Toukka

horsmakiitäjä’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’

Turilas

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2

30 vuotta – eikä suotta

lilja

’Joskus 1980-luvulla istutin syksyllä puutarhaan sipulin toiveikkaana, että seuraavana keväänä siitä nousee pakkauksen kannessa oleva komea liljakasvi kaikessa loistossaan. Jotain maasta nousi, muttei se kukkinut. En ole mikään puutarhan viherpeukalo ja niinpä ajattelin, että olen taas kerran epäonnistunut: maa on liian köyhää, valaistus on epäedullinen, olen kastellut väärään aikaan, sipuli oli viallinen. Syitä löytyy siis itsestä ja muista.

Sitten annoin sipulin olla ja huilata. Se kasvatti parinkymmenen sentin lehtiruusukeen lähes joka kevät, mutta ei kukkinut. Pari kertaa mylläsin kukkapenkkiä oikein kunnolla ja epäilin sipulin jo kadonneen, kun parina vuonna ei noussut lehtiäkään pintaan. Kunnes … niin kunnes tänä keväänä vihdoin ja viimein … se kukkii. Katsoin kukkaa sananmukaisesti monttu auki, sitten hain kameran ikuistaakseni ihmeen ja lopuksi aloin miettiä: Mikäs tämä kasvi taas olikaan? Aikojen saatossa kasvin nimi oli jo unohtunut, niin kuin kaikki muutkin tiedot siitä. Mutta eipä tullut turhaan istutettua aikoinaan eli vanhan sanonnan mukaan: parempi myöhään kuin ei silloinkaan.’

Uusi karkulainen?

viinisuolaheinä

’Hämmästyin aika lailla, kun puutarhasta löytyi kuvan kaltainen kasvi. Katselin sitten ympärilleni vähän tarkemmin ja huomasin samoja kasveja useampiakin kasvilavan ympärillä ja kauempanakin. Yksi taimi löytyi pihanurmikolta ja muutama porkkanapenkistä pihan toiselta puolelta. Enkö ole omaa kotipaikkaa vieläkään tutkinut tarpeeksi tarkkaan, että näin pääsee käymään. Koristeellisia lehtiä tunki maasta joka puolelta enkä ensin päässyt vähääkään jyvälle, mistä kasvista on kyse. Sitten muistin, että muutama vuosi sitten minulla oli yrttilaatikossa juuri tällainen kasvi, joka sitten syksylllä riehaantui kasvamaan oikein kookkaaksi ja kukkivaksi. Kaupassa sitä oli kutsuttu kiinansuolaheinäksi. Googlasin kasvin ja sain sille nimeksi viinisuolaheinä (Rumex sanguineus). Sen siemenkarkulaisia olin löytänyt. Kuinkahan usein tämä kasvi villiintyy ja kuinka kauan se sinnittelee meidän ilmastossamme? Nyt ainakin sen itäminen oli runsasta ja pakkastalvista se ei ole piitannut tuon taivaallista. Tuleeko tästä uusi puutarhakarkulainen luontoomme yhtenä muiden joukossa. Näyttää kuitenkin siltä, etteivät nyt taimella olevat suolaheinät ehdi kukkaan, joten kasvi häviää, ellei se mokoma ole monivuotinen muiden suolaheinien tapaan. Täytyypä googlata lisää tietoa.’

Suolaheinän käytöstä mainitaan, että se käyttö kuuluu ranskalaiseen keittiöön ja se on suosittu mm. salaateissa, joihin se antaa pirteän ja raikkaan maun. Sitä käytetään myös mausteena kylmiin kastikkeisiin. Lisäksi sitä voidaan kasvattaa pöydän koristeeksi ja jopa huonekasviksi. Sillä lailla, perin monipuolinen kasvi siis.

