Punastuvaisia

viherlevä

’Nykyään, kun metsät ovat täynnä autoteitä ja hiekkakuopat rehottavat hoitamattomina, törmää tämän tästä kuvan kaltaisiin kiviin. Ovatko ne lisääntyneet vai kiinnittyykö niihin vain huomio? Onhan se aika värikäs näky näin syksyllä, tuollainen kivikko. Jotenkin tuntuu, ettei niitä ennen ollut.’

Tämä ilmiö on havaittavissa sellaisilla paikoilla, missä maata on käsitelty ja kiviä käännelty eli hiekkakuopissa, metsäteiden varsilla, pientareilla ja joutomailla. Varsinkin kuivilla kankailla näitä tapaa yhtenään. Kyseessä on viherlevän (Trentepohlia iolithus) kasvusto. Levä tarttuu kiven pintaan tiukasti. Sitä ei saa siitä lähtemään edes hankaamalla puhumattakaan, että sade huuhtoisi sen mennessään. Levä kuuluu todellakin viherleviin, vaikka on punamullan punainen. Paahteisilla paikoilla se tuntuu olevan erityisen punainen. Levää tavataan juuri vähän aikaa sitten käännetyiltä kiviltä, joille ei vielä ole tarttunut mitään muuta. Aikoinaan sitten jäkälät, erityisesti erilaiset kivellä viihtyvät rupijäkälät, syrjäyttävät sen ja levä häviää, vai onko se juuri näiden jäkälien leväosakas. Joskushan niiden näkee kasvavan sekaisin kiven päällä, punaisen levän ja rupijäkälän. Levä on selvä pioneerilaji. Yleensä tällaiset lajit ovat myös kosmopoliitteja. Miten lienee tämän levän laita?

Miksi tämä levä on sitten runsastunut? Onko niin, että aikaisemmin siihen ei kiinntetty huomiota? Vai onko maiseman mylläys lisääntynyt niin paljon, että levälle paljastuu aina uusia kasvupaikkoja? Vai johtuuko se ilmansaasteista tai happamoitumisesta, tai ilmastonmuutoksesta? Mediassa emeritusprofessori Esteri Ohenoja mietti äskettäin samoja kysymyksiä, mutta vastauksia ei hänkään antanut. Tässäpä taas tutkijoille työsarkaa.

Kuva on otettu muutama päivä sitten Luopioisten Laipanmaalta Lintukankaalta, mutta samanlaisia värikiviä löytyy muualtakin, vaikka juuri tuolla niitä näyttää olevan erityisen runsaasti vanhan hiekkakuopan reunoilla.

Valetta

valekanttarelli

’Voi kuinka monta kertaa vesi on jo herahtanut suuhun ja sitten onkin huomannut, että valetta se vain on, ei ole sitä herkkua, jota ajatteli. Valekanttarelli voi joskus olla niin aidon näköinen, että vaikka sen poimii maasta, saa katsoa parikin kertaa ennen kuin tajuaa virheensä.’

Valekanttarelli (Hygrophoropsis aurantiaca) on meillä yleinen sieni, joskus jopa yleisempi kuin oikea kanttarelli. Sen tapaa kuivemmilta ja karummilta paikoilta ja usein se kasvaa teiden varsilla, kuorikasoissa tai kangasmetsien maatuvilla risuilla. Valekanttarellin sotkee oikeaan, jos se on mehevä ja tuore, kuivuneena ja vanhana sitä ei enää sotke yhtä helposti. Väriltään se ei ole niin tasaisen keltainen eikä myöskään niin säännöllisen suppilomainen kuin oikea kanttarelli. Myös sen malto on sitkeää ja tummemmanväristä. Paras tuntomerkki on kuitenkin maku. Valekanttarelli on tympeänmakuinen. Se ei ole myrkyllinen, mutta ei myöskään syötävä. Niinpä se kannattaa jättää metsään.

Monella ruokasienellä on myrkyllinen tai syötäväksikelpaamaton rinnakkaissienensä: sappitatti muistuttaa lehmäntattia, lakristsirousku kangasrouskua, valkokärpässieni herkkusientä. Niinpä sieniä kerätessään kannattaa ottaa vain niitä, joita varmasti tuntee, ettei tule vahinkoja. Jos epäilee myrkytystä, sen kanssa ei kannata viivytellä. Myrkyllinen sieni vaikuttaa joko keskushermostoon (kärpässienet) tai sisäelimiin aiheuttaen solivaurioita (valkokärpässieni, korvasieni, seitikit). Ensiapuna suositellaan lääkehiilen antamista. Myrkytyskeskus auttaa myös, jos epäilee saaneensa sienimyrkytyksen.

