Avainsana-arkisto: mytologia

Elämän jatkuvuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’ 

Pirunkirkon serpentiinit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Erikoisille luonnonmuodoille annetaan kuvailevia nimiä. Tässä vaelletaan Tuntsan alueen Pirunkirkkoon, joka näkyy synkkänä suon takana. Nimi tullee kivilajin tummasta väristä ja louhikkoisesta hyvin rikkonaisesta kalliosta. Liekö paikalla muitakin salaperäisiä ominaisuuksia, sillä sekä puhelimestani että kamerasta katosivat virrat kalliota lähestyttäessä. Eipä sellaista ennen ole sattunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAPirunkirkon kallioperä on muodostunut serpentiniitistä. Se on metamorfinen kivilaji, joka on muotoutunut miljoonia vuosia sitten lähinnä oliviinistä korkeassa lämpötilassa ja paineessa. Kivilaji sisältää useita raskasmetalleja kuten kromi- ja nikkelipitoista magneettikiisua, mutta joukossa voi olla muitakin metallialkuaineita. Ulkonäöltään kiviaines on ruskeaa ja lohkeilevaa, suuria louhikoita muodostavaa. Sen pinnalla ei yleensä kasva mitään, ei jäkäliä, eikä sammalia, patjamaista kalliotierasammalta (Racomitrium lanuginosum) lukuunottamatta.Ympäristöstä voi kuitenkin löytää kovin erikoisennäköisiä kasveja, joille on annettu omia nimiään serpentiinin myötä. Mekin löysimme mm. serpentiinipikkutervakon. Myös muita alueelle erikoisia lajeja löytyi, kuten lapinnätä, tunturihärkki ja viherraunioinen (alla).

Sammaliahan tänne tultiin katselemaan ja Pirunkirkko niitä myös antoi, erikoisia ja erilaisia, jotka kuitenkin saattavat olla vain tavallisten lajien muuntumia myrkyllisen kivilajin muovaamina. Ojasykerösammal (Weissia controversa) ja jokin outo kivisammal (Grimmia donniana) jäivät mieleen ensimmäisinä, mutta monia muitakin ihmeteltiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKivilouhikosta löytyi myös maamme eteläisin kasvupaikka harvinaiselle ruijanvihvilälle. Sekin lienee löytänyt paikkansa täältä kivilajin myötä.

Pirunkirkon alue oli monella tapaa hyvin erikoinen paikka. Se houkuttelee myös seikkailuun. Eräästä louhoksen syvänteestä löytyi poltettu hautakynttilä. Kenen muistolle ja minkä vuoksi, luita ei näkynyt eikä muitakaan riittejä? Olisiko kammottavaa liikkua siellä pimeällä tummien kallioiden varjossa kelmeä kuu takanaan ja kynttilän kajastus syvältä maan alta?’

Kafka rannalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kafka rannalla’Tosiasia on, että toiset kirjailijat tuntuvat läheisemmiltä kuin toiset, vaikka saattavat kirjoitta ihan kummallisia juttuja. En ymmärrä, miksi pidän Haruki Murakamin kirjoista. Ainoa lohtu siihen on, etten ole yksin, vaan meitä on miljoonia. Hän on tiettävästi Japanin suosituin kirjailija ja veikattu usein Nobel-voittajaksi. Itse olen lukenut kaikki häneltä suomennetut kirjat ja pitänyt niistä. Japanilainen surrealismi sekoittuu niissä eurooppalaiseen realismiin, tuloksena on mielikuvituksen suihkulähde, joka jaksaa hämmästyttä, vaikka kirjojen rakenne onkin kaavamainen ja perinteinen. Suosittelen tätäkin paksuudestaan huolimatta.’

Jostakin kumman syystä tämä kirja on odottanut hyllyssä lukemista jo monta vuotta. Syynä varmaankin on kirjan nimi. Olen ajatellut sitä ehkä liian kafkamaiseksi ja turhan vaikeaksi paksuutensa lisäksi. Pelko on turha, kirja on Murakamia parhaimmillaan. Hän palaa tässä samanlaiseen rakenteeseen kuin aikaisemmin kirjoittamassaan juuri suomennetussa Maailmanloppu ja ihmemaa. Tarina etenee kahdesta suunnasta aivan erillään toisistaan ja lopulta sitten päädytään kiinnekohtaan, jossa henkilöt ja heidän toimintansa nivoutuvat toisiinsa.