Keskustelupalstoilla kehutaan kasvia helpoksi kasvattaa, joka lähtee nopeasti kasvuun siemenestä. Sen kasvu on kuitenkin hidasta ja se saattaa pysyä taimivaiheessa monta viikkoa, sen vuoksi suositellaan sen esikasvattamista ikkunalaudalla. Talvehtimisesta näytetään olevan eri mieltä. Jotkut eivät ole saaneet talvehtimaan, joidenkin taimet ovat kestäneet talven koettelemukset vielä viitosalueellakin. Omani näyttivät ainakin pärjäävän hyvin. Olipa jonkun kasvi puutarhassa siementänytkin samalla tavalla kuin omani. Joku varoitteli kasvin leviävän liki ruton lailla. Onkohan suolaheinästä useita eri lajikkeita tai peräti muunnoksia, joista toiset kestävät talvea toiset eivät? Joku kertoi, että jos sen varmasti haluaa saada säilymään yli talven, se kannattaa istuttaa ruukkuun ja nostaa viileään sisätilaan talveksi. Tämä siis todentaa, että se on monivuotinen kasvi. Siemenpussiseloste kyllä kertoo toista: Punahierakka eli viinsuolaheinä on yksivuotinen. Omani ei ainakaan ole. Wikikko-sivusto kertoo kasvilla olevan ainakin kolme tieteellistä nimeä (Rumex sanguineusRumex condylodes ja Rumex nemerosus), joten tässä voi olla selitys sen erilaiseen talvenkestävyyteen. Lajeja onkin useita. En tosin viitsinyt googlata jokaista erikseen, joten ne voivat olla hyvinkin erinäköisiä.

Mutta mistä tämä kasvi on kotoisin? Taas tämä kaikkitietävä google kertoo, että kasvi on kotoisin Välimeren alueelta ja Afrikasta. Tämähän tarkoittaa sitä, että se on lämpimän ilmanalan kasvi eikä sen pitäisi talvehtia eikä ainakaan villiintyä täällä pohjolan perukoilla. Kertooko tämäkin ilmastonmuutoksesta? Kaiken maailman eliöitä on viime vuosina rantautunut maahamme joko ihmisen mukana tai itsekseen, kuuluuko tämä samaan sakkiin? Täytyypä pitää tulokasta silmällä. Vaikka se onkin itsekseen siirtynyt kasvilavasta puutarhaan ja jopa porkkanamaalle, en vielä tee siitä uutta kasvilajia Luopioisiin, mutta jos se mokoma kaikesta huolimatta vielä ensi kesänäkin löytyy samalla tavalla, niin asiaa täytyy harkita uudelleen. Onhan kasvion lajiluettelossa jo muitakin puutarhan tuotteita, kuten palsternakka ja tomaatti. Ne tosin on löydetty satunnaiskasviluonteisesti kaukaa puutarhasta, jonne ne ovat päätyneet liikenteen tai eläinten mukana.

Lehmuskiitäjä

lehmuskiitäjä

’Rastasverkot suojaavat mansikoita siivekkäiltä tehokkaasti. En niitä mielelläni virittelisi, koska niihin joskus eksyy lintuja jaloistaan kiinni. Olen niitä päästellyt irti ja samalla tarkistanut onko mukaan joutunut rengastettuja lintuja. Samantapaisilla verkoillahan rengastajatkin meren saarilla pyydystävät saaliitaan. Niinpä hämmästykseni tänä aamuna oli melkoinen, kun verkossa lepäilikin kovin pieni saalis. Yritin irrottaa sitä hellävaraisesti verkon sokkeloista, mutta sitten huomasin, että se olikin jo kuollut.

Siirsin perhosen ratamonlehdelle ja otin siitä kuvan. Sitten kaivoin kirjahyllystä määritysoppaan saadakseni selville, mikä otus verkkoon oli takertunut. En ollut koskaan nähnyt tällaista kiitäjäperhosta, mutta muistikuvana oli kirjan kuva, joka vastasi väritykseltään, muodoltaan ja kooltaan tätä. Sitä nyt aloin etsiä. Lopulta se löytyi. Kyseessä on lehmuskiitäjä (Mimas tiliae).’

Lehmuskiitäjä on harvinainen perhonen sisämaassa Rauma – Kitee linjalle saakka. Yleensä sen tapaa rannikoiden jalopuumetsistä ja puutarhoista. Siksipä se minulle vieras olikin. Perhonen syö toukkana lehmuksen lehtiä ja sen vihreän toukan saattaa tavata helpoimmin juuri sieltä syksyllä. Se talvehtii monien perhosten tapaan kotelona. Aikuinen perhonen ei syö ollenkaan, sillä ei ole edes imukärsää. Sen kauneuden ainoa tarkoitus on löytää puoliso, paritella ja saattaa maailmaan parvi uusia perhosia. Toivottavasti tämä perhonen ehti tehdä kaiken tuon.

Perhonen on täällä Luopioisissa pohjoisrajoillaan. Meidän pihapiirissä ei ole lehmuksia, joten sen on täytynyt kulkeutua tänne kauempaa. Perhonen kuoriutuu kotelosta keväällä ja lentää siis vain muutaman viikon, niin kauan, kunnes tehtävä on täytetty ja sen voimat ehtyvät. Kovin kaukaa se ei ole tullut tai sitten ilmavirrat ovat sitä kuljettaneet suotuisasti. Monet vaeltajaperhoset, kuten ohdakeperhonen tai amiraali, käyttävät hyväkseen ilmavirtoja, mutta suuntaavat myös lentonsa tiettyyn suuntaan. Luulen, ettei lehmuskiitäjä kuulu näihin. Jos olen väärässä, korjatkaa. Voisiko lämpimillä säillä olla vaikutuksensa perhosen täällä oloon vai onko tässä taas yksi esimerkki kasvihuoneilmiöstä ja eliöiden pohjoisrajojen siirtymisestä kohti pohjoista?

Joulu on ohi – puu on päällään!


kaapiokasvain
’Noin se vuosi taas vaihtui ja voi alkaa katsella kohti kevättä. Nuuttina viimeistään joulunaika loppuu ja kuusi kannetaan ulos. Mutta kas vain, kuvan kuusihan on nurinniskoin. Ei siinä ole mitään manipulaatiota, vaan todellakin siinä on metsästä kuvattu kuusi, jonka runko on ylöspäin ja latva alaspäin, puuttuu vain tähti latvasta, niin joulupuu olisi valmis. Kuvan rajauksella saa tietenkin mukavaa aikaan ja niinpä voin kertoa, että isompi runko löytyy kuvan ulkopuolelta vasemmalta ja todellisuudessa kyseessä on kuusen oksa, mutta millainen oksa. Tarkkaan katsottuna tuo nurinkurinen pikkukuusi muodostuu hyvin tiheästä sokkelosta pieni oksia, jotka ovat kietoutuneet toistensa päälle muodostaen kääpiökasvua. Neulasetkin ovat vain puolet normaalista. Kyseessä on kuusen erikoismuoto, tuulenpesäkuusi (Picea abies f. globosa).’

Kuusen tuulenpesä tai pallolatva ei ole kovin harvinainen erikoismuoto. Usein sellaisen näkee puun latvassa, jonne se nimensä mukaan muodostaa pallomaisen tiheän latvuksen. Sen näkee jo kauas. Pitkään ihailin sellaista aina ohikulkiessani Lahden moottoritiellä Helsinkiin mennessä. En tiedä, onko puu enää pystyssä. Tuulenpesäkuusen synty ei ole samanlainen kuin koivuilla, jossa pesämäisen kasvaimen aiheuttaja on mikrosieni. Kuusella tuulenpesän aiheuttaa oksien epätavallisen voimakas haaroittuminen. Tällöin varsinaista runkoa ei oikeastaan synny ollenkaan, vaan koko kasvannainen on pelkkää oksatiheikköä. Tämän taas aiheuttaa puun latvasilmussa tapahtunut somaattinen kromosomimutaatio.