Metsissä on tähän aikaan paljon syötäviä sieniä. En aina ymmärrä sitä viettiä, mikä joillakin ihmisillä on, kerätä tuntemattomia sieniä,. Minuun otti taannoin yhteyttä oikein kuvien kanssa innokas sienestäjä ja kyseli sienen lajia. Hän kertoi syöneensä niitä ja olevansa edelleen hengissä. Eihän lajia pysty aina kuvasta sanomaan, mutta siitä kuvasta erotti kyllä pulkkosienen kaarevat muodot ja kuivan pinnan. Lievästi myrkyllinen pulkkosieni on ennen ollut ruokasieni, tiettävästi sitä edelleenkin syödään Venäjällä, mutta meillä se luokitellaan nykyään myrkkysieniin, jonka myrkky kerääntyy kehoon ja saattaa lopulta johtaa jopa kuolemaan. Niinpä en suositellut kuvien lähettäjälle sienen syömistä.

Nyt ovat suppilo- ja kosteikkovahverot parhaimmillaan. Ne ovat maultaan ihan kanttarellin luokkaa eikä niillä ole myrkyllisiä rinnakkaislajeja. Niiden ainoa haitta on sienen pienuus ja mallon ohuus. Onneksi näitä vahveroita on yleensä runsaasti sopivilla paikoilla. Talveksi ne on helppo säilöä kuivaamalla.

Vastakkaisvärit

sieni

’Viikonvaihteessa olin sammalretkellä Lohjan seudulla. Kalkkipitoisuus näkyi lajistossa ja niinpä eliksiä ropisi tukuittain. Pistelen niitä aikoinaan, kunhan ehdin, myös kasvisivuille ja ehkä tänne blogiinkin. Nyt kuitenkin syksyn kiireet vievät mennessään. Sipulit on saatava maasta ja peruna odottaa sekin jo vuoroaan. Kurpitsat työntävät viimeisiä pallukoitaan ja kurkut muodostuvat jättisuuriksi keltaisiksi pötköiksi syksyn sateissa. Puolukkaakin on kivasti, joten sekin on syytä korjata talteen ja pitää samalla silmät tarkkoina sarjatalvikkien (Chimaphila umbellata) kanssa. Ne kun ovat niin samannäköisiä tähän aikaan. Kuvan sieni on jokin maljakas, lajia en tiedä enkä siitä paljon muutakaan. Se kasvoi Lohjalla röyhelösammalen (Blasia pusilla) keskellä savensekaisella  joutomaalla. Kooltaan sieni on noin sentin, mutta en huomannut katsoa, oliko sillä jalkaa vai ei. Tunnistaja voisi kommentoida.’

Jälleen uutta

medicago_lupulina

’Sateisen päivän kunniaksi ei ollut syytä painua metsään. Nyt saattoi keskittyä merkitsemään muistiin jo kerättyä tietoa. Sen verran kuitenkin, että voi sanoa käyneensä jossakin. Jo monta vuotta sitten sain tiedon Aitoon urheilukentän erikoisista kasveista. Nyt sen katsominen tuli ajankohtaiseksi.’

Hernekasveissa on monia mielenkiintoisia lajeja. Monet kulkevat ihmisen mukana sinne minne hänkin ja kasvavat ihmisen muokkaamissa paikoissa. Herne on vanha viljelykasvi, samoin papu. Eläimille syötetään rehuna apilaa, virveliä, palkokasveja eikä niitä ihminenkään vieroksu, ei ennen eikä nyt. Itse olen kasvattanut paitsi herneitä niin myös härkäpapua, leikkopapua, ruusupapuakin. Lupiini innostuu kasvamaan sielläkin missä sitä ei kaivattaisi ja mesikät kaunistavat joutomaita. Kaikki hernekasveja. Käyttäähän ihminen niitä maanparannusaineenakin, koska ne juurinystyröillään valmistavat ilman typestä lannoitetta maahan.

Kasvisivujeni uutuudet ovat monesti olleet hernekasveja: masmalo, keltamaite, tunturikurjenherne, tämän vuoden keulankärkikin. Ne kaikki ovat kulkeutuneet kasvupaikoilleen teiden pientareille ihmisen mukana. Eikä tämä näytä loppuvan tähän. Tänään sain siitä hyvän todistuksen Aitoon urheilukentän länsipäädyssä.

