Merikirja

’Tuntuu, että Pohjoismaista tulee yhtenään mielenkiintoisia tietoa ja tarinaa sisältäviä kirjoja. Ankeriaan testamentti oli hyvä ja tämä Merikirja on samaa luokkaa. Näissä on tietenkin vaarana uskottavuus. Jos fakta ja fiktio sekoitetaan, niin pysyykö lukija perillä siitä kummassa mennään. Näissä kahdessa kirjassa asiat ja tarinat pysyvät hyvin erossa ja lukija voi edetä huoletta. Toki tämä ei ole tiedekirja eikä edes kaiken kattava tietokirja, mutta sen antama tieto kuitenkin lisää mielenkiintoa asiaa kohtaan ja lukija voi myöhemmin ottaa selvää lisää, jos asia jää kiinnostamaan.’ 

Norjalaisen kirjan alaotsikko on Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lofooteille, jossa kirjan kirjoittaja ja hänen ystävänsä taiteilija Hugo Aasjord yrittävät saada jäähain eli holkerin koukkuun. Hugo ei ole koskaan nähnyt jäähaita ja siinä on yllyke moiseen puuhaan.

Holkeri on pohjoisten vesien jättimäinen hidas muinaisjäänne, joka saattaa elää satoja vuosia meren pohjassa syöden suihinsa kaiken mikä liikkuu. Sen liha on myrkyllistä, mutta haita pyydetäänkin sen maksasta erittyvän öljyn vuoksi.

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään hain pyydystämisestä, päinvastoin. Oikeastaan kirjassa sen loppua kohti alkaa hai jäädä taka-alalle, kun kirjailija kertoo kaikkea muuta. Hän kertoo merestä, sen eläimistä, meren pohjasta, planktonista, kalastamisesta ja valaanpyynnistä. Myös turskan pyynti selvitetään ja kalastajien elämä merellä.

Kirja on kiinnostava juuri sen vuoksi, että sen antama tietomäärä on valtava. Meri tulee tutuksi, vaikkakin vain kumiveneestä katsottuna.

Ensin ajattelin, että ankeriaskirjan jälkeen toinen meriaiheinen voi olla pitkäveteinen, mutta toisin kävi. Tämä kirja oli kiinnostavuudessaan ihan ankeriaskirjan luokkaa. Yhden hain pyytäminen olisi ollut tylsää luettavaa ja niinpä meren valinta kirjan päähenkilöksi oli oiva valinta. Meressä elää valtaisa määrä eliöitä, joita me emme tunne. Poikana katselin kuvia syvänmeren kaloista, joilla oli lyhty päässä näyttämässä valoa. Se oli jotain kummallista ja jännittävää. Tuolla hirveässä paineessa ja täydellisessä pimeydessä elää kala, joka osaa muodostaa elimistössään valoa. Tämän kirjan mukaan tällaisia lajeja on paljon ja niiden valot ovat erilaisia, kuin joulukuusen koristeita tai ajotie syyspimeänä yönä tai ei sitä osaa edes kuvata. 

Kirja toi esiin myös ne vaarat, jotka ylikalastus tai meren saastuminen, muovi jne. aiheuttavat sen eläimistölle. Ajatuksissa kävi, että vaikka meri on niin valtava ja vettä on käsittämtön määrä, ei se silti ole haavoittumaton. Älykkäät eläimet kärsivät, niin delfiinit kuin valaatkin. Ihminen syytää saastaa niiden niskaan, häiritsee niiden kommunikointia kaikilla tuhansilla laivojen ja kaikuluotainten äänillä ja kalastavat lajeit sukupuuttoon. Siinäkin yksi asia, ei ilmastonmuutos tai hyönteikato tai kuudes massasukupuutto ole ainoita. Luonto selviää ja korjaa vauriot, mutta kuinka käy ihmisen. Hyvä kirja lukea, suosittelen.

Morten Strøksnes: Merikirja. Gummerus, 2018, suom. Katriina Huttunen. 312 s.

Linturetkellä

hanko1

’Viikonvaihde meni etelässä, tosin vain Suomen eteläisimmässä osassa, Hangossa. Olin linturetkellä Jyvskylän yhdistyksen kanssa seuraamassa syysmuuttoa. Tulliniemen kärjessä auringon noustessa seisoi toistakymmentä retkeläistä rivissä kaukoputket tanassa ottamassa vastaan tulevaa, ja sitä tuli. Aamupäivän aikana lauantaina lensi niemen päällä lintuparvi toisensa jälkeen, pensaista kuului tirskuntaa ja merenselältä kaukoputket erottivat vesiäisparvia yhden toisensa perään. En ole varmaan nähnyt niinkin tavallista lintua kuin närhi yhtä paljon samalla kertaa koskaan. Sinitiaisia pyöri ilmassa sadoittain, varpushaukkoja kymmeniä niiden kimpussa ja pähkinähakkejakin useaan otteeseen. Lauantaipäivän kohokohdaksi itselleni muodostui muuttohaukka, joka istui hetken äärimmäisellä kalliokinkamalla ja lähti sitten pyyhältämään meren yli kohti Viroa. Enpä ole sitä Suomessa ennen nähnytkään. Sunnuntaiaamuna sää oli erilainen ja linnusto myös. Silloin niemenkärjen ohitti lähempää ja kauempaa satojen hanhien aurat ja jonot. Aina ei edes kaukoputkella saatu määritettyä tai laskettua menijöiden määrää. Kaiken kaikkiaan parin päivän aikana näin tai kuulin 88 eri lintulajia ja se on minusta paljon, kun ottaa huomioon ajankohdan jo melko myöhäisen syksyn.

Koska en ole lintukuvaaja enkä omista siihen tarvittavaa kalustoa, tyydyin kuvaamaan maisemia ja kasveja, joita niitäkin vielä näkyi ihailtavan paljon. Yläkuvassa aurinko nousee ja punastuttaa maiseman, värit vaalenivat heti kuvanottohetken jälkeen latteammiksi, mutta tuo pieni hetki jäi muistoihin. Alakuvassa on harvinainen kalliotuhkapensas marjoineen. Se on maamme ainoa luonnonvarainen tuhkapensaslaji enkä ole sitä ennen tätä nähnytkään muualla kuin Karkalin luonnonpuistossa Karjalohjalla ja Ahvenanmaalla. Vieressä kasvoi myös kiiltotuhkapensas, joka on yleinen koristepensas ja saattaa villiytyä sopivan tilaisuuden tullen. Kiitos retkiseurasta ja upeasta retkestä kaikille osanottajille.’

hanko2