja Senni hakeutuu koulutukseen Helsinkiin. Hänestä tulee sodissa kärsineiden fyysinen auttaja. Aluksi hän kuitenkin joutuu hoitamaan polioon sairastuneita nuoria. Sairaalassa elämä on yhtä tuskaa niin oman itsen kuin potilaidenkin kannalta. Senni auttaa, mutta ei tule itse autetuksi. Hän käpertyy kuoreensa kuin raakku ja kaipaa vapauteen.

Kirjan juonen polut päätyvät yhteen vähitellen, elämä yrittää purkautua kuorestaan. Ihmiskohtalot hakevat toisiaan ja löytävät. Ristiriidat kuitenkin jäävät niin raakun kohtalosta kuin metsien tuhostakin. Kuinka yksilö voisi niihin vaikuttaa. Senni kantaa viimeiset raakut uuteen jokeen. Selviytyäkseen.

Jälleen upeasti kirjoitettu kirja. Se hengittää luontoa joka rivillään. Sen preesenssissä tapahtuva kerronta vie lukijan milloin metsään milloin Helsingin puistoihin, sairaalaan, sotaan, raakkujoelle. Tuntuu kuin itsekin olisi siellä. Kaunis kieli vaatii rauhallista lukemista enkä voi kuvitellakaan, että kuuntelisin kirjan toisen lukemana, siinä ei voi hengittää mukana, pysähtyä ja ajatella. 

Kirjaa olisi tietenkin voinut lyhentää, pyyhkiä pois turhan tuntuista kuvausta tai havaintoja, mutta… Sitten se ei olisi tämä kirja, vaan aivan tavallinen sodan jälkeisen ajan kuvaus niistä vaikeuksista, joita ihmisillä silloin oli. Nyt se on itsellinen tarina nuoren elämästä, ajatuksista, peloista ja tuskasta, mutta myös onnen hetkistä ja ihmissuhteista. Vaikka kirjassa tuntuu tuska ja kuolema konkreettisesti, niin elämä on se, joka vie kerrontaa eteenpäin. Elämä jatkuu, vaikka metsä kaatuu, vaikka raakkujoki tuhotaan, vaikka polio-virus jyllää kuin korona tänä päivänä. Vuosirengas toisensa jälkeen syntyy raakun kuoreen ja ihmisen mieleen. Helmi kasvaa kivun myötä, mutta siitäkin voi luopua. Kirja on täynnä symboliikkaa ja kielikuvia.

Toki täytyy myöntää, että vähempikin olisi riittänyt, mutta kokonaisuushan se ratkaisee ja kun on päässyt kirjan loppuun, voi paitsi huoata helpotuksesta urakan jälkeen, niin myös elää sen tuomassa maailmassa uudestaan ja taas uudestaan.

Kytömäki, Anni: Margarita. Gummerus, 2020. 582 s.

Suomen luonnon päivä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tuomaansääski (Sciara thomae)

’Tänään vietetään Suomen luonnon päivää. Toki jokainen päivä voisi olla luonnon päivä, mutta varmaan on ihan hyvä nimetä yksi erityinen päivä juhlia fantastista luontoamme. Tapa, millä sitä juhlia, on vapaa, mutta ehdotuksia on monia. Tänään voi liputtaa, viettää yön ulkona, leipoa luonnonmarjoista piirakan, rentoutua kansallispuistossa tai miksei missä tahansa luonnon helmassa, viedä lapset retkelle, halata puita, pitää hauskaa.

Itse kävin kuvaamassa ötököitä. Tuomaansääsket on muutaman päivän takaa ja niillä on oma juttu elämässäni. Viehättäviä pikku otuksia, jotka kokoontuvat yhteen näin syksyisin. Tässä paikaksi on valikoitunut karhunputki ja niitä oli valtavasti, varmaan toista sataa.

Tänään on myös myöhästynyt ylioppilaiden juhlapäivä. Sen voisi viettää ulkona ja nauttia samalla luonnon anteja. Oikein hyvää juhlapäivää kaikille meille!’

Kivitasku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Kun joku menestyy kirjallisella saralla esikoisromaanillaan, pelkää, että se on vain tähdenlento eikä tekijällä ole muuta sanottavaa, että hän on pistänyt esikoiseensa kaiken. Onneksi Anni Kytömäen kohdalla ei ole käynyt näin. Kultarinta oli loistava esikoinen ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi asti eikä syytä. Kivitasku on hänen toinen kirjansa. Kun Kultarinta puhui metsästä, keskittyy Kivitasku kiviin ja kallioihin. Tämä teema kulkee låpi kirjan pohjavireenä ja luo sille jämäkän perustan. Kirja on upea kuvaus ihmisten sitkeydestä ja kohtaloista, eikä luonto jää tässäkään romaanissa vain sivurooliin. Kannattaa tutustua.’