Hannu Alen taisi olla se, joka kertoi, että kentällä kasvaa mesiköitä. Vuosi oli muistaaksen 2006. Aikaisemmin en ole saanut itseäni lähtemään pitäjän toiselle puolelle mesiköitä katsomaan, olenhan niitä tuijotellut tarpeekseni kaatopaikoilla ja kaupunkien pientareilla niin Jyväskylässä kuin muuallakin. Nyt menin ja se kannatti.

Kentän länsipäädyssä todellakin kasvoi mesiköitä: keltaista rohtomesikkää (Melilotus officinalis) ja valkoista valkomesikkää (Melilotus albus). Molemmat näyttivät voivan hyvin ja kasvustot olivat kookkaita ja näyttäviä. Kentän hoidossa ne yleensä tuhotaan, mutta taitaa siemenpankissa riittää kapasiteettia ja kasvit kasvavat joka vuosi uudelleen. Kuvasin niitä innoissani, kunnes pysähdyin ja katsoin jalkoihini. Miksi sielläkin oli keltaisia mesikänkukkia? Mutta eipä ollutkaan, sillä siellä luikersi aivan eri kasvi: nurmimailanen (Medicago lupulina), joka on uusi kasvi koko alueelle. Tämäkin hernekasvi kulkeutuu mesiköiden tapaan ihmisen mukana joutomaille ja nurmikoille. Se siementää runsaasti ja säilyy siksi sinnikkäästi paikoilla, joille on tiensä löytänyt. Niinpä todennäköisesti Aitoon urheilukenttä saa jatkossakin nauttia tästä pienestä koristeesta.

Mutta eipä yllätykset loppuneet vielä tähän. Kun aikani olin tanssinut mesiköiden ja mailasen ympärillä, silmäni takertuivat pieneen heinään, joka tuppaina kasvoi kaiken keskellä. Mikäs se tämä on? Ja taas löytyi uutta: litteänurmikka (Poa compressa). Aikoinaan luulen löytäneeni sen kirkonkylältä, mutta hukkasin näytteen ja niin kasvi jäi varmaankin ainaiseksi kysymysmerkiksi. Tämä ei jäänyt, sillä nurmikkaa oli runsaasti koko kentänpäädyn alueella ja ihme on, ettei sitä kukaan ole aikaisemmin huomannut, sillä kasvustot näyttivät ainakin yhtä vanhoilta kuin hernekasvienkin kasvustot. Tänä vuonna heinät ovatkin kunnostautuneet uusien kasvien kilvassa, sillä tämä oli jo kolmas uusi heinä Luopioisiin.

Näinkin voi sadepäivää viettää. Kannatti lähteä naapurikylään, kannatti kumartua katsomaan jalkoihinsa ja kannatti tutkia sekin mitätön heinä, joka muistutti suuresti aivan tuiki tavallisia lajeja. Kannatti!

Lajit on päivitetty kasvisivuille ja niiden kuvia voi katsella sieltä enemmän.

Tämän vuoden ensimmäinen uusi kasvilaji

oxytropis_campestris

’ Näin se on saatu alku tällekin vuodelle uusien kasvien osalta, jos sammalia ei lasketa mukaan. Kävin nimittäin tänään kuvaamassa idänkeulankärjen (Oxytropis campestris) tienpenkalla Aitoossa.’

Eilen minulle soitti Tampereen kasvitieteellisen yhtdistyksen puheenjohtaja Matti Kääntönen ja kertoi nähneensä yhdessä Yrjö Rannan kanssa Aitoossa tienpenkalla mahdollisesti uuden lajin Luopioisiin. Hän kuvaili lajia monin sanoin ja kehoitti lopuksi käymään katsomassa. Niinpä tänään ajoin paikalle.

Idänkeulankärki oli odotettu tulokas. Kun viime vuonna löysin uutena Luopioisiin masmalon samalla tavalla tien varresta Aitoosta, ennustin keulankärjen olevan seuraavan lajin. Kun aikoinaan Kollolan harjusta alettiin kuljettaa hiekkaa ympäri Pälkänettä ja laajemmallekin, oli odotettua, että alueen harvinaisuudet (tunturikurjenherne, keltamaite, masmalo ja idänkeulankärki) leviävät tienvarsiin. Näin on käynyt ennenkin. Muistan kuinka ihmettelin koululaisena Hauholla tunturikurjenhernettä mökkitien laidassa, kunnes joku kertoi sen alkuperan olevan hiekkakuopassa Ruskeanmullanmäessä. Tämä tapahtui 60-luvulla. Näin kasvit leviävät edelleen.