Minäkertoja Kafka Tamura karkaa kotoaan 15-vuotiaana ja matkustaa Tokiosta Shikokun saarelle pieneen Takamatsun kaupunkiin. Hän hakeutuu paikalliseen yksityiskirjastoon lukemaan ja kohtaa siellä sekä salaperäisen Oshiman että vielä salaperäisemmän neiti Saekin. Näistä muodostuu hänen elämänsä kiinnekohdat kaupungissa, toinen auttaa häntä pysymään piilossa, toiseen hän rakastuu silmittömästi, vaikka pitääkin tätä yli viisikymppistä naista äitinään. Kirjan loppua kohti fantasia lisääntyy ja tapahtumat vyöryvät vauhdilla päälle saaden lukijan vain hämmästelemään sitä mielikuvituksen rikkautta, mikä kirjailijalla on.

Toinen tarina on vielä kummallisempi. Nakata on vanha mies, joka ei osaa lukea. Hän on lapsena sodan aikaan kokenut jotain, joka vei tältä lahjakkaalta lapselta muistin ja tulevaisuuden. Hänestä tulee kummajainen, joka puhuu kissojen kanssa ja päätyy tappamaan tunnetun taiteilijan. Sen jälkeen juonet alkavat lähetä toisiaan. Nakata pakenee ja hänet johdatetaan Shikokuun Kafkan kanssa samoille seuduille ja hänellä on siellä tärkeä tehtävä avata ja sulkea rinnakkaistodellisuus. Eli nyt ollaan 1Q84:n maisemissa. Kirja päättyy traagisiin tapahtumiin, mutta myös onnellisiin tulevaisuuden näkymiin.

Kafka rannalla on paitsi laulu niin myös taulu, jossa on poika katsomassa merelle. Kafka Tamura on ottanut salanimensä tunnetulta kirjailijalta, koska hän pitää itseään variksena (Kafka on tsekkiä ja tarkoittaa varista). Poika nimeltä Varis esiintyy kirjassa vähän väliä ikään kuin hänen toisena persoonanaan ja neuvoo Kafkaa hänen valinnoissaan. Symboliikkaa esiintyy myös muissa kirjalisissa valinnoissa. Kirjallisuus onkin tässä teoksessa keskeisessä roolissa tapahtuuhan se suurelta osin kirjastossa ja lukukokemuksissa. Rekkakuskikin saattaessaan liftaaja Nakataa eteenpäin lukee kirjoja ja oppii kuuntelemaan Beethovenin musiikkia. Musikkilla on myös keskeinen merkitys, Kafka kuuntelee esim. Princeä ja neiti Saekin nuoruudessaan säveltämää ja sanoittamaa suureen maineeseen noussutta laulua Kafka rannalla.

Jotta kaikki olisi runsasta ja myös sekavaa, mielikuvituksen kyllästämää, sekoittuu tarinaan myös antiikin mytologia. Kafkan isä ennustaa Oidipuksen kohtaloa pojalleen, jonka äiti on hylännyt tämän ollessa nelivuotias. Toteutuuko ennuste, se jää lukijan ratkottavaksi, mutta selvät vinkin kirjailija siitä antaa? Tapahtuuko se mielikuvituksen maailmassa vai kokonaan toisessa todellisuudessa, kuka tekee mitä ja mikä on totta, mikä mielikuvitusta, unta, mytologiaa?

Kirja on taattua Murakamia, mukaansatempaava, joidenkin mielestä parasta koskaan, Nobel-kamaa, mestarillista. Ainakin se on hyvin kirjoitettu ja käännetty (vaikkakin englannin kautta). Kirja vie mennessään, mutta… jos et pidä reaalifantasiasta, niin eihän se silloin tunnu hyvältä, korkeintaan sekavalta hössötykseltä.

Murakami, Haruki: Kafka rannalla. Tammi, 2009 (2002), suom. Juhani Lindholm. 639 s.