Kytömäen toinen romaani on edeltäjänsä kaltainen tiiliskivi, mutta joka sivultaan täyttä tavaraa. Tarina kulkee seitsemän sukupolven ajalla 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Mustasalmen Maaria oli tietäjä, runonlaulaja, parantaja. Hän on vanhin. Hänen tyttärensä Katinka pelastaa louhostyömaalla loukkaantuneen Albertin, joka alun perin on Sergei, aatelinen ajattelija. Vanki louhii silmäkiveä Soutajainvuoren louhoksesta, rakentaa sitten Saimaan kanavaa ja lopulta palatsia Pietariin. Katinka kulkee hänen mukanaan ja ostaa työllään Albertin vapaaksi. Heidän lapsensa Eero saa elää isänsä Albertin, runonkerääjä Wilhelm Lagerquistin ja Maarian kanssa Mustasaaressa odottamassa, että Katinka herää Soutajainvuoressa. Kun Eero menettää synnytykseen puolisonsa, joutuisi lapsi Kerttu elämään kuin isänsä vanhusten hoidettavana, mutta pääsee Mikkeliin ja kouluun. Albertin elämään liittyy oleellisena Honkaisen talo, josta hän, raajarikko, saa työtä ja pystyy hankkimaan ruokaa rikkinäiselle perheelle.

Kirjan toinen juonikuvio kulkee nykyajassa. Pike ja Veka ovat Helenan lapset ja Helena on Kertun tytär. Veka sairastaa anoreksiaa, mutta ei halua hoitoon. Hän majoittuu vanhaan Louhurantaan, joka on Wilhelmin rakentama ja jossa Albert kasvatti perhettään. Naapurissa asuu Olli ja Honkaisessa Emilia. Kolmisin he pitävät toisistaan huolta. Veka haikailee pois, ulkomaille, samalla tavalla kuin aikoinaan Wilhelm, Eero, Kerttu ja Helenakin. Seitsemäs sukupolvi syntyy, kun Pike ja Olli saavat pojan, Albertin. Tarinat menneisyydestä ja nykyisyydestä kietoutuvat toisiinsa.

Hieno tarina ja hienosti kerrottu. Henkilöiden suuri määrä ja tapahtumien aikatasot tahtoivat sotkeutua toisiinsa, mutta muuten tarina eteni kuin juna. Tosin minulla Veka oli poika ihan viime metreille saakka ja hämmästyin, kun Helena puhui työstään Vekan kadottua. Kirjan traagisin osuus liittyy juuri katoamisiin ja kuolemaan. Päähenkilö toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee eikä jäljellejääneillä ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uuteen elämänmuotoon ja yrittää säilyä hengissä. Albert menettää Katinkan, Eero Amandan, Helena joutuu lobotomian kyseenalaisen hoitomuodon uhriksi, Eero katoaa ulkomaille kuin kuolema, samoin Veka. Kuitenkin ne liittyvät tarinaan ja elämä oli rankaa suurten katovuosien aikaan, Venäjän vallan aikaan, pula-aikaan.

Tarinaan liittyy paljon mystiikkaa. Maaria oli noita tai tietäjä, kuinka vain halutaan asia ilmaista. Hän lankesi loveen, hän pysäytti veren, hän yritti viimeiseen saakka loitsia Katinkan takaisin. Myös luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, sillä he elivät pääasiassa luonnossa ja luonnon antimilla. Kasvit, eläimet, kivet ja kalliot kertovat omaa tarinaansa varsinkin Maarian kautta. Oli rentouttavaa lukea, kun ei tarvinnut pelätä, ettei kirjailija tietäisi luonnon asioita. Ne olivat paikallaan, ne pohjasivat paitsi perinnäistietoon niin myös vankkaa luonnon tuntemukseen.