Mikään kovin turvallinen paikka ei tien piennar ole kasvin kasvaa. Niinpä viime vuonna löytämäni masmalo oli, kun tänään poikkesin sitä katsomaan, kuivunut ja kuollut. Se kuitenkin siemensi hyvin helteisenä kesänä, joten loppukesästä kannattaa katsastaa paikka uudelleen. Ehkäpä se vielä nousee tai tulee uuden hiekkakuorman mukana toiselle paikalle.

Idänkeulankärki on harvinainen kasvi. Sitä tavataan parhailta soraharjuilta sisämaasta lähinnä itäosista maatamme. Joitakin kasvupaikkoja sillä on myös Lapissa, mutta sen pääalue on ehdottomasti etelämpänä. Miten tällaiseen tulokkaaseen sitten pitää suhtautua? Vaikka se on luokiteltava tällä hetkellä satunnaiskasviksi eikä sen status uhanalaisissakaan ole kovin korkealla, niin katsoisin ehdottomasti sen olevan kauniimpi tienpientareella kuin maljakossa tai jonkun yksityisessä puutarhassa. Siis annetaan sen kasvaa paikallaan, lisääntyä ja peittää tienpiennar kasvustojensa alle. Näin saamme kaikki nauttia siitä, jos nyt sitten satumme sen kovassa kiireessä tienpenkalta huomaamaan.

Uusi kasvi Luopioisiin

masmalo

’ Olin eilen palaamassa Tampereelta kasviyhdistyksen suoretkeltä ja ajellessani illan lähestyessä kohti Padankoskea sattui silmiini Aitoossa tienpenkalla outo kasvi. Auto ympäri seuraavassa risteyksessä ja takaisin. Taas ympäri ja pysähdyin kasvin kohdalle. Pari kunnon tuuletusta kuin jalkapallomaalin jälkeen ja päälle tasajalkatanssia. Masmalo oli löytynyt!’

Tätä hernekasvia olin osannut jo odottaa Luopioisiin, mutta silti sen löytyminen oli iloinen yllätys. Kasvi kasvaa harvinaisena Hämeen harjuilla, mutta leviää melko helposti soran mukana tien- ja radanvarsiin. Viime tai oliko se jo toissa kesänä Aitoon ja Silmon risteysten välillä tehtiin tietöitä, asfalttia kuorittiin pois ja routavaurioita korjattiin. Uusi sora tuotiin varmaankin Pälkäneen Kollolanharjusta ja samalla tuotiin soran mukana monta hienoa kasvia. Tällä samalla paikalla, mistä masmalo nyt löytyi, kasvaa harvakseltaan myös parin viime vuoden aikana Luopioisiin levinneet keltamaite ja tunturikurjenherne. Molemmat ovat samalla tavalla soratulokkaita ja niitä tavataan vanhan Pälkäneen puolella melko yleisenä tienvarsista.

Ketomasmalo (Anthyllis vulneraria) jaetaan useaan alalajiin, joiden erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa, sillä kasvi muuntelee voimakkaasti. Suomessa alkuperäisiä alalajeja ovat idänmasmalo (ssp. polyphylla) ja lapinmasmalo (ssp. lapponica). Tulokkaita ovat ketomasmalo (ssp. vulneraria) ja isomasmalo (ssp. carpatica). Aitoosta tienvarresta löydetty kasvi on nimirotua eli ketomasmalo. Kasvi on alalajista riippumatta rauhoitettu.

Masmalo on aina ollut meillä harvinaisuus eikä sille ole siksi kehittynyt kansanomaisia nimityksiä. Ämmänhampaaksi sitä on kutsuttu, mutta samaa nimeä on käytetty myös keltamaitteesta. Kirjallisuuden mukaan masmalo on vanha lajina, mutta hyvin muuntumiskykyinen ja siksi sen taksonomia on vaikea. Tutkijat ovat erotelleet milloin minkinlaisia muotoja lajista sen esiintymisalueiden mukaan. Lapinmasmalo lienee selvinnyt jääkaudesta Lapissa korkeilla jään yläpuolelle ulottuvilla nunatakeilla ja levinnyt sitten jääkauden jälkeen paljastuneille soraharjuille, joista sitä edelleen tavataan harvakseltaan koko maasta. Keski-Euroopassa nimirotu ketomasmalo on hyvin yleinen ja myös monimuotoinen. Etelä-Suomen ketomasmalot ovat todennäköisesti saapuneet siltä suunnalta.