Kultarinta

Julkaistu , kirjoittanut
4

kultarinta’Tätä kirjaa on hekutettu blogeissa ja kriitikkojen kirjoituksissa, joten tartuin siihen hieman empien. Voiko se olla niin hyvä? Vastaus on, että se voi! Kirja vei mennessään ensimmäiseltä sivulta ja sitä oli vaikea päästää kädestään ennen viimeistä. Mahtava näyttö esikoiskirjailijalta. Luettuani tämän yli 600-sivuisen opuksen mietin, voisinko poistaa siitä jotain eli lyhetää sitä luettavampaan muotoon, mutta turhaan. Kirja on kokonaisuus, kielellisesti omintakeinen ja käsittelyltään kuitenkin tiivis paketti sellaisenaan. Siis, suositukset tällekin kirjalle ja monia innokkaita lukijoita. Tässä muutama kommentti kirjasta. En ryhtynyt kirjaamaan parhaita paloja, sillä silloin tähän olisi kopioitava koko kirja.’

Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja. Harvoin saa luettavakseen tekstiä, jonka luonnonkuvaus on näin oikein kirjoitettua. Oikein tarkoittaa, että lukijan ei koko ajan tarvitse miettiä, ovatko nimet ja ilmiöt oikein kuvattu ja nimetty. Kirjailija osaa asiansa ammattitaidolla, jopa niin hyvin, että joissain kohdin se alkoi kyllästyttää. Kokonaan toinen juttu on luonnontuntemuksen historia. 1900-luvun alun ihmiset tuskin tunsivat sammalia nykynimillä tai osasivat edes niitä tunnistaa. Toisaalta kirjan toinen päähenkilö tutki niitä ja oli paneutunut aiheeseen retkillään kartanon metsissä.

Kirja kertoo miehen, Erikin, ja hänen tyttärensä, Mallan, elämästä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Erikin isä omistaa Aspholmin kartanon metsineen lähellä Helsinkiä. Poika liikkuu metsissä, kokee mystisiä ilmestyksiä, tutkii lintuja, kasveja, sammalia, kaikkea luontoon ja metsään liittyvää. Siellä on kohtaa myös torpan tytön Lidian. Rakkaustarina saa alkunsa. Tapahtumat vuonna 1918 muuttavat kuitenkin kaiken. Malla syntyy, Lidia päätyy keuhkotautiparantolaan, Erik luhistuu. Tuntuu, että kaikki kuolee hänen ympäriltään, mikään ei mene hyvin. Lopulta isä ja tytär joutuvat erilleen pitkäksi aikaa.

Erik toipuu sairaalassa, Malla sijoitetaan Pohjanmaalle. Muistoissa yhteinen matka Karjalaan. Rakkaus metsään säilyy ja sinne Malla pyrkii aina kun vain mahdollista. Ankara kuri sijaiskodissa tukahduttaa elämän, jota Malla kaipaa. Isästä ei ole muutamaa kirjettä kummempaa tietoa, yhteydet ovat poikki. Lopulta kaipuu voittaa ja matka alkaa.

Kirjaa mainostetaan rakkausromaanina, mitä se mielestäni onkin, mutta vain osaltaan ja mikä sitten on rakkauden kohde. Erik rakastaa Lidiaa ja Mallaa, Malla isäänsä, mutta molemmat rakastavat metsää. Se onkin kirjan parasta antia. Luonnonkuvaus ylittää kaikki aikaisemmin kokemani. Uusilla onomatopoeettisilla sanoilla, sattuvilla vertauksilla ja uussanoilla kirjailija rikastaa kerrontaa entisestään. Sanat kuvaavat osuvasti lintujen ääniä, metsän puhetta, mytologiaa. Karhu, kultarinta, on keskeisessä osassa koko kirjan matkan. Vanhat uskomukset elävät, persofinikoituvat. Karhunmuotoinen vuori Laatokan rannalla on haavepaikka niin isälle kuin tyttärellekin. Sieltä löytyy se salaperäisyys, jota he kaipaavat. Siellä on elänyt myös Joel, Mallan ystävä sijaiskodissa, joka on kuin ihminen mutta myös karhu.

Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa myös sen tyyli olla kertomatta asioita puhki. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä ja nämä koukuttavat lukemaan eteenpäin. Varmaan monta koukkua jäi huomaamatta, mutta huomatutkin viehättivät. Kirjailija on onnistunut tässäkin hyvin. Ainoa miinus voisi olla kirjan harmaus. Tällä tarkoitan sen surullisuutta. Tuntuu, ettei mikään onnistu, väkivaltaiset kuolemat, sairaudet, sota ja pinttyneet asenteet kiusaavat päähenkilöitä loppuun saakka. Vastakohtana tähän harmauteen on rikas ja värikäs luonto. Ehkä vastakohta-asettelu on tarkoituksellinen. Surin kuitenkin Mallan lapsuutta ja nuoruutta, surin Erikin kohtaloa. Pienet ihmiset yrittävät, mutta elämä vie, sinne minne tahtoo.

Kirja onneksi päättyy onnellisesti, mutta muutaman vuoden kuluttua tulevaisuudessa vaanii taas sota. Sinne asti kirja ei mene, onneksi, sillä se saattaisi kääntää taas kaiken päälaelleen. Pienen mutta tärkeän lisänsä omaan lukukokemukseeni antaa kirjan lopun tapahtumapaikka täällä Luopioisissa ja tietenkin alueen nimikkokasvi, ormio.

Kytömäki, Anni: Kultarinta. Gummerus, 2014. 644 s.

Zorron merkki

Julkaistu , kirjoittanut
2

zorro

’Aamulla kaunis syksyinen taivas peittyi vauhtiviivoihin tai lentokoneiden aiheuttamia tiivistymisjuoviahan (engl. contrail) nuo ovat. Ne sisältävät hiilidioksidia, vettä ja epäpuhtauksia eli ovat ihmisen muodostamia pilviä. Vesi tietenkin kiteytyy näkyväksi yläilman kovassa pakkasessa epäpuhtauksien toimiessa kiteytymisytiminä. Sama ilmiöhän on nähtävissä maan pinnallakin autojen käynnistyessä pakkasella tai hengityksen huurutessa.

Paljon on käyty keskustelua siitä, mikä vaikutus näillä viivoilla on ilmastoon. Kun ensimmäisen kerran kuulin niistä, taisi olla jostain Risto Isomäen kirjoituksesta, ajattelin, että höpön höpöä, ei noin vaatimaton viiva voi aiheuttaa ilmaston lämpenemistä tai viilenemistä. Viivahan viipyy taivaalla vain muutaman minuutin ja haipuu sitten pois. Todellisuudessa se saattaa kadota näkyvistä, mutta vesihöyry jatkaa tiivistymistään ja vana muuttuu harsomaiseksi untuvapilveksi, joka puolestaan jo vaikuttaakin maapallolle tulevaan säteilyyn. Eri asia on sitten tällaisen pilven vaikutus: Toiset ovat sitä mieltä, että se voimistaa kasvihuoneilmiötä, toiset että se todellisuudessa viilentää maanpinnan ilmaa. Ristiriitaista tietoa!

Zorron merkki oli Z-kirjan, joka ilmaantui yllättäen aina sinne, missä tämä tarunhohtoinen sankari ratsasti. Hän toimi tavallisten kansalaisten asialla sortajia vastaan. Zorro, oikealta nimeltään Don Diego de la Vega, taisteli Meksikolle kuuluvassa Kaliforniassa 1800-luvun alussa ja antoi aiheen lukemattomiin kirjoihin, sarjakuviin, elokuviin ja TV-sarjoihin. Z-kirjaimestä tuli käsite. Kuvassa näkyvä kirjain voisi olla merkki meidän tavallisten ihmisten puolesta maailmanlaajuista ilman saastuttamista vastaan, juuri niin kuin Zorrokin parisataa vuotta sitten tarkoitti. Joskus vain tuntuu siltä, että meidän tavallisten ihmisten tai Zorrojen mahdollisuus vaikuttaa näihin nykyjättiläisiin on niin perin, perin vähäinen. ’ 

Ajan rannalla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ajan rannalla

’Tulipa taas hyödynnettyä kirjastoauton antia ja luin jo vähän vanhemman Henning Mankellin kirjan: Ajan rannalla. Arvostelut tästä kirjasta aikoineen menivät pahasti ristiin: toiset pitivät sitä mestariteoksena toiset floppina. Epäilen, etteivät jälkimmäiset tajunneet kirjan luonnetta ja jujua. Sitä ei pidä lukea juonen vuoksi eikä totena, se on tarinakokoelma ja mytologinen ilotulitus. Jos ottaa liian vakavasti sen kuvauksen esimerkiksi valkoisesta ihmisestä, voivat mustatkin joutua aika omituiseen valoon ja kuitekin kyse on ihmisistä, vaikkakin erilaisen historian muovaamista.’

Tätä kirjaa Mankell kirjoitti ja viimeisteli parikymmentä vuotta. Se pohjaa hänen omiin kokemuksiinsa Afrikassa. Kirjailija on asunut Mosambikin Mabutossa vuosikausia ja toimii siellä paikallisen teatterin dramaturgina. Hänethän yleisesti tunnetaan Wallander-dekkareistaan, mutta monipuolisen kirjailijan parhaat teokset liittyvät Afrikkaan ja hänen kokemuksiinsa mustan väestön piirissä. Väistämättä kirjoituksissa tulee myös esille historia siirtomaavallan ajalta ja alkuperäisten kansojen elämä silloin ja nyt.

Kirja on oikeastaan tarinakokoelma, jonka kertoo Felisberto, ikivanha sokea mies. Hän kuuluu laajaan sukuun ja hänen tarinansa ovat kulkeneet suvussa perimätietona aina myyttisestä Samimasta alkaen, joka kuoli satoja vuosia sitten elettyään liian pitkän elämän. Hänellä oli ruumiissaan merkki, valkoinen juova päästä kantapäähän ja se ilmaantuu suvussa aina jollekin aikojen kuluessa. Tällainen lapsi on sanan mukaan merkitty ja erikoinen, suvun historian ja perinteen jatkaja. Felisberto oli nuoruudessaan Dom Estefanon palvelija. Vallankumouksen jälkeen hän palasi perheensä luo elämään alkuperäistä afrikkalaista elämää. Palveluaika on kuitenkin näyttänyt hänelle sen ristiriidan, joka valkoisten ja mustien välillä vallitsi. Estefano kuolee ja hänen kuolemansairas vaimonsa paranee ja pakenee viimeisten kanssa maasta ennen eversti Nquilan saapumista. Kirja ei kerro vallankumouksen etenemisestä, ei sen alusta eikä lopusta, vaan se kertoo yksttäisistä ihmisistä ajan rannalla, heidän elämästään ja kuolemastaan, perinnöstä, joka siirtyy seuraaville sukupolville.

Mankell on hyvin monipuolinen kirjailija, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen. Olen lukenut vain yhden Wallanderin (Palomuuri) ja se riitti sitä laatua. Samoin olen lukenut yhden hänen nuortenkirjansa (Varjot kasvavat hämärässä) ja siitä sain kuvan hänen kyvystään kirjoittaa myös nuorille. Näitä Afrikka-aiheisia olen lukenut useita ja nauttinut jokaisesta. Ne eivät ole tusinatavaraa, sillä jokainen on herättänyt ajatuksia ja jäänyt pitkäksi aikaa mietityttämään mieleen. Erityisen hieno kirja oli Tuulten poika, joka väistämättä tuo mieleen toisen Afrikkaa kuvaavan kirjailijan eteläafrikkalaisen André Brinkin. Mankellin tuotantoon kuuluu myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta kertovia teoksia (Savuna ilmaan, Kadonneiden miesten metsä). Niissäkin tulee esiin hänen loistava tapansa kehitellä tarinaa. Ajan rannalla on upea kirja kuvaamaan sitä ajattelutapaa, joka mustilla on. Siirtomaavallan ajalla heitä ei edes pidetty ihmisinä, heillä oli kuitenkin silloin jo omanlaisensa sivistys, joka ei vain sorron aikaan päässyt esiin. Mankell kertoo tarinoiden kautta sen viisauden ja ajatuksen rikkauden, joka sisältyy muistoihin. Ihmiset elivät ja elävät edelleenkin vaatimatonta ja meidän mielestämme köyhää elämää. Rikkaus on kuitenkin muistoissa. Nuotiotulen ääressä kerrottuna muistot heräsivät henkiin:

’Vanha Felisberto hymyili saatuaan kertomuksensa päätökseen.

– Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, maasto jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomusta. Niiden äänet kuiskivat yössä, ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme.’

Mankell, Henning: Ajan rannalla. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2008 (1998). 298 s.