Tarinan kulkeminen usean kertojan kautta preesenssissä teki siitä intiimin jopa hyvinkin pintaan tulevan, mutta se oli myös jonkin verran sotkeva, kun aina ei pysynyt perässä, kuka puhuu, kenen kokemuksia nämä nyt ovat. Ei se paljon häirinnyt, mutta muutaman kerran jouduin varsinkin lukutauon jälkeen selaamaan taaksepäin saadakseni selville, kuka nyt on vuorossa. Vaikka kirjan osat saivat toisensa kiinni vielä kirjan lopussa elävässä Honkaisen Jaakossa, niin vielä jäi jotain kertomattakin ja ne jäivät kutkuttamaan. Miksi Kerttu jäi Louhurantaan, mistä ilmestyi Helena ja mitä todella tapahtui Vekalle? Ehkä nekin ajattelun kautta löytävät selityksensä, ehkä ne on jo kirjassakin, mutta en vain sen runsaudessa huomannut.

Kytömäki, Anni: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Lipuva lumme ja muita kasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

’Yleensä tulee luettua tarinoita, romaaneja, novelleja tai matkakertomuksia, harvemmin tietokirjoja kannesta kanteen. Paljon käytän määritysoppaita ja niiden tietoja, mutta niiden kohdalla harvoin aloittaa etukannesta ja päättää takakanteen. Valokuvaaja Juha Laaksosen kirja on oikeastaan tietokirjan ja tarinakokoelman välimuoto ja sellaisenaan hyvä. Kannattaa tutustua.’

Kirja on tunnetun valokuvaajan kasvikokoelma sarjassa 1000 ilmiötä Suomen luonnosta. Se koostuu valokuvista ja niihin liitetyistä lyhyistä selittävistä kertomuksista.

Kirja on jaettu neljään aihepiiriin. Ensimmäinen osa, Minä olen suurin, kaunein ja vanhin, käsittelee nimensä mukaisesti erilaisia ennätyksiä kasvien maailmassa. Toinen osa, Voi mitä ihanuuksia, luotaa kasvimaailman kauneusarvoja, värejä, muotoja, tuntemuksia. Kolmannessa osassa, Puutiaisia punteissa ja muita vastoinkäymisiä, tarkastellaan kuvissa ja teksteissä kasvien käyttöä, myrkyllisyyttä ja tapoja. Viimeinen osio, Pientä pohdittavaa, esittelee kasvitietoutta ja kasvien erikoisuuksia. Osiot ovat viitteellisiä ja jokaisesta löytyy mielenkiintoista luettavaa ja lisää tietoa kasvien elämästä. Kuvat täydentävät tekstiä tai toisin päin. Kuvista löytyy useita mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka johdattelevat kasvimaailman kätköihin ja saavat lukijan miettimään.

Tekstistä näkee, että kirjoittaja on perillä kirjoittamastaan. Mitään puutteellisuuksia virheistä puhumattakaan kirjasta en löytänyt. Useat tarinat on moneen kertaan kerrottuja, mutta ei se mitään, ne on hyvä saada kansien väliin ja yhteen. Tämän lisäksi on varmaan toinen mokoma samanlaisia tarinoita johonkin toiseen kirjaan. Vaikka olen lukuisia vastaavanlaisia kirjoja selaillut ja itsekin niin blogiin kuin lehtiinkin kirjoitellut vastaavia juttuja, niin vielä löytyi ihan uuttakin luettavaa ja mieleen painettavaa. Hyvä näin.

Kirja on mielenkiintoinen lisä luontokirjojen joukkoon ja sopii hyvin juhlavuoden kirjaksi tähän sarjaan.

Laaksonen, Juha: Lipuva lumme ja muita kasveja. Tammi, 2017. 224 s.

Kultarinta

Julkaistu , kirjoittanut
4

kultarinta’Tätä kirjaa on hekutettu blogeissa ja kriitikkojen kirjoituksissa, joten tartuin siihen hieman empien. Voiko se olla niin hyvä? Vastaus on, että se voi! Kirja vei mennessään ensimmäiseltä sivulta ja sitä oli vaikea päästää kädestään ennen viimeistä. Mahtava näyttö esikoiskirjailijalta. Luettuani tämän yli 600-sivuisen opuksen mietin, voisinko poistaa siitä jotain eli lyhetää sitä luettavampaan muotoon, mutta turhaan. Kirja on kokonaisuus, kielellisesti omintakeinen ja käsittelyltään kuitenkin tiivis paketti sellaisenaan. Siis, suositukset tällekin kirjalle ja monia innokkaita lukijoita. Tässä muutama kommentti kirjasta. En ryhtynyt kirjaamaan parhaita paloja, sillä silloin tähän olisi kopioitava koko kirja.’

Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja. Harvoin saa luettavakseen tekstiä, jonka luonnonkuvaus on näin oikein kirjoitettua. Oikein tarkoittaa, että lukijan ei koko ajan tarvitse miettiä, ovatko nimet ja ilmiöt oikein kuvattu ja nimetty. Kirjailija osaa asiansa ammattitaidolla, jopa niin hyvin, että joissain kohdin se alkoi kyllästyttää. Kokonaan toinen juttu on luonnontuntemuksen historia. 1900-luvun alun ihmiset tuskin tunsivat sammalia nykynimillä tai osasivat edes niitä tunnistaa. Toisaalta kirjan toinen päähenkilö tutki niitä ja oli paneutunut aiheeseen retkillään kartanon metsissä.

Kirja kertoo miehen, Erikin, ja hänen tyttärensä, Mallan, elämästä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Erikin isä omistaa Aspholmin kartanon metsineen lähellä Helsinkiä. Poika liikkuu metsissä, kokee mystisiä ilmestyksiä, tutkii lintuja, kasveja, sammalia, kaikkea luontoon ja metsään liittyvää. Siellä on kohtaa myös torpan tytön Lidian. Rakkaustarina saa alkunsa. Tapahtumat vuonna 1918 muuttavat kuitenkin kaiken. Malla syntyy, Lidia päätyy keuhkotautiparantolaan, Erik luhistuu. Tuntuu, että kaikki kuolee hänen ympäriltään, mikään ei mene hyvin. Lopulta isä ja tytär joutuvat erilleen pitkäksi aikaa.

Erik toipuu sairaalassa, Malla sijoitetaan Pohjanmaalle. Muistoissa yhteinen matka Karjalaan. Rakkaus metsään säilyy ja sinne Malla pyrkii aina kun vain mahdollista. Ankara kuri sijaiskodissa tukahduttaa elämän, jota Malla kaipaa. Isästä ei ole muutamaa kirjettä kummempaa tietoa, yhteydet ovat poikki. Lopulta kaipuu voittaa ja matka alkaa.

Kirjaa mainostetaan rakkausromaanina, mitä se mielestäni onkin, mutta vain osaltaan ja mikä sitten on rakkauden kohde. Erik rakastaa Lidiaa ja Mallaa, Malla isäänsä, mutta molemmat rakastavat metsää. Se onkin kirjan parasta antia. Luonnonkuvaus ylittää kaikki aikaisemmin kokemani. Uusilla onomatopoeettisilla sanoilla, sattuvilla vertauksilla ja uussanoilla kirjailija rikastaa kerrontaa entisestään. Sanat kuvaavat osuvasti lintujen ääniä, metsän puhetta, mytologiaa. Karhu, kultarinta, on keskeisessä osassa koko kirjan matkan. Vanhat uskomukset elävät, persofinikoituvat. Karhunmuotoinen vuori Laatokan rannalla on haavepaikka niin isälle kuin tyttärellekin. Sieltä löytyy se salaperäisyys, jota he kaipaavat. Siellä on elänyt myös Joel, Mallan ystävä sijaiskodissa, joka on kuin ihminen mutta myös karhu.

Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa myös sen tyyli olla kertomatta asioita puhki. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä ja nämä koukuttavat lukemaan eteenpäin. Varmaan monta koukkua jäi huomaamatta, mutta huomatutkin viehättivät. Kirjailija on onnistunut tässäkin hyvin. Ainoa miinus voisi olla kirjan harmaus. Tällä tarkoitan sen surullisuutta. Tuntuu, ettei mikään onnistu, väkivaltaiset kuolemat, sairaudet, sota ja pinttyneet asenteet kiusaavat päähenkilöitä loppuun saakka. Vastakohtana tähän harmauteen on rikas ja värikäs luonto. Ehkä vastakohta-asettelu on tarkoituksellinen. Surin kuitenkin Mallan lapsuutta ja nuoruutta, surin Erikin kohtaloa. Pienet ihmiset yrittävät, mutta elämä vie, sinne minne tahtoo.

Kirja onneksi päättyy onnellisesti, mutta muutaman vuoden kuluttua tulevaisuudessa vaanii taas sota. Sinne asti kirja ei mene, onneksi, sillä se saattaisi kääntää taas kaiken päälaelleen. Pienen mutta tärkeän lisänsä omaan lukukokemukseeni antaa kirjan lopun tapahtumapaikka täällä Luopioisissa ja tietenkin alueen nimikkokasvi, ormio.

Kytömäki, Anni: Kultarinta. Gummerus, 2014. 644 s.