Yleensä tihentymä syntyy puun latvaan ja aiheuttaa pallomaisen muodostuman, mutta samanlaisia muodostumia voi syntyä myös oksiin kuten yllä olevassa kuvassa. Tämänkaltainen kasvuominaisuus yleensä periytyy. Usein kuitenkin käy niin, ettei kääpiökasvannainen tee itämiskykyistä siementä. Tutkimuksissa tällaisista mutaation sisältämistä siemenistä on saatu kasvattamalla tuulenpesäkuusia suhteessa puolet tavallisia puolet tihentyneitä (Jouni Mikola, METLA). Nykyinen metsänhoito ei suosi mitään erikoisuuksia, vaikka monissa hienoissa korulauseissa ja sertifikaateissa toisin väitetäänkin. Niinpä ainoastaan selvästi näkyvät pallolatvakuuset säästetään, vaikka nekin yksin jäädessään helposti joutuvat tuulten riepoteltavaksi ja kaatuvat. Pienenmmät puut ja pensasmaiset kuuset päätyvät liian usein raivauksen tai harveisterin uhreiksi. Luonnontilaisesta metsästä näitä ’epämuodostumia’ löytääkin useammin.

Kuusella on muitakin hienoja erikoismuotoja. Kirjallisuudesta poimin mm. seuraavia: kultakuusi (P.a.f. aurea), purppurakuusi (P.a.f. cruenta), surukuusi (P.a.f. pendula), pylväskuusi (P.a.f. columnaris), käärmekuusi (P.a.f. virgata), kääpiökuusi (P.a.f. nana), pöytäkuusi (P.a.f. tabulaeformis) ja nisäkuusi (P.a.f. mammillosa). Näistä itse olen nähnyt retkilläni ainakin kulta- ja purppurakuusen, käärmekuusen ja pöytäkuusen jota myös tapionpöydäksi kutsutaan sekä nisäkuusen. Monia näitä muotoja näkee puutarhoissa, sillä erikoismuotoja jalostetaan helposti eteenpäin kaupalliseen tarkoitukseen puutarhakasveiksi.

Kuvan tuulenpesäkuusen löysin vuoden ensimmäisellä retkellä Jyväskylän kaupungin läheisyydestä Väärämäeltä. Varmaan se on ihmetyttänyt useita ohikulkijoita vuosien varrella, sillä sen vieritse kulkee suosittu ulkoilureitti.

Pieni vihreä kirjani

’Ennen joulunpyhiä käsiini sattui pari vuotta sitten ilmestynyt pieni kirja puutarhanhoidosta. Siinä Pentti Alanko esitteli mietelmätyyliin ajatuksiaan hyvästä puutarhasta, sen kasveista, hoitotavoista ja rakenteesta. Ihastuin hänen juttuihinsa niin, että luin kirjan heti pariin kertaan. En kuitenkaan alkanut alleviivata hänen tekstejään, niin kuin joskus hyvän kirjan kanssa on käynyt. Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia,” hän julistaa kirjassaan ja ihan oikein. Kunpa tekisimmekin näin tai saisimme tehdä.’

Pentti Alanko on ehkä tunnetuin puutarhakirjojen kirjoittaja maassamme. Hänen tarkat ja tietopuoliset kirjansa ovat olleet puutarhaväen suosiossa 80-luvulta alkaen. Tähän pieneen kirjaseen hän on koonnut hyvinkin henkilökohtaisia teemoja puutarhoista, matkoistaan, elämästään. Kirjan pääteemana on helppo puutarha, sellainen joka ei vaadi jokapäiväistä hoitoa, vaan huolehtii itse itsestään niin lannoituksesta kuin rikkaruohoistakin. Sanomattakin lienee selvää, ettei sellainen puutarha ole nykyaikaisen omakotitalon tavallinen piha eikä kaupungin puisto. Alangon teemoista näkyy läpi kuva toisenlaisesta puutarhasta. Siellä nurmikkoa ei juurikaan ole, vaan sen korvaa ketomainen kukkaniitty, ei myöskään ole pihan keskellä pyöreää kukkapenkkiä, vaan pihan laidoilla on varjostuksen mukaan monipuolisia koko kesän kukkivia kenttiä. Lannoitus hoidetaan katteilla ja kompostilla, rikkaruohot kasvien tiheydellä ja runsaudella. Puutarha hoitaa itse itseään, kun sinne valitaan oikeat kasvit oikeaan paikkaan.

Useat kirjan teemat ovat tuttuja hänen muistakin kirjoistaan, mutta tässä ne on tiivistetyssä kuin aforismisessa muodossa. Omat pohdintansa ovat saaneet niin vanhat perennat kuin luonnonkukatkin, erilaiset perennaryhmät ja sipulikasvit. Hän ottaa myös kantaa koristekarkulaisiin ja tulokaslajeihin samoin kuin kasvitauteihin ja niistä selviämiseen. Kirjassa pohditaan myös luonnonsuojelua, hyötypuutarhoja ja erilaisten kasvien sopimista toistensa pariin tai erilaisiin puutarhoihin. Kirja päättyy kirjailijan lyhyeen elämäkertaan. Se käydään läpi elämän matkalla kohdattujen puutarhojen avulla.

Joidenkin ihmisten kohdalla usein ajattelen, kuinka he voivat ehtiä niin paljon, tietää niin monesta asiasta ja muistaa niin hyvin kaiken kohtaamansa tai lukemansa. Tämä sopii nimenomaan Pentti Alankoon. Kun olen hänen kanssaan muutamalla yhteisellä retkellä jutellut niin luonnonkasveista kuin koristekasveistakin, mikrosienistä tai kasvitaudeista, niin asiat tulevat kuin apteekin hyllyltä jäsenneltyinä ja hyvässä järjestyksessä, leppoisasti myhäilleen aivan kuin itsestään selvinä. Kun yhdessä olemme keränneet retken aikana näytteitä, olen yleensä tunnollisena oppipoikana imenyt muistiini niistä monta itselleni uutta asiaa: miksi tämä kasvi kasvaa tässä eikä tuolla, kuinka nopeasti happomarjapensaan heteet ponnahtavat tai kuinka mikrosienet ilmestyvät kasvien lehdille. Tietomäärä on valtava. Siksi oikeastaan tartuin tähän kirjaankin ja luin sen suurella mielenkiinnolla läpi. Monet minulle jo tutut teemat nousivat sieltä esiin ja Pentin ajatukset olivat samoja kuin retkilläkin.

Omat ajatukseni liikkuivat teemassa, kunpa osaisi tehdä tuollaisen puutarhan ja saisi muutkin siihen mukaan. Tiedän kuitenkin, että kesästä toiseen tuskailen nurmikon kanssa, kitken rikkaruohoja kasvimaalta ja käännän pahoin myöhästynyttä kompostia saadakseni sen uudelleen toimimaan. Toisilla on tietenkin se kuuluisa vihreä peukalo ja he osaavat sitä vielä ihmeen hyvin käyttääkin. Toisilta se on pudonnut pois jo lapsuudessa ja kaikki mihin puutarhassa koskee, muuttuu enemmän tai vähemmän epäonnistuneeksi söhellykseksi. Se ei tietenkään millään tavalla estä yrittämästä, mutta se vaatii suurin määrin juuri sitä järjestelmällisyyttä ja päättäväisyyttä, mitä Pentti Alangolla on. Ei voi muuta sanoa kuin että kateeksi käy!

Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani – mietteitä puutarhanhoidosta. Tammi 2009. 176 s.

Vino päivä

sammalvinokas

’Eilisen syksyn ensimmäisen kylmän päivän piriste oli pieni vino sieni, joka pilkisteli sammalten seasta Kuhmalahden kirkkoaidan tolpan päässä. Ensin ajattelin sienen menneen rikki ja jääneen sen vuoksi kyljelleen kuin resuisena, mutta lähempi tarkastelu paljasti, ettei siinä mitään vikkaa ollut. Vika oli katsojan silmissä. Sieni oli vinossa ja sen kuuluikin olla, sillä se on sammalvinokas (Arrhenia spathulata). Nythän senkin sitten tunnen.’

Sammalvinokas ei ole kovin yleinen sieni, ei ainakaan näin kaukana sisämaassa. Sitä tavataan yleisimmin Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta ja harvinaisempana Etelä-Hämeestä ja yllätys yllätys Kuusamosta. Se viihtyy kedoilla, kuivilla niityillä, pihakivillä, kiviaidoilla ja -rakenteissa. Sen seurana on lähes aina pieni hauskannäköinen sammal, ketopartasammal (Syntrichia ruralis), jolla se usein loisii. Kuvastakin erottuvat sammalen tylpät lehdet, joissa on hauska karvakärki. Sammal on sekin monin paikoin harvinainen, mutta kasvaa juuri samanlaisilla paikoilla kuin sienikin. Lisäksi sitä tavataan emäksisiltä lehtokallioita liki koko Suomesta. Molemmat ovat kalkinsuosijoita eli tarvitsevat elääkseen runsasravinteisen kasvualustan.

En ole aikaisemmin kiinnittänyt tähän sieneen huomiota sammalia katsellessani. Vinokas ei ole aivan pieni, onhan sillä korkeutta yli sentin ja leveyttäkin melkein saman verran. Lisäksi se on sammalmatolta hyvinkin helposti havaittavissa vaalean värinsä vuoksi. Lajina se kuuluu vinokkaisiin ja samassa suvussa on kuusi muuta lajia. Kaikki ovat pieniä ja vaikeasti löydettäviä tai puutteellisesti tunnettuja. Niinpä tämän löytyminen olikin iloinen yllätys. Ruokasieneksi siitä ei ole eikä sillä taida muutenkaan olla mitään hyötykäyttöä, mutta se on taas yksi osoitus luonnon monimuotoisuudesta ja rikkaudesta. Pitäisiköhän vielä paneutua noihin sieniinkin oikein kunnolla?

Mansikoita marraskuussa

mansikka

’ Pari päivää sitten oli aamun lehdessä kuva ja teksti ihmeestä, joka oli ilmaantunut syksyn pimeään. Itse löysin myös tuon ihmeen omasta puutarhasta eilen (9.11.). Suojaisassa paikassa pensaan alla kiven kupeessa kukki ja marjoi kesäinen mansikka. Kovin ovat vielä kalpeat nuo hedelmät, mutta jahka saavat runsaasti tätä syksyistä auringonpaistetta, niin eiköhän ne vielä punastu pelkästä mielihyvästä, kun pääsivät julkisuuteen. Itsekin punastuin, kun omani kiikutti eteeni muutaman vuoden takaisen runonsa; oli omistanut sen minulle.’

KESÄ TALVELLA

Mansikoita marraskuussa
juolukoita joulukuussa.

Tammikuussa sinitaivas
poutapilven kuljettaa.
Helmikuussa heinän helpi
lempeästi keinahtaa.

Kun vain olet lähelläni,
kesä viipyy vierelläni.

Yllättävä koristepuu

pyökki

’Syksyn koleus ja märkyys tekevät joskus kepposia. Tavallinen paatsama saattaa muistuttaa eksoottista kanukkaa ja pajun lehdet kimallella kuin tuhkapensaat. Niinpä hieraisin silmääni oikein kunnolla, kun ystäväni kanssa syksyn hämärässä näimme kuvan kiiltävät lehdet pilkottamassa sammaleista kiveä vasten vanhan autiotalon pihapiirissä. Mikä kumma kasvusto tuo on? Onko se ollenkaan todellinen? Omenapuu vai kirsikka? Eipä ollutkaan, ei mikään ensin arvaamistamme. Kun oksaa ja koko pensasmaista puuta katsoi tarkemmin, oli pakko päätyä pyökkiin, niin mahdotomalta kuin se tuntuikin etelähämälaisessä metsässä.’

Pyökki (Fagus sylvatica) on kesävihanta lehtipuu, joka vaaleanharmaa runko on paksu ja sileä. Lehdet ovat ehyet ja soikeat, yleensä ehytlaitaiset suippotyviset ja -kärkiset sekä kiiltävän kovat. Silmut (näkyy kuvassa) ovat pitkät, hoikat ja suipot. Näillä tuntomerkeillä sitä ei juuri sekoita mihinkään muuhun puuhun maassamme.

Pyökki on eurooppalainen puu. Sen kasvualuetta ovat runsasravinteiset metsät Länsi- ja Keski-Euroopassa. Tavallisesti se muodostaa lähes puhtaita metsiköitä ja niinpä tällaiset metsät parikymmenmetrisine puineen ovat juhlava näky. Se on taloudellisesti merkittävä puu, esim. Saksassa sitä hakataan vuosittain noin 10 miljoonaa kuutiota. Se onkin Saksan yleisin puu. Suomessa pyökkiä on kasvatettu hyvin harvinaisena koristepuuna. Itse olen nähnyt sen vain arboreettumissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Siementaimia on löydetty muutaman kerran Ahvenanmaalta ja Varsinais-Suomesta. Joskus näkee puistossa tumman violetinruskean veripyökin (’Atropunicea’).

Pyökki on arvokas puu, jota käytetään rakennuspuuna, parkettien raaka-aineena ja kovuutensa vuoksi myös työkaluissa, huonekaluissa ja koristeissa. Meillä siihen helpoimmin törmää juuri parkettikaupassa tai yllättäen syödessään jäätelöä. Tikkujäätelön puinen tikku on usein juuri pyökkiä. Aikoinaan puu on ollut hyvinkin merkittävä myös kirjoitustaidon kannalta, sillä Saksassa kaiverrettiin vanhimmat kirjaimet juuri pyökkiin. Niinpä se onkin antanut nimensä saksankielessä kirjaimelle, englannissa kirja (book) taas periytyy saksan kielestä ja ruotsissakin kirja ja pyökki ovat sama asia. Lieneekö Guttenbergkin rakennellut irtokirjasimiaan myös pyökistä kehitellessään kirjapainotaitoa?

Eipä siis ole ihme, että hieraisimme silmiämme, sillä kyseessä on suuri harvinaisuus. Luopioisten metsässä viljelyjäänteenä kasvava pyökki kiinnosti sen verran, että kyselin paikallisilta asukkailtakin sen alkuperää, mutta kukaan ei sitä muistanut. Autiotalossa aikoinaan asunut muisteli veljensä olleen joskus Ruotsissa töissä ja mietti, olisiko tämä tuonut siemenen tai taimen mukanaan, mutta epäili, ettei veljellä ollut tällaisia harrastuksia. Talo on jäänyt autioksi jo vuosikymmeniä sitten eikä sitä ole sen jälkeen asumiseen käytetty edes kesämökkinä. Niinpä pyökin ikä, vaikka se edelleenkin on pensasmainen, lienee useita kymmeniä vuosia. Kuitenkin se oli edelleen rehevä ja elinvoimainen kasvaessaan pahasti villiytyneessä puutarhassa sen reunalla kuusten katveessa, varjokasvi kun on.

Mikä sitten on tuon kasvin tulevaisuus? Metsä on hyvää kyytiä valtaamassa pihapiiriä, sireenit kutistuvat, ruusut lopettavat kukintansa, heinä valtaa kukkapenkit. Pyökin on peittänyt alleen suuri kuusi ja mikäli se jatkaa kasvuaan samalla voimalla, ovat pyökin päivät luetut. Mietin, uskaltaisiko sitä hiukan auttaa, vaikka vain vähän katkomalla pahimpia kuusenoksia? Ehkäpä sen teen, niin pyökki saisi vielä monta hyvää vuotta elämäänsä.