Con rit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

con_rit

’Olen nämä Risto Isomäen kirjat kahlannut läpi kaikki ja ihaillut hänen tapaansa yhdistää jännitys ja ekologinen ajattelu. Itse en siitä jännityksestä erityisemmin aina välitä, mutta luen mielelläni kantaaottavaa kirjallisuutta. Niinpä odotin tältäkin teokselta sitä, mutta valitettavasti en saanut sitä mitä hain. Kirja keskittyi minusta liiaksi juonen eteenpäin viemiseen, mytologisiin eläimiin ja ihmissuhteisiin. Jännitystä ei kyllä puuttunut, eikä seikkailua.’

Meribiologi Martti Ritola saa postia Vietnamista. Siinä kerrotaan, että paikalliset kalastajat olivat löytäneet rantakalliolta kuolleen Con rit-eläimen eli merilohikäärmeen. Martilla olisi vain vähän aikaa hankkia rahoitus retkelle, joka saattaisi mullistaa taruston, eläinmaailman ja mytologian. Samaan aikaan pörssissä noteeratun yhtiön toimitusjohtaja Camilla Norrstrand saa kuulla sairastavansa parantumatonta tautia ja että hänen puolisollaan on aikeita hakea avioeroa. Toisen maailma on edessä, toisen takana. He tuntevat toisensa nuoruudesta, jolloin olivat lukiolaisia ja rakastuneita. Nyt Camilla on upporikas seurapiirinainen ja Martti köyhä elämäntapansa valinnut. Ex-puolisonsa yllyttämänä Martti lähestyy Camillaa saadakseen rahoituksen lohikäärmeen etsimiseen. Hän saa myöntävän vastuksen mutta sillä ehdolla, että Camilla voi lähteä hänen mukaansa Vietnamiin.

Laiva varustetaan ja etsintä alkaa. Kuukaudessa ei kuitenkaan löydetä mitään ja sitten säätiedotusten mukaan aluetta uhkaa voimakas taifuuni. Camillan pyynnöstä he kuitenkin  tutkivat vielä luolan, jota pidetään taruissa lohikäärmeen pesänä. Onnettomuus lukitsee heidät luolaan ja silloin taifuuni iskee. Veneen miehistö pelastautuu upottamalla veneen matalaan salmeen ja piiloutumalla itse saaren luolaan, mutta Martilla ja Camillalla ei ole mitään suojaa nousevalta vedeltä. Monen onnistuneen pelastusyrityksen jälkeen he lopulta selviävät ja näkevät sen, mitä halusivat, mutta voiko se olla totta ja mitä he sillä tiedolla tekevät ilman todisteita?

Nopeasti ajateltuna tarina on kuin jostain sirpaleromaanista, jossa vanha suhde herätellään erilaisilla tempuilla henkiin ja sitten se roihahtaa liekkiin. Isomäen romaaneissa on kuitenkin aina luonnonsuojelullinen ja ekologinen pohjavire. Tässä se on merien likaantuminen, sademetsien tuhoutuminen ja soiden palaminen Indonesiassa. Näissä on mukana nyös Camillan omistama yhtiö. Muinaiset mytologiset eliöt ovat myös mukana, mutta jäävät loppujen lopuksi sivurooliin. Niiden elämän pohdinta, con ritiä lukuunottamatta, ei pääse kovin keskelle tarinaa. Pääosaan nousee päähenkilöiden selviytyminen hengissä ja niinpä tämä kirja ei kohoa juuri mitenkään tavallisten jännitystarinoiden yläpuolelle. Kun vielä leikkaukset tarinan kerronnassa ovat kömpelöitä ja traditionaalisia, jää tämä parhaimpien seikkailukirjojen varjoon. Olisin odottanut hieman pohtivampaa asennetta, sellaista kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa-teoksessa. Kirja on aikoinaan syntynyt tarinasta, joka julkaistiin jatkokertomuksena Seura-lehdessä ja sen valitettavasti huomaa. Nyt ratsastetaan paniikkitilanteesta toiseen niin, että lopulta se jo alkaa naurattaa. Aina on uusi kuolemanvaara edessä ja kun siitä selvitään, heittäydytään seuraavaan. Valiettavasti tämänkin teoksen kohdalla olen kriittinen, niin kuin Umberto Econ tuontannossakin: varhaisemmat teokset olivat parempia.

Isomäki, Risto: Con rit. Tammi, 2011. 403 s.