Ovela lintubongari

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ovela_bongari’Ilkka Koivisto kuoli yllättäen viime vuonna. Hän tuli tunnetuksi paitsi kirjailijana myös pitkäaikaisena Korkeasaaren intendenttinä 1990-luvulle saakka ja ansiokkaana radion Luontoillan nisäkäsasiantuntijana. Hänen kirjoittamiensa kirjojen määrä on kymmeniä ja ne käsittelevät pääasiassa luontoa, eläinten käyttäytymistä ja eläintarhoja. Tämä kirja on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen.’

Koiviston postuumisti ilmestynyt tarinakokoelma pitää sisällään kolmetoista kertomusta elämästä. Hän käsittelee niissä hyvinkin vaikeita kysymyksiä, kuten moraalia, uskontoa, kuolemaa ja ihmissuhteita. Kirja tuntuu olevan aivan kuin hänen elämänkatsomuksensa testamentti meille lukijoille. Tarinoissa hän liikkuu hyvinkin laajalla alueella. Pilkillä-kertomus kuvaa hänen ylioppilaskevättään, jolloin nuori mies liikkui jo lintuharrastuksen parissa ja keväisillä jäillä. Tarkat luontohavainnot ovat kulkeneet mukana läpi elämän. Myös kirjan nimikkokertomus Ovela lintubongari on kuvausta lintuharrastuksesta. Bongaus vuoden pinnojen saamiseksi saa kaverukset kilpasille Heli-nimisen bongarin kanssa. Kun säännöistä ei sovita tarpeeksi tarkasti, käy helposti köpelösti. Voiko pinnaksi laskea riikinkukon tai unessa nähdyn lajin? Mitkä ovat eettiset säännöt bongauksessa? Tavallisessa Virtasessa potilaat menevät sekaisin ja asia saadaan selville juuri ennen kuin vahinko pääsee tapahtumaan. Tämä aihe on ehkä vähän kulunut. Puomi on kertomus kahdesta toimittajasta, jotka poimivat vattuja ja jäävät metsäautotielle puomin taakse. Sydänkohtaus tekee asiasta uhkaavan. Parissa kertomuksessa pohditaan varhaista rakkautta, onko aikoinaan tehty virheitä ja voidaanko ne myöhemmin korjata tai tuleeko silloin tehdyt virheet kostaa. Isän jälkeen kolme veljestä pohtii elämää laskiessaan verkkoja hautajaisten jälkeisinä päivinä eikä kaikki asiat menneisyydestä ole miellyttäviä.

Tarinoille yhteisenä teemana on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta yhteys luontoon: milloin ollaan linturetkellä tai ainakin seurataan lintujen elämää milloin pohditaan luonnonsuojelullisia asioita tai viivytään mökillä. Uskonto on esillä useammassakin tarinassa. Tuntuu kuin se olisi kirjoittajalle kysymyksiä herättävä aihe. Biologina hän tuntuu tukeutuvan tieteeseen ja sen antamiin vastauksiin eikä osaa erottaa tiedettä uskosta, jolloin kysymyksiä kyllä riittää eikä niihin ole löydettävissäkään helppoja ratkaisuja. Kuolema on myös läsnä useammassa tarinassa. Siinä hämmästyin, sillä olen pitänyt Koivistoa ihmisläheisenä ja lämpimänä ihmisenä. Kuitenkin hän suhtautuu kuolemaan kylmästi ja teknisesti, kuin sivusta seuraava biologi. Kuoleva marjanpoimija ei saa kaveriltaa juurikaan myötätuntoa, tämä alkaa vain riidellä maanomistajan kanssa oikeuksistaan. Kuollut isä tulee esiin vasta testamenttinsa kautta eikä sekään poista kaunoja tai riitoja, joita on käyty halki elämän. Huumoria ja kekseliäitä juonenkäänteitä esiintyy ihan mukavasti ja lukija yllättyy, kuten tarinassa lintubongarista tai tarinassa Piimä, jossa uskottomuus saa arvoisensa tuomion.

Koska en ole lukenut kovin montaa Koiviston kirjoittamaa kirjaa, en osaa laittaa tätä mihinkään paikkaan hänen tuotannossaan. Ilman luontohavaintoja ja lintubongausta kirja sijoittuisi aika tavallisten tarinakokoelmien joukkoon. Nyt näistä aineksista tuli siihen mukavasti lisäväriä, joten voin sitä suositella luonnosta kiinnostuneille.

Koivisto, Ilkka: Ovela lintubongari ja muita tarinoita. Minerva, 2013. 231 s.