Avainsana-arkisto: matka

Lintuja tapaamassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kurkia muutolla

’Vietin pari viikkoa lämpimässä etelässä, Israelin pohjoisosissa. Auringon ja levon lisäksi nautin linnuista. Asunnon parvekkeelta näkyivät tavalliset kaupunkilinnut, varis, pulu, palmukyyhky, arabianbulbuli, pihamaina ja varpunen, mutta kun lähti vähän kauemmaksi asutuksesta löytyivät maaseudun lintupaljoudet.

Harmaahaikara

Hulan laakso saa vetensä pohjoisen runsaista lähteistä. Se oli ennen soinen ja lähteinen veden vaivaama suomaa. !900-luvun alkupuolella uudisasukkaat henkensä kaupalla raivasivat suon liiasta kasvillisuudesta ja kuivattivat sen viljelymaaksi. Henkensä kaupalla todellakin, sillä suo oli malarian pesäpaikka ja ympäristössä oli runsaasti vihamielisiä paimentolaisia. Nykyään se on turvallinen paikka, malaria on kukistettu ja raja siirtynyt kauemmaksi vuorille. Suoalueesta muistuttavat ainoastaan pari kasvien peittämää pikkujärveä ja kasteluojat. 

Jalohaikara

Laakso on tunnettu muuttolintujen levähdyspaikka ja monet Euroopasta ja Siperiasta Afrikkaan muuttavat linnut kulkevat sen kautta. Meidänkin muuttolintuja siellä näkyi tai samoja lajeja, enhän pysty sanomaan ovatko yksilöt juuri meiltä saapuneet. Pääskyjä oli ilmassa useita lajeja, joista ainakin haara- ja törmäpääsky viihtyvät meilläkin. Ruoste- ja kalliopääsky olivatkin sitten eksoottisempia. Pelloilla vallitsi melkein samanlainen tunnelma kuin meillä varhaisena kevätaamuna. Kurjet olivat äänessä ja niitä oli kymmeniä tuhansia, kaikkialla ilmassa ja maassa. Kaikessa rauhassa niiden kanssa ruokailivat pelikaanit ja harmaahaikarat. Eksoottisempi oli sitten kynsihyyppä, joka oli vallannut meidän töyhtöhyyppämme biotoopin. Pikkulinnuista pensaikossa tavallisten varpusten lisäksi lenteli pensasvarpunen, pajusirkku, priinia ja töyhtökiuru.

Kynsihyyppä

Alueella saattoi liikkua vuokratavalla golf-autolla tai polkupyörällä. Turisteille järjestettiin myös traktorin vetämänä kiertoajeluita. Pääreitti oli noin kymmenen kilometriä ja kulki päällystettyä tietä pitkin järven ympäri. Matkan varrella oli kaksi lavaa lintujen tarkkailuun, mutta muillakin kohdilla pystyi pysähtymään ja seuraavaan vesilintuja järven ruovikoissa. Osa kasvustosta oli jättiruokoa ja papyruskaislaa. Se kasvaakin täällä pohjoisimmalla luontaisella kasvupaikallaan. Veden pinnan peittivät kelluslehtiset lumpeen sukuiset kasvit, vesihyasintit ja levät.

Kirjokalastaja

Vesilinnuista oli vaikea saada selvää kuvaa. Ne olivat pääasiassa talvipukuisia, nuoria tai sulkasatoisia. Kuitenkin tuttujakin tuli vastaan: sinisorsa, jouhi- ja lapasorsa, tavi, nokikana ja liejukana. Eksoottisempia olivatkin sitten haikarat, joita oli runsaasti ruokailemassa matalassa vedessä.

Pelikaani

Harmaahaikara oli vielä tuttu ja jalohaikara on leviämässä meillekin, mutta lehmä-, silkki-, kapusta- ja yöhaikara ovat eteläisten vesien asukkeja. Pronssi-ibis einesti niiden seurassa. Mukava tuttavuus ja minulle maailmanpinna olikin sitten pikkumerimetso. Onkohan se yhtä vainottu siellä kuin isompi serkkunsa täällä pohjoisessa. Ainakaan niitä ei näkynyt samanlaisia määriä. Saalista olivat etsimässä säihkyvät kalastajat, joista ainakin kuningas- ja smyrnankalastaja ovat tulleet tutuiksi etelänmatkoilla, kirjokalastaja olikin sitten harvinaisempi tuttavuus.

Yöhaikara

Eläimistä näin talviaikaan voi mainita ainakin vesipuhvelin, aasin, nutrian ja kilpikonnan, jonka laji jäi määrittämättä, mutta lammikossa se pulikoi, joten lienee jokin suokilpikonnan laajasta suvusta. Kasvillisuus näin talvella oli vaatimatonta, kuivunutta ja kuihtunutta, vain koristekasvit kukkivat ja kukoistivat. Niissä lepuuttivat siipiään monarkki-perhoset.

Hulan laakso on ihanteelinen paikka luonnon tutkimiselle ja lintujen muuton tarkkailulle. Paikka on noin kolmekymmentäviisi kilometriä Tiberiaksesta pohjoiseen valtatie 90 varressa. Tien laidassa on ruskea viitta, jossa on linnun kuva. Sivutien päästä löytyy suuri parkkipaikka ja laaja varastomainen halli täynnä golf-autoja ja pyöriä. Parhaana muuttoaikana keväällä siellä lienee aikamoinen kuhina paitsi lintuja niin myös tarkkailijoita.’ 

Pronssi-ibis ja kapustahaikara

Safarilla Etelä-Afrikassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Welgevonden puisto

’Vaikka pidän eläimistä, kasveista ja yleensä luonnosta, en koskaan ole erityisemmin ollut kiinnostunut Afrikan suurista eläimistä. Olen suhtautunut niihin passiivisesti. Niinpä en kovin paljon odottanut ensimmäiseltä safarimatkaltanikaan. Ystävät ovat hehkuttaneet Kenian safareita, Krügerin puiston komeita maisemia, eksoottisia seikkailumatkoja. Viime viikon vietin Etelä-Afrikassa Kololo Game Reserven alueella Johannesburgista pohjoiseen keskellä savannimaisemaa. Kun etukäteen kotona katselin YouTube-videoita paikasta, hymähtelin niiden mainosmaisuudelle: eihän ole mahdollista kulkea eläinten keskellä ilman suojaa, eihän ole mahdollista ajaa polkupyörällä pitkin savannia, eihän ole mahdollista, että portailla märehtii antilooppi ja kirahvi kurkistaa ikkunasta sisään. Kuitenkin se kaikki oli mahdollista.

Matka oli yllätys monella tapaa. Se oli seuramatka, jollaisilla en enää vuosikausiin ole viihtynyt. Omatoimimatkat ovat tulleet halvemmiksi ja antaneet enemmän. Nyt koin poikkeuksen. Matka oli hyvin järjestetty ja hinta/laatu-suhteeltaan kohdallaan. Ohjelmaan kuului safariajelu maastoautolla 1-2 kertaa päivässä sekä aidatulla neliökilometrien suuruisella luonnonsuojelualueella että aitaamattomalla laajalla puistoalueella. Vaarallisimmat eläimet, leijona, sarvikuono, virtahepo. elefantti, elivät aidatulla alueella luonnonmukaista elämää ja niiden hyvinvoinnista pidettiin huolta. Puistoalueella eli vaarattomampia eläimiä, antilooppeja, seeproja, kirahveja, pahkasikoja, jotka suhtautuivat ihmiseen hyvinkin välinpitämättömästi. Vavahduttavaa oli kulkea jalan hiekkatiellä, kun oikealla puolella laidunsi kuuden kirahvin lauma ja vasemmalla puolella ruokailivat kymmenet antiloopit ja seeprat vain muutaman metrin päässä.

Kololon majoitusrakennus

Salametsästys on edelleen paha ongelma Afrikan suojelualueilla. Vuosittain ammutaan edelleen sarvikuonoja sarven takia, elefantteja norsunluun takia. Täällä tämän järjettömyyden huomasi. Kun sarvikuono söi ruohoa auton vieressä kaikessa rauhassa, ei voinut kuvitellakaan, että joku haluaisi ampua tuon uljaan eläimen. Paikalliset oppaat ja matkailutoimijat tekevät jatkuvaa tarkkailua ja raportointia eläinten määristä ja mahdollisista salametsästäjistä. He ruokkivat eläimiä tulipalojen jälkeen, he seuraavat kantojen vahvistumista ja puuttuvat epäkohtiin. Niinpä esimerkiksi Welgevondenin laajalla luonnonsuojelualueella laiduntaa kaikessa rauhassa niin petoja kuin ruohonsyöjiäkin siinä määrin kuin alue kestävästi pystyy ylläpitämään. Tämä oli upeaa luonnonsuojelutyötä. Me turistit saimme sitten nauttia heidän työnsä tuloksesta ja ihailla näitä hienoja eläimiä.

Tällä matkalla oli hienoa myös se, ettei alue ollut tupaten täynnä turisteja. Monesti oli tunne, että vaikka autossa oli kymmenkunta henkeä, niin tuntui kuin olisi ollut yksin hiljaisuudessa avarassa maailmassa. Tuntui aivan samalta kuin Suomen Lapissa vaeltaessaan tunturimaastossa: pieniä puita harvakseltaan, matalia loivapiirteisiä tuntureita ympärillä ja se hiljaisuus. Teki mieli ottaa reppu selkään ja lähteä vaeltamaan. Sitten muistin leijonat ja leopardit.

Tällaista safaria voisi suositella muillekin. Lentomatka on hirveä, kun aikaa kuluu matkaan puolitoista vuorokautta, mutta sen kyllä kestää. Hinnaltaan tällaisen matkan voi saada alle kahden tuhannen ja siihen kuuluu kaikki, juomarahoja lukuunottamatta. Teen jatkossa muutaman artikkelin matkan luontoannista, kunhan saan perattua tuhansien matkalla otettujen kuvien arkiston.’

auringonnousu savannilla

Perunkirjoitus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Perunkirjoitus’Kesällä ei kauhean paljon ehdi lueskella, mutta jotain kevyttä kumminkin. Roope Lipastin Rajanaapurit oli sen verran hulvaton kirja, että tartuin innolla hänen toiseen kirjaansa. Naapurikirjassa pilailtiin täysin erilaisten naapurusten kustannuksella ja samalla filosofoitiin ja maisteltiin elämää. Nyt mukana ovat veljekset, jotka matkaavat perunkirjoitukseen toiselle puolelle Suomea. Mutta ehkä enemmän ajatuksia tuohon alapuolelle. Kannattaa tutustua tähän hauskaan veikkoon.’

Jalmari on kuollut ja perunkirjoitus on suoritettava. Nelikymppiset veljekset, Janne ja Teemu, matkaavat halki Suomen Imatralle suuren perinnön toivossa ja luotaavat samalla mennyttä elämäänsä verrattuna Jalmarin elämään. Jalmari ei ole heidän sukulaisensa vaan isoäidin vanhalla iällä ottama puoliso. Testamentti kuitenkin on laadittu niin, että veljekset ovat perijöiden joukossa.

Matkalla sattuu kaikenlaista: liftarit osoittautuvat narkkareiksi, motellissa väännetään kättä ja hankitaan yökaveria, ollaan kolarissa ja romutetaan auto, tullaan kolhuille yltä ja päältä, moneenkin kertaan. Yllätys toisensa jälkeen paljastuu niin Jalmarin elämästä kuin nuoremman veljen Jannekin elämästä, eikä vanhempi velikään, joka toimii minä-kertojana kirjassa, jää muita huonommaksi. Lapsuuden traumat muistuvat mieleen, saavat selityksiä ja aiheuttavat edelleen katkeruutta veljesten välille. Koko ajan matkassa on myös Jalmari, uurnassa, menossa kohti lopullista sijoituspaikkaansa. Hän unohtuu milloin minnekin, huoltoaseman vessasta baarin tiskille, mutta seuraa uskollisena loppuun saakka. Onhan hänelle näyetttävä paikat, jotka ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä.

Mukana kulkee myös Elli, Jannen ex-puoliso, johon myös Teemu on rakastunut ja myös osaltaan aiheuttanut eron. Elli on veljesten puheissa ja ajatuksissa mukana, mutta salaisuutensa Ellilläkin on eikä nekään ole niitä pienimpiä. Lopulta päädytään Imatralle, kaikki neljä. Perunkirjoitus voidaan suorittaa, tosin vähän epätavallisessa paikassa, sairaalassa. Toimitus tuo odotetusti uusia yllätyksiä eivätkä ne lopu edes siihen, kun Jalmari vihdoin viimein päästetään Puruveden aaltoihin.

Kirjalla Rajanaapurit debyyttinsä tehnyt Lipasti päästää tässäkin kirjassa hulvattoman huumorinsa valloilleen. Joka luvun lopussa on uusi yllätys ja koukku viemään lukijan seuraavaan lukuun. Elämänviisaus, tulkinnat ja yleistykset seuravat mukana tässä kuten edellisessäkin teoksessa. Veljekset näkevät elämän nyt toisenlaisena kuin lapsena, jolloin kaunat ja riidat luotiin. He olivat ja ovat erilaisia lähes vastakohtia toisilleen. Tässä toistuu Rajanaapureiden vastakkainasettelu.

Kun elämää on virrannut runsaasti ohi puhumattomuuden, on yllätyksiä selvästi odotettavissa ja niitä myös tulee eikä Teemu aina ymmärrä niistä puoliakaan. Miksi Jannen taskumatissa on mansikkamehua? Miksi Jalmari ei kertonut mitään perheestään? Miksi Elli on niin vaitonainen? Kumpi todellisuudessa on isä? Miksi poliisi on kiinnostunut Jalmarin kuolemasta? Kuka kävi ketäkin katsomassa, niin äitiä kuin Jalmariakin? Kuka oli oikeassa, kuka väärässä? Kaikkiin kysymyksiin kirjassa ei ole vastauksia ja hyvä onkin, jää myös lukijalle jotain mietittävää. Teksti on hiottua ja sujuvaa, huumori hersyvää ja vertaukset sattuvia. Voiko hyvältä kesäkirjalta muuta toivoa?

Lipasti, Roope: Perunkirjoitus. Atena, 2013. 288 s.

Afrikan ympäri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

afrikan_ympari’Kun viime vuoden joulukuussa kävin Afrikassa, tuli polttava tarve lukea siitä jotain enemmän. Niinpä tartuin tuoreeseen Juha Vakkurin kirjaan Afrikan ympäri innolla. Tilasin myös Tuomo Niemelän kirjan Vihreä Afrikka, mutta se on valitettavasti vielä lähes kokonaan lukematta. Näistä kirjoista kuitenkin pääsee jo jonkinlaiseen selvyyteen tämän suuren maanosan niin historiasta, luonnosta kuin nykyhetkestäkin. Ei tarvitse enää vain muistella vanhoja kouluaikaisia opetuksia. Kuitenkin Afrikan alue on niin laaja ja rikas, että edes sen tajuaminen lienee ylivoimainen asia. Ehkä tämän jälkeen osaa kuitenkin taas enemmän arvostaa ihmisen sitkeyttä, elämän monimuotoisuutta ja kotimaan hyviä oloja.’

Lukemani teos on tunnetun Afrikan kuvaajan matkakirja, jossa liikutaan paikallisilla kulkuneuvoilla maasta toiseen tavallisen kansan parissa. Kirja kuvaa yhden talven matkaa Mauritaniasta etelään rannikkoteitä seuraillen Etelä-Afrikkaan ja sieltä samalla tavalla kohti pohjoista aina Etiopiaan saakka. Matka vie kirjailijan 22 maahan, joilla jokaisella on oma historiansa, omat tapansa ja oma kulttuurinsa. Näistä hän kertoo kirjassaan. Vaikka lukijan mielestä suuri osa matkan ajasta kuluukin puskataksissa tai niiden metsästämisessä, on kirjan anti toki paljon laajempi. Matkan aikana kirjailija pyrkii tutustumaan kunkin maan museoihin, nähtävyyksiin ja historiallisiin monumentteihin. Kirjassa hän kertoo seikkaperäisesti niiden taustoista ja kuvaa maan johtajien edesottamuksia valta-asemassaan. Kuvaus ei aina ole näille kovin mairittelevaa, sillä siirtomaa-ajan jälkeen usea maa joutui kärsimään paitsi sisällissodista niin myös hirmuhallitsijoista, jotka kovalla kädellä yrittivät luoda maasta yhtenäisen siinä kuitenkaan onnistumatta. Kirjan kansien välissä on pienoiskoossa Afrikan historia muinaisista Mansa Musan ja Etiopian keisarin ajoista nykypäivän kansanjohtajiin. Kirjasta henkii myös afrikkalaisen ihmisen luonne. Me täällä huokailemme siellä vallitsevaa olojen karuutta, väkivaltaa ja demokratian puutetta, mutta paikallinen ihminen eläessään kaiken sen keskellä ajattelee toisin. Kun hänelle elämä tuo iloja ja suruja, hän ottaa ne vastaan ja elää niiden kanssa siinä hetkessä.

Aikoinaan Vakkuri rakensi toisen kotinsa, Olkilinnan, Beninin pieneen valtioon Guinean lahden rannalle. Sinne hän perusti myös Villa Karon, suomalais-afrikkalaisen kulttuurikeskuksen, jossa monet kulttuurin edustajat ovat saaneet viettää aikaansa työskennellen ja tutustuen afrikkalaiseen elämään. Sinne kirjailija nytkin matkaa, kotiin ja kaipaa taas uudelleen matkansa jälkeen.

Kirja on puuduttava toisaalta fyysisen painonsa vuoksi, mutta myös aika yksitoikkoisen koko ajan tapahtuvan etenemisensä vuoksi. Tällaisiahan matkakirjat ovat, mennään samanlaisesta paikasta toiseen, kerrotaan samoja asioita vain toisin sanakääntein. Teemana voisi olla puskataksit, jotka ovat täyteen ahdettuja, aina myöhässä, mitä vain voi niissä tapahtua. Matkat ovat pitkiä, pölyisiä ja tiet surkeimmista hiekkamontuista monikaistaisiin moottoriteihin. Aina on kiiruhdettava aikaisin aamulla johonkin laitakaupungin bensa-asemalle odottamaan seuraavaa pikkubussia tai kuorma-autoa tai linja-autoa. Usean tunnin odottelun jälkeen päästään matkaan, kunhan ensin on tingitty matkan hinta kohtuulliseksi. Toinen kirjan toistuva teema on viisumit, joita kirjailija joutuu metsästämään suurlähetystöistä tai tulliasemilta päästäkseen eteenpäin. Aina se ei onnistu ja niin vaaditaan joustavuutta matkan jatkumiseen.

Parasta kirjassa ovat seikkaperäiset kuvaukset valtaapitävistä tai -pitäneistä. Muistan itse lapsuudestani, kuinka lehdissä kerrottiin Afrikan siirtomaiden itsenäistymisestä ja niiden uusista hallitsijoista. Silloin jäivät mieleen Kenneth Kaunda, Ian Smith, Nyerere, Mobutu Sese Seko, Lumumba, Jomo Kenyatta, jonka poika on paraikaa ehdolla Kenian tulevaksi presidentiksi ja monet muut. Taitavasti kirjailija kutoo heidät nykypäivän johtajien kanssa samaan afrikkalaiseen verkkoon solmuina maiden historiaan. Hän ei tuomitse, mutta ei kiitäkään. Samassa kudelmassa ovat myös lähetystyöntekijät Martti Rautasesta alkaen, Albert Schweitzer, tutkimusmatkaajat kuten Stanley ja valkoiset plantaasinomistajat niin Etelä-Afrikan apartheidalueilla kuin Kenian savanneillakin. Tekstissä vilahtelevat myös nykyisten johtajien edesottamukset, kuten myös viime aikaiset uutiset maiden tästä päivästä. Uutiset maailmalta kulkevat kirjailijalle ystävien tekstiviesteinä: eletään arabikevättä, eletään Japanin tsunamia ja eletään Suomen keväisiä eduskuntavaaleja. Nekin antavat oman suolansa kerrontaan mustasta maanosasta ja sen historiasta. Kaikesta tästä muodostuu rikas ja värikäs kudelma, jota loppujen lopuksi oli ihan mukava lukea, vaikka kohta ei enää muistaisikaan yhtään mitään. Nimiä ja paikkoja oli niin paljon, monet mahdottomia lukea oikein, monet tavalliselle suomalaiselle täysin tuntemattomia nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa. Kuitenkin, ehkäpä nyt taas tiedän hieman enemmän ihmisestä ja hänen elämästään.

Vakkuri, Juha: Afrikan ympäri. Like, 2012. 683 s.

Gambia 2

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

savanni

’Aika tuntuu karkaavan käsistä. On kaikkea mielenkiintoista liikaa. Nyt olen päivittänyt kasvisivujen sammalosion viime vuoden havainnoilla ja aloittanut jäkäläsivujen muokkauksen. Jotain vastapainoa kai antaa tämäkin päivitys, ainakin toisenlaista ajateltavaa. Kuten edellisessä osassa uhkailin, että voin kertoa matkasta enemmänkin, niin tässä tulee, tällä kertaa kasveista.’

Gambia ei kuulu varsinaisten sademetsien eikä savannien eikä aavikoiden alueeseen, mutta kaikkia näitä sieltä löytyy jonkinlaisena. Matkan aikana lintuja etsittiin lähinnä sademetsiä muistuttavista pöheiköistä ja pensaita kasvavilta avoimilta savannimaisilta alueilta. Jos pitäisi tehdä lista nähdyistä Gambian kasveista, niin se jäisi ainakin minulta tekemättä. Jos oli lintuja paljon, niin kasvit pursusivat sananmukaisesti silmille. Olisi vaatinut laajat etukäteistyöt ja usean viikon oleskelun ennen kuin siitä kaaoksesta olisi saanut mitään selvää. Suomalaisia kasveja sai turhaan hakea, ehkä joitain meidän huonekasvejamme näin, esim. anopinkielen. Niinpä esittelenkin kuvina lähinnä maisemia.

Yläkuvassa palmut (näin ainakin kookos-, öljy-, taateli- ja erilaisia viuhkapalmuja) näkyivät avoimessa maastossa kauas. Alempana oli yleensä hedelmäpuita ja alimpana viljelyksiä, joissa viljeltiin soijaa, bataattia, riisiä tai koisokasveja. Naiset etupäässä hoitivat viljelyksiä, miehet ehkä – diplomatiaa.

mangoTässä on mangopuu. Hotellin aamupalalla sai nauttia sen virkistävää hedelmää, maastossa ihailla sen rehevyyttä. Näitä puita oli kaikkialla ja ne kaikki ovat tuotannossa eli joku talo tai suku omistaa ne ja hyödyntää niiden sadon. Vaikka monet hoito- ja korjuutavat ovat alkeellisia, niin sato on runsas ja ahertamalla aamusta iltaan toimeentulo saavutetaan.

Muitakin puita minulle esiteltiin ja kerrottiin, mikä mihinkin vaivaan auttaa tai mihin sen puun hedelmiä, kuorta, lehtiä, oksia käytetään, mutta eihän nopeasti sanottu mielessä pysy. Yleensä koko puu on käytössä, lopuksi se poltetaan puuhiileksi tai pystytetään aidaksi rakennusten ympärille. Näin palmun lehtiruodeista tehtyjä aitoja niin kuin myös vänkkyräisistä oksista tai juurakoistakin. Tietenkin näkyi myös aitoja ruostuneesta aaltopellistä ja jopa kalaverkosta. Se oli kuulema käärmeitä varten. Onneksi en nähnyt bythonia kummempaa. Se on rauhallinen ainakin kylläisenä, mitä samaa ei voi suinkaan sanoa mambasta.

lummeLiikuimme suureksi osaksi kuivilla alueilla, mutta koska valtio on asettunut joen ympärille, ei voinut olla törmäämättä aina silloin tällöin myös kosteikoihin. Niillä kasvit olivat reheviä, jopa tunnistettaviakin, kuten tämä lummekasvi. Sen lehdet eivät vielä kannattaisi pikkulasta niin kuin joskus näkee kuvassa, mutta kaunis se oli ja lehdet mukavasti nirhalaitaiset. Monet vesialtaat olivat täynnä erilaisia lumpeita mutta myös vesihyasinttia, joka kosmopoliittina vieraslajina on riesana täälläkin. Näissä altaissa sikiävät myös taudinaiheuttajat, ne inisijät, jotka levittävät niin malariaa kuin dengue-kuumettakin. Eipä tehnyt mieli mennä kahlailemaan saatika uimaan noihin vesiin. Kaipa siellä elää jokisokeutta aiheuttava bilhartsiamatokin.

Maata halkoo siis Gambiajoki, joka on vaatimattomasti toista tuhatta kilometriä pitkä ja saa alkunsa Afrikan sisäosista savannien ja aavikoiden maasta. Se on liikennekelpoinen väylä ja tärkeä kuljetusreitti sisämaahan. Rannat ovat kauttaaltaan magrovekasvillisuutta.

magroveItselläni on ollut väärä kuva tuosta kasvillisuudesta. Olen kuvitellut puut kookkaiksi kuin sademetsän valtiaat, mutta ainakin täällä joen varsilla se näytti hyvinkin matalalta joskin tiheältä ja läpipääsemättömältä juuri niin kuin sademetsäkin. Magrove kasvaa suoraan pohjaliejusta ja valtaa vähitellen vesialueen kokonaan. Sen kasvustot ovat täynnä elämää, kuten monista luontoelokuvista on saatu nähdä: rapuja, kaloja, lintuja, hyönteisiä. Tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta tutustua tuohon kasvimaailmaan sisältäpäin. Toisaalta se ei oikein houkuttanutkaan, siellä olisi tarvittu viidakkoveistä.

Sitä tarvittiin kuitenkin sademetsissä. Niissä viivyin useamman päivän ja aina jokainen metsä oli erilainen. Joissain oli liaaneja kuin oikeassa Tarzan-elokuvassa, joissakin kasvillisuus kerta kaikkiaan tyrmäsivät pääsyn pois polulta. Milloin apinat milloin metriset liskot estivät tunkeutumisen kasviston sekaan ja todellakin päivittäin niitä polkuja avattiin viidakkoveitsillä meidän turistien kulkea.sademetsä

Gambian sademetsissä ei ollut kovinkaan paljon kosteutta. Se selittikin sitten sen, ettei myöskään puiden rungoilla ollut epifyyttikasveja, ei orkideoja, ei saniaisia, ei sammalia. Tämä oli minulle pieni pettymys. Olin varannut minigrip-pussin taskuuni muutamaa matkamuistoa varten, mutta sammalet jäivät saamatta.

Viereisessä kuvassa näkyy sademetsän kerroksellisuutta: suuria ylispuita, joista alhaalta näkee vain rungon, tiheää pensasmaista aluskasvustoa ja valtavia määriä erilaisia ilmajuuria ja liaaneja sikin sokin. Luonnonsuojelualueellakin joutuu turvautumaan viidakkoveitseen.

Kasveista lajilleen ei voi sanoa mitään. Kaikki oli yhtä sekamelskaa, ei ollenkaan järjestäytynyttä niin kuin komeassa hongikossa tai korpikuusikossa. Banaanin sukuinen kasvi sinnitteli hädissään sademetsän syleilyssä, kirkasväriset perhoset etsivät tulikruunun kukista mettä ja säihkyvät linnut lentelivät kukkivien puiden latvuksissa. Kaikki sulassa sovussa, siltä se ainakin turistista näytti.

Gambia 1

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kuningaskalastaja

’Aivan joulun alla vietin viikon Gambiassa, linturetkellä. Tavallinen turistimatka sai aivan uusia ulottuvuuksia, kun palkkasi paikallisen oppaan kierrättämään lähialueen kylissä ja metsiköissä. Sain tutustua samalla maahan sisältäpäin, sen ihmisiin, elämiseen, eläimistöstä ja kasvillisuudesta puhumattakaan. Tällaisia kokemuksia ei löydä hotellialueilta eikä kaupunkien keskuksista, jossa kaupallisuus pursuaa joka askelella. Kerronpa tässä ensin maan linnustosta, koska siihen tutustuin tällä kertaa parhaiten. Toinen pakina voisi olla kasveista ja kolmas ihmisistä. Saa nähdä jaksanko kaikista juttua vääntää ennen kuin tulee jotain mielenkiintoisempaa vastaan.’

Gambia on Afrikan pienin maa, Senegalin keskellä. Se muodostuu oikeastaan Gambia-joesta ja sen ympäristöstä. Se on Englannin vanha siirtomaa ja niinpä virallinen kieli onkin englanti. Kansa puhuu kolmea neljää heimokieltä, mutta monet ymmärtävät englantia. Asukkaita maassa on noin puolitoista miljoonaa.

Matkalla oli tarkoitus tutustua länsiafrikkalaiseen luontoon ja erityisesti sen linnustoon. Alueelta on tavattu reilusti yli 500 lajia, joista osa on meidän siellä talvehtivia muuttolintujamme. Näitä tapasinkin, mm. molemmat kuovit, useita vikloja ja muita kahlaajia, keltavästäräkin ja rytikerttusen. Paikallisia lajeja kertyi kaikkiaan tämän hetken laskujen mukaan 175 kpl, joista suurin osa on minulle entuudestaan täysin outoja.

jassanaOlen aina halunnut nähdä jassanan. Nyt sen näin. Se on lintu, joka uhmaa painovoimaa kävelemällä vetten päällä. Linnun varpaat ovat liki yhtä pitkät kuin jalatkin ja se saa niillä hyvän otteen vesikasvillisuudesta ja pystyy siksi liikkumaan ketterästi kasvillisuuden seassa. Kuvassa varpaat eivät näy, mutta jos katsoo näkyvää osaa jalasta, niin varpaat ovat sen mittaiset. Jassana liikuskeli mangroverämeillä ja vesialtaissa yhdessä valtavan haikarajoukon kanssa. Näistä näyttäytyivät ainakin riutta-, lehmä-, silkki-, yö-, kyyry-, harmaa- ja gobolttihaikara sekä pari suomeksi nimeämätöntä lajia. Kiehtovin oli varjostajahaikara, joka siivillään peittää maan nähdäkseen paremmin syömäkelpoiset eläimet.

Yläkuvassa on jättimäinen kuningaskalastaja, joka saalisti pikkukaloja krokotiilejakuhisevasta lammesta. Nämä säihkylinnut olivat kuin kauneimpia koruja puiden lehvistössä.

loistokottarainenMuutenkin linnut olivat näyttäviä upeissa väreissään. Erityisen hienoja olivat monet medestäjät ja mehiläissyöjät. Ne ovat kuitenkin sen varran pieniä ja vikkeliä, ettei minun kalustollani niistä saanut minkäänlaista kunnollista kuvaa. Tässä viereisessä kuvassa on juoma-altaan äärellä kaksi loistokottaraista, joita näin neljä eri lajia matkan aikana. Onhan meidän omalla kottaraisellammekin metallinkiiltoinen höyhenpuku, mutta näillä se välkehti purppuran eri sävyissä ja silmän oranssi iiris vielä korosti värikkyyttä. Ensin ihmettelin, eikö linnut kaipaa suojaa pedoilta, kun ovat noin kirkkaita, mutta lopulta täytyi myöntää, että sademetsän puut ovat myös monivärisiä ja niinpä nämä säihkyvät linnut sulautuivat hyvin sinne sekaan.

Koko viime vuoden aikana näin Suomessa 163 lintulajia. Viiden päivän aikana Gambiassa kasaan tuli runsaampi saalis. Tähän ei tietenkään olisi millään pystynyt ilman kunnollista opasta. Hän tunsi lajit ja niiden elintavat. Niinpä sain nähdä harvinaisen pitkäpyrstöisen kehrääjänkin. Opas näytti linnun paikan maassa ja vaikka kuinka katsoin osoitettuun paikkaan, en lintua nähnyt. Vasta kuvasta sen erotin kuolleitten lehtien keskeltä. Ei tällaista lintua pystyisi itse sieltä löytämään. Näin apu oli paikallaan molemmin puolin; opas sai palkkansa ja minä kokemuksen. Alakuvasta näkee hyvän suojavärin merkityksen.

kehraaja

Uusi vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

talvi maisema

’Vuoden lopulla on usein tapana koota yhteen kuluneet tapahtumat, niin hyvät kuin huonotkin. Teen sen tammikuussa. Vanhastaan vuosi vaihtui maaseutukulttuurissa kekrin aikaan, kun sato oli korjattu ja asetuttiin aloilleen vastaanottamaan kylmyys ja pimeys. Vasta 1500-luvulla maassamme omaksuttiin nykyinen kristillistä perua oleva tapa laskea vuodenkulku alkavaksi viikko joulun eli pimeimmän ajan jälkeen.’

’Yllä oleva kuva on otettu aamulla auringon noustessa lumisten oksien takaa. Tämä näky on ollut vallitseva Keski-Suomessa viime päivinä. Luonto on hellinyt esteettisyydellään. Olin joulun alla linturetkellä Gambiassa ja kaipasin siellä tätä kauneutta. Kun ympärillä on hiekkaa, pölyä, roskaa, hälinää ja yli kolmenkymmenen asteen helle, tulee väkisinkin mieleen oman maan täysin toisenlaiset olosuhteet. Osaa arvostaa niitä, vaikka kyllä lämpökin oli ihanaa ja olojen erilaisuus kiinnosti. Matkasta voin kirjoitella toiste enemmän, nyt on syytä keskittyä vuoden vaihtumiseen ja oman maamme satumaisuuteen.’

Oikein lämmintä ja havaintorikasta uutta vuotta 2013 kaikille lukijoille!

Saarenmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

saarenmaank.1

’Vietin muutaman juhannuksen jälkeisen päivän Viron Saarenmaalla kasvi- ja kuvausretkellä. Kohteena oli kuvan Saarenmaankämmekkä (Dactylorhiza osiliensis). Samalla tuli kuvailtua ja katsastettua saaren muitakin kämmeköitä. Kaiken kaikkiaan taisi löytyä pitkälti toistakymmen lajia ja lisäksi vielä variaatiot päälle. Länsi-Saarenmaa on kämmekkäseutua, paratiisia. Sieltä löytyy Viron monipuolisin valikoima.’

Dactylorhiza-suku on vaikea lajittaa. Lajit risteytyvät keskenään ja muodostavat sitten vähitellen kasvustoja, jotka näyttävät joka suolla erilaisilta. Punakämmekästä (D. incarnata) löytyy luunvärinen vahapunakämmekkä (var. ochroleuca) ja tummanpunainen verikämmekkä (var. cruenta). Kaitakämmeköistä (D. traunsteineri) löytyy sirppimäistä kämmekkää (D. russowii) ja rahkamättäiden rahkakämmekkää. Tavallisesta maariankämmekästä (D. maculata) erotetaan korpimuoto ja kalkkimuoto (ssp. fuchsii). Kun kaikki nämä sekoitetaan keskenään, on soppa valmis. Neljän päivän ajan tuijottelin kukkien alahuulen leveyttä ja liuskaisuutta, väriä ja tukilehtien muotoa, lehden täplien asemaa lehden ala- tai yläpinnalla. Kun sekaan sotketaan vielä nämä uutuudet, jotka edustavat toukokämmeköitä (D. majalis) ei voi kuin ihailla niitä, jotka pitävät nämä vielä järjestyksessä.

Saarenmaankämmekkä (D. osiliensis) erotettiin äskettäin toukokämmeköistä omaksi lajikseen. Sen seurana kasvoi Virossa omaksi lajikseen nimetty balttiantoukokämmekkä (D. baltica). Paikan päällä meille selvisi, että sitäkin oli jo edetty variaatiotasolle ja saatu oma paikallinen rotunsa Kuusniemenkämmekkä. Sen tieteellistä nimeä en vielä oppinut. Kun niitä kaikkia katseli tarkkaan, niin erot löytyivät, mutta olivat monesti hyvin pieniä. Hyväksyin ne, koska olen tottunut sammalmaailmassa erottelemaan lajeja solutasolla. Nyt riittivät sentään omat silmät ja joskus suurennuslasi.

saarenmaank.2Sille en kuitenkaan voinut mitään, että kun näitä minulle uusia kämmeköitä katseli, niin tuli taas mieleen muutaman vuoden takaiset katselmukset kotimaan kaitakämmeköistä. Silloin tuntui, että joka suolla oli oma rotunsa, joka erosi viereisen suon rodusta enemmän tai vähemmän selvästi. Silloin niitä nimettiin sirppikämmeköiksi ja rahkakämmeköiksi ja taisi olla vielä muitakin. Vanha Retkeilykasvio tuntee kuitenkin vain kaitakämmekän. Oppaamme kertoi meille, että nämä uudet lajit on tutkittu DNA-analyysillä ja todettu erilaisiksi. Voidaan siis nimetä lajeiksi, vai voidaanko?

Mikä on laji? Kirjoissa se selitetään eliöksi, joka pystyy lisääntymään ja saamaan itsensäkaltaisia jälkeläisiä. Kämmeköissä ensimmäinen pitää paikkansa, mutta jälkimmäinen ei aina. Risteymätkin muuttuvat usein lisääntymiskykyisiksi. Luulin, että DNA-tutkimukset selvittäisivät nämäkin ongelmat, mutta niin ei ole tainut käydä.

Kämmekät, hienosti sanottuna orkideat, ovat kauniita katsella ja etsiä. Niiden parissa vierähtää hetki jos toinenkin, eikä se aika mene hukkaan. Joka vuosi käyn tarkastamassa Luopioisten Kurkisuon kämmekät ja toteamassa, että sielläkin on muuntelua. Kaikki senkään suon kämmekät eivät sovi tiukkoihin lajiraameihin.

Erämaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Timna Park

’Kuva on otettu huhtikuun alussa Timnan kansallispuistosta Negevin erämaa-alueen etelälaidalla kuumana ja kuivana päivänä erämaatuulen suhistessa korvissa.’

Kiilopää

’Tämä kuva on otettu pari viikkoa myöhemmin Saariselällä Kiilopää-tunturin takana nollakelissä, hien tippuessa ja tuulen suhistessa tunturikoivikossa.’

Erämaa lienee vanha eränkäyntialuetta kuvaava sana kielessämme. Itse miellän sen kuuluvan johonkin syrjäiseen kolkkaan maassamme, Lappiin tai Kainuuseen, ainakin sellaiseen paikkaan, missä on vähän ihmisiä ja luonto on vielä mahdollisimman koskematonta. Koko maapalloa koskien erämaa sanana saa laajemman merkityksen, kuten kuvistakin näkyy. Samaan aikaan kun meillä paksu lumi peittää Lapin erämaita, etelän erämaa-alueilla hikoillaan kuumuudessa ja kuivuudessa.

Vaikka nämä kaksi aluetta ovat helposti ajateltuna täysin toistensa vastakohtia, niin niistä löytyy paljon yhteistäkin, ehkä juuri sitä, minkä itse annan erämaalle tunnusmerkiksi. Molemmissa oli hyvin avaraa. Katse ei kohtaa estettä heti muutaman metrin päässä, vaan sai rauhassa harhailla horisontissa, etsiä luonnonmuotoja maan pinnasta, kivistä, vuorista. Yhteistä oli myös hiljaisuus ja toisaalta äänet. Kun pinnisteli kuuloaan niin että korviin pisteli, kuuli erämaan hiljaisen kohinan. Turhaan ei puhuta erämaan hengistä, jotka varsinkin öiseen aikaan pelästyttelevät ihmisiä. Keskittymällä hiljaisuuteen kuulee erämaan hiljaisuuden. Timnassa se oli tuulen suhina onkaloissa, rapina kuivuneiden pensaiden alla, kaijut liikkeistä kalliopahtojen takana. Lapissa äänet kulkivat risauksina pensaisssa, lumen pinnan rahinana ja rinkanputken ulinana.

Monesti kerrotaan, että erämaa on autio ja tyhjä, mitä se ei suinkaan ole. Timnan hiekka pitää sisällään kuivuuteen sopeutunutta elämää, liskoja, hyönteisiä, kukkasipuleita. Lintuja on monenlaisia ja lähes jokaisen nimen eteen on kirjattu liite aavikko. Näin aavikkotaskun, -kiurun, -pyyn, -tulkun, -juoksijan jne., erämaaolosuhteisiin sopeutuneita eläimiä. Lapissa elämä oikein pursuaa erämaan hiljaisuudessa. Sen voi jokainen kulkija todeta verenhimoisina inisiöinä kesäkuun lopun räkkäaikaan. Nyt näitä itikoita ei vielä näkynyt, mutta erämaan kätlöistä löytyivät kyllä sinne kuuluvat eläimet, riekko, korppi, kuukkeli, jopa ahman jäljetkin kertoen hyvästä vuodesta. Kasvillisuus vielä nukkui molemmissa erämaissa: Timnassa se odotti vettä, Lapissa lämpöä.

Vaikka siis nämä kaksi ovat täysin erilaisia, ovat ne myös monessa suhteessa samanlaisia. Itse oikein hämmästyin, kun pistin silmäni kiinni Luiro-järven jäällä. Olisin voinut hyvin kuvitella olevani Timnan hiekkaerämaassa: sama tuuli, sama hiljaisuus, sama autius, sama rauha, vain lämpötila oli erona. Koska matkat sattuivat näin lähelle toisiaan en ole ehtinyt niitä kovin tarkkaan vielä analysoida. Ehkä kevään edetessä saan senkin tehtyä ja kirjattua jotain tänne blogiinkin joitain huomioita. Tällä kertaa tämä riittänee.

Petollista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


calotropis_procera2

’Näin talven keskellä tuntuu, ettei luonnossa tapahdu mitään, vaikka se ei olekaan totta. Aina tapahtuu, tänäänkin näin vuoden ensimmäisen pyyn. Alkuviikosta selailin viime vuoden kuvasatoa. Silmiini sattui joukko etelänmatkan kukkakuvia ja ryhdyin tunnistamaan niitä. Erikoisin kasvi löytyi yllä olevasta kuvasta.’

Kun otsikoin tämän kirjoituksen nimikkeellä ’Petollista’, tarkoitin sillä tuon kasvin kauneutta. Ennen sanottiin, että moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. Se taas sopii hyvin tämän kasvin hedelmiin. Kuvassa on aavikoiden ikivihanta pensas, jonka kukat ovat erityisen kauniit ja oikeastaan koko kasvikin. Kun keitaalla tai vadissa on muutenkin vähän kukkivia kasveja tämä erottuu hyvin ja edukseen. Kyseessä on sodomanmadari (Calotropis procera). Sen voi tavata vain aavikkoalueilta ja itse kuvasin sen Omanista vuoriston alarinteiden kuivasta penkereestä läheltä suurta keidasta. Se erottui kauas ja sen vahamaiset kukat houkuttelivat haistelemaan ja koskettelemaan.

calotropis_procera1

Tätä ei ole kuitenkaan syytä tehdä, mutta kun en sitä tiennyt. Kasvi on nimittäin tuoreena hyvin myrkyllinen, kuuluuhan se oleanterikasveihin, jossa on muitakin myrkkykasveja. Sen maitiaisneste silmiin joutuneena sokeuttaa ja aiheuttaa iholla pahoja allergisia reaktioita ja tulehduksia. Kasvin nestettä on käytetty mm. nuolimyrkkynä. Kuivana se on ennen ollut hyödyllinen kasvi, sillä sen oksia ja varsia on käytetty köysien ja verkkojen raaka-aineena. Kasvin suurten hedelmien siemenhaivenista taas on kuivattu patjantäytettä. Se on siis ollut paikallisille asukkaille hyötykasvi, kun sitä on osattu käsitellä. Tällainen pahainen turisti, mennessään kopeloimaan sitä, olisi saattanut aiheuttaa itselleen elinikäisen vamman.

Eikä tässä vielä kaikki. Kasvilla elää myrkyllinen eläinkin, heinäsirkka, joka uhattuna puolustautuu ruiskuttamalla myrkyllistä nestettä uhkaajansa päälle. Tällaista otusta en matkalla nähnyt, sillä koko huomio meni noihin kauniisiin kukkiin. Aina ei voi tietää, mitä kauneuden alla piilee. Turistin olisikin oltava varovainen outojen kasvien kanssa.

Madari on tunnettu ikiajat, sillä kirjatietojen mukaan siitä kertoi jo roomalainen historioitsija Jusufus, joka kirjassaan juutalaissodista kertoo Sodoman kaupungin lähellä kasvavasta kauniista kasvista, jonka suuret hedelmät eivät kelpaa syötäväksi, vaan poimittuna hajoavat käsiin savuksi ja tuhkaksi aivan kuin muinaiset kaupungit Raamatun mukaan. Tästä kasvupaikastaan tämä kasvi on saanut nimensäkin.