Luopioisten kasvistosivuilla ei vielä ole masmalon sivua, mutta se ilmestyy sinne seuraavan päivityksen yhteydessä ensi syksynä. Kasvi on löydettävissä tienpenkereeltä, kun sitä lähtee etsimään, mutta toivon sen saavan kasvaa siellä rauhassa, onhan se luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kasvi. Sen tulevaisuus on sitten eri asia. Nyt se kasvaa äärimmäisen uhanalaisessa paikassa asfaltin viereisellä soralla. Toisaalta se leviää helposti siemenestä ja niinpä tämä yksi kasvi voi levittää kasvustoa laajallekin tienvarteen. Toivotaan sitä, sillä masmalo on loppujen lopuksi hyvin kaunis hernekasvi.

Ryhmy

umbilicaria_hyperborea1

Tämä ei ole ihan sitä miltä se näyttää. Tälläkin kuvalla on tarinansa ja ainakin minä innostuin siitä ja sain uutta puhtia kevääseen. Aina kannattaa kumartua, pienenkin puoleen.

Kuva on otettu tämän viikon alkupuolella, kun kokeilin uutta makro-objektiivia. Halusin kuvailla sammalia ja jäkäliä läheltä, jospa saisin joskus sellaisia kuvia, jotka voisi liittää Luopioisten kasvistoon sammal- ja jäkäläosastolle. Niinpä ryhdyin tarkastelemaan pellon reunassa olevan kiven päälyskasveja, epifyyttejä, lähempää. Viritin kameran jalustalle ja suuntasin kohti kiven pintaa. Siinä kasvoi komea tupas tinajäkälää, lajia, joka aina on kiehtonut minua koristeellisuutensa ja korumaisuutensa vuoksi. Kuva tuli otettua ja koska en tarkalleen tiennyt, mistä tinajäkälälajista olikaan kyse, niin koppasin koko tuppaan taskuuni pöydän ääressä tapahtuvaa lähempää tarkastelua varten.

Illalla sitten löysin jo pahoin ruttaantuneen jäkälän taskustani ja aloin lupin kanssa tutkia sen rakennetta. Jäkälä osoittautui suomutinajäkäläksi, mutta se ei saanut minua huudahtamaan ihastuksesta, vaan se, mitä löysin sen alta. Jostakin jäkälän sekovarren kätköistä pyörähti pöydälle noin puolen sentin pituinen pala jotain aivan muuta kuin tinajäkälää. Se oli kuin muovinpala ja hetken luulinkin taskuuni joutuneen jotain roskaa, mutta sitten näin sen pinnassa outoja kuvioita kuin hieroglyfejä. Otin lupin uudelleen käteeni ja katsoin. Silmieni eteen levisivät napajäkälä itiöpesäkkeet, joita olin edellisen kerran ihaillut pari vuotta sitten Lapin tuntureilla. Mistä tuo jäkälänpala oli taskuuni joutunut? Oliko se tullut tinajäkälän mukana? Vai oliko se jo aikaisempaa perua, olihan takki ollut mukana silloin Lapissakin? Kirjojen avulla määritin palasen ryhmynapajäkäläksi, joka ei suinkaan ole harvinaisuus Etelä-Suomessakaan, en vain ole koskaan sitä täältä löytänyt.

Vielä samana iltana kävelin takaisin pellonreunaan kiven äärelle ja aloin etsiä. Tinajäkälän kasvupaikka löytyi helposti, mutta ei siinä nopeasti katsottuna näyttänyt mitään muuta olevankaan. Sitten kumarruin nenä kiinni kiveen ja löysin etsimäni. Yksi parisenttinen pala ryhmynapajäkälää nökötti aivan silmieni edessä ja aivan samannäköisenä ja -värisenä kuin ympäristönsä muutkin jäkälät. Turhaan etsin muita yksilöitä siltä kiveltä ja turhaan muiltakaan lähikiviltä. Tämä oli yksi ja ainoa, lajinsa viimeinen tai ensimmäinen edustaja sillä pellonreunalla. Nyt kun tiedän sitä Luopioisissa kasvavan, niin olenpa tarkempi ja kumarrun toisenkin kerran lähemmäksi kiven pintaa löytääkseni sen uudelleen tai huomatakseni muita mielenkiintoisia lajeja.

Kuvan etualalla näkyy vaaleana viiruna se kohta, mistä levymäinen napajäkälä on revennyt tinajäkälää ottaessani. Se ei siitä tuhoudu eikä muustakaan, sillä tuskin kukaan muu on yhtä höpsö ja kumarru juuri samaan kohtaan jäkälää kupsuttamaan. Ryhmynapajäkälän ei pitäisi olla mikään suuri harvinaisuus Etelä-Hämeen (EH) kasvimaakunnassa, mutta minulle sen löytyminen oli eka kerta, toